Kipeänä

En voi uskoa, että sairastuin juuri nyt, kun pikkuinen T ei ole edes kahta viikkoa vanha... Puolikuntoinen olo alkoi maanantaina, tiistaina tuntui hieman paremmalta hetken aikaa, mutta illalla minulle nousi kunnon kuume ja tällä hetkellä yskin limaa ja joudun pitämään kasvomaskia päällä kotonakin, jotta etenkin T pysyy terveenä. 

Olin juuri maanantaina suunnitellut innokkaasti pilateksen jatkamista ja kävin illalla reippaalla kävelylläkin. Ja nyt olen ollut sänkyyn kaatuneena useiden päivien ajan eikä ainakaan vielä näy loppua. Rakas I on jäänyt kotiin pitämään meistä kaikista huolta ja toivon, että paranen nopeasti. 

Tämä kipeäksi tuleminen tuntuu melkein pilalta, sillä juuri maanantaina olin katsonut vanhoja kuvia ja lukenut tekstejä vuoden 2024 lokakuulta. En edes ollut muistanut sitä, miten pihalla, surullinen ja sekaisin olin. Tein kai parhaani, mutta noita kuvia ja tekstejä selatessa tulin todella surulliseksi, jopa hieman ahdistuneeksi. 

Olin koko ajan kipeänä, hiukseni ohentuivat hirvittävää vauhtia ja minulla oli suuria ongelmia alkoholin kanssa. Kamppailin sen kanssa, että en kokenut olevani riittävän hyvä H:lle ja samalla tein koko ajan huonoja valintoja, jotka estivät minua pitämästä hänestä parasta mahdollista huolta. 

Tiistaihin heräsin rauhallisena ja onnellisena, koska sain herätä juuri tähän elämään. Siihen pieneen, onnelliseen perheeseen, jonka olemme jotenkin onnistuneet I:n kanssa saamaan kasaan. Mutta ehkä tämä kipeänä oleminenkin on merkki siitä miten paljon erilaisempaa elämäni on nyt: saan maata sängyssä ja I ja H pitävät minusta huolta sen sijaan, että minun täytyy raahatua arjen läpi yksin pienen lapsen kanssa. 

Nyt vettä, hieman särkylääkkeitä ja kunnolla lepäämistä! Tämä kipeäksi tuleminen juuri nyt ei ole merkki siitä, että olisin joutunut palaamaan vanhaan.

Tervetuloa maailmaan, rakas T ♡

Sunnuntaina kello 01:15 meille syntyi pienen pieni T ja kaikki on niin maagista ja sekavaa samaan aikaan. Ihmettelen sitä mihin yhdeksän kuukautta yhtäkkiä katosi. Sitä, miten tuttu ja samalla vielä vieras sylissäni oleva pieni poika on. Hymyilen kyyneleet silmissä sille, miten varovaisesti H silittää vauvan päätä ja miten I tuijottaa onnesta sulaen hänen pieniä uinuvia kasvojaan. 

Vaikka en vielä tammikuussa edes osannut kaivata juuri T:tä meidän elämäämme, niin näissä käsin kosketeltavan hauraissa hetkissä rakkaita katsoessani ymmärrän, että kaiken oli tarkoitus mennä juuri näin. Juuri sinun oli tarkoitus tulla osaksi tätä pientä perhettä. Olet ollut täällä vasta hetken, mutta tuntuu siltä, että olet aina ollut meidän tuolla jossain. Ja nyt saimme vihdoinkin sinut syleiltäväksi. ♡

Onks se vaa nii et tässä hetkes on kaikki

 

Täs on kaikki mitä mä tarviin

Enkä mieti mihin junien täytyy mennä

Ku se on tulevaa

Mitä sitä suremaan

Täs on kaikki mitä mä tarviin

Kyllä huomisen jälkeen on päivii vielä

Mut se on tulevaa

Mitä sitä suremaan

Kuumaa - Tässä on kaikki

-1

Kuva on netistä

Laskettu aika oli tänään, mutta seilaamme luultavasti sen ohi ilman suurempia tapahtumia - siltä ainakin tuntuu juuri nyt. Joka tapauksessa, havahduin tähän blogin tekstin aiheeseen jo eilen, mutta mietin kirjoitanko asiasta mitään. Muistin kuitenkin sen tekstin, jonka kirjoitin tänne heinäkuussa ja pohdiskelin siinä sitä, että yksi bloggaamista nykyään hidastava asia on se, että aiemmin jaoin tänne paljon vapaammin, kun taas nykyään minusta tuntuu, että on oltava kunnon johdanto, aiheen esittely ja kaunis loppukaneetti. 

Sellaista minulla ei kuitenkaan juuri nyt ole eikä se haittaa - voin silti jakaa asian tänne ja ehkä kiittää itseäni joskus vuosien päästä siitä, että tallensin juuri tämän hetken, sillä tämä oli taas portti johonkin uuteen asiaan, josta en vielä kirjoitushetkellä tiennyt mitään. Mutta jaarittelut sikseen! Eli tajusin eilen, että olen menettänyt taas yhden ystävän. En tiedä onko menetys lopullinen vai ei, mutta juuri nyt kyseinen henkilö ei selvästi ole kiinnostunut minun elämästäni vilpittömästi. Hän on todella kilpailuhenkinen enkä tiedä miten löydän aina tällaiset ihmiset ympärilleni! Tämä kilpailuhenkisyys kuitenkin valitettavasti linkittyy kaikkeen siihen, mitä elämissämme teemme tai saamme. 

Mitä pidemmälle raskauteni on edennyt, sitä vähemmän hän on kysellyt kuulumisiani ja totta kai olen huomioinut muutosta, mutta silti tuo kunnon jysäys ja asiaan havahtuminen yllätti minut eilen. Tuntuu oudolta menettää joku useita vuosia elämässäni ollut henkilö juuri nyt, kun olen saamassa elämääni uuden pienen ihmisen. Ja toisaalta tuossa on kai jotain runollisen kaunista: yksi ovi jää taakse, kun kävelen toisesta sisään. 

Silti tilanne harmittaa, sillä en tietenkään voi olla aivan 100%:sen varma siitä, miksi tämä välirikko on tapahtunut. Minulla ja muutamalla ystävälläni on juuri tähän kilpailuhenkisyyteen liittyvät teoriamme, mutta totta kai nekin voivat olla vääriä. Lisäksi mietin kuumeisesti sitä, mitä voisin tehdä jatkossa toisin, jotta en vetäisi kerta toisensa jälkeen samanlaisia ihmisiä puoleeni. Olen tutustunut muutamiin uusiin ihmisiin ja myönnän, että välillä odotan koko ajan sitä, milloin kaikki lähtee taas kaatumaan väärään suuntaan ja se on todella inhottava tunne.

Mietin jatkuvasti mistä ihmiset löytävät kohtalaisen helppoja, draamavapaita ja kuitenkin riittävän läheisiä ystävyyssuhteita. Sellaisia, joissa mennään yhdessä eteenpäin eikä kaiveta itselleen ensiksi kuoppa ja sitten osoitella sieltä sormella kaikkia muita, joiden vika oma huono elämä on. Mitä minä teen niin väärin, että päädyn aina tällaisiin ystävyyssuhteisiin... 

Olen avoin sille, että tämä kyseinen henkilö palaa takaisin, mutta en tiedä osaanko enää nähdä ystävyyttämme samalla tavalla. Jos minun eteenpäin menemiseni on hänelle näin iso paikka niin ehkä meidän ei sitten kannata olla väleissä. Ehkä tämän tilan täytyi vain jäädä vapaaksi, jotta joku muu voi täyttää sen. Ehkä menettäisin enemmän, jos kyseinen henkilö olisi jäänyt elämääni. Se kaikki jäänee nähtäväksi.

Perheongelmia ja menneisyyden kiiltokuvia

Kuva on omani

Vajaa viikko laskettuun aikaan ja elämä on ollut hieman kaoottista viime aikoina. Oma asenteeni on parantunut huomattavasti niin kuin edellisessä tekstissä julistin ja olen tästä todella iloinen! Fyysinen vointi on ollut pääosin hyvä, välillä on ollut hieman outoja kipuja etenkin reisissä, mutta muuten olo on ollut yllättävän siedettävä. Olen syönyt tasaisesti pienempiä annoksia, liikkunut sen verran, mitä olen pystynyt ja mielialani on pysynyt aika tasaisena kaiken huomioon ottaen.

Kaaos on pääasiassa johtunut perheemme hieman monimutkaisista henkilökemioista sekä omista oudoista ja sekavista tunteista, joista lisää alempana. Joka tapauksessa, joskus raskausviikosta 34 lähtien H alkoi muuttua todella suojelevaksi minua kohtaan ja välillä hän saattoi jopa fyysisestä töniä tai läpsiä I:tä pois, koska hänen täytyi olla se, joka auttoi minua. Tämä taas sattui todella kipeään paikkaan I:llä, joka menetti H:n odotusajan sekä ensimmäisen vuoden ja teki kaikkensa, jotta sai armeijasta vapautumisen jälkeen rakennettua sellaisen suhteen H:hon kuin mitä heillä on tähän asti ollut. 

Minä taas myönnän, että en aluksi osannut olla tarpeeksi tiukka H:n kiukunpuuskille. Niin paljon kuin rakastankin sitä, että I on kotona ja osa arkeamme, siinä on jotain tuttua ja turvallista, että on vain minä ja H. Vietimme kahdestaan lähes koko raskausajan ja H:n ensimmäiset 11 kuukautta. Sen jälkeen, kun I:n kotiloma loppui ja jouduin kirjaimellisesti repimään kuukauden vanhan H:n hänen käsistään ja työntämään rakkaan, itkevän mieheni reppuineen ulos asunnostamme, H:sta tuli koko maailmani. En aina tehnyt oikeita valintoja, se on selvää, mutta pahimpina päivinä hän oli ainoa, joka sai minut pidettyä edes jollain tavalla rutiineissa kiinni.

Mutta kun I palasi, astuin tietoisesti hieman taaemmas, sillä halusin antaa heille aikaa enkä ole ollut tästä suruissani. Päinvastoin, minusta on ollut ihanaa ja liikuttavaa seurata sitä, miten läheisiksi rakkaat mieheni ovat tulleet ja miten tiukka side meidän koko perhettämme yhdistää. Silti siinä kaikessa on ihanaa turvaa, kun olemme H:n kanssa kahdestaan ja hänen hanakkuutensa auttaa minua on todella suloista. Mutta en halua, että I:hin sattuu ja siksi minun täytyi olla tiukempi ja oppia pitämään I:n puolia.

Kävimme asiasta keskustelun joitakin viikkoja sitten ja selitin H:lle, että olen todella iloinen siitä, että hän auttaa minua, mutta on asioita, joissa isin täytyy auttaa. Loppujen lopuksi H purskahti itkuun ja halusi I:n syliin, se oli kai hänen anteeksipyyntönsä. Ja tuon jälkeen H:lle on jaettu tietyt tehtävät, I:lle tietyt ja osan asioista he tekevät kahdestaan. 

Kotimme onkin siis aikamoisten tunteiden pyörremyrsky. Oma iloni H:n halusta olla se ainoa minulle. Suruni siitä, miten H:n reaktiot sattuvat I:hin. I:n ilo ja odotus lasketun ajan saapumisesta. I:n jatkuva pieni suru siitä, miten paljon hän menetti armeijassa olonsa takia. Oma eroahdistukseni I:stä. I:n suoralainen ilo sitä, että tarvitsen häntä niin paljon. Jännitykseni tulevasta synnytyksestä. Iloni tulevasta synnytyksestä. H:n vuoristorata sen suhteen onko hän iloinen pikkuveljestä vai ei...

Kuva on omani

Tämän kaiken lisäksi jostain syystä juuri nyt viimeisen viikon ajan tuntuu siltä, että mieleeni on yhtäkkiä pursunnut hirvittävä määrä vanhoja asioita ja vanhoja hologrammikuvia minusta itsestäni. Varmasti tämä kaikki johtuu vain lähestyvästä synnytyksestä ja siitä, että arkeni tulee taas muuttumaan hyvin dramaattisesti, jolloin aivoni alkavat samantien ryömiä takaisin menneisyyteen, koska se tuo näennäistä turvaa. 

Kuitenkin se ikävä, jota koen aiempien vuosien Minniä kohtaa raastaa minua. Tuntuu niin uskomattoman typerältä, että en vaihtaisi päivääkään pois nykyisestä elämästäni, mutta silti saatan jopa itkien toivoa voivani palata hetkeksi esimerkiksi vuoteen 2022 tai 2023. Miksi? Tähän en oikein koskaan pääse kunnolla kiinni. Etsinkö todella niin paljoa turvaa menneestä? En nimittäin kuitenkaan oikeasti koe olevani turvaton arjessani, joka pienistä hikoista huolimatta toimii pääasiassa sujuvasti ja mielekkäästi. 

