Pieni avaus tämän hetken ajatuksiin

Istuin maanantaina terapeutin tummanturkoosissa nojatuolissa tämän vuoden kolmannessa ja samalla viimeisessä tapaamisessa. Olen saanut kehuja siitä, miten pitkälle olen selvästi pohtinut omia käyttäytymismallejani, kartoittanut sudenkuoppia ja myös muistanut huomioida omia vahvuuksiani. Olen tuonut esiin isoimmiksi ongelmikseni menneisyyteen takertumisen, kykenemättömyyden käsitellä pettymyksiä ja epäonnistumisen pelon, jotka linkittyvät myös kaikki toinen toisiinsa. Olen surkutellut sitä, miten pohjattoman pettynyt olen tähän vuoteen ja miten en uskalla antaa itseni tuntea tuota pettymystä, vaan yritän aina viimeiseen asti kääntää asian saman tien siihen, miten paljon kaikkea hyvää ja ihanaa on myös tapahtunut. 

Terapeutti kysyy voisiko tuo johtua siitä, että loppujen lopuksi omakuvani ja identiteettini on niin hutera, että en yksinkertaisesti pysty luottamaan siihen, että voisin antaa itseni tuntea tuota pettymystä vaan pelkään, että romahdan lopullisesti. Tavalla, josta en saakaan enää kurottua itseäni kasaan. Ehkä, sanon hiljaa lattiaan katsoen, oikeassa etusormessa olevaa helmisormustani pyöritellen. Luultavasti, sanon hetken hiljaisuuden jälkeen kovemmalla äänellä.

Sanon, etten tiedä osaanko selittää sitä tunnetta kunnolla, mutta huomaan tavallaan tarvitsevani menneisyyden haaveiden filtterin, jonka läpi katson itseäni, koska en ehkä ole valmis katsomaan itseäni sellaisena kuin oikeasti olen. Että tuo filtteri on kuin kasvot silottava kauneusfiltteri, joka poistaa sellaisia virheitä minusta, joita en halua nähdä. Olen tänä vuonna sekoillut enemmän kuin koskaan - välillä tarkoituksella ja täysin tiedostaen, välillä ahdistuksen sanelemana. Ja koska en voi antaa itseni olla tuollainen ja käsitellä noita asioita läpi järkevästi, tungen kaikki ne teot ja tilanteet kaunistavan filtterin läpi. Uskotellen, että olen edelleen se sama viaton ihminen kuin olin muutama vuosi sitten ja että tämä on vain yksi huono hetki. 

Minussa ei koskaan ole ollut niin paljon salaisuuksia kuin tällä hetkellä ja siksi muutamalle parhaalle ystävälleni tulikin täytenä yllätyksenä, kun kerroin eilen, että en malta odottaa, että tämä vuosi loppuu enkä halua palata tähän enää koskaan takaisin. Loppujen lopuksi se, mistä B ja O syyttivät minua vuosia sitten, tuli oikeasti toteen: en kerro asioistani enää samalla rehellisyydellä kuin aiemmin ja olen todella sisäänpäin kääntynyt. 

Ja voisin väittää, että tämä kaikki johtuu nimenomaan huonoista kokemuksistani, kun olen kertonut asioistani rehellisesti ja sanojani on käännelty ja väännelty niin, että muut ovat saaneet niistä aihetta uhriutumisilleen. Mutta tosi asiassa en ole kertonut asioistani tai tästä vuodestani, koska tiedän, että se ei kestä päivän valoa. Koska tiedän tehneeni typeriä valintoja ja olleeni enemmän sekaisin kuin koskaan aiemmin tavalla, joka on pelottanut välillä myös minua itseäni. 

Samaan aikaan, kun olen kompuroinut pääni sisällä, ovat läheiseni käyneet toisiaan vastaan ja ymmärrän sen, että välillä täytyy vain rikkoa vanhoja kaavoja, mutta sen ei tarvitsisi tarkoittaa sitä, että et näe muissa mitään muuta kuin negatiivisia asioita ja arvostelet heitä asioista, joita itsekin jatkuvasti teet. Tuntuu, että tänä vuonna armo ja halu ymmärtää ovat kadonneet kokonaan ja muutamat läheiseni ovat nähneet muut todella mustavalkoisesti - usein hyvin vihamielisestikin. 

