Taas tulossa aikamoinen kilometripostaus eli varautukaa jo henkisesti etukäteen! :') Näemmä kun asioita lähtee liikkeelle niin ne todellakin vyöryvät eteenpäin!
Eli ensimmäisenä se varmasti tärkein ja suurin asia: sain kuin sainkin sen työpaikan, jonka haastattelussa kävin tasan viikko sitten!! ♡♡♡ Tämä työpaikka oli se, jostain toivoin kaikista eniten myöntävää vastausta ja keskiviikkona hieman ennen yhdeksää sain puhelinsoiton ja lähes heti perään lisätietoa sähköpostitse. Näin ollen jään ensi viikon lopulla lomalle, yritän kursia elämäni kasaan Helsingissä ja aloitan 14.7. työt Italiassa!!!!!!! Asia, jota en vielä ymmärrä ja joka ei ole ehtinyt kaiken muun keskellä konkretisoitua todeksi.
Nimittäin keskiviikkoiltapäivänä PT ilmoitti todella yllättävästä ja harmittavasta tapahtumasta, jonka johdosta hän joutuu hetkeksi laittamaan kaiken ei-akuutin tauolle ja keskittymään vain arkeen ja 1:1 valmennuksen maksaviin asiakkaisiin. Ymmärrän tämän enemmän kuin hyvin ja toivon, että hän pääsee vielä jaloilleen! :( Testiryhmä jäi nyt tosiaan kesken, mutta noudatin silti lauantai-iltapäivään asti PT:n ateriasuunnitelmaa hieman vähennetyin kalorein ja nyt olen miettinyt paluuta takaisin jonkinlaiseen RT4MT:iin.
Tähän tuulta toi viime viikon aivan kamalan ummetuksen lisäksi yksi tämän viikon treffikumppaneistani, joka oli todella kiinnostunut siitä, kun kerroin hänelle, että en ole koskaan herännyt aamuisin niin virkeänä kuin silloin, kun söin pääosin raakaruokaa. Sen sijaan, että hän olisi kyseenalaistanut tuollaisen elämäntavan, hän itse asiassa kertoi, että on itsekin joskus yrittänyt syödä etenkin aamupalalla pelkkiä hedelmiä, mutta joutui lopulta tuomaan mukaan myös proteiinia pitääkseen nälkää poissa pidempään.
Keskustelimme pitkään esimerkiksi siitä miten tasainen verensokeri oikeastaan on RT4:lla sen jälkeen, kun kehosi on tottunut siihen ja miten oikeanlaisten hedelmien tai marjojen löytäminen aamupalalle takaa sen, että nälkä ei todellakaan yllätä ihan heti. Tuntui ihanalta pystyä keskustelemaan noista asioista sellaisen henkilön kanssa, joka itse asiassa on pääosin sekasyöjä, mutta joka on avoin kaikelle, mikä voi parantaa omaa elämänlaatua. Mutta katsotaan mihin lopputulemaan päädyn... Ainakin aluksi testaan johtuiko aiempi virtatietulehdusoireilu raaka-aamupalasta vai sattuivatko vain toisistaan riippumattomat elementit osumaan samaan aikaan päälle.
Joka tapauksessa torstaina myös O perui tulonsa lauantain juhliin ja kehtasi vielä heittää muutamia nauruemojilla ryhditettyjä kipakoita viestejä minulle. Minulle, joka olen osallistunut juhlien järjestämiseen myös rahallisesti huomattavasti enemmän kuin hän, joka olisi tullut lähestulkoon kokonaan valmiiseen pöytään ja isolla rahalla koristeltuun juhlatilaan. Yritin muutamaan kertaan vastata hänelle samanlaisten nauruemojien kera, mutta lopulta vain töksäytin vastaukseni ilman minkäänlaisia emojeja. Asia, jota en lähes koskaan tee.
Tämän jälkeen meni hetki ennen kuin O vastasi ja tällä kertaa hänen äänensävynsä oli pehmeämpi ja sovittelevampi, mutta itse en jaksanut enää tulla puoleenväliin vastaan. Vastasin siis taas hyvin lyhyesti ja emojittomasti, mihin O vastasi taas sovitellen enkä minä vastannut hänelle enää mitään. Tämä kuitenkin selvästi kuohutti minua tuolloin torstaina ja heti aamusta töihin keskittyminen muuttui vaikeaksi. Miksi helvetissä minulle saa sanoa ihan mitä vain ja minun täytyy aina vain sietää se!