Olen esimerkiksi saattanut takertua lukemaan vanhoja päiväkirjojani koko H:n päiväunien ajan ja huomannut kaipuuta johonkin sellaiseen, mitä tiedän, että en kuitenkaan oikeasti haluaisi takaisin. Ehkä palasia sieltä täältä, mutta en sitä koko elämää. Jos ajatellaan sitä aikaa, jonka olen kirjoittanut blogia, niin huomaan kaipaavani esimerkiksi näitä asioita:

• 2022: yhtäkkiset lähdöt Italiaan, vapaus tulla ja mennä miten halusin, toksisista ystävyyssuhteista erkaantuminen, lämpimillä rantakallioilla istuskelu oikeasti hyvässä seurassa, aiempiin vuosiin verrattuna huomattavasti vähempi alkoholimäärä, toiveikkuus tulevaisuudesta
• 2023: ensiaskeleet Koreassa asumiseen, juoksuharrastuksesta innostuminen, hyvää aikaa juuri oikeiden ihmisten kanssa, paljon lukemista, uusi alku H:n alkaessa rakentua pala palalta ♡
• 2024: H:n syntymä, PT:n kautta löydetty uusi puoli ravitsemukseen ja liikuntaan...

Ja tuossa kohtaa huomaan, että filmi alkaa katkeilla. Tuon jälkeen huomaan jostain syystä löytäväni jatkuvasti vähemmän ja vähemmän kiiltokuvamaisia hetkiä, jotka haluan tallettaa mieleeni ikuisesti. Mikä tuntuu aivan absurdilta ottaen huomioon, että esimerkiksi 2022 minähän blogitauon aikana itkin rikkoutuneita ystävyyssuhteita lähes päivittäin, en pystynyt edes keskittymään töihin noiden solmujen takia JA mietin myös pari kertaa, että haluaisin pystyä päättämään elämäni, koska en nähnyt syytä jatkaa. 

Silti tuo(kin) vuosi näyttäytyy jotenkin todella kimaltelevana, kuin kesäauringon sädehdintä rantaan huuhtoutuvissa aalloissa. Miksi, oi miksi! Vihaan tätä puolta itsessäni ja samalla kuitenkin tiedän, että tämä on vain yksi monenlaisista taisteluista, joita kuka tahansa voi käydä läpi. Tämä on jostain syystä minun aivojeni tapa käsitellä asioita ja luoda turvaa suurten muutosten keskellä ja en ehkä koskaan pysty täysin lopettamaan tätä, mutta olen opettelemassa tapoja, joilla olla tippumatta tähän kuiluun kerta toisensa jälkeen. 

Sillä tällä hetkellä kaikesta kaaoksesta huolimatta, olen saanut pysäytettyä nuo nostalgiamuistelmat siten, että en ole jäänyt menneisyyteen enää jumiin päiviksi, vaan ne ovat loppujen lopuksi yksittäisiä hetkiä. Ja sitten jokin pieni asia on vetänyt minut taas takaisin nykyisyyteen ja olen ollut tyytyväinen tässä hetkessä juuri sellaisena kuin olen nyt. 

Laskettu aika on ensi viikon torstaina. Odotan mielenkiinnolla ja kauhulla sitä, millaiseen myrskyn silmään joudun, mutta samalla minulla on kuitenkin syvä uskomus siitä, että mitä tuleekin vastaan, selviämme siitä kyllä perheenä. En keksi tähän loppuun mitään hienoa korulausetta, joten... Tässä pieni pala kuulumisia! :')

Asenteen muutos: takaisin kiitollisuuteen

Kuva on netistä

Olen viime kuukausina huomannut itsessäni suuren muutoksen, joka ei tunnu hyvältä ja aiheuttaa lisää stressiä ja murhetta. Oma asenteeni on monessa asiassa muuttunut todella negatiiviseksi ja olen jopa tippunut mässäilemään epäonnistumisilla ja vaikeuksilla. Asia, jota en ole vuosiin enää tehnyt systemaattisesti, koska huomasin nopeasti, miten paljon helpompaa elämästä tuli, kun jatkoi eteenpäin hymyillen ja tietäen, että asiat järjestyvät kyllä.

Kun aloitin vuosia sitten minimalismin, meditoinnin ja hetkessä elämisen opettelun, huomasin, että oma positiivinen ja luottavainen asenne muutti aivan uskomattoman paljon. Jokainen on varmasti kokenut päiviä, jolloin oikeasti ihan kaikki menee pieleen. Muistan vieläkin, kun ensimmäistä kertaa kokeilin huvikseni pysäyttää tuota pieleen luisuvaa päivää todella typerältä tuntuvalla asialla: aina, kun esim. hummusta täynnä ollut veitsi tippui keittiön lattialle tai meikkivoidetta tippui paidalleni, en tuhahtanut vihaisesti, vaan sanoin hymyillen "kiitos". 

Aluksi hymy oli hampaat irvessä väännettyä, mutta hassua kyllä, se alkoi vaikuttaa omaa oloon ja nopeasti huomasin, että pieleen menneiden asioiden jatkuvasti kiihtyvässä tahdissa kasvanut lumipallo pysähtyi. Tuo kokemus oli todella vaikuttava ja muutti pitkäksi aikaa arkeni ja elämäni. Nyt kuitenkin tänä vuonna olen jostain syystä antanut vanhojen, huonojen tapojen tulla takaisin ja voimakkaampina kuin hetkeen. 

Totta kai välillä voi olla vaikeaa vetää viivaa toksisen positiivisuuden ja arkea helpottavan kiitollisuuden osoittamisen välille, mutta sanoisin kuitenkin, että jälkimmäinen ei sinänsä yritä poistaa pieleen mennyttä asiaa. Se ei yritä kieltää sitä, etteikö lasi olisi mennyt rikki tai joku asia kadonnut, vaan se katsoo tilanteen lopputulemaa positiivisin silmin. 

Tuntuu typerältä, että olen antanut itseni tipahtaa negatiivisuuteen juuri nyt, kun olen saanut ehkä elämäni isoimpia onnistumisia ja todellisia ihmeitä! Olen unohtanut lähes kokonaan kiittää ja iloita kaikista niistä upeista asioista, jotka ovat tipahtaneet syliini ja sen sijaan olen vain saattanut nopeasti todennut "jee!" ja sitten siirtänyt katseeni kaikkeen siihen, mikä on edelleen pielessä. 

Tiedän, että tuo en ole minä ja uskon, että yksi syy esimerkiksi stressiini on nimenomaan se, miten paljon itse lietson nykyään negatiivisuutta sen sijaan, että toteaisin kaiken kyllä järjestyvän ja jatkaisin sitten eteenpäin luottavaisin mielin. Kun annan asioiden olla ja suhtaudun niihin rauhallisesti niin moni asia ratkeaa usein tavalla, jollaista en edes itse osannut kuvitella. Ja paljon helpommin kuin mitä olisin itse voinut saada aikaan. 

Etenkin väsyneenä on kuitenkin todella helppoa olla taistelematta sitä omaa ensireaktiotaan vastaan ja mennä mukaan tunteiden sekasortoon. Tuo ei kuitenkaan todellakaan helpota oloa, vaan pahentaa sitä. Niinpä tällä viikolla haluan takaisin siihen, että keskityn kiittämään näennäisesti pieleenkin menneistä asioista ja muistan iloita kunnolla jokaista onnistumista. Haluan takaisin elämään, jossa suorastaan liu'uin läpi vaikeidenkin tilanteiden siten, että lähes kaikki esteet katosivat polultani. Ei tuo tietenkään kaikkia tilanteita poistanut, mutta arki oli huomattavasti helpompaa, kun suurin osa asioista selvisi ilman, että minun tarvitsi loppujen lopuksi tehdä yhtään mitään ja kaupan päälliseksi sait iloisen ja kiitollisen mielen.

Siispä tervetuloa takaisin ongelmatilanteista kiittäminen, mantra "everything works out for me" ja hyvin menneiden tilanteiden juhliminen! Negatiivisuuden alho päätty tähän.

Voihan stressimaha!

Kuva on omani

Sellainen viikko takana.... :')

Tällä hetkellä olo on yllättävän hyvä ja rauhallinen kaiken huomioon ottaen. Koko viikko on ollut niin täynnä kaikkea häslinkiä, että heti perjantaiaamuna minut iski kumoon kunnon stressimaha. Olen toki koko viikon ajan havainnoinut esimerkiksi sitä, että aina ruokailujen jälkeen minua on alkanut väsyttää todella paljon. Jotenkin olen kuitenkin kehitellyt kaikenlaisia muita syitä tuohon ja olen jättänyt yhdistämättä niitä siihen, mistä minulla on jo vuosien ajan karttunutta kokemusta: stressi ja sen vaikutus ruoansuolatuselimistööni. 

Varmat merkit siitä, että stressi on alkanut vaikuttaa ruoansulatukseeni:

✅ Väsymyspiikki aina ruokailujen jälkeen

✅ Maha ja etenkin ylämaha ovat selvästi tavallista enemmän täynnä nestettä

✅ Lievät krampin ylämahassa

✅ Väsymys hyvin nukuttujen yöunienkin jälkeen

✅ Ilmavaivat

✅ Refluksi

Ja se aivan viimeinen merkki:

✅ Maha turpoaa massiiviseksi, kivuliaaksi palloksi ja jopa hieman vaikeuttaa hengittämistä

Aiempien kokemusteni perusteella olen aina noiden ensimmäisten merkkien (väsymyspiikit ja vesiturvotus mahassa) ilmestyessä usein siirtynyt hetkeksi nestepitoisempaan ruokavalioon, mutta nyt en luonnollisesti ole tehnyt mitään muutoksia. Ja lopputulos on se, että esimerkiksi eilen illalla mietin jopa oikeasti päivystykseen lähtemistä. 

Huomenna tehdään siis lääkärin kanssa mahaystävällinen suunnitelma ensi viikon alkuun ja katsotaan, miten pitkään kehoni tarvitsee nestemäisempää ruokavaliota. Huomaan, että stressaan tällä hetkellä raskauden loppuvaiheita huomattavasti enemmän kuin H:n kanssa, joten suunnitelman on tarkoitus olla sellainen, että voin ottaa sen tarvittaessa käyttöön myöhemminkin. Eilen illalla en olisi selvinnyt ilman I:tä, joka laittoi ensiksi H:n nukkumaan ja tuli sitten sohvalle viereeni makaamaan ja laittoi meille televisiosta kunnon Daily Dose of Internet-maratonin, jotta sain jotain muuta ajateltavaa kuin kipeän vatsani. 

Joskus kymmenen jälkeen mahani alkoi rauhoittua ja pääsimme nukkumaan ja tänään olo on ollut hieman parempi, mutta refluksiaa on ollut jonkin verran pitkin päivää. Olen tänään tarkoituksella pitänyt päivän todella yksinkertaisena, jotta hermostoni on saanut levättyä ja uskon tämän osittain auttaneen siihen, että kroppa on rauhoittunut. Toivon, että ensi viikolla saisin tämän hallintaan ja voisin nauttia viikosta täysillä! Osa minusta on aivan kyllästynyt näihin fyysisiin ongelmiin, osa ymmärtää, että kehoni tekee parhaansa ja tämäkään ei ole mikään sellainen ongelma, johon en voisi vaikuttaa. 

Tästä taas siis uutta oppia matkaan mukaan ja eteenpäin!

Elämää 53 päivää ennen laskettua aikaa...

Kuva on omani

Jaahas, miten edellisestä päivityksestä on taas yhtäkkiä kolme viikkoa.... :') 

Aloitin kirjoittamaan postausta viikko sitten, mutta en koskaan saanut sitä valmiiksi, joten tässä nyt pieni tiivistelmä. Muutama viikko sitten sekä H että I olivat kipeinä ja vielä viime viikon alussa arki oli hieman tahmeaa tästä johtuen. Itse vältin kuumeen ja nuhan onneksi aivan kokonaan ja tämä muistutti minua siitä miten useasti olin yhdessä vaiheessa nuha-kuumeessa. Tänä vuonna en ole tammikuun jälkeen enää ollut kipeänä ja olen siitä todella kiitollinen! Tuntuu, että tämän osalta keho on palautunut takaisin siihen, missä joskus oltiin.