Eivätkä he edes ole yrittäneet ottaa etäisyyttä, vaan ovat itse aina olleet ensimmäisinä ehdottomassa tapaamisia, joista saavat sitten valittamisen aiheita. Tämä kaikki on vienyt minutkin hyvin negatiivisiin ajatuksiin ja käyttäytymismalleihin. Lasi on aina ollu puoliksi tyhjä ja olen huomannut, että olen alkanut huomioimaan kaikessa ensiksi aina vain ne huonot puolet. 

Niinpä minun täytyy taas rohkaistua täyttämään elämääni sellaisilla ihmisillä, jotka tuovat minusta parhaimmat puolet esiin ja jotka oikeesti auttavat minua saavuttamaan tavoitteeni. Ikäväkseni minun täytyy taas luultavasti kurottautua johonkin Discord-ryhmään, vaikka mieluummin täyttäisin elämäni ihan fyysisesti läsnäolevilla ihmisillä. Mutta nettitututkin ovat parempi vaihtoehto kuin olla kokonaan yksin tai negatiivisten ihmisten ympäröimänä! 

Haluan tämän vuoden katoavan, mutta en siten, että yritän esittää, ettei sitä koskaan tapahtunut. Vaan siten, että opin tästä vuodesta enemmän kuin varmasti yhteensä edellisestä kymmenestä vuodesta. En halua olla ottamatta vastuuta teoistani ja ajatuksistani, koska se ei hyödytä minua millään tavalla. En myöskään halua enää pelätä ja paeta pelkon sekaisena pimeään metsään, jossa eksyn joka kerta aina vain syvemmälle ja syvemmälle. 

Ja tänä vuonna olen pelännyt paljon - osin oikeista syistä, kuten henkilö X:n takia, mutta osin aivan turhista asioista. Ja toisaalta olen myös iloinen siitä, miten asiat ovat menneet, koska näen nyt, että olen tarvinnut kaikki ne töyssyt, jotka olen saanut, koska en muuten varmasti olisi herännyt tähän kaikkeen juuri nyt. Päivät alkavat taas hiljalleen muuttumaan pidemmiksi ja valoisammiksi ja niin voi käydä myös minulle, kunhan olen valmis tekemään töitä sen eteen. Enää en maalaa maisemaa siitä, miten "toivon" sitä ja "toivon" tätä, vaan nyt tiedän sen, että minun täytyy itse tehdä se muutos. Se tulevaisuus ja minuus, jollaisen haluan.  

Tämä ei ollut se merkintä, joka minun oli tarkoitus julkaista, mutta en saa itsestäni irti muutakaan. Yritän saada jotenkin itseni kasattua, jotta saan päästäni jotain myös tänne. 

Haavat auki

Kuva on omani

ɴᴏᴡ ᴘʟᴀʏɪɴɢ: 

ꜱᴇʟᴇɴᴀ ɢᴏᴍᴇᴢ - ʟᴏꜱᴇ ʏᴏᴜ ᴛᴏ ʟᴏᴠᴇ ᴍᴇ
3:03 ───────❍─ 3:27

↻ ⊲ Ⅱ ⊳ ↺

Kirjoitin suurimmaksi osaksi tämän tekstin 13.11. kuunnellessani toistolla tuota yllä olevaa kappaletta. Se, mitä minun aluksi piti kirjoittaa, muotoutuikin kirjoittaessani paljon laajemmaksi ja isommaksi kasaksi. Olen pahoillani siitä, miten sekava tämä teksti on, mutta tervetuloa päähäni, muistoihini, elämääni.

✥﹤┈┈┈┈┈┈┈┈┈┈┈┈┈┈┈┈┈┈┈﹥✥

Olen taas täällä. Blogissa? Ei, tai olen minä täälläkin. Mutta tarkoitin, että olen taas täällä ahdistavassa tilassa, johon tipun aivan yhtäkkiä ja jossa mikään ei tuo iloa, en saa otetta mistään ja minulla ei tunnu olevan mitään, mitä odottaa tulevaisuudelta. Vielä maanantaina ja tiistaina oloni tuntui suurin piirtein normaalilta. Tämä siitäkin huolimatta, että en näemmä enää osaa kuin kaksi tapaa lääkitä tunteitani: alkoholi tai ahmiminen. Joten valitsin ahmimisen ja maanantaina ja tiistaina vedin sisääni arviolta 4000-5000 kaloria. 

