Aloitan keskiviikkona kerran viikossa olevan traumaterapian ja viime viikolla kuulin jo itseni alkavan sanoa niitä tuttuja lauseita... "Ei mulla musta ihan noin huonosti mee". Mutta katkaisin lauseeni, vedin syvään henkeä ja nyökkäsin. 

Myönnän, että vihaan sitä miten minäkin olen yksi näistä "traumatisoituneista" ihmisistä, joiden jokainen palanen liittyy johonkin lapsuuden traumaan. Mutta fakta on se, että ikävien asioiden päälle on vuosien varrella kasaantunut niin paljon lisää pahaa. Todellisuuden pakoilu sekä kontrollin etsiminen menneisyyden ja nykyisyyden uudelleen kirjoittamisella alkoi jostain ja jatkui toisista syistä. 

En ole enää se 13-vuotias tyttönen, joka koki turvattomuutta, mutta tuollaisista asioista näiden kerrostumien kasaantuminen alkoi. Ja nyt on aikuisen minän vastuulla hoitaa nuo asiat pois alta, jotta pystyn olemaan paras mahdollinen versio itsestäni. 

Minua hävettää, surettaa, kaduttaa ja olen ollut todella alakuloinen, mutta pääsen kyllä tämän vaiheen yli. Yritän olla ajattelematta, että olisin huono ihminen siksi, että pelkään ja että olen jossain matkan varrella oppinut vääränlaisia keinoja tuntea olevani turvassa. Tärkeintä on nyt se, että olen ottanut terapian osalta järeämmät keinot käyttöön ja että en anna periksi. 

Kaikki selviää kyllä ja sisäiset solmuni tulevat vielä aukeamaan. Not survival, but revival.