Olen viime aikoina kävellyt todella paljon ja ollut jotenkin hämmästynyt siitä, miten helppoa se on ollut. Pari viikkoa sitten kävelin jopa 12 kilometriä rauhalliseen tahtiin heti aamusta, mikä ei ehkä kuulosta paljolta, mutta tässä kohtaa raskautta ja Soulin ylös-alas vaeltelevalla maaperällä tuollainen kilometrimäärä yhteen putkeen on todellinen saavutus. Tämän viikon perjantaina kävin 9 kilometrin kävelyllä ja vaikka jalkapohjat tekivät loppumatkasta kuolemaa niin olo oli aivan mahtava!

Tuolloin perjantaina minua jopa hieman itketti, kun istuin viimeisellä lyhyellä tauollani ja katsoin taivasta ja siellä pehmeästi leijunneita pilviä. Tuntui hyvältä pystyä liikkumaan niin paljon ja nähdä mihin kehoni pystyy. Vaikka minulla oli kuulokkeet mukana, huomasin, että suurimman osan ajasta en edes halunnut kuunnella musiikkia vaan ainoastaan elämää ympärilläni. Tuulessa väriseviä lehtiä, lintuja ja kauempaa kaikuvia kaupungin ääniä. Minusta tuntui niin elossa olevalta tuon kävelyn aikana ja niin paljon kuin toivonkin, että T syntyy vasta lasketun ajan läheisyydessä, en silti malta odottaa sitä, että pääsen urheilemaan kantaen ihan vain omaa painoani. Tuon kävelyn aikana muistin taas sen, miten paljon iloa kunnon itsensä haastaminen liikkumalla tuo minulle ja miten paljon se myös auttaa minua keskittymään hetkessä olemiseen ja elämiseen.

Kävelyn lisäksi aloitin viime viikolla raskausajan pilateksen valmentajan kanssa ja se on myös tuonut uudenlaisen yhteyden omaan kehooni ja sen uskomattomiin kykyihin. Kun painoa tuli niin massiivisesti lisää jo ennen raskautta, huomasin, että luonnollinen haluni liikkua laski, mikä taas tekee oloni ahdistuneeksi ja tyytymättömäksi. Alan kokea vierautta kehoani kohtaan, en saa samanlaisia onnistumisia kuin mitä saan liikunnan aikana ja mm. nälkähormonini menevät aivan sekaisin enkä saa syömisestä samanlaista kylläisyyden tunneta kuin silloin, kun liikun kunnolla ja säännöllisesti. Tuosta sitten taas syntyy sykli, jossa tunnesyön ja kehoni kasvaa edelleen isommaksi, mikä laskee halua urheilla, mikä aiheuttaa liiallista syömistä ja ja.....

Kohta mennään taas....

Muutokset ruokavaliossa ovat helpottaneet oloa huomattavasti ja pahimmat allergiaoireet ovat ehdottomasti rauhoittuneet. En ole enää niin kovasti miettinyt ruokaa ja pystynyt syömään suurin piirtein intuitiivisesti, vaikka joitakin ylilyöntejä on toki tullut tehtyä. Olen silti iloinen, että olo alkaa tuntua niin paljon paremmalta! Viimeisen noin kuukauden ajan body batteryni on kuitenkin ollut poikkeuksellisen alhainen (20-30% normaalin 80-90% sijaan), mutta jollain ihmeellisellä tavalla tämä asia on korjaantunut viime viikon lopulla. Ehkä se on tuo liikunnan lisääminen, joka on tuonut rauhaa ja parantanut myöskin unen laatua. 

Mutta jotta kaikki ei olisi täydellistä niin levottomat jalat ja kuumat jalkapohjat vaivaavat osittain edelleen. Tänään aamupäivästä pohkeiden ja säärieni iho jopa kihelmöi ja kutisi aivan tajuttomasti ja luulin jo saaneeni jonkun allergisen kohtauksen. Kunnes otin sukat pois ja annoin jalkapohjien hengittää. Kas vain, kutina lakkasi hiljalleen kokonaan! Ongelma on kuitenkin ehdottomasti helpottanut siihen verrattuna millainen tilanne oli ennen ruokavalion muutoksia sekä rautalisän määrän nostamista ja nyt olen saanut muutamat tilanteet haltuun nopeasti niin, että olen vain laittanu kylmäpussin jalkapohjani vasten iltaisin. Koska ongelma ei vaivaa enää, kun käyn öisin vessassa, vaan koskee nimenomaan ensimmäistä nukahtamista, nuo pussit ovat todellinen pelastus!

Muun sekoilun lomassa olen lisäksi huomannut, että olen ilmeisesti oikeasti alkanut tuntea outoa eroahdistusta I:stä. Kirjoitin viime kuussa siitä, että olin päivän kotona yksin ja iltapäivällä minua alkoi ahdistaa se, että I ja H olivat poissa. Ajattelin tuolloin kuitenkin, että tämä liittyi vain yleisesti kodin hiljaisuuteen, sillä yleensä tämä paikka on niin täynnä ääniä ja elämää. Mutta tällä viikolla olen huomannut, että pelkästään se, että I menee toimistolle töihin edes puoleksi päiväksi, saattaa aiheuttaa minussa levottomuutta. Kun olemme H:n kanssa ulkona, olen iloinen ja oloni on normaali, mutta kun palaamme kotiin ja I ei olekaan siellä, minuun tuntuu avautuvan ammottava, musta kuilu, josta en saa otetta. Yhtäkkiä koti ei taaskaan tunnu kodilta ja tuntuu kuin siellä vaanisi jokin.

Ehkä tämä liittyy siihen, että laskettuun aikaan on enää niin vähän aikaa ja olen isompi kuin edellisellä kerralla, jolloin olo on hieman kömpelömpi. Toisaalta olen pärjännyt aivan hyvin kävelyitteni aikana, joten tämä olisi hieman ristiriitaista. Ehkä eroahdistus liittyy terveyshuoliin ja siihen, miten tiiviisti veriarvojani ja terveyttäni on vahdittu koko raskausajan, joten pelkään alitajuntaisesti jonkinlaisia komplikaatioita. En tiedä, mutta kaipa kaikenlaiset tuntemukset kuuluvat tähän prosessiin ja tuskin yksikään raskaus tulee olemaan samanlainen. 

Haluaisin edelleen niin kovasti saada tänne jotain sisältöä viikottain, edes jotain pientä, mutta olen edelleen ehkä vähän jumissa tämän kanssa. Blogin ulkoasunkin muokkaus on jäänyt viimeistelemättä... :') Täytyy ensi viikolla istua alas, pohdiskella ja suunnitella miten saada tänne muutakin sisältöä kuin näitä kerran kuukaudessa ulos pulpahtavia sekavia höpinöitä!

Väsymystä ja allergiaoireita

Rakkaat pojat ♡

Noh....... c': Viime viikko ei sittenkään mennyt niin kuin olin kuvitellut, sillä torstaina tuntui siltä, että maha suorastaan romahti yhtäkkiä päälle, ihan kuin T:n paino olisi kaksinkertaistunut yhdessä yössä. Hän alkoi selvästi myös liikkua alaspäin, mikä on aiheuttanut aika ajoin kovaa, säteilevää kipua. Olen ollut tuosta viime viikon torstaista lähtien todella väsynyt. Jopa niin väsynyt, että sunnuntaina I ja H lähtivät melkein koko päiväksi I:n vanhemmille, jotta sain vain levätä, mikä oli aluksi ihanaa, mutta joskus viiden aikoihin asunnon aavemaisuus alkoi ahdistaa. 

Kärvistelin hieman yli kuuteen asti vaellellen levottomana huoneesta toiseen. Lopulta katsoin kännykästäni videoita I:stä ja H:sta, jolloin totesin touhuni olevan sekopäistä ja soitin I:lle pyytäen heitä tulemaan kotiin. Kun ulko-ovi avautui ja sisään astui paljon puhetta, H:n innokkaita juoksuaskeleita ja I:n naurua, asuntomme muuttui taas kodiksi ja minuun laskeutui rauha.

Väsymyksen ja vauvan asennon muuttumisen lisäksi olen yhtäkkiä tullut herkäksi todella monille ruoka-aineille ja voiteille ja tiedän, että tämä(kin) on aivan tavallista viimeisellä kolmanneksella, mutta tämä vain tuskastuttaa niin paljon. 

Kävin tällä viikolla tiistaina verikokeissa ja kaikki muut tulokset näyttävät normaalilta paitsi, että rauta-arvot ovat jatkaneet huonontumista, samoin kolesteroli. Rautalisän annostusta nostettiin ja iho-ongelmien osalta katsotaan kosteusvoiteiden vaihtamista ja hetken aikaa eläinperäisten ruokien minimointia. Ei kokonaan poistamista, mutta minimointia ja korvaamista kasvipohjaisilla ruoka-aineilla, sillä olen havainnoinut etenkin ihon kutisemista ja kuumenemista maitotuotteiden ja kananmunan syönnin jälkeen. Rautalisän nosto saattaa vaikuttaa lisäksi myös levottomiin jalkoihin, jotka ovat tällä viikolla olleet aivan sie-tä-mät-tö-mät joka yö. Yleensä nuo ongelmat ovat loppuneet kunhan vain olen nukahtanut ja loppuyöstä herätessä en ole tuntenut enää tuota ongelmaa. Mutta nyt kihelmöinti ja jalkapohjien kuumuus piinaa aamuun asti.

Olen itkenyt paljon ja tuntuu absurdilta, että vielä vähän aikaa sitten olin niin itsevarma ja onnellinen. Liihotin kesämekossani ja minusta tuntui terveeltä, kauniilta ja elinvoimaiselta. Ja nyt olen jähmeä, levoton, väsynyt ja nukkunut viisi tuntia yössä vähintään kahdessa erässä, yleensä neljässä. Muutama yö sitten hyörin ja pyörin sängyssä ja juuri, kun olin nukahtamassa, H tuli itkien makuhuoneeseemme, koska oli nähnyt painajaista. I lähti varmasti enemmän kuin mielellään nukkumaan H:n viereen loppuyöksi. 

Mielialani on vaihdellut todella paljon. Keskiviikko- ja torstai-iltana olen itkenyt tuntien ajan I:n sylissä ja hän on yrittänyt lohduttaa minua parhaansa mukaan, mutta en vain jotenkin saanut kiinni yhtään minkäänlaisista lohdun palasista. Eilen taas heräsin huonoista yöunista huolimatta iloisena, nautin kahdenkeskeisestä ajasta I:n kanssa ennen kuin H heräsi, kävin pitkällä, lähes kahden tunnin kävelyllä ja tunsin kuplivaa onnea koko päivän. Ehkä se, mitä tästä kaikesta voikin ottaa opiksi, on elää vain päivä kerrallaan, sillä selvästi en tiedä mitä huomenna tapahtuu. Ja nyt, toisin kuin aiemmin, teen oikeasti sovitut ruokavaliomuutokset ravitsemusterapeutin ohjeiden mukaisesti, jos se auttaisi edes vähän. 

En halua tuntea oloani näin kamalaksi koko loppuraskauden ajan, vaan haluan nauttia tästä niin erityisestä ajanjaksosta. Enkä halua enää koskaan olla niin epäterve kuin mitä olin tämän raskauden alkaessa - niin loputtoman kiitollinen kuin edelleen olenkin siitä, että saimme tämän pienen ihmeen osaksi elämäämme! Ehkä osa tällä viikolla purkautuneesta itkusta onkin tullut siitä, että en anna itseni olla esimerkiksi ärsyyntynyt T:n mellakoinnista mahassani, kun yritän nukkua, sillä tiedän, että olen todella etuoikeutettu, kun saan kokea tämän kaiken. 

Seuraamani tubettaja, ihana Hannah Alonzo päivitti muutama kuukausi sitten, että heidän perheensä hartaasti odottama tyttövauva menehtyi 21 raskausviikolla eikä syytä tiedetä vieläkään. Kyseessä oli heille jo toinen keskenmeno 7 kuukauden sisään. Tuota kautta päädyin lukemaan niin naisten kuin miestenkin kokemuksia siitä, miltä tuntuu menettää vauva niin pitkällä raskautta ja edelleen pelkkä ajatuskin kaikista niistä kokemuksista saa minut itkemään. En voi edes kuvitella... En halua kuvitella.

