Haavat auki

Kuva on omani

ɴᴏᴡ ᴘʟᴀʏɪɴɢ: 

ꜱᴇʟᴇɴᴀ ɢᴏᴍᴇᴢ - ʟᴏꜱᴇ ʏᴏᴜ ᴛᴏ ʟᴏᴠᴇ ᴍᴇ
3:03 ───────❍─ 3:27

↻ ⊲ Ⅱ ⊳ ↺

Kirjoitin suurimmaksi osaksi tämän tekstin 13.11. kuunnellessani toistolla tuota yllä olevaa kappaletta. Se, mitä minun aluksi piti kirjoittaa, muotoutuikin kirjoittaessani paljon laajemmaksi ja isommaksi kasaksi. Olen pahoillani siitä, miten sekava tämä teksti on, mutta tervetuloa päähäni, muistoihini, elämääni.

✥﹤┈┈┈┈┈┈┈┈┈┈┈┈┈┈┈┈┈┈┈﹥✥

Olen taas täällä. Blogissa? Ei, tai olen minä täälläkin. Mutta tarkoitin, että olen taas täällä ahdistavassa tilassa, johon tipun aivan yhtäkkiä ja jossa mikään ei tuo iloa, en saa otetta mistään ja minulla ei tunnu olevan mitään, mitä odottaa tulevaisuudelta. Vielä maanantaina ja tiistaina oloni tuntui suurin piirtein normaalilta. Tämä siitäkin huolimatta, että en näemmä enää osaa kuin kaksi tapaa lääkitä tunteitani: alkoholi tai ahmiminen. Joten valitsin ahmimisen ja maanantaina ja tiistaina vedin sisääni arviolta 4000-5000 kaloria. 

Siitäkin huolimatta heräsin keskiviikkoon virkeänä ja jopa iloisena. Nyt se loppuu. Minulla ei ole mitään hätää, kaikki on hyvin. Syön ruokia, joita rakastan, treenaan ja nautin elämästäni. Ja niin teinkin, mutta treenin ja suihkun jälkeen, kun istahdin syömään, tunsin kyyneleiden nousevan taas silmiini. Jonkun aikaa sain rauhoiteltua itseäni, mutta tiskatessani lautastani, purskahdin itkuun. 

Kuva on omani

Ei mitään, mitä odottaa. Ei mitään, mitä kokea. Pelkkää mustaa ja sitten kaikki loppuu ja muuttuu vieläkin mustemmaksi. Ja tiedän, että yksi syy, joka lisää vieläkin enemmän ahdistuksen tunteitani, on se, että alleviivaan itselleni kaikkea sitä, mistä minun pitäisi olla kiitollinen ja mistä pitäisi tuntea iloa ja onnea. Noina hetkinä yritän pakottaa itseni olemaan tuntematta tuota outoa surua sen sijaan, että antaisin itseni tuntea, mitä tunnen. Antaisin vain itseni uida siinä surussa, jota olen tuntenut jo pitkään.

Tuntuu siltä, että jokainen suunta, jota kohti olen elämässäni koskaan ikinä liikkunut, on aina johtanut tähän samaan: kyyneleisiin, ahdistukseen ja kaipuuseen jostain, joka tekisi minusta vihdoinkin täyden, eheän ja onnellisen. Yksi iso tekijä tässä kaikessa on se, että viimeiset pari vuotta eivät ole olleet sitä, miten olen kuvitellut kaiken menevän ja millaista elämää olen kuvitellut eläväni, kun vihdoinkin saavutan sen kultaisena kimaltavan Suuren Päämäärän. 

Tällä hetkellä lasken tunteja siihen, kun lentokoneen pyörät koskettavat joulukuun alussa Helsinki-Vantaata ja pääsen Soulista pois. Olen niin kiittämätön. Niin kiittämätön. En tiedä miksi nämä kaksi edellistä vuotta ovat olleet näin helvetin vaikeita. 

Lisänsä tälle kaikelle toivat myös Päihdelinkin päivien kuusi ja kahdeksan tehtävät, jotka tein poikkeuksellisesti vasta tänään [keskiviikkona]. Päivä kuusi raapi esiin ne kivuliaat muistot kesästä, jolloin silloin parhaana ystäväni pitämä henkilö kävi minuun käsiksi. Niin paljon sekoilua enkä itsekään ollut mikään viaton osapuoli sinä kesänä, vaan lopulta aloin vastata takaisin samalla tavalla, millä minuakin puhuteltiin, mutta en koskaan kokenut, että tilanne olisi voinut mennä siihen, mihin se meni. 

