Olen yrittänyt siirtyä eteenpäin - taas. Olla välittämättä. Pitää itseni kasassa, välillä rakentavilla keinoilla, välillä ei niinkään. Hoitaa arkeni, perheeni. Terveyteni, niin fyysisen kuin henkisenkin, olen menettänyt, se on selvää, mutta muut asiat olen hoitanut niin hyvin kuin mahdollista. Olen yrittänyt uskotella itselleni olevani järjissäni ja että minulla ei ole mitään hätää. Ei mikään ole niin vakavaa. 

Olen yrittänyt tunnistaa itseäni peilistä ja kaikesta siitä elämästä, jota olen rakentanut ympärilleni. Yrittänyt nähdä itseäni läheisteni hymyistä ja saada sieltä itselleni ankkuri. Samaan aikaan, kun julkinen imagoni on jatkanut positiivista kehittymistään, kulissien takainen minä, on mennyt rikkonaisemmaksi ja rikkonaisemmaksi. Olen kieltänyt ongelmiani niin pitkään silloinkin, kun maskini on hetkeksi valahtanut kasvoiltani läheisteni edessä ja minun selityksiäni on uskottu. Minua on uskottu joka ikinen kerta, koska olen pelottavan hyvä sanojen, eleiden ja äänenpainojen kanssa. 

Välillä minua pelottaa se, miten hyvä näyttelijä olen ja miten kaiken oman henkilökohtaisen sekopäisyyden keskelläkin saan kirjoitettua ja puhuttua koherentteja, kauniita lauseita. Olen aina ajatellut, että sekopäät kirjoittavat outoja, versoilevia ja pitkiä tekstejä salaliittoteorioista ja ufoista. Linkkailevat artikkeleihin ja videoihin, joissa aivan yhtä sekaisin olevat henkilöt rummuttavat samanlaisia harhoja. Mutta nyt tiedän, että asiat eivät aina mene näin ja joskus mielenterveysongelmista kärsivät pitävät itsensä pelottavan hyvin kasassa.

Mikään ei mennyt niin kuin piti, vaikka sain kaiken, mitä halusin. 

Tämä asia on se, joka rikkoi minua enemmän kuin olisin koskaan uskonut ja tällä hetkellä pelkään sitä, että edes terapia ei voi auttaa minua. Olen pitkään ajatellut, että kyllähän se riittää, että minun julkinen hahmoni on kasassa, mutta samalla tiedän sen, että tätä sekoilua on jatkunut jo liian pitkään ja pelkään, että se asettaa läheiseni jossain vaiheessa oikeasti vaaraan. Pelkään, että päässäni vain naksahtaa yhtenä päivänä ja saatte lukea minusta uutisista. 

Ja vaikka asiat eivät menisikään näin pitkälle, en silti voi elää näin. Olen menettänyt niin monta vuotta tällaiseen elämiseen ja se on vienyt minulta pois niin paljon. Vuosia, joita en enää ikinä saa takaisin. Mitään varsinaista diagnoosia minulle ei ole esitetty, sillä en sovi kunnolla mihinkään muottiin ja tästä johtuen en myöskään tiedä, tulenko koskaan saamaan kunnolla apua. Tiedän kuitenkin, että osa asioista linkittyy lapsuuteeni sekä teini-ikäni mielenterveysongelmiin, mutta pahin alamäki alkoi hiljalleen toukokuussa 2023 ja kulminoitui viime vuonna. 

Joka tapauksessa minun on yritettävä. Oikeasti yritettävä eikä mitään ChatGPT-vähän-viilaan-elämääni-kuntoon bullshittiä. Ei ole vielä myöhäistä, jos vain sitoudun tekemään kovasti töitä. Minun on saatava todellisuus kaivettua esiin uskomusten ja tarinoiden keskeltä. Minun on saatava linkitettyä itseni tiukasti kiinni todellisuuteen, vaikka tiedän, että siellä minua ei odota vain kauniita asioita. Aina välillä olen siinä onnistunutkin ja "pysynyt kuivilla" pitkäkin aikoja, mutta sitten pyörät päässäni ovat taas lähteneet pyörimään ja asiat ovat mutkistuneet päässäni liiaksi ja olen taas paennut päähäni.

Viime vuosilta on useita ajanjaksoja, joista en muista paljoakaan ja se pelottaa minua. En olisi koskaan uskonut, että asiat voisivat mennä näin. En koskaan nähnyt riittävästi tarpeeksi vahvoja varoitusmerkkejä, jotta olisin osannut reagoida riittävän aikaisin. Mutta olen valmis ottamaan tästä kaiken vastuun ja hoitamaan itseni kuntoon. Jos ei itseni takia niin kaikkien rakkaitteni. 

En koskaan tätä blogia perustaessani ajatellut, että tästä tulisi kehoprojektin sijaan sellainen mielenterveysongelmien portfolio kuin mitä tämä on ollut. Ja nyt, kun olen vierestä seurannut läheiseni taistelua terveysongelmien keskellä, se on laittanut minuunkin vauhtia. Olen vasta alle 30-vuotias. Minulla on vielä kaikki mahdollisuudet muuttaa elämäni, mieleni ja kehoni. Mutta ennen kaikkea mieleni, koska se ohjaa kaikkea elämässäni. 

Joten (taas) sydämeni pohjasta anteeksi. En koskaan halunnut aiheuttaa mielipahaa kenellekään. En koskaan halunnut asioiden menevän näin ja häpeä, josta olen kirjoittanut tänne aikaisemminkin, on päällimmäinen tunne, jota koen joka ikinen päivä. Mutta minun on tajuttava se, että tässä ei ole kyse mistään blogista, vaan minun oikeasta elämästäni. Ja minun on mentävä se edellä. Minun on pakko. 

Pitäkää itsestänne parempaa huolta kuin mitä itse olen pitänyt itsestäni viimeisten vuosien aikana. En ole varma, kirjoitanko tänne enää, sillä ainakin juuri nyt, tiedän, että en osaa ottaa tästä sitä tukea, mitä tarvitsen, vaan tämä on enemmänkin ase parantumista vastaan. Joten jos emme enää kohtaan niin olette oikeasti rakkaita. ♡ Se ei ole koskaan muuttunut, vaikka minä muutuinkin.