Neljä vuotta sitten B, O ja K (jonka kanssa olen nykyisin väleissä) jopa sanoivat, että he sanovat siksi niin paljon, koska "oot niin zen ja osaat ottaa asiat rauhallisesti". Mitä helkkaria?! Ihan kuin tuo olisi joku tae sille, että en koskaan loukkaannu ja harmistu! Kyllä, tunteiden hallintani on huomattavasti parempaa kuin heidän, mutta ei se silti tarkoita sitä, että minun kasvoilleni voi sylkeä ihan mitä vaan enkä kokisi sitä inhottavana ja menettäisi yöuniani.
Kyllä, osittain kai se on minun vikani, että en ole koskaan kertonut heille esimerkiksi vuoden 2022 itsetuhoisista ajatuksistani, jotka kumpusivat siitä, miten he kohtelivat minua. Ajatuksista, joissa kaduin sitä, että en ollut tappanut itseäni nuorempana, koska ei elämä oikeasti tuntunut elämisen arvoiselta, kun en saanut pidettyä lämpimiä välejä edes läheisimpiin ystäviini (eli B, O ja K). Mutta syy, miksi en ole kertonut, on se, että tiedän heidän pitävän tuota vain dramaattisena liioitteluna ja he ovat loukanneet ja nöyryyttäneet minua jo aivan tarpeeksi.
Torstai-iltana suunnistin jo Roomaan ja seuraavana aamuna lensin Helsinkiin. Koko perjantai meni enemmän ja vähemmän lauantain järjestelyissä ja niiden yllättävien tunteiden keskellä, joita I:n kotiinpaluu toi pintaan. Hän näyttää niin ihanan terveeltä ja elinvoimaiselta ja haluaa myös tulla kesällä käymään Italiassa, mikä nosti pintaan jopa paniikinomaista ahdistusta. Ei, et tule nyt pilaamaan sitä vaivalla kokoon kasaamaani uutta elämää, jonka olen saanut jotenkin rakennettua sinun jäljiltäsi!! Pelkästään ajatus siitä, että harrastaisin seksiä I:n kanssa tuntuu väärältä ja inhottavalta, mutta samalla en tiedä osaisinko olla esimerkiksi suutelematta häntä, jos nyt kohtaisimme....
Joka tapauksessa lauantain juhlista tulikin aikamoinen hitti! Etenkin vaahtokarkkitornin rakentamiskisa samoin kuin Polaroid-kuvapiste saivat paljon kehuja ja kaiken kaikkiaan päivästä, illasta ja yöstä jäi niin paljon hyviä muistoja, hassuja kuvia ja ihania kohtaamisia! Oli myös mielenkiintoista nähdä muutamaa henkilöä todella erilaisessa kontekstissa kuin missä olen yleensä nähnyt heidät.
Huomasin yhtäkkiä miten erilaisia nuo ihmiset olivat seurassa, jossa ei koko illan aikana puhuttu sanallakaan mielenterveysongelmista, diagnooseista tai beetasalpaajista, vaan nuo ihmiset pääsivät olemaan jotain aivan muuta. B ja K olivat ilmeisesti jopa olleet huolissaan eräästä henkilöstä, koska he toimivat usein sosiaalisissa tilanteissa tuon henkilön "turvana", mutta kas vain: kun kyseinen henkilö sai mahdollisuuden, hän jutteli aivan muina naisina täysin hänelle tuntemattomien ihmisten kanssa, loisti vaahtokarkkikisassa oman ryhmänsä johtajana ja jälkikäteen myös kertoi yksityisviestillä K:lle siitä miten ihana ja erilainen tuo ilta oli ollut!
Tärisivätkö hänen kätensä ja äänensä aivan juhlien alussa, kun hän joutui kaikkien katseen alla esittelemään itsensä? Kyllä, mutta kuoliko hän siihen? Ei. Oli niin motivoivaa katsoa vierestä sitä, mitä kaikkea ihanaa voi tapahtua, kun vain annat itsellesi mahdollisuuden kokea jotain oman mukavuusalueesi ulkopuolelta! Tuosta henkilöstä kuoriutuikin oikea social butterfly, joka tuli lisäksi jopa jatkamaan hetkeksi iltaa juhlien jälkeen ja uskalsi lähteä hänelle aiemmin täysin tuntemattoman juhlavieraan kanssa samaa matkaa kohti Rautatieasemaa.