Päivä kuusi nosti taas pintaan ajatukseni siitä, pelasinko pelini kuitenkin väärin. Olisinko onnellisempi, jos olisin ollut erilainen kuin mihin suuntaan lähdin hiljalleen vaeltamaan. Olisinko onnellisempi, jos en olisi joutunut rikkomaan sitä sosiaalisten suhteiden tasapainoa, joka oli osa elämääni 13 vuotta. Torun itseäni edelleen siitä, että B ja O nostavat vieläkin tunteita pintaan, vaikka väitänkin keskittyväni vain elämään nykyhetkessä. Mutta kun asiaa ajattelee siltä kannalta, miten pitkään olimme ehtineet juurtua toisiimme kiinni, ei kai ole ihme, että varmasti jokainen meistä tekee vielä kipeää eroaan omassa hiljaisuudessaan. 

Kuva on omani

Ehkä kuitenkin eniten kaipaan noissa ajoissa ihan puhtaasti sitä, miten onnellinen olin. Miten en kantanut huolta huomisesta ja tanssin sydämeni kyllyydestä kunnes en kirjaimellisesti enää jaksanut ja istuin nauraen maahan. Miten kukaan meistä ei vielä ollut ehtinyt leipiintyä työelämään tai stressannut veloista, vaan moni opiskeli, sisusti ensimmäistä omaa yksiötään ja alkoi käydä treffeillä. Kaikessa oli vapauden ja uutuuden kiiltoa.

En itse asiassa ole koskaan aiemmin kirjoittanut tästä blogiini, sillä olen halunnut suojella tätä ihmistä, mutta kaipaan myös sitä, kun yksi läheisimmistä ystävistäni ei kärsinyt yleisestä ahdistuneisuushäiriöstä. Minulla on ikävä sitä, miten vapaita olimme, miten kävimme pitkillä kävelyillä tai juoksulenkeillä lähes kokonaan mätsäävissä treenivaatteissa puhuen koko ulkoilun ajan kuin papupadat. Ja sen jälkeen menimme jomman kumman luokse juomaan teetä ja tekemään herkullista ruokaa, koska ystävälläni riitti energiaa muuhunkin kuin liian raskaisiin töihin ja lattialla itkemiseen. Kaipaan sitä miten pidimme extempore elokuvamaratoneja, kävimme ihan vain hypistelemässä vaatteita ja asusteita vaatekaupoissa, tanssimme, teimme brunsseja ja järjestimme teemajuhlia.

Minulla on oikeasti usein todella ikävä häntä. Ikävä häntä sellaisena, mitä tiedän hänen olevan. Ja tätä kirjoittaessani silmäni täyttyvät kyyneleistä enkä edes näe kannettavani näyttöä kunnolla, sillä olen pitänyt nämä tunteet sisälläni, pullottanut ne ja marinoinut niitä kaikella sillä muulla, mitä viime vuosina on tapahtunut. Olen jopa usein katkaissut nämä ajatusketjut pääni sisällä enkä ole antanut itseni sanoa kokonaisia lauseita edes minulle itselleni. Koska en halua kuulostaa niiltä ihmisiltä, jotka valittivat minulle siitä, kun olin vakavasti masentunut. "Sä olit ennen niin hauskaa seuraa!" Kiitos, tiedän. En nauti tästä itsekään.

Miten paljon enemmän eläisinkään niissä kultaisissa hetkissä tuon ystäväni kanssa, jos olisin tiennyt, että hän tipahtaisi monen vuoden mustaan aukkoon, niin etten esimerkiksi kesällä 2022 nähnyt häntä kuin kaksi kertaa. Ja kummallakin kerralla hän oli silmin nähden ahdistunut samalla, kun minä laskin intoa täynnä paksun piknik-viltin puistoon ja aloin ottaa esiin ruokia, joita olimme kumpikin vaivalla kokanneet ja leiponeet. Tapaaminen, jota olin odottanut kuin kuuta nousevaa, meni lähes hiljaisuudessa, koska ystäväni oli niin kaukana ja lopulta ikuisuudelta tuntuva ja mahdollisuuksia täynnä ollut kesäpäivä ja alkuilta kutistuivatkin puolentoista tunnin tapaamiseksi. Yhtäkkiä jäin viltilleni yksin istumaan hölmistyneenä, pettyneenä ja surullisena kuunnelleen, kun muut ympärilläni viettivät ihanaa aikaa ystäviensä kanssa.