Siitäkin huolimatta heräsin keskiviikkoon virkeänä ja jopa iloisena. Nyt se loppuu. Minulla ei ole mitään hätää, kaikki on hyvin. Syön ruokia, joita rakastan, treenaan ja nautin elämästäni. Ja niin teinkin, mutta treenin ja suihkun jälkeen, kun istahdin syömään, tunsin kyyneleiden nousevan taas silmiini. Jonkun aikaa sain rauhoiteltua itseäni, mutta tiskatessani lautastani, purskahdin itkuun. 

Kuva on omani

Ei mitään, mitä odottaa. Ei mitään, mitä kokea. Pelkkää mustaa ja sitten kaikki loppuu ja muuttuu vieläkin mustemmaksi. Ja tiedän, että yksi syy, joka lisää vieläkin enemmän ahdistuksen tunteitani, on se, että alleviivaan itselleni kaikkea sitä, mistä minun pitäisi olla kiitollinen ja mistä pitäisi tuntea iloa ja onnea. Noina hetkinä yritän pakottaa itseni olemaan tuntematta tuota outoa surua sen sijaan, että antaisin itseni tuntea, mitä tunnen. Antaisin vain itseni uida siinä surussa, jota olen tuntenut jo pitkään.

Tuntuu siltä, että jokainen suunta, jota kohti olen elämässäni koskaan ikinä liikkunut, on aina johtanut tähän samaan: kyyneleisiin, ahdistukseen ja kaipuuseen jostain, joka tekisi minusta vihdoinkin täyden, eheän ja onnellisen. Yksi iso tekijä tässä kaikessa on se, että viimeiset pari vuotta eivät ole olleet sitä, miten olen kuvitellut kaiken menevän ja millaista elämää olen kuvitellut eläväni, kun vihdoinkin saavutan sen kultaisena kimaltavan Suuren Päämäärän. 

Tällä hetkellä lasken tunteja siihen, kun lentokoneen pyörät koskettavat joulukuun alussa Helsinki-Vantaata ja pääsen Soulista pois. Olen niin kiittämätön. Niin kiittämätön. En tiedä miksi nämä kaksi edellistä vuotta ovat olleet näin helvetin vaikeita. 

Lisänsä tälle kaikelle toivat myös Päihdelinkin päivien kuusi ja kahdeksan tehtävät, jotka tein poikkeuksellisesti vasta tänään [keskiviikkona]. Päivä kuusi raapi esiin ne kivuliaat muistot kesästä, jolloin silloin parhaana ystäväni pitämä henkilö kävi minuun käsiksi. Niin paljon sekoilua enkä itsekään ollut mikään viaton osapuoli sinä kesänä, vaan lopulta aloin vastata takaisin samalla tavalla, millä minuakin puhuteltiin, mutta en koskaan kokenut, että tilanne olisi voinut mennä siihen, mihin se meni. 

Päivä kuusi nosti taas pintaan ajatukseni siitä, pelasinko pelini kuitenkin väärin. Olisinko onnellisempi, jos olisin ollut erilainen kuin mihin suuntaan lähdin hiljalleen vaeltamaan. Olisinko onnellisempi, jos en olisi joutunut rikkomaan sitä sosiaalisten suhteiden tasapainoa, joka oli osa elämääni 13 vuotta. Torun itseäni edelleen siitä, että B ja O nostavat vieläkin tunteita pintaan, vaikka väitänkin keskittyväni vain elämään nykyhetkessä. Mutta kun asiaa ajattelee siltä kannalta, miten pitkään olimme ehtineet juurtua toisiimme kiinni, ei kai ole ihme, että varmasti jokainen meistä tekee vielä kipeää eroaan omassa hiljaisuudessaan. 

Kuva on omani

Ehkä kuitenkin eniten kaipaan noissa ajoissa ihan puhtaasti sitä, miten onnellinen olin. Miten en kantanut huolta huomisesta ja tanssin sydämeni kyllyydestä kunnes en kirjaimellisesti enää jaksanut ja istuin nauraen maahan. Miten kukaan meistä ei vielä ollut ehtinyt leipiintyä työelämään tai stressannut veloista, vaan moni opiskeli, sisusti ensimmäistä omaa yksiötään ja alkoi käydä treffeillä. Kaikessa oli vapauden ja uutuuden kiiltoa.