Niinpä kestän jokaisen potkun ja inhottavan asennon. Vaikka en nukkuisi ollenkaan, olen kiitollinen jokaisesta T:n liikahduksesta. Jokaisesta hänen hikastaan, jotka tunnen ja jotka saavat minut jostain syystä aina nauramaan. Loppujen lopuksi kaikki tässäkin tekstissä valittamani on yhden tekevää, vaikka tiedänkin, että jos olisin ollut terveempi tämän vuoden alussa niin raskaus olisi varmasti ollut monella tapaa helpompi. On kuitenkin täysin inhimillistä tuntea laajaa skaalaa ristiriitaisiakin tunteita eikä se tarkoita sitä, ettenkö voisi silti olla kiitollinen T:stä. Ihan yhtä lailla kuin pitkän työpäivän jälkeen kotiin raahautuva I ei kadu H:ta, vaikka juuri sillä hetkellä hän haluaisikin ennen kaikkea vain käydä suihkussa, syödä ja kaatua sänkyyn.

Sekava postaussotku, mutta tällä hetkellä niin on sekava kirjoittajakin. c': Pienin askelin eteenpäin ja toivon, että löydän jonkun helpotuksen fyysisiin oireisiini!

Energinen alku viikolle

Miten itkinkään keväällä raskausarpiani ja nyt ne vain saavat minut hymyilemään :')

Kävimme eilen ottamassa perinteiset masukuvat ja havahduin siihen miten outo käsite aika on. Sillä mihin ihmeeseen nämä pari vuotta ovat vain singahtaneet sellaisessa ajan mitassa, joka tuntuu kuukausilta, ei vuosilta!? Eilen nukuin iltapäiväunet H niin tiukasti sylissäni kuin mahdollista ja mietin sitä miten ihan vasta pieni hetki sitten se oli hän, jonka liikkeitä ihmettelin mahassani. 

Tuo tunne oli outo. Aivan kuin hetken aikaa se pieni, joka sisälläni liikkuu juuri nyt, olisi jotain vierasta ja ylimääräistä, koska meillähän on jo H. Ehkä joskus lakkaan tuntemasta näitä kaikkia outoja, yllättäen pulpahtavia tuntemuksia. Ehkä se ei lopu koskaan ja jokainen raskaus tuo tullessaan uudenlaisia outouksia. Se jää nähtäväksi....

Joka tapauksessa laskettuun aikaan on enää vajaa 90 päivää ja se pyörii tällä hetkellä useasti mielessäni etenkin iltaisin juuri, kun olen nukahtamassa. Mielessä seikkailee listoja ja pelkoja, toiveita siitä, että tälläkin kertaa kaikki menisi hyvin... Jotenkin olen kuitenkin tämän vuoden loppukeväästä oppinut työntämään tällaiset sotkut pois päästäni ja nukahtamaan. En tiedä miksi juuri nyt, mutta pelkkä lause "mietin tuota huomenna" auttaa karkottamaan ajatukset, jotka estävät unen tulemisen ja nukahdan tuon jälkeen ongelmitta.

Tällä hetkellä olo on energinen ja tuntuu siltä, että viikonlopun kävelyt ja sunnuntain pääasiallinen lepopäivä ovat nostaneet energiatasojani hurjasti! Salitreenien jälkeen olen ollut todella väsynyt, mutta nyt kahden pitkän kävelyn, puolikkaan lepopäivän ja eilisen tunnin kävelyn jäljiltä olo on energinen, uskomattoman vähän turvonnut ja jotenkin todella rauhallinen ja onnellinen. 

En tehnyt eilen maailman terveellisintä ruokaa, vaan kasvispestopastaa nonnan tyyliin, koska jotenkin huomasin vain kaipaavani Italiaa ja sitä, että saan tehdä kaiken alusta alkaen enkä vain ostaa valmispurnukoita. Mutta joka tapauksessa, edes tuo ei turvottanut minua täksi aamuksi! Eilen kävin siis tunnin ja tänään puolentoista tunnin kävelyllä ja epäilenkin, että tämä on varmaankin se loppuraskauden urheilulaji, vaikka valitankin aina siitä, että käveleminen ei ole riittävää urheilua minulle. :') Mutta nyt minulla ei ole muuta kehotavoitetta kuin se, että tämä keho on vielä hetken aikaa paras mahdollinen koti T:lle. 

Aamupalaksi olen tänään ja eilen syönyt tuorepuuroa, johon olen sekoittanut kaurahiutaleiden lisäksi mantelimaitoa, vähän kreikkalaista jugurttia ja päälle marjoja ja maapähkinävoita. Lounas on ollut tofua, riisiä ja kasviksia, välipalaksi iso hedelmäsalaatti ja soijamaitoa ja päivälliseksi valmistamaani pestopastaa. Iltaisin olen ottanut kiltisti magnesiumini ja venytellyt. Se, mitä haluaisin vielä ehtiä, olisi istua yksin rauhassa alas edes kahdeksi minuutiksi ja vain istua kaikessa siinä, mitä sinä päivänä tapahtui, mistä kaikesta olen kiitollinen ja mitä odotan huomiselta.

Ehkä tässä oli taas riittävästi hieman kuulumisia. Yritän tosiaan tällä hetkellä kirjoittaa tänne paljon pienemmällä kynnyksellä kuin aiemmin, joten tekstien sisältö ei tällä hetkellä ole mitään maailman upeinta. Mutta enköhän hiljalleen löydä jonkinlaista rytmiä tähän! Ihanaa viikon alkua kaikille! :)

Hetkessä olemisen ihanuus

Kuva on omani

Viikonloppu ei ollut ehkä ihan tervein mahdollinen eilisen ruokailuiden osalta, mutta voi miten minusta tuntuukaan siltä, että olen vihdoinkin kunnolla elossa! Eli sekä perjantaina että eilen olen kävellyt peräti lähes neljä tuntia päivässä ja perjantaina jopa kokeilin pitkästä aikaa käydä polkuvaelluksella I:n siskon kanssa sen sijaan, että olisin vain tyytynyt aamukävelyyni. 

Toissapäivä tosin yritti lähteä liikkeelle farssina: olin heti aamusta turvonnut ja kiukkuinen, väsynyt ja jotenkin stressaantunut aivan kaikesta. Kuitenkin siinä vaiheessa, kun pääsimme I:n siskon kanssa matkaan, oloni alkoi helpottua ja vaikka ajoittain minun pitikin pysähtyä hetkeksi lepäämään 27 viikkoisen pallomahani kanssa niin meidän lähes kolmen tunnin kävelymme sujui silti uskomattoman hyvin. Suoraan sanottuna en ollut varma millainen kuntoni olisi, mutta helpotuksekseni sain huomata, että vaikka kuntoni ei missään nimessä ole niin hyvä kuin joskus aiemmin, pärjäsin silti todella hyvin!

Tästä intoutuneena kävimmekin sitten eilen koko perheenä tekemässä pitkän kävelyn ja nautimme lauantaista ilman kiirettä mihinkään. Illemmalla veimme H:n isovanhemmilleen ja lähdimme I:n kanssa ulos syömään ystäväpariskuntamme kanssa. Tämä oli se kohta, missä ruokailuni otti epäterveellisen suunnan, mutta suoraan sanottuna juuri nyt sillä ei edes ole väliä, sillä olen vain niin kiitollinen kaikista niistä ihmisistä, jotka ovat osa elämääni. 

Kaikista niistä ihanista pienistä pysähdyksen hetkistä, jotka sain jakaa I:n siskon kanssa, lintujen äänistä, perhosista, tuulen heiluttamista lehdistä, jutustelusta, yhdessä mahat kipeinä nauramisesta, eväiden syömisestä keskellä vehreää metsää... Kotona odottavista rakkaista miehistäni, jotka ottavat minut aina vastaan pusuin ja halauksin, eilisen ihanasta perhepäivästä ja ystävistä, joiden kanssa saimme jakaa parisuhteista ja perhearjesta. Kaikesta siitä rakkaudesta, jota olen saanut tänä viikonloppuna vastaanottaa ja antaa. Uusista, ihanista muistoista, joita olen saanut luoda.

Tänään jalkani ovat olleet muussia ja magnesium on paras ystäväni, mutta samalla minusta tuntuu mahtavalta, sillä siitä on niin pitkä aika, kun liikunta on kunnolla tuntunut seuraavana päivänä! Lisäksi huolimatta siitä, että olin liikkeessä, osasin jotenkin heittäytyä hetkessä elämiseen aivan täydellisesti. Viime aikoina voin sanoa pääni olleen niin täynnä kaikenlaisia listoja enkä ole ehtinyt järjestellä kodin tiettyjä nurkkia ja kaappeja niin paljon kuin olisin halunnut, mikä on ärsyttänyt ja stressannut, mutta tänä viikonloppuna olen oikeasti vain ollut ja elänyt. 

Kyllä, nuo asiat täytyy ottaa työn alle ensi viikolla, mutta sen ehtii silloin! Tänä viikonloppuna tärkeintä oli antaa elämän viedä minua tavallisesta poikkeavaan suuntaan ja olla stressaamatta turhista. Ensi viikolle minulla ei ole vielä suunnitelmaa ruokailujen ja liikunnan osalta, mutta eiköhän sekin pian muotoudu. Pala Italiaa tuntuu kulkevan mukanani juuri nyt, se ihana dolce far niente, tekemättömyyden ja hetkessä olemisen ihanuus.

Miten saada kipinä takaisin bloggailuun?

Kuva on netistä

Tämä viikko ei sitten alkanutkaan niin kuin olisin toivonut..... :') Maanantaihin heräsin jo lähtökohtaisesti ärtyneenä eikä mielialaani helpottanut se, että enemmän ja vähemmän kaikki tuntui menneen pieleen tuon päivän aikana. Illalla sitten taas kun muuten kaikki oli hyvin, huomasin olevani todella, siis todella surullinen ja jopa itkin jonkun aikaa. Se olikin todella rentouttava iltameditaatio!

Eilen onneksi tuntui jo aivan normaalilta vaikkakin minun on tehnyt aaltoilevasti mieli syödä vaikka ja mitä epäterveellistä ja tämä ärsyttää. Mutta hiljalleen kohti sitä, että suolistoni ei enää lähetä aivoilleni signaaleita juustoista ja punaisesta lihasta, vaan pääsen kiinni järkevämpään ja monipuolisempaan ruokailuun! Tavoitteeni ei kuitenkaan edelleenkään ole palata kokonaan vegaaniksi, vaan koostaa viikkoni vegaani-, kasvis- ja eläinpäivistä kahta ensimmäistä tietenkin painottaen.

Joka tapauksessa, olen pyöritellyt jo pitkään päässäni sitä harmia, etten jotenkin saa tänne enää postauksia samalla tavalla kuin joskus. Kyllä, arkeni on huomattavasti kiireisempää nyt, mutta oikeasti suurimmat kompastuskivet ovat päässäni. Aiemmin kirjoitin tämän päivän tai viikon hetkistä, en mitään akateemista esseetä siitä, miten noihin hetkiin liittyy sata ja yksi kerrostumaa eri elinvuosiltani. Tuntuu siltä, että olen itse tehnyt elämästäni niin monikerroksisen, että jokainen pienikin lause tarvitsee kaverikseen ison määrän kontekstia.

Ehkä olen seurannut liikaa somecancelointeja, koska minusta tuntuu myös, että sanoissani ei saa olla minkäänlaisia ristiriitaisuuksia, joita en itse tuo esiin ja selitä. Aivan kuin ihminen ei voisi muuttua vuosien aikana ja todeta, että joku asia, josta vannoi, että "ei ikinä", tuokin elämään paljon väriä ja iloa (case: minusta ei koskaan pitänyt tulla äitiä ja silti noin kolmen kuukauden päästä olen kahden lapsen äiti enkä voisi olla siitä kiitollisempi!). 

Myönnän myös, että äitiys ja ikä ovat asiat, jotka laittavat minut sensuroimaan itseäni ehkä kaikista eniten. Saatan ohittaa monet tunteeni ja ajatukseni vain siksi, koska ne eivät sovi nykyiseen roolitukseeni. Ihan kuin kukaan vanhempi olisi koskaan ollut täysin valmis kaikkeen ja olisi lopettanut kasvamasta kuin suurena puuna lapsien myötä. Kyllä, sinä muutut ja niin kuuluukin muuttua. Mutta ei, sinun ei pitäisi kokea painetta siitä, että sinun täytyy olla "valmis" ja että kaikki asiasi täytyy olla aivan 100%:sesti järjestyksessä ja hoidossa!

En usko, että tekstejä lukiessa te huomaatte minussa niin suurta muutosta, en tiedä, mutta huomaan itse eron siinä miltä kirjoittamisen aloittaminen tuntuu ja etenkin kuinka kauan yhden postauksen tekemiseen kuluu aikaa. Jo pidemmän aikaa olen hilloamalla hillonnut ja marinoinut tapahtuneita asioita ja sitten käyttänyt neljä tuntia siihen, että puran sitä kaikkea auki mahdollisimman järjestelmälliseen ja organisoituun muotoon. Ja totta kai, tällaisia spektaakkeleita on ollut aivan blogin alusta lähtien, mutta viimeisten vuosien ajan tuntuu siltä, että en ole muunlaisia postauksia kirjoittanutkaan. 