Ja nyt ymmärrän, miltä hänestä tuntui, kun hän katsoi minun uppoamistani, mutta ei voinut tehdä mitään. Niin kuin en minäkään voi tehdä muuta kuin olla kädet avoinna valmiina ottamaan hänet vastaan silloin, kun hän tarvitsee tukeani ja halausta. Onneksi hän on meistä kahdesta se rohkeampi. Se, joka kertoi asiasta ääneen, joka haki pitkää sairauslomaa töistä ja joka on hakenut Kelan tukemaa apua toisin kuin minä, jolla ei edelleenkään ole minkäänlaista masennusdiagnoosia tiedoissaan. Miten se on edes mahdollista? Niinpä.

Kuva on omani

Ajelehdin jo liian kauas... Minun oli tarkoitus kirjoittaa Päihdelinkin tehtävistä, jotka nostivat pintaan todella inhottavia tunteita ja muistoja. Päivän kuusi vastaukseni liittyi siis entisiin ystäviini ja päivä kahdeksan ei alkuun nostanut pintaan paljoakaan, mutta sitten yhtäkkiä tuntui, että kaikki muistojeni luukut avautuivat. Olin 13-vuotta ja peitellyt itse itseni nukkumaan, koska isäni ei ollut tullut kotiin ennen minun nukkumaanmenoaikaani, vaan oli jatkanut juomista ystäviensä kanssa, vaikka tiesi minun olevan yksin kotona. Puoli kahdentoista aikoihin hän viimeinkin saapui kompuroiden kotiin ja rukoilin mielessäni, että hän ei tulisi huoneeseeni, mutta kuulin hänen raskaiden askeleidensa lähestyvän huonettani ja hetken päästä ovi avautui. Olohuoneen kattolampun oranssi valoviiva asettui näytöslavaksi minun ja ovensuussa seisoneen isäni välille. 

Hän käveli haparoivin askelin hymyillen toivottamaan minulle hyvää yötä ja minä välttelin hänen kaljalta haisevia kasvojaan, kun hän yritti antaa minulle hyvän yön suukkoa otsalle. Vihasin häntä siinä hetkessä niin paljon, että en ole vuosiin halunnut ajatella näitä muistoja, koska rakastan isääni niin paljon. Hän ei oikeasti ole paha ihminen. Avioero vain oli paljon vaikeampi ja sotkuisempi kuin kumpikaan vanhemmistani oli uskonut eikä kumpikaan heistä osannut käsitellä asioita muulla tavalla kuin juomalla ystäviensä kanssa, hakemalla heistä tukea ja yrittämällä vain hetkeksi päästä pois todellisuudesta. 

Joka tapauksessa, kun käännyin kyljelleni ja väistin isääni, kuulin, miten surulliseksi hän tuli. Hän yritti lohduttaa minua ja istuutua kirjoituspöytäni tuolille, mutta istuikin ohi siitä, koska oli niin humalassa. Hän kaatui äänekkäästi rämähtäen lattialle, tuoli lennähti sivulle ja käännyin säikähtäen katsomaan mitä tapahtui. Ja isäni vain nauroi. Nauroi kuin se olisi ollut maailman hauskin asia ja aikuisesta näkökulmasta kyllähän minä itsekin olen nauranut samanlaisille kämmeille, joita humalassa on tapahtunut. Mutta tuolloin minä olin 13-vuotias ja olisin tarvinnut turvaa. Olisin tarvinnut vanhemman, joka olisi tullut kotiin sovittuna aikana, selvinpäin ja olisimme yhdessä voineet tehdä iltapalaa ja katsoa jonkun elokuvan olohuoneen isolla, pehmeällä sohvalla. Olin isääni kotiin odottaessa ottanut jo elokuviaehdotuksia esiin olohuoneen sohvapöydälle, olin käynyt ruokakaupassa ostamassa viikkorahoillani meille karkkia ja tutkinut lämpimien voileipien reseptejä. Mutta minut oli jätetty yksin.

Huusin kyyneleet silmissä isääni poistumaan huoneestani ja katsoin, kun hän könysi hidastettuna ylös pöytääni nojaten. Samalla ahdistavan ilkikurisesti ja vääristyneesti nauraen. Hän yritti vielä tulla halaamaan minua, mutta löin hänen kätensä pois ja huusin niin kovaa kuin pystyin. Isäni peruutti ja käveli hitaasti huoneeni ovelle, jonne hän jäi hetkeksi seisomaan ottaen tukea oven karmista. Oranssissa valonkaistaleessa näin hänen vaappuen pyyhkivän pois kyyneleitään, sitten hän laski kätensä alas, huokaisi raskaasti, toivotti hiljaisella, luovuttaneella äänellä hyvää yötä ja kertoi rakastavansa minua. Ja minäkin rakastan sinua, isä. Rakastan sinua niin kovin paljon.