En itse asiassa ole koskaan aiemmin kirjoittanut tästä blogiini, sillä olen halunnut suojella tätä ihmistä, mutta kaipaan myös sitä, kun yksi läheisimmistä ystävistäni ei kärsinyt yleisestä ahdistuneisuushäiriöstä. Minulla on ikävä sitä, miten vapaita olimme, miten kävimme pitkillä kävelyillä tai juoksulenkeillä lähes kokonaan mätsäävissä treenivaatteissa puhuen koko ulkoilun ajan kuin papupadat. Ja sen jälkeen menimme jomman kumman luokse juomaan teetä ja tekemään herkullista ruokaa, koska ystävälläni riitti energiaa muuhunkin kuin liian raskaisiin töihin ja lattialla itkemiseen. Kaipaan sitä miten pidimme extempore elokuvamaratoneja, kävimme ihan vain hypistelemässä vaatteita ja asusteita vaatekaupoissa, tanssimme, teimme brunsseja ja järjestimme teemajuhlia.

Minulla on oikeasti usein todella ikävä häntä. Ikävä häntä sellaisena, mitä tiedän hänen olevan. Ja tätä kirjoittaessani silmäni täyttyvät kyyneleistä enkä edes näe kannettavani näyttöä kunnolla, sillä olen pitänyt nämä tunteet sisälläni, pullottanut ne ja marinoinut niitä kaikella sillä muulla, mitä viime vuosina on tapahtunut. Olen jopa usein katkaissut nämä ajatusketjut pääni sisällä enkä ole antanut itseni sanoa kokonaisia lauseita edes minulle itselleni. Koska en halua kuulostaa niiltä ihmisiltä, jotka valittivat minulle siitä, kun olin vakavasti masentunut. "Sä olit ennen niin hauskaa seuraa!" Kiitos, tiedän. En nauti tästä itsekään.

Miten paljon enemmän eläisinkään niissä kultaisissa hetkissä tuon ystäväni kanssa, jos olisin tiennyt, että hän tipahtaisi monen vuoden mustaan aukkoon, niin etten esimerkiksi kesällä 2022 nähnyt häntä kuin kaksi kertaa. Ja kummallakin kerralla hän oli silmin nähden ahdistunut samalla, kun minä laskin intoa täynnä paksun piknik-viltin puistoon ja aloin ottaa esiin ruokia, joita olimme kumpikin vaivalla kokanneet ja leiponeet. Tapaaminen, jota olin odottanut kuin kuuta nousevaa, meni lähes hiljaisuudessa, koska ystäväni oli niin kaukana ja lopulta ikuisuudelta tuntuva ja mahdollisuuksia täynnä ollut kesäpäivä ja alkuilta kutistuivatkin puolentoista tunnin tapaamiseksi. Yhtäkkiä jäin viltilleni yksin istumaan hölmistyneenä, pettyneenä ja surullisena kuunnelleen, kun muut ympärilläni viettivät ihanaa aikaa ystäviensä kanssa.

Ja nyt ymmärrän, miltä hänestä tuntui, kun hän katsoi minun uppoamistani, mutta ei voinut tehdä mitään. Niin kuin en minäkään voi tehdä muuta kuin olla kädet avoinna valmiina ottamaan hänet vastaan silloin, kun hän tarvitsee tukeani ja halausta. Onneksi hän on meistä kahdesta se rohkeampi. Se, joka kertoi asiasta ääneen, joka haki pitkää sairauslomaa töistä ja joka on hakenut Kelan tukemaa apua toisin kuin minä, jolla ei edelleenkään ole minkäänlaista masennusdiagnoosia tiedoissaan. Miten se on edes mahdollista? Niinpä.

Kuva on omani

Ajelehdin jo liian kauas... Minun oli tarkoitus kirjoittaa Päihdelinkin tehtävistä, jotka nostivat pintaan todella inhottavia tunteita ja muistoja. Päivän kuusi vastaukseni liittyi siis entisiin ystäviini ja päivä kahdeksan ei alkuun nostanut pintaan paljoakaan, mutta sitten yhtäkkiä tuntui, että kaikki muistojeni luukut avautuivat. Olin 13-vuotta ja peitellyt itse itseni nukkumaan, koska isäni ei ollut tullut kotiin ennen minun nukkumaanmenoaikaani, vaan oli jatkanut juomista ystäviensä kanssa, vaikka tiesi minun olevan yksin kotona. Puoli kahdentoista aikoihin hän viimeinkin saapui kompuroiden kotiin ja rukoilin mielessäni, että hän ei tulisi huoneeseeni, mutta kuulin hänen raskaiden askeleidensa lähestyvän huonettani ja hetken päästä ovi avautui. Olohuoneen kattolampun oranssi valoviiva asettui näytöslavaksi minun ja ovensuussa seisoneen isäni välille. 