Se tunne, mikä minulla on, on, että aiemmin dokumentoin päiviäni ja hetkiäni. Nykyään dokumentoin todella syviä ajatuksia, analyyseja ja minulla täytyy olla jokin teema tai suurempi ajatus, jotta edes aloitan kirjoittamaan. Aivan kuin en vain voisi dokumentoida ihan tavallisia hetkiä vetämättä niistä mitään sen syvempiä analyyseja. Menen koherenttius edellä sen sijaan, että tekstini olisivat vain yksinkertaisesti havaintoja ja sen hetken tuntemuksia, joista ei tarvitse vetää mitään pitkän linjan jatkumoa. Ja hassua tässä on se, että kun katson sitä, miten operoin läppärini ulkopuolella, mitä vähemmän ylianalisoin ja ajattelen liikaa "oikeassa elämässäni", sitä enemmän analysoin kaikkea jostain syystä täällä blogin puolella. 

En tiedä vielä miten ajattelin lähteä purkamaan tätä ongelmaa, mutta tämä teksti yksistään on jo iso edistysaskel, sillä ajatukseni oli ensin olla kirjoittamatta tätä ennen kuin tiedän mitä teen seuraavaksi. Aijai, Minni, tuo juuri on se, mikä sinua ärsyttää ja harmittaa! :D Joten nyt päätin vetäistä niin sanotusti korkin irti ja antaa kuplivan virrata tähän tekstiin juuri sellaisena kuin se nyt sattuu tänään tässä hetkessä tulemaan ulos. 

Kuten blogin nimen vaihtuminen osoittaa, en voi millään tavalla oikeuttaa sitä, että tavoittelisin hampaat irvessä vakavaa ortoreksiaa - en oikeasti, vilpittömästi voi. Mutta minun täytyisi myös jotenkin antaa itseni olla sensuroimaton minä. Sellainen minä, joka ei vielä tiedä kaikkea ja kokeilee samalla asioista kirjoittaen ja niitä dokumentoiden. Puhtaasta ravinnosta, urheilusta ja terveydestä dokumentoiminen on ehdottomasti se, mitä haluaisin tehdä, mutta minun täytyy löytää siihen uusi tapa kaikkien niiden kunnon sh-vuosien aikana opittujen sijaan. 

Ja minun täytyy lopettaa ajattelemasta, että esimerkiksi epävarmuus terveydestäni tai epäonnistunut ateriasuunnitelma tekee minusta huonon äidin. Herranjumala, se kaikki mitä olet tänne jo jakanut yksistään kertoo, että et todellakaan ole täydellinen, mutta siitä huolimatta olet hoitanut työsi äitinä niin hyvin kuin olet pystynyt! En tiedä, katsotaan miten lähden etenemään. Yksi asia, jolla rikon taas tutun kaavani on se, että jätän tämän tekstin lopun roikkumaan. Se turhauttaa minua, mutta aina ei vain ole lopullisia vastauksia eikä se saa estää minua jakamasta!

Tasapainon etsimistä uudelleen

Kuva on omani

Sateiseen Souliin palattu auringon keskeltä ja tuntuu, että koko perhe on hieman masentunut tästä muutoksesta. Pohdimme aivan tosissamme I:n kanssa, että jäisimmekin Toscanaan esimerkiksi vuodeksi nyt, kun H on vielä niin pieni, että hän ei ole sidottu kiinni esimerkiksi kouluun. Mutta synnytys Italiassa ei vain jotenkin tunnu yhtä turvalliselta ja vaivattomalta kuin Etelä-Koreassa, jossa terveydenhuolto on jotain aivan uskomatonta! Lisäksi ajatus siitä, että könyäisin pikkukivistä tehdyillä, todella jyrkästi viettävillä pienillä kaduilla viimeisilläni raskaana tuntui pelottavalta. Joten täällä olemme.

Ja hyvä niin, sillä kävin eilen lauantaina verikokeissa ja harmitus on taas suuri... Niin sitä vain haluaa ajatella, että asiat olisivat nyt jotenkin eri tavalla, mutta eivät ne ole: minun kehoni reagoi edelleen todella herkästi sellaisiin ruoka-aineisiin, jotka eivät aiheuta monelle minkäänlaisia heilahduksia verikokeiden tuloksissa. Päinvastoin, saattavat jopa parantaa niitä.

Sen sijaan omani...

• Painoni (nyt 77,4 kg) on noussut hieman liikaa suhteessa vauvan kokoon eli kuukausi Italiassa on nostanut painoani enemmän kuin sen olisi pitänyt
• Kokonaiskolesterolini nousi noin viikolla 12 7.2 mmol/L:iin, mikä oli normaali raskauden aikainen nousu. Nyt 26 viikolla kuitenkin arvoni on noussut 7.9 mmol/L:iin eli ei hyvä
• Hyvä kolesteroli on pysynyt samana, huono noussut 4.3 mmol/L → 4.9 mmol/L
• Triglyseridit ovat nousseet 1.9 → 2.3 mmol/L
• Ferritiini ei ole jatkanut nousua niin kuin sen olisi pitänyt; tästä lisää alempana
• Hemoglobiini on laskenut hieman; tästäkin lisää alempana

Loppujen lopuksi söin Toscanassa enemmän punaista lihaa sekä juustoja kuin Soulissa, koska... Noh, when in Italy! Ja tässä taas todisteita kaikille sokeasti eläinperäisiä ruokia rummuttaville: ferritiinini ei ole jatkanut nousua sen takia, että olen syönyt maitotuotteita samaan aikaan kuin rautaa sisältäviä ruokia ja hemoglobiini on laskenut sen takia, että rauta-arvot eivät ole parantuneet. Lääkärini huomautti myös, että salitreenien pysähtyminen Toscanassa olon ajaksi on luultavasti myös osaltaan vaikuttanut verikokeiden tuloksiin ja painooni.

Lääkärin soiton jälkeen myönnän möksähtäneeni aivan totaalisesti. Olin ottanut kuvat "mitä söin päivässä, raskaana Italiassa edition"-postaukseenkin, mutta en todellakaan kehtaa postata niitä tänne. "Mitä söin päivässä matkalla terveyteni pilaamiseen", juupa juu. Tämä tuntuu iskulta vasten kasvoja, sillä niin kuin aikaisemminkin, juuri silloin, kun olen muuten terve ja onnellinen, verikokeeni alkavat oireilla. Nousukiito rysähtää siinä kohtaa, kun annan itselleni vapauden syödä laajemmalla skaalalla kuin koskaan, saan ahmimisen lopetettua ja syön tasaisesti pitkin päivää.

Ehkä sitten tosiaan luontaisesti ohjaudun epäterveellisten ruoka-aineiden pariin silloinkin, kun syön näennäisen terveellisesti ja tavallisesti. Lääkäri totta kai huomautti, että tämä ei todellakaan ole mikään vaarallinen tilanne, muut veriarvoni ovat aivan tavalliset ja vauva on terve ja kehittyy hyvää vauhtia. Tämä kaikki on niin paljon enemmän kuin mistä lähdin liikkeelle tammikuussa, mutta tämä on myös kohta, jossa minun täytyy lähteä toiseen suuntaan.

Olenko turhautunut ja pettynyt? Todellakin. Hävettääkö minua edellinen porinani siitä, miten olen nyt niiiiiiiiin paljon terveempi kuin koskaan aiemmin samaan aikaan, kun olen kokkaillut entistä huonompia veriarvoja? JEP. Onko minun pakko vain jatkaa eteenpäin? Kyllä. Tästä lähtee siis matka uuteen nousuun ja tällä kertaa haluaisin dokumentoida sen tänne. Minun piti tänään aamulla käydä rauhallisella juoksulenkillä, mutta nukuin verikokeitten tulosten takia niin huonosti, että lenkki jäi välistä. 

Ensi viikoksi tarvitsen siis paluun arkeen ja sitä myötä myös paluun mahdollisimman lihattomaan ja maidottomaan ruokavalioon niin kuin olin ennen Toscanassa oleilua. Tiedän, että elämä ei ole lineaarinen viiva ilman harhailua ja epätoivoisia hetkiä, mutta olin silti toivonut, että vihdoinkin minä voisin olla se menestystarina. Ehkä minusta vielä se tuleekin...

ps. Toivon, että blogin uudelleen ohjautuminen toimii normaalisti! Olen kokeillut sitä vain Androidilla ja Windowsilla monella eri selaimella, mutta jos uudelleen ohjaus ei onnistunut, niin toivoisin, että jättäisit kommentin niin voin yrittää korjata asian! :)

Elämää huhtikuusta tähän asti

Kuva on omani

Taas aika klassisen "kerran ikuisuudessa" päivityksen... :') Olen aloittanut kirjoittamaan tätä tekstiä jo toukokuun alussa, mutta tässä sitä silti ollaan...

Raskaus on edennyt hyvin, poikavauva on terve ja omakin terveyteni on jatkanut parantumista huolimatta siitä, että olo oli aluksi oikeasti todella paljon vaihtelevampi kuin H:ta odottaessani. Väsymyksen lisäksi raskauden ensimmäisten kuukausien aikana tuntui siltä, että reiteni räjähtäisivät, koska ne olivat niin suuret. Aiempi mässäily ja raskaus olivat yhtäkkiä turvottaneet minut massiiviseksi ja myönnän, että en tuntenut oloani yhtä kauniiksi kuin ensimmäisen raskauden aikana. Lisäksi elämäni ensimmäistä kertaa minulla on oikeasti kehossani kunnon raskausarpia, jotka herättivät aluksi todella ristiriitaisia tunteita.

Huhtikuussa liikutin sormeani aran, taas uuden arven päällä ja aloin itkeä. Makuuhuoneeseen palatessani I näki, että olin itkenyt ja veti minut huolissaan syliinsä. Hän oli niin pohjattoman ylpeä kasvavasta perheestämme, mutta itse taas olin etenkin yksin jäätyäni usein tippunut jonnekin todella tahmeaan ja turhauttavaan paikkaan, jossa kehoni näytti veriseltä kauhuelokuvalta jonkin kauniin ja pehmeän sijaan. Tuossa tilanteessa itkin sitä, mikä oli raskauden alkuaikoina mielessäni aivan liian usein: olin toivonut olevani niin paljon erilaisempi toisen raskauden aikana. Minulla piti olla kaikki hallussa. Minun piti olla hoikka ja itsevarma. Kaunis. Sädehtivä. Mutta en ollut mitään tuosta kaikesta ja se suretti. Joka paikkaan sattui ja kaikkialla kehossani oli kaikkea liikaa.

I siirsi hiuksia kasvojeni edestä, katsoi minua hetken pehmeästi ja sanoi sitten olevansa onnellinen ja jopa helpottunut, että olen juuri nyt juuri sellainen kuin olen. Tuossa hetkessä nuo sanat eivät tuoneet minkäänlaista helpotusta ja enemmänkin ne vain ärsyttivät minua, mutta ne jäivät itämään mieleeni. Ja viime kuussa jokin alkoi hiljalleen muuttua. Tällä hetkellä voinkin sanoa olevani onnellisempi ja itsevarmempi kuin koskaan ikinä aikaisemmin.

Kuva on omani

Juhlimme toukokuun puolivälissä I:n ja minun kolmatta hääpäivää, tämän kuun alussa juhlimme rakkaan H:n kaksivuotissyntymäpäivää ja sen jälkeen lensimme Toscanaan, jossa majailemme heinäkuun alkuviikolle asti. Kerroimme H:lle vauvasta hääpäivämme tienoilla, sillä hän oli ottanut tavaksi jatkuvasti huomautella siitä, että äiti on lihonnut (ei ihan näillä sanoilla, mutta viesti oli selvä). :') Kun kerroimme vauvasta, alkuun H ei oikein reagoinut ja näytti lähinnä mietteliäältä. Sittemmin hänessä on vuorotellut suuri innostus ja kiukkuna oletettavasti purkautuva pelko siitä, että hän jää vaille rakkautta ja huomiota, kun perheeseen tulee toinen lapsi.