Ja jos joku miettii, missä äitini oli, niin hän oli aivan yhtä humalassa sovitusti ystäviensä kanssa, mutta soitin hänelle tuon tapahtuman jälkeen itkien. Äitini tuli kotiin ja vanhempani ottivat yhteen niin pahasti, että pelkäsin tilanteen muuttuvan jopa fyysiseksi tappeluksi, kun kuuntelin heitä pimeässä huoneessani itkien peiton alla. Lopulta äitini heitti isän ulos keskelle lokakuista yötä ja minun elämässäni oli viimeinkin mennyt rikki jotain sellaista, mitä en koskaan edes sen kummemmin ajatellut olevan olemassa: turvallisuus. Jälkikäteen ajatellen tajuan sen, miten yksin olin, sillä en ikinä puhunut vanhempieni riidoista tai eroon liittyneistä asioista kenellekään enkä ole edes nyt aikuisiällä avannut esimerkiksi tuon yön muistoa kenellekään. Sen sijaan olen kasannut noitakin tunteita sisääni ja marinoin niitä näemmä tähän hetkeen asti. 

Kuva on omani

Tuntuu, että mitä pidemmälle elän juuri nyt, sitä enemmän haluan takaisin. Takaisin yksittäisiin kultaisiin hetkiin. Takaisin sellaiseen, jossa en vielä tiennyt kaikkea tätä paskaa, jota sisälläni kannan, vaan sain keskittyä nykynäkökulmasta mitättömiin pikkukriiseihin. Takaisin hetkiin, joissa ei tarvitse omien kriiseilyiden lisäksi oikeasti miettiä sitä, mikä kaikki on niin tärkeää, että se täytyy pelastaa, jos sota syttyy. Haluan takaisin hetkiin, jolloin olimme kaikki ystävieni kanssa ainakin näennäisen huolettomia. Muistatteko ne huolettomat kesäpäivät? Kun ei ollut edes kesätöitä, joita vihata ja sait vain elää ja pyöräillä loputtomia kilometrejä auringon alla tai hyppiä maauimalan hyppytornista alas kimaltelevaan veteen.

Olipahan oksennus, mutta nyt en ainakaan enää itke. En usko, että mikään lukko aukesi, mutta tällä hetkellä en vain yksinkertaisesti jaksa itkeä, koska olen kirjoittanut tätä tekstiä jo lähes kaksi tuntia (jos joku on joskus miettinyt kauanko tällaisten tekstien kirjoittamiseen menee aikaa...). Ehkä yritän tehdä jonkun rauhallisen meditaation ja toivoa, että H nukkuu tulevan yön poikkeuksellisen sikeästi, jotta saan levättyä.

Kirjoitettu 14.11.
Tänään minusta on tuntunut hieman paremmalta. Edelleen hauraalta ja todella oudolta, mutta en ole itkenyt ja olen myös pystynyt kuuntelemaan iloisia kappaleita niiden kevyistä sanoista ja biiteistä nauttien. Eilinen häiritsee minua kuitenkin todella paljon, sillä selvästi jotain on vialla, mutta en tiedä, miten korjata tilannetta. En saa mitään konkreettisia toimenpiteitä mieleeni. En mitään tapoja, joilla lähteä purkamaan tätä koko vyyhtiä, joka on hitaasti kietoutunut solmuun näemmä koko elämäni ajan. 

Olen syyttänyt kaikesta viimeistä kahta vuotta, mutta ehkä tämä onkin vain se kohta, jossa kaikki aiemmat solmukohdat tulevat esiin. Tarpeellinen pölyjen pöllytys, jotta voin siirtyä eteenpäin sellaisena henkilönä, jollaisena itse päätän ottaa askeleita. Ei sellaisten olosuhteiden uhrina, mille en ole voinut tehdä mitään, kuten vanhempieni myrskyisä avioero tai erilleen kasvaminen entisistä ystävistäni. Ehkä ensi vuoden lopulla katson taaksepäin tätä aikaa ja hymyilen. 

"Voi Minni, olisitpa tiennyt, miten tärkeä ja tarpeellinen tuo kivulias vaihe oli! Olisitpa nähnyt millainen värikäs kukkaketo sen palossa kadonneen kuivan, hylätyn niityn tilalle kasvoi. Olisitpa uskonut enemmän siihen, että selviät tuon oudon jakson läpi ja saat kaiken tuhkaksi hapristuneen tilalle niin paljon enemmän kuin mistä uskalsit koskaan haaveillakaan!"

Voin vain toivoa, että näin käy.