Hän käveli haparoivin askelin hymyillen toivottamaan minulle hyvää yötä ja minä välttelin hänen kaljalta haisevia kasvojaan, kun hän yritti antaa minulle hyvän yön suukkoa otsalle. Vihasin häntä siinä hetkessä niin paljon, että en ole vuosiin halunnut ajatella näitä muistoja, koska rakastan isääni niin paljon. Hän ei oikeasti ole paha ihminen. Avioero vain oli paljon vaikeampi ja sotkuisempi kuin kumpikaan vanhemmistani oli uskonut eikä kumpikaan heistä osannut käsitellä asioita muulla tavalla kuin juomalla ystäviensä kanssa, hakemalla heistä tukea ja yrittämällä vain hetkeksi päästä pois todellisuudesta. 

Joka tapauksessa, kun käännyin kyljelleni ja väistin isääni, kuulin, miten surulliseksi hän tuli. Hän yritti lohduttaa minua ja istuutua kirjoituspöytäni tuolille, mutta istuikin ohi siitä, koska oli niin humalassa. Hän kaatui äänekkäästi rämähtäen lattialle, tuoli lennähti sivulle ja käännyin säikähtäen katsomaan mitä tapahtui. Ja isäni vain nauroi. Nauroi kuin se olisi ollut maailman hauskin asia ja aikuisesta näkökulmasta kyllähän minä itsekin olen nauranut samanlaisille kämmeille, joita humalassa on tapahtunut. Mutta tuolloin minä olin 13-vuotias ja olisin tarvinnut turvaa. Olisin tarvinnut vanhemman, joka olisi tullut kotiin sovittuna aikana, selvinpäin ja olisimme yhdessä voineet tehdä iltapalaa ja katsoa jonkun elokuvan olohuoneen isolla, pehmeällä sohvalla. Olin isääni kotiin odottaessa ottanut jo elokuviaehdotuksia esiin olohuoneen sohvapöydälle, olin käynyt ruokakaupassa ostamassa viikkorahoillani meille karkkia ja tutkinut lämpimien voileipien reseptejä. Mutta minut oli jätetty yksin.

Huusin kyyneleet silmissä isääni poistumaan huoneestani ja katsoin, kun hän könysi hidastettuna ylös pöytääni nojaten. Samalla ahdistavan ilkikurisesti ja vääristyneesti nauraen. Hän yritti vielä tulla halaamaan minua, mutta löin hänen kätensä pois ja huusin niin kovaa kuin pystyin. Isäni peruutti ja käveli hitaasti huoneeni ovelle, jonne hän jäi hetkeksi seisomaan ottaen tukea oven karmista. Oranssissa valonkaistaleessa näin hänen vaappuen pyyhkivän pois kyyneleitään, sitten hän laski kätensä alas, huokaisi raskaasti, toivotti hiljaisella, luovuttaneella äänellä hyvää yötä ja kertoi rakastavansa minua. Ja minäkin rakastan sinua, isä. Rakastan sinua niin kovin paljon.

Ja jos joku miettii, missä äitini oli, niin hän oli aivan yhtä humalassa sovitusti ystäviensä kanssa, mutta soitin hänelle tuon tapahtuman jälkeen itkien. Äitini tuli kotiin ja vanhempani ottivat yhteen niin pahasti, että pelkäsin tilanteen muuttuvan jopa fyysiseksi tappeluksi, kun kuuntelin heitä pimeässä huoneessani itkien peiton alla. Lopulta äitini heitti isän ulos keskelle lokakuista yötä ja minun elämässäni oli viimeinkin mennyt rikki jotain sellaista, mitä en koskaan edes sen kummemmin ajatellut olevan olemassa: turvallisuus. Jälkikäteen ajatellen tajuan sen, miten yksin olin, sillä en ikinä puhunut vanhempieni riidoista tai eroon liittyneistä asioista kenellekään enkä ole edes nyt aikuisiällä avannut esimerkiksi tuon yön muistoa kenellekään. Sen sijaan olen kasannut noitakin tunteita sisääni ja marinoin niitä näemmä tähän hetkeen asti. 