H on ollut innokkaana mukana ultraäänikäynneillä ja ihmetellyt vauvan liikkeitä. Hän on myös jo miettinyt miten hänen huoneensa voisi järjestellä niin, että pikkuveli mahtuu nukkumaan ja leikkimään. Olen katsonut liikuttuneena, kun H on järjestellyt innokkaana huonettaan ja näyttänyt tomerana mihin isin täytyy siirtää painavat huonekalut, jotta huone on täydellinen. Ja sitten puoli tuntia tästä eteenpäin hän on saattanut työntää sekä minut että I:n pois luotaan ja vauva on tyhmä ja me olemme tyhmiä. Mutta samanlaista kaksivuotiaan dramatiikkaa löytyy myös esimerkiksi siitä, minkä muotoisia bataatin paloja hänelle syötetään ja onko ne leikannut isi vai äiti. Yhtenä päivänä tuo kelpaa, toisena ainoastaan tämä. 

Suurimman osan ajasta H on kuitenkin edelleen iloinen, nauravainen ja hauska poika, joka on nauttinut Toscanan pelloista, yli lentelevistä pääskysistä ja lukuisista sukulaislapsista, joiden kanssa hän leikkii innoissaan, vaikka heillä ei olekaan yhteistä kieltä. Myös I on selvästi rentoutuneempi täällä vaikka joutuukin välillä heräämään keskellä aamuyötä kokouksiin. Vuokrasimme pienen talon meille ja olemme koko perhe nauttineet paljan jaloin aamukasteisella ruoholla kävelemisestä (tai H lähinnä juoksemisesta) ja takapihan ison rustiikkisen ulkona olevan pöydän äärellä ruokailemisesta. Rakastan pyykkien kuivumaan laittamista ulos kahden suuren puun väliin kiinnitetylle pyykkinarulle H:n ja I:n leikkejä kuunnellessa. 

Alkuraskauden kehoahdistus on väistynyt ja nyt liilat juovat kehossani ovat merkkejä eletystä elämästä, ihan yhtä lailla kuin silmäkulmiin hiljalleen uurtuvat naurujuonteet. Toscana, kesä, kesämekot ja raskaus ovat tehneet minusta I:lle täysin vastustamattoman ja olemme vihdoinkin voineet nauttia muuttuvasta kehostani (lähes) juuri niin paljon kuin haluamme toisin kuin ensimmäisen raskauden aikana. En ole koskaan tuntenut itseäni niin halutuksi kuin nyt ja tämä tuntuu lähes uskomattomalta kehityskaarelta muutaman kuukauden takaiseen olooni!

Kuva on omani

Syömisen osalta olen saanut rauhan ja tasapainon ja näin jälkikäteen ajateltuna tämä yllätyksenä tullut raskaus tuntuukin lähes jumalalliselta keskeytykseltä sille obsessiolle, jota aloin taas kaivaa alkuvuodesta esiin. Syön pääasiassa kasvisruokaa, mutta välillä myös lihaa, jos minun yksinkertaisesti tekee mieli. Suurin muutos on ultraprosessoidun ruoan lopettaminen eli tällä hetkellä, kun minun tekee mieli jotain todella prosessoitua, teen siitä itse terveellisemmän version. 

Aluksi tämä tuntui pelkältä päälle liimatulta valheelta - niin kuin se aina ensin tuntuu - mutta hiljalleen totuin ruokaan, joka ei ole täynnä kemikaaleja, suolaa, sokeria ja rasvaa. Aloitin huhtikuun lopussa  väsymyksen väistyessä treenit PT:n kanssa ja olenkin nyt treenannut salilla, käynyt lenkeillä ja kävellyt. Tuntuu siltä, että kun lopetin tavoittelemasta terveyttä, sain sen takaisin. Totta kai minulla on vielä pitkä matka unelmakuntooni, mutta toisaalta tämän matkan varrella olen usein pohtinut sitä, riittäisikö kuitenkin vähempikin. 

Riittäisikö se, että pääsen I:n kanssa lenkille edes kerran viikossa? Riittäisikö se, että minussa olisi pehmeyttä, jota puristella samalla, kun terveen, naisellisen rasvakerroksen alta tuntuvat myös lihakseni? Riittäisikö se, että teen parhaani arjen keskellä sen sijaan, että yritän tavoitella jotain maagista "täydellisyyttä"? Onko supernaismainen terveys tärkeämpää kuin onneni, rauhani ja kyky pitää huolta itsestäni ja perheestäni? Olenko yhtään sen parempi äiti, jos pystyn juoksemaan 21 kilometriä alle kahteen tuntiin? Olenko parempi vaimo, jos en laita suustani ikinä koskaan sisään mitään eläinperäistä? Olenko parempi ystävä, jos raahaan aina mukanani pussin omia ruokiani, koska en voi koskea muiden "roskaan"?

Prioriteettien ja oman asenteen muutos ovat toki olleet tekeillä jo vuosia, mutta vasta nyt toisen raskauden aikana, terapian vahvistamana, tuntuu, että olen uskaltanut antaa itseni kysyä ääneen näitä kysymyksiä. Niin väärältä kuin se tuntuukin kirjoittaa auki, minulla ei yksinkertaisesti ole samalla tavalla aikaa enää obsessoitua ruoasta, sen puhtaudesta ja täydellisistä treeniviikoista kuin aiemmin. Menetin aivan liian monta kullan arvoista hetkeä ensimmäisen raskauden ja H:n ensimmäisen vauvavuoden aikana enkä ole valmis menettämään enää yhtään sen enempää.

Elämäni on näissä rakkaissa, joita saan katsoa joka päivä ja makrojen ja kehonkoostumuksen vahtaaminen eivät paina vaakakupissa paljoakaan verrattuna kokonaisvaltaiseen hyvinvointiin. Hyvinvointiin, jossa pystyn olemaan joustava, erilaisiin yhtäkkisiin tilanteisiin helposti mukautuva ja jossa mikään valinta ei kaada minua suuntaan tai toiseen. Olen seurannut I:n muuttumista armeijan aikana hoikasta, kontrollifriikistä pojasta mieheksi, joka nauttii isommasta kehostaan, koska se on vahva, terve ja se auttaa häntä elämään juuri hänen näköistään elämää ilman rajoitteita. Miksi en voisi sallia itselleni samaa?

✥﹤┈┈┈┈┈┈┈┈┈┈┈┈┈┈┈┈┈┈┈﹥✥ 

Olen kirjoittanut tätä tekstiä jo kohta kaksi tuntia suuren puun varjossa ja pysähtynyt ajoittain nauramaan ja pyörittämään päätäni rakkaiden tummatukkaisten miesteni touhotuksille. Tästä päivästä tulee taas yli 30-asteen päivä, tunnen mahassani pienen pojan liikahtelua ja juuri nyt elämä on kauniimpaa kuin koskaan aiemmin vaikka olen yrittänyt, puristanut, työntänyt, suunnitellut ja kirjannut ylös vähemmän kuin ikinä. Olisiko joku voinut kertoa tämän todellisen life hackin sille kohta 24-vuotiaalle Minnille, joka aloitti tämän blogin neljä ja puoli vuotta sitten? 

Hei pitkästä aikaa! Toivottavasti ehtisin pian kirjoitella tänne enemmän! :( 

Tämä raskaus on ehdottomasti ollut vaikeampi kuin H:n kanssa ja siitä syystä olenkin viimeiset pari viikkoa testaillut ja pohtinut. Ja tänään oli ensimmäinen päivä hyvin monella eri tavalla. 

Ensimmäinen päivä RT4MT:tä hyvin pitkään aikaan!

Ja ensimmäinen päivä RT4MT:tä, kun oikeasti söin sen verran, mitä RT4:ssa pitääkin syödä enkä kituutellut liian pienillä kaloreilla. Jo lounaan jälkeen alkoi tuntua huomattavasti paremmalta kuin hetkeen on tuntunut ja oli upeaa tuntea oloni niin kevyeksi ilman nälkää! 

Yritän päivittää tästä kaikesta niin pian kuin mahdollista! Kohta on jo toukokuu... Mihin tämä vuosi katoaa.

Vapaa

Kuva on omani

Minun piti tulla kirjoittamaan aivan tavallisia kuulumisia, mutta sen sijaan haluan kirjoittaa auki siitä kaikesta, josta tämä kuukausi on minua muistuttanut. Sillä kolme vuotta sitten tänä samana kuukautena tulin Souliin ja tuo liikahdus muutti enemmän kuin olisin koskaan uskonut. Se toi minulle niin paljon, mutta samalla sai minut katoamaan syvemmälle kuin missä olin koskaan aiemmin käynyt.

Juuri nyt Soul on taas pehmenemässä. Aamuisin ilma on vielä hetken viileää, mutta niissäkin hetkissä on lupaus jostain kevyemmästä ja valoisammasta. Tänään aamukävelyllä kevätauringossa kimaltelevaa kaupunkia tuijottaessani huomasin hidastavani tahtiani, vaikka minun oli tarkoitus tehdä tehokas puolen tunnin kävely ennen aamupalaa. Hidastamiseni ei johtunut siitä, että olisin väsynyt. Hidastin, koska olin siinä. Tuossa hetkessä enkä missään muualla. Ja juuri sellasena kuin oikeasti olen nyt.

Katsoin tuttua, rakasta kotikaupunkiani ja ihmettelin sitä. Miten monilla eri kasvoilla se on tuntunut minua katsoneen näiden vuosien aikana! Ja nyt ymmärrän, että tosiasiassa se on aina ollut sama, mutta minä olen itse tuijottanut takaisin erilaisin filtterein. Tuossa hetkessä minusta tuntui jotenkin siltä, että olin enemmän selvinpäin kuin koskaan ikinä aiemmin ja hämmästyksekseni mieleni ei edes yrittänyt heti vuorata minua pehmusteilla, vaan pystyin olemaan siinä ilman minkäänlaista muuria.

Olen käyttänyt vuosia pakenemiseen joskus tiedostaen tämän itsekin, joskus ymmärtämättä, mitä olin oikeasti tekemässä. Jos olet ollut täällä pidempään niin kuin luultavasti oletkin, olet nähnyt tämän sekasorron. Minun fragmenttini ja epämääräiset pyristelyni. Tarinani, jotka ovat tuntuneet oikeilta, koska niinä hetkinä olen paennut niin kauas pääni uumeniin, että ne ovat olleet lähes oikeita minulle.

Se kaikki on näyttäytynyt kaaoksena, ristiriitoina ja varmasti osittain aivan täydellisenä psykoosina. Enkä syytä yhtäkään lukijaani: olen tuntenut aivan samoin! Olen lukenut noita tarinoita ja tuntenut suuren möykyn mahassani. Kuka tämä ihminen on? Ja miten helvetissä hän pystyy siirtymään oikeasta elämästään kirjoittamaan noin yksityiskohtaisia kuvauksia tapahtumista ja tunteista, joista ei ole oikeasti koskaan ollut? Ja sitten sulkea läppärin ja jatkaa oikeaa elämäänsä?

Tähän ei ole mitään kauniita sanoja, sillä se ei ole ollut kaunista. Se on ollut sotkuista, kiusallista, häiritsevää, inhottavaa ja ahdistavaa. Tiedän kuitenkin nyt, että tässä ei lopulta ole ollut kyse siitä, että pitäisin valehtelemisesta ja että se olisi se, mitä oikeasti janoan elämääni. Kyse on ollut vain ja ainoastaan turvasta.

Kuva on omani

Kaikki alkoi siitä pienestä tytöstä, joka ei kokenut oloaan turvalliseksi. Olen kirjoittanut näistä kokemuksista aiemminkin esimerkiksi täällä. Liian pitkään en tiedostanut tätä minulle kehittynyttä tapaa paeta ja siinä vaiheessa, kun uskon alkaneeni ymmärtää tätä hieman päälle parikymppisenä, halusin keksiä tekosyitä sille miksi se ei ollut niin vaarallista. Miksi minä en ollut riittävän traumatisoitunut, jotta minulle olisi kehittynyt mitään todella syvälle juurtuneita suojelumekanismeja. Miksi kaikki oli kyllä ihan hallinnassa.

Olen sättinyt itseäni paljon tämän kaiken takia, mutta tiedän, että turvallisuudessa ei ole kyse logiikasta vaan tunteesta. Kaikki se jatkuva jännitys ja räjähtävä ilmapiiri teki olostani niin pienen ja voimattoman, joten minä lähdin. En fyysisesti, mutta mielessäni. Koska en ymmärtänyt mitä ympärilläni tapahtui, loin maailmoja, joissa kaikissa oli järkeä. Maailmoja, joissa minä olin rakastettu ja joissa uskalsin ilmaista rakkauttani ilman, että minun piti pelätä hylätyksi tulemista. Maailmoja, joissa olin kuultu, nähty ja tärkeä. Joissa kaikki eteni kauniisti kuin elokuvissa sen sijaan miten oikeassa elämässä, jossa jouduin jatkuvasti selviytymään tiukoista mutkista ja yllätyksistä.