Kuva on omani

Tuntuu, että mitä pidemmälle elän juuri nyt, sitä enemmän haluan takaisin. Takaisin yksittäisiin kultaisiin hetkiin. Takaisin sellaiseen, jossa en vielä tiennyt kaikkea tätä paskaa, jota sisälläni kannan, vaan sain keskittyä nykynäkökulmasta mitättömiin pikkukriiseihin. Takaisin hetkiin, joissa ei tarvitse omien kriiseilyiden lisäksi oikeasti miettiä sitä, mikä kaikki on niin tärkeää, että se täytyy pelastaa, jos sota syttyy. Haluan takaisin hetkiin, jolloin olimme kaikki ystävieni kanssa ainakin näennäisen huolettomia. Muistatteko ne huolettomat kesäpäivät? Kun ei ollut edes kesätöitä, joita vihata ja sait vain elää ja pyöräillä loputtomia kilometrejä auringon alla tai hyppiä maauimalan hyppytornista alas kimaltelevaan veteen.

Olipahan oksennus, mutta nyt en ainakaan enää itke. En usko, että mikään lukko aukesi, mutta tällä hetkellä en vain yksinkertaisesti jaksa itkeä, koska olen kirjoittanut tätä tekstiä jo lähes kaksi tuntia (jos joku on joskus miettinyt kauanko tällaisten tekstien kirjoittamiseen menee aikaa...). Ehkä yritän tehdä jonkun rauhallisen meditaation ja toivoa, että H nukkuu tulevan yön poikkeuksellisen sikeästi, jotta saan levättyä.

Kirjoitettu 14.11.
Tänään minusta on tuntunut hieman paremmalta. Edelleen hauraalta ja todella oudolta, mutta en ole itkenyt ja olen myös pystynyt kuuntelemaan iloisia kappaleita niiden kevyistä sanoista ja biiteistä nauttien. Eilinen häiritsee minua kuitenkin todella paljon, sillä selvästi jotain on vialla, mutta en tiedä, miten korjata tilannetta. En saa mitään konkreettisia toimenpiteitä mieleeni. En mitään tapoja, joilla lähteä purkamaan tätä koko vyyhtiä, joka on hitaasti kietoutunut solmuun näemmä koko elämäni ajan. 

Olen syyttänyt kaikesta viimeistä kahta vuotta, mutta ehkä tämä onkin vain se kohta, jossa kaikki aiemmat solmukohdat tulevat esiin. Tarpeellinen pölyjen pöllytys, jotta voin siirtyä eteenpäin sellaisena henkilönä, jollaisena itse päätän ottaa askeleita. Ei sellaisten olosuhteiden uhrina, mille en ole voinut tehdä mitään, kuten vanhempieni myrskyisä avioero tai erilleen kasvaminen entisistä ystävistäni. Ehkä ensi vuoden lopulla katson taaksepäin tätä aikaa ja hymyilen. 

"Voi Minni, olisitpa tiennyt, miten tärkeä ja tarpeellinen tuo kivulias vaihe oli! Olisitpa nähnyt millainen värikäs kukkaketo sen palossa kadonneen kuivan, hylätyn niityn tilalle kasvoi. Olisitpa uskonut enemmän siihen, että selviät tuon oudon jakson läpi ja saat kaiken tuhkaksi hapristuneen tilalle niin paljon enemmän kuin mistä uskalsit koskaan haaveillakaan!"

Voin vain toivoa, että näin käy.

Kolme viikkoa ilman RT4:ta

Kuva on omani

Olen nyt ollut vajaan kuukauden ilman RT4-elämäntapaa tai arkea, jossa olisin tähdännyt tuon elämäntavan saavuttamiseen ja ajattelin kirjoittaa hieman tuntemuksistani ja ajatuksistani siihen liittyen.

Kirjoitin aiemmin tarkemman postauksen siitä, mitä RT4-elämäntapa tarkoittaa ja tekstin voi lukea täältä. En käy uudestaan läpi noita peruspilareita, mutta voisin avata vielä sitä, että päädyin tuohon elämäntapaan vahingon kautta ja huomasin tuollaisen syömisen todella suuret edut eli iho parani, ruoansulatusongelmat ja ilmavaivat loppuivat kuin seinään ja kehon nestetasapaino korjaantui niin, että pystyin kokonaan lopettamaan nesteenpoistajat enkä ole enää voinut palata näihin tuon kokeilun jälkeen ilman, että kehoni on alkanut oireilemaan.