Ja se kaikki toimi. Niin monen vuoden ajan se oikeasti toimi: pakeneminen piti minut turvassa, kontrollissa ja järjissäni. Mutta se, mikä alkaa puhtaasti selviytymiskeinona ei aina pysy sellaisena. Samalla, kun elämäni meni eteenpäin ja siihen tuli uusia ulottuvuuksia ja sävyjä, niin myös tuli tähän selviytymiskeinona alkaneeseen tapaan. Se ulotti juurensa syvämmälle ja laajemmalle kietoutuen kaikkeen siihen, mitä olin ja mitä tein.

Ja tämä on asia, jota minun on ollut ja on osittain yhä edelleen erityisen vaikeaa ymmärtää: en ole enää vuosiin paennut sen takia, että minun pitäisi oikeasti päästä eroon elämästäni. Sen sijaan olen paennut, kun olen kohdannut epämukavia tilanteita onnellisessa elämässäni ja osittain tuntuukin, että tämä maailmojen ristiriita on se, mikä laittoi minut oireilemaan vieläkin pahemmin.

Yhtäkkiä minulla oli kaikki. Rakkaus, tasapainoinen arki, olin ympäröity ihmisillä, jotka välittivät minusta ja ottivat minut osaksi perhettään. Minulla oli elämä, josta olin aiemmin vain haaveillut. Juuri se elämä, johon olin mielessäni paennut niin monta kertaa. Ja silti minua veti jatkuvasti tarve olla jossain muualla. Oikeasti mitä helvettiä?! Tämän kaiken keskellä yritin saada jotain järkeä ajatuksiini ja toimintaani. Enkö ollutkaan onnellinen? Oliko elämässäni sitten kuitenkin jotain, mikä on pielessä, mutta jota en ehkä antanut itseni nähdä? Miksi halusin paeta jostain, mitä en missään nimessä edelleenkään halua menettää?

Kuva on omani

Tuo kaikki iski minuun sellaisen syyllisyyden, jota on vieläkään ole saanut itsestäni pois enkä varmasti hetkeen saakaan. Ja tuo syyllisyys taas sai minut pakenemaan vieläkin enemmän, sillä miten ihmeessä selität sen, että olet saanut kaiken, mitä olet rukoillut ja silti haluat paeta? Millainen ihminen sinä oikein olet, jos teet noin? Yhtäkkiä tämä ristiriita oli se, josta etsin pelastusta ja näin pakenemisesta tuli itseään ruokkiva kehä.

Pitkään olenkin puhunut itsestäni valehtelijana ja ihmishirviönä. Kertonut itselleni, että olen kiittämätön kusipää, jolle ei riitä mikään. Että olen järjestelmällinen ja totaalinen oman itseni ja elämäni sabotoija ja murskaaja. Nyt kuitenkin ymmärrän sen, että minun tarpeeni paeta ei ole reflektio omasta elämästäni ja sen tilasta, vaan se on peilikuva sille, mitä minun piti joskus opetella, jotta selvisin vaikeiden tunteiden kanssa. Ja että tällä hetkellä tämä kaikki on muuttanut muotoaan siten, että vastoinkäymiset onnellisessa elämässäni saattavat laittaa minut katoamaan mieleeni. 

Minun mieleni ei vain yksinkertaisesti osaa erottaa vaaraa ja epämukavuutta toisistaan, vaan se reagoi automaattisesti samalla tavalla. Kun minulla on ollut ikävä I:tä hänen ollessaan armeijassa, kun H:n kanssa on ollut tavallista vaikeampi päivä, kun ystävyyssuhteissa on ollut kupruja, kun olen univelkainen, kun maailman tilanne huolestuttaa… 

Se, että olen kokenut tarvetta paeta rakkaan pienen perheeni keskeltä on rikkonut minua enemmän kuin olen uskaltanut myöntää. Äidiksi tuleminen toi elämääni niin paljon syviä tunteita, jotka tuntuivat hukuttavan minut. Se rakkaus, mitä tunsin tuota sisälläni rakentunutta ja yhdeksän kuukauden jälkeen sylissäni nukkunutta pientä ihmistä kohtaan, oli jotain niin raakaa, välitöntä ja ylitsevuotavaa, että olin oikeasti sanaton kaiken sen edessä. Ja se, miten tuo pieni ihminen syvensi tunteitani I:tä kohtaan, oli toinen ainesosa, joka aiheutti syvää hämmennystä ja välillä jopa ahdistusta.

Yhtäkkiä minun oli pakko olla pehmeä ja välitön. Yhtäkkiä en voinut olla kova ja seisoa tukevasti kahdella jalalla isona kalliona vaan minun piti muuttua soljuvaksi vedeksi, joka mukautui tuon pienen pojan viesteihin ja reaktioihin. Tuo kaikki tuntui tekevän minusta alastoman ja niin minä tunsin sitä tuttua vetoa kohti mieleni syviä luolastoja. 

Kuva on omani

Ja sitten tuokin alkoi vain vahvistaa itseään: en ollut enää se pikkutyttö, joka pakeni, vaan minusta tuli aikuinen nainen, joka pakeni. Mutta nyt, juuri nyt tässä hetkessä, olen sellainen minä, joka opettelee jäämään.

En ole ylpeä siitä, miten olen hoitanut asiani ja osa minusta toivoo, että voisin palata vuoteen 2023 ja hoitaa tämän kaiken kuntoon jo silloin. Toivoisin voivani elää uudelleen niin monet hetket. Elää eri tavalla monet hetket. Kaikki ne kuukaudet ja vuodet, jotka tuntuvat sotkulta ja osittain menetetyiltä. Kadun monia asioita ja mietin haikeana sitä minää, joka olisi aivan hyvin voinut olla kokonaan läsnä, sillä minä olen oikeasti ollut turvassa. Mieleni ei vain ole ymmärtänyt sitä. 

Isoin terapian kautta saamana muutos on se, että en enää näe itseäni henkilönä, joka täytyy saada korjattua. Tuo ajattelu nimittäin tekee minusta automaattisesti henkilön, joka on rikki ja se ei ole totta. Sen sijaan näen itseni kuin pienenä lapsena, jota täytyy pehmeästi ja rakastavasti ohjata toisenlaiseen käyttäytymiseen. En ole lattialla sirpaleina makaava astia, vaan kosteaa savea, josta saa vielä muovattua jotain kaunista.

Tällä hetkellä käytän mielikuvitustani pääasiassa vain silloin, kun makaan sängyssä ja odotan unta. Se tuntuu siltä kuin katsoisin elokuvaa yksin pimeässä, sillä pelkästään ilman ajatuksia oleminen tuntuu tylsältä. Olen aina väittänyt, etten ymmärrä ihmisiä, jotka pystyvät nukahtamaan vain elokuvia katsoessaan, mutta minäkin taidan oikeasti olla yksi heistä. Joskus myös tietyt tilanteet arjessa heittävät minut kuvittelemaan keskusteluja, joita ei tule koskaan tapahtumaan ja noita on välillä vaikeaa katkaista. 

Mutta minä opettelen ja etenen. Väsyneenä ja stressaantuneena mieleni hallinta on vaikeaa, mutta ei mahdotonta. Ja terapeuttini on sanonut, että minun ei edes tarvitse kokonaan olla kääntymättä mieleeni, vaan tärkeintä on se, että osaan palata nopeammin kuin aiemmin. Että ihan ”normaalitkin ihmiset” käyvät läpi päässään erilaisia skenaarioita ja miettivät, mitä olisivat toivoneet voivansa jossain tietyssä tilanteessa sanoa. Mutta minun täytyy luultavasti koko loppuelämäni ajan varoa sitä, että en enää katoa mieleeni. 

Jotenkin minulle vain tuli tarve kirjoittaa tämä kaikki auki. Ehkä selittää tai avata tätä tavalla, jolla en aiemmin ole tehnyt yrittämättä kuitenkaan oikeuttaa tekemisiäni. Sillä asioiden ymmärtäminen ei ole sama asia kuin niiden hyväksyminen. Tiedän, että tämän matkan seuraaminen on ollut hämmentävää, mutta ehkä hämmentävintä on se, että teitä edelleen käy täällä. Se tuo minulle toivoa siitä, että ehkä minussa on jokin pohjavire, joka on pysynyt samana kaikki nämä vuodet. Yritän mennä eteenpäin tuntematta liikaa syyllisyyttä, sillä syyllisyys pitää minut paikoillaan eikä tee tilaa uudelle versiolle itsestäni. 

Kuva on omani

Aloitin tämän blogin ajatuksenani kirjoittaa tänne paluustani ortoreksiaan, mutta näen nyt, että tuo oli naiivi ajatus. Sillä oikeasti tuossakin on kyse paljon laajemmasta asiasta: koko elämästäni. Juuri nyt sisälläni kasvaa toinen uusi elämä ja olen enemmän tietoinen kuin koskaan aiemmin siitä, miten herkkä olen. En heikko, vaan herkkä. Tiedän, miten vahvasti reagoin edellisellä kerralla, jolloin syöksyin bulimian syövereihin ja en voi kieltää sitä, ettenkö olisi hieman peloissani. Lisäksi olen huolissani terveydestäni, vaikka tunnenkin jo suuren eron nyt, kun olen siirtynyt syömään lähes kokonaan kasvipohjaisesti. 

Mutta se, mikä minun täytyy ymmärtää on, että en ole enää se sama ihminen, sillä nyt olen tietoinen siitä, miten herkkä olen. Olen nähnyt miten reagoin asioihin ja nyt minulla on mahdollisuus reagoida toisin. Olen uuden edessä, mutta nyt minulla on työkaluja, joita käyttää pysyäkseni tässä. En ole tässä täydellisenä, mutta olen ääriviivoiltani selkeämpi. Edelleen hieman sotkuinen ja kompuroiva, mutta matkalla. 

Mä valitsin juosta
Koska luulin, etten osaisi muuta
En enää tunnista itseäni tuosta
Se ihminen on jäänyt menneeseen aikaan

En odota yllätystä
En pidätä hengitystä
Mä haluan jättää sen kaiken taakse
Tää mun pakoni loppuun juostu on
En mä rohkea oo, enkä kuolematon
Mut mä tiedän vaan sen
Minkä sydän on tiennyt kauan
Tää mun pakoni loppuun juostu on

Kaija Koo - Vapaa

Food Pharmacy osa 3

Jatketaan vihdoinkin! Osa 1 löytyy täältä ja osa 2 täältä ja perinteiseen tasaan kursivoidut osat ovat omia lisäyksiäni, jotka tulivat mieleen tekstiä lukiessa. :) 

 ───────────────────────────────────────

4. Tervetuloa tulehduksia ehkäisevään keittiöön

 

4.3. Ahmi kasviksia (osa 2)

• Päivässä tulisi syödä vähintään puoli kiloa kasviksia, mutta harvoin huomioidaan sitä, että tämä on aika laaja arvio ottaen huomioon sen, miten paljon eri ravintosisällön ruokia kasviksiin kuuluu
• Kasviksiin lukeutuvat siis vihannekset, sienet, hedelmät ja marjat toisin kuin usein ihmiset luulevat ja täytyy sanoa, että itsellänikin menee usein kaikki sekaisin. :D
• Olisikin parempi arvioida päivittäistä kasvisten tarvetta kasvisten painon sijaan sen perusteella, miten paljon eri ravintoaineita pitäisi syödä päivässä
• Esimerkiksi pinaattia tai lehtikaalia saa syödä aika paljon, jotta puoli kiloa tulisi täyteen vaikka niissä onkin paljon enemmän ravintoaineita kuin esimerkiksi juureksissa
• Vihreät lehtikasvikset ovat yksi parhaimmista ruoista, mitä voi syödä
• Niissä on paljon mineraaleja ja vitamiineja - esimerkiksi magnesiumia, joka on tärkeä ruoka meidän kehoamme suojaaville bakteereille
•  On suositeltavaa ripotella hieman esimerkiksi oliiviöljyä kasviksille, sillä kehomme tarvitsevat rasvaa, jotta kasvisten vitamiinit ja ravintoaineet imeytyvät parhaiten
• Tämä toi heti mieleen kaikki ex-raakavegaanit, jotka elivät hyvin vähärasvaisella ruokavaliolla ja loppujen lopuksi joutuivat lopettamaan tuolla tavalla syömisen, koska alkoivat kärsiä aliravitsemuksesta. Rasva ei siis tosiaankaan ole vihollinen niin kauan, kun valitsee terveellisen rasvan lähteen ja sen yhdistää puhtaaseen ruokaan!
• Toisin kuin monien muiden ruoka-aineiden kohdalla, ainakaan tällä hetkellä tutkimus ei ole pystynyt näyttämään, että kasviksien osalta olisi jonkinlaista ylärajaa siinä, miten paljon niitä voi turvallisesti syödä päivässä
• Kasvisten kuitu on yksi tärkeimmistä ravinnosta saatavista asioista, sillä se kantaa mukanaan antioksidantteja, vitamiineja ja kivennäisaineista, jotka ehtivät suolistoon asti eivätkä hajoa jo vatsassa