Tuosta vahingosta lähtien olenkin yrittänyt aina palata tuohon elämäntapaan uudestaan kiinni ja välillä olen siinä onnistunutkin. Kuitenkin näin jälkikäteen ajateltuna ainakin tuntuu siltä, että suurimmaksi osaksi olen feilannut enkä ole kertaakaan päässyt samalla tavalla takaisin kiinni tuohon elämäntapaan kuin 2022. 

RT4 ja yritys pyrkiä siihen on värjännyt viimeistä paria vuotta ja tuntuu, että olen pääosin elänyt kahden ääripään välissä: joko olen suorittanut RT4:ta täydellisesti tai sitten olen ahminut aivan hulluna tuplapepperonipizzaa, karkkia ja kokonaisia Aino-jäätelörasioita. Kun viime kuun alussa mietin taas, miten söisin ja urheilisin tavoitteeni saavuttaakseni, minulla vain yksinkertaisesti meni hermo. 

Halusin nollata pääni kaikesta ja kokeilla jotain uutta eli normaalien ihmisten normaalin terveellisesti elämistä ja sen takia olinkin valmis hyppäämään PT:n kanssa työskentelyyn. Miltä tämä mennyt vajaa kuukausi siis on tuntunut sekä fyysisesti että henkisesti?

 

Kuva on omani

PT:n tekemään ruokavalioon on kuulunut ihan tavallista terveellistä ruokaa ja itse aloitin ruokaohjelman noudattamalla sitä täysin orjallisesti eli tällöin söin esimerkiksi tavallista fetaa ja mozzarellaa, mutta nyt olen siirtynyt kokonaan vegaaniin versioon. Aamupalaksi on saattanut olla leipää avokaadolla ja tomaatilla, smoothie tai tuorepuuro marjoilla/hedelmillä ja maapähkinävoilla. Lounaaksi olen usein syönyt pastaa ja ennen treenejä syön välipalaksi yleensä ruisleivän hummuksella ja proteiinirahkan/-vanukkaan. Päivällinen on saattanut olla toisenlainen pasta-annos, pinaatti-kikherne-"fetajuusto"-salaatti tai täytetyt cannellonit. 

En siis tällä hetkellä syö mitenkään 100% ortorektisen puhtaaksi, mutta tästä on helppoa kustomoida ruokavaliota esimerkiksi niin, että kikherneiksi vaihdan itse liotettavat sen sijaan, että ostan suolavedessä lilluvia. Juustoja haluaisin vaihtaa itsetekemiin ja esimerkiksi halloumin olen korvannut suoraan tofulla enkä millään vegaanilla juustolla. Tällä hetkellä minulle on edelleen tärkeintä se, että en ahmi tai syö mitään erityisen epäterveellistä ja nykyinen ruokavalio on toiminut siinä todella hyvin!

Kaloreita minulla kertyy ateriasuunnitelmaani noudattaessa 1550 kalorista vajaaseen 2000 kaloriin ja olen välillä saattanut myös lisätä esim. päivällisen kylkeen jonkun pienen jälkiruoan. Ruoat ovat pääosin todella yksinkertaisia noudattaa ja lisäksi rahaa säästyy uskomattoman paljon tällaisella syömisellä! 

Kuva on omani

Minulla ei ole ollut minkäänlaisia mahaongelmia tämän PT:n ohjelman aikana paitsi silloin, jos olen itse lipsunut herkuttelemaan. Aterioiden jälkeen ei ole mahan kivuliasta turpoilua tai ilmavaivoja, mutta nesteitä kyllä kertyy kroppaan ja naamaankin silloin tällöin. Toki tässä täytyy myös huomioida liikunta, sillä treenaan tällä hetkellä aika intensiivisesti, mikä luonnollisesti kerryttää kroppaan nesteitä, joita tarvitaan lihasten korjausprosessissa.

Vaikuttaisikin siltä, että ruoansulatuselimistöni on oikeasti nyt parantunut ja itse uskon isoimmaksi syyksi RT4:n, sillä kun olin pitkän pätkän 100% tuolla ruokavaliolla ja sen jälkeen vähintään viitenä päivänä viikossa, niin maha- ja nesteongelmat eivät enää koskaan palanneet samalla tavalla takaisin. Esimerkiksi vuoden 2022 alussa en todellakaan olisi ikinä voinut syödä siten, miten syön nyt, sillä tämä ruokavalio olisi aiheuttanut aivan järjetöntä turpoilua ja raskasta oloa.

RT4-seikkailuni ei siis todellakaan ollu turha, vaan se selvästi toi ruoansulatuselimistölleni sen vaatimaa pitkäaikaista lepoa, jonka aikana se sai korjattua itsensä! Toki täytyy myös huomata, että päivästä riippuen syön edelleen todella paljon kasviksia riippuen siitä, miten koostan päivittäiset ruokani eli saan halutessani päivästäni todella kevyen syömällä aamupalaksi smoothien, lounaaksi kasviksilla ja tofulla täytetyn wrapin, välipalaksi jugurttia marjoilla ja pähkinöillä ja päivälliseksi pinaatti-kikhernesalaatin.

 

Kuva on omani

Yksi isoin totuttelua vaatinut asia on ollut annoskoot ja kuulen usein automaattisesti vieläkin raakaruokailijoiden päivittelyä pääni sisällä siitä, miten typerästi valittu ruoka-annos, kun olisin voinut syödä niin valtavan määrän luontoäidin antamaa ruokaa! Ja tottahan se on: pasta-annokseni mahtuvat hyvin 0,5l Ortex-rasioihin ja cannelloni-annokseni sisältää vain neljä täytettyä pastarullaa. Aamupalaksi syömäni puuroannos taitaa olla fyysiseltä kooltaan isoin ruoka ruokavaliossani tällä hetkellä.

Mutta oikeastaan olen pitänyt tästä tavasta syödä ja uskon, että myös tämä tukee ruoansulatuselimistöäni. Minun isoin ongelmani RT4:lla oli aina vatsalaukun todella iso levittäminen ruualla, siitäkin huolimatta, että ruoka lähti kyllä sulamaan nopeasti ja turvotus katosi samalla. Kuitenkin pitkään koin etenkin päivälliset ongelmaksi: söin todella isoja annoksia ja koska tämä ateria oli ei-raaka eli se saattoi sisältää pastaakin, kropalla oli todella suuri työ sulattaa tuo ateria.

Normaaleihin annoskokoihin siirtyminen onkin fyysisesti sujunut todella helposti, mutta henkisesti huomaan olevani usein vieläkin hämilläni. Olen myös miettinyt sitä, onko tällainen syöminen myös osittain auttanut ahmimiseen, sillä RT4-ruokavaliolla sinun täytyy oikeasti täyttää vatsasi aivan piripintaan, koska aamupala sekä lounas ja samoin joskus myös päivällinen ovat niin vähäkalorisia ruoka-aineita täynnä. 

Tämä on kuitenkin se sama tunne, joka tulee, kun ahmin, joten mietin sitä, onko RT4 tavallaan pitänyt minut jatkuvasti tottuneena ahmimisen jälkeiseen oloon ja näin ollen kynnys ahmia on ollut matalemmalla. Sen sijaan nyt en voi kuvitellakaan, että ahtaisin sisääni sellaista määrää ruokaa, mitä aiemmin ahmin ja minulle riittää aivan hyvin, että syön päivällisen kyljessä jonkun pienen lakritsipatukan. Silloinkin saatan olla jo riittävän täynnä!

Tällä hetkellä olen siis tyytyväinen tällaiseen tapaan syödä enkä ainakaan hetkeen yritä enää tavoitella RT4-elämäntapaa. Toki PT:n kanssa työskentelyäkin on vielä jäljellä hieman yli 5 kk, joten ei tässä voi alkaa sooloilla, jos ei halua heittää rahaa roskikseen. :D Ruokavalio on kuitenkin myös sellainen, että jos minun alkaa hirveästi tehdä esimerkiksi hedelmiä niin pystyn lisäämään niitä päiviini helposti ilman, että kalorimäärä nousee liian korkeaksi tavoitteitteni kannalta. 

Ja se, mitä ilman en varmasti enää koskaan osaa olla ilman on ehdottomasti välipala ennen treeniä! Aiemmin kärvistelin treenit läpi aina vähintään pienessä nälässä ja sen huomasi usein treenien tehoissa. PT:n ruokavalio ja selkeät ateriarytmit ovat olleet todella iso tekijä luomaan tasapainoa sekä arkeen että päähän ja tehoa etenkin salitreeneihin. Olen siis tällä hetkellä enemmän kuin iloinen ja tyytyväinen tämän hetkiseen syömiseeni! :)