Katso iso kuva täältä

• Mitä vanhemmiksi tulemme, sitä vaikeampaa suolistoa on totuttaa imemään hyviä ravintoaineita ruoasta, mikä tarkoittaa sitä, että myös hyvän bakteerikannan ruokkiminen vaikeutuu
• Toisin sanoen, jos et jo nuorena tarjoa kehollesi kunnon ravintoa, voi oikeasti olla niin, että kehosi ei vanhemmiten yksinkertaisesti pysty enää elämään oikealla ruoalla, mikä on todella pelottavaa!
• Liukoinen kuitu on todella tärkeä verensokerin heilahteluiden kannalta, sillä riittävän liukoisen kuidun nauttiminen auttaa kehoa pitämään verensokerin tasaisena silloinkin, kun syöt jotain tavallisesti verensokeria nopeasti nostavaa
• Hyviä liukoisen kuidun lähteitä ovat: leseet, marjat, hedelmät, linssit, kikherneet, viikunat, auringonkukan siemenet, pavut, pellavansiemenet, sesaminsiemenet ja alfalfan siemenet
• Liukenematon kuitu on tärkeää siinä prosessissa, jossa ravintoaineet pääsevät suolistoon asti
• Hyviä liukenemattoman kuidin lähteitä ovat: lehtivihreät, täysjyvä sekä monien pähkinöiden ja siementen kuoret
• Liukenematon kuitu kerää itseensä myös esimerkiksi kuolleita soluja, pölyä (??? en ole edes aiemmin ajatellut tätä, mutta kyllähän tosiaan varmasti hengitän tälläkin hetkellä pölyä sisääni :D), metalleja ja torjunta-aineita, jotka eivät saa jäädä kehoon, vaan niiden tulisi poistua kehosta
• Kvinoa on yksi antioksidanttirikkaimmista ruoista, mitä voi syödä. Musta kvinoa on terveellisintä, seuraavaksi punainen ja viimeisenä vaaleat kvinoalaadut

Katso iso kuva täältä

• Helppo tapa lisätä antioksidantteja arkeen on maustaa ruokia oikein kunnolla! Mausteet kulkeutuvat muun kuidun mukana suolistoon, jossa ne tukevat hyvää bakteerikantaa
• Maustamisen ei tarvitse tarkoittaa vain lämmintä, suolaista ruokaa, vaan voit esimerkiksi lisätä kardemummaa, kanelia, inkivääriä ja raakakaakaojauhetta marjojen, pähkinöiden ja hedelmien päälle

Hip hei kakkatesti :D Katso iso kuva täältä

• Meidän tulisi aina syödä vähintään kolmea eri väriä ruokaillessamme, sillä eri väriset ruoat sisältävät eri fytokemikaaleja, jotka puolestaan vaikuttavat eri tavoin terveyteemme
• Pelkästään muutaman eri väristen terveellisten ruokien syöminen ei siis riitä, vaan tarvitsemme kaikkia luonnon värejä!
• Fytokemikaalit myös tukevat ja vahvistavat toisiaan ja siksikin niitä kannattaa yhdistellä
• Kasviksista kannattaa myös aina mahdollisuuksien mukaan nauttia se osa, joka yleensä heitetään pois eli esimerkiksi porkkanoista vihreä lehtiosa tai omenoista ja päärynöistä kuoret
• Toki tässä on hyvä pitää mielessä se, että kuorissa on usein torjunta-aineita eli tästä(kin) syystä kannattaa suosia luomua aina, kun on mahdollista!
• Smoothiet ovat yleisesti ottaen terveellisempiä kuin mehu, sillä mehuista on poistettu kuitu, mikä tarkoittaa sitä, että hedelmien sokeri on helpommin imeytyvässä muodossa ja saattaa siten esimerkiksi aiheuttaa insuliinipiikin
• Jos kuitenkin haluat mehua smoothien sijaan, suosi vihermehua hedelmämehujen sijaan
• Maissia ja maissituotteita olisi hyvä välttää, sillä tällä hetkellä se on ylijalostetuin ja GMO-manipuloiduin ruoka. Lisäksi maissi sisältää zein-proteiinia, joka saattaa pahimmillaan estää serotoniinin tuotantoa
• Nopealla googlailulla tuli vastaan myös lause, jonka kohdalla voi miettiä haluanko tosiaan jotain tällaista sisälleni? "Zeinilla on laajoja käyttökohteita teollisuudessa, kuten kalvojen, pinnoitteiden, kuitujen ja biohajoavien muovien valmistuksessa." Jep, jep...
• Myyttejä lihasta ja maitotuotteista:
• Myytti 1: Et saa tarpeeksi proteiinia, jos et syö näitä. Totuus: Proteiini koostuu kahdeksasta eri aminohaposta, jotka ovat kaikki kerralla saatavilla lihasta. Tämä ei kuitenkaan tarkoita, etteikö näitä aminohappoja saisi myös muista ruoista. Se vain tarkoittaa, että ruokavaliosi on pakostakin laajempi ja monipuolisempi.
• Myytti 2: Et saa tarpeeksi rautaa. Totuus: Moni kasviperäinen ruoka, joka sisältää aminohappoja on lisäksi myös täynnä rautaa. Lisäksi vaikka tämä kasviperäinen rauta ei imeydy samalla tavalla kuin liha- ja maittotuotteista tuleva niin kasviperäiset ruoat sisältävät yleensä aina lisäksi C-vitamiinia, joka edistää raudan imeytymistä. Tämäkin osalta siis sama neuvo kuin proteiinin: syö riittävän monipuolisesti!
• Myytti 3: Et saa riittävästi kalsiumia. Totuus: Amerikkalaiset ja ruotsalaiset* ovat yhtiä eniten maitoa juovia kansoja maailmassa, mutta samalla kuitenkin kummassakin maassa tapahtuu tilastollisesti poikkeuksellisen paljon luumurtumia. Yksinään maito ei siis oikeasti riitä rakentamaan luita sellaisella tehokkuudella kuin mitä meille on pienestä asti uskoteltu. Lisäksi maitotuotteiden määrän lisääminen lisää myös kehon tulehdustilaa, joka vaikuttaa kaiken kaikkiaan negatiivisesti terveyteen. Niinpä kalsiumin osalta olisi hyvä nauttia seuraavia ruoka-aineita: kaali, persilja, ruusunmarja (esimerkiksi seerumimuodossa), sesaminsiemenet, mantelit, ruskeat pavut, valkoiset pavut, rucola, pinaatti, parapähkinät, nokkonen ja valkosipuli

* Kirjan kirjoittajat ovat ruotsalaisia, jotka konsultoivat paljon myös amerikkalaisia tutkijoita, joten siksi he usein tuovat esille ruotsalaista ja amerikkalaista ruokateollisuutta.

Katso iso kuva täältä

• Vuonna 2015 WHO luokitteli ensi kertaa ruoka-aineen syöpää aiheuttavaksi. Tämä ruoka-aine on punainen liha ja mitä prosessoidumpi, sen karsinogeenirikkaampi
• Samassa syöpää aiheuttavien aineiden kategoriassa ovat mm. asbesti ja tupakka
• Terve suolisto kestää kuitenkin noin 15 kiloa lihaa vuodessa ilman, että se aiheuttaa suurta terveydellistä haittaa. Tämä kuitenkin tarkoittaa sitä, että muilta osin ruokavalio täytyy olla sellainen, että hyvä bakteerikanta voi ja elää pulleasti!

4.4. Valitse rasvasi viisaasti

• Rasvaa tarvitaan monien tärkeiden vitamiinien imeytymiseen
• Yksi ylipainoepidemian isoimmista syistä on se, että ihmiset siirtyivät syömään puhtaasti öljyjä, joissa on suuri määrä monityydyttämättömiä omega-6 rasvahappoja sekä prosessoituja ruokia, joissa on kovetettua öljyä ja transrasvoja
• Nämä rasvahapot ovat rasvoja, jotka nostavat lisäksi kehojemme tulehdustilaa
• Esimerkkejä rasvoista:
• Tyydytettyjä rasvoja saa mm. voista, täysrasvaisista maitotuotteista, prosessoidusta lihasta ja kookosöljystä
• Monityydyttämättömiä rasvoja saa mm. oliiviöljystä, pellavansiemenöljystä ja saksanpähkinöistä
• Kovetettu rasva on todella teollista tyydytettyä rasvaa, jota on esimeriksi ranskanperunoissa, popcornissa, valmiskastikkeissa, karkissa ja kekseissä
• Useissa teollisissa ruokatuotteissa on kuitenkin näitä kaikkia rasvoja sekaisin
• Omega-3 on aina terveellistä keholle: se estää tulehduksia; omega-6:n terveellisyys taas riippuu siitä, mistä ja kuinka paljon saat sitä
• Luonnon omia omega-3:sia saa mm. seuraavista ruoista: lehtivihreät, saksanpähkinät ja monet muutkin pähkinät, chia-siemenet, pellavarouhe
• Omegoiden suhde toisiinsa tulisi olla noin 1:1, jolloin omega-6 pystyy myös toimimaan tulehduksia alentavana tekijänä eikä esimerkiksi lisää painonnousua 
• Eli tässä päästään taas siihen, että kehomme eivät aina toimi calories in, calories out periaatteella, vaan esimerkiksi se, millaisia rasvahappoja syöt saattaa vaikuttaa painoosi enemmän kuin syödyt ja kulutetut kalorit!
• Ruokateollisuus on valitettavasti osaltaan vaikuttanut siihen, että ruokiin alettiin lisätä pidempään tuoreena säilyviä omega-6-rasvahappoja, jolloin ruokien hyllysäilyvyys parani
• Aiemmin myös nautakarja sai monipuolisemmin kunnon ruokaa, mutta nykyään niille ruokitaan lähes ainoastaan teollisesti jalostettua ruokaa, joka lisää omega-6-rasvahappoja siinä lihassa, mitä me ihmiset syömme

Katso iso kuva täältä

• Rasvan valinnassa ei kuitenkaan vaikuta vain yksi tekijä, sillä vaikka esimerkiksi oliiviöljy on monityydyttämätöntä, se sisältää tulehdusta laskevia ainesosia sekä esim. vitamiini E:tä, joka taistelee vapaita radikaaleja vastaan ja näin ollen auttaa kehon omaa puolustusjärjestelmää
• Lihassa ja maitotuotteissa oleva rasva on "pitkälinkkistä" eli sen atomiketju on pidempi kuin esimerkiksi pähkinöiden rasva ja lisäksi sen molekyylit ovat isompia
• Pitkälinkkinen rasva jääkin näistä syistä ikään kuin pyörimään kehoon pidemmäksi aikaa sen sijaan, että maksa saisi sen nopeasti muunnettua energiaksi
• Tämä taas aiheuttaa stressitilaa kehossa ja tätä vastaan taistellakseen keho taas tulee tuottaneeksi endotoksiineita, jotka kasvattavat kehon tulehdustilaa huomattavasti

Katso iso kuva täältä

  ───────────────────────────────────────

Food Pharmacy's Favorites tähän asti kirjaa

1. D-vitamiini - D-vitamiini vahvistaa immuunijärjestelmää, laskee tulehduksia
   
2. Kaali - Laskee kehon tulehdustilaa, voimistaa immuunijärjestelmää ja tukee aineenvaihduntaa
3. Avokado - Yksi ravintorikkaimmista ruoista: hyviä rasvahappoja, proteiinia ja kuitua

  ───────────────────────────────────────

Pieni hiljaisuus ja slow clap sille, että sain tämän OIKEASTI ulos! :'D Aloitin nimittäin koostamaan tätä 5.3.2023!!! Eihän tähän mennytkään kuin 1112 päivää, ei jeesus... Seuraavaa osaa lupaan, että teidän ei tarvitse odottaa noin pitkään. :') Minun piti oikeasti saada jo eilen tämä ulos ja tänään olisin sitten päivittänyt kuulumisia, mutta olen taas ollut poikkeuksellisen väsynyt iltaisin, joten en ole saanut kirjoitettua mitään. 

Palaan siis pian perus kuulumisiin. Ihanaa viikonloppua kaikille! ♡