Minun iltani päättyi K:n luona ja nukahdin hieman yli kahdelta. Viiden tunnin yöunien jälkeen raahasimme itsemme K:n ja muutaman muun juhlijan kanssa näiden juhlijoiden hotellille aamiaiselle ja kotiin päästyäni nukuin muutaman tunnin päiväunet. :') Iltapäivällä kävin puolentoista tunnin kävelyllä ja loppupäivän vain katsoin Sinkkuelämää, siistin hieman asuntoani ja myönnän, että kävin hakemassa päivälliseksi pizzan ja pienen karkkipussin.
Viime viikolla sain painoni laskettua lauantaihin mennessä 59.8 kiloon ja kehonkoostumusmittaus paljasti, että huolimatta siitä, että kilomääräinen rasvamassani on laskenut niin se ei ole tuonut suurta muutosta rasvaprosenttiin (28%). Tuntuu oudolta, että kilomääräisesti rasvaa on karissut, mutta silti se ei näy rasvaprosentissa. Epäilenkin, että viime viikolla vielä jatkunut diettaaminen ja kevyempi treeniviikko ovat saattaneet vaikuttaa lukuihin. Nimittäin lihasmassa oli tipahtanut todella dramaattisesti ja samalla kehon nesteen määrä oli melkeinpä liian alhainen.
Mutta nyt ainakin minulla on jonkinlaiset luvut, joiden kanssa jatkaa eteenpäin! Tällä hetkellä olo on suoraan sanottuna pöllämystynyt, kasvoista todella turvonnut ja väsynyt. Mutta tästä tämä taas lähtee ja tällä kertaa ei kohti mitään same oldia, vaan jännittävää ja isoa muutosta. En vain vieläkään osaa käsittää tätä kaikkea......
ɴᴏᴡ ᴘʟᴀʏɪɴɢ:
ᴛᴀᴘᴇ ᴍᴀᴄʜɪɴᴇꜱ ꜰᴇᴀᴛ. ᴇʟʟᴀ ꜰᴀʏᴇ - ᴛʜɪꜱ ɪꜱ ᴡʜᴏ ɪ ᴀᴍ
3:11 ──────❍─ 3:52
↻ ⊲ Ⅱ ⊳ ↺
✥﹤┈┈┈┈┈┈┈┈┈┈┈┈┈┈┈┈┈┈┈﹥✥
Heräsinkin sunnuntaina niin myöhään, että en enää ehtinyt kehonkoostumusmittaukseen ilman, että olisin ensin syönyt aamupalan. Joten käyn tällä viikolla luultavasti lauantaina heti aamusta ottamassa numerot Bodymajassa! En ole halunnut ottaa painoa, sillä jostain ihmeellisestä syystä olen kärsinyt (TMI!) ummetuksesta ma-su välisen yön jälkeen ja voin vain toivoa, että tämän päivän jälkeen tilanne on normalisoitunut.
Sillä aloitin aamuni puoli kahdeksalta 6 kilometrin lenkillä, joka oli aivan käsittämätön laksatiivi niin kuin olin toivonutkin.... :') Kuntoni kesti tuon lenkin hyvin, ei ongelmia, mutta neljän kilometrin kohdalla polvissa alkoi tuntua turvotusta. Tiedän kuitenkin, että niin kauan kuin en tunne levossakin kipua niin tämä ei haittaa. Tämä on kuin reisitreenin jälkeinen turvotus, jossa lihaksiisi menee vettä, jotta kehosi voi korjata rikki menneitä lihassäikeitä. Suihkun jälkeen olen kuitenkin varuiksi laittanut polviini kylmägeeliä ja toivon, että huomenna herään polvet aivan normaalin tuntuisina!
Tänään oli viimeinen työhaastattelu ja saan kuulla sen tuloksista vasta keskiviikkona, mikä tarkoittaa, että ilmoitan myös siihen yhteen työpaikkaan tiedon tuloksista vasta tuolloin. Minulla on jokin aivan absurdi pelko siitä, että paikka annetaan jollekin toiselle, vaikka tiedän, että he jatkavat vielä tälläkin viikolla haastatteluja eli rekrytointiprosessi on vielä kesken. Elän edelleen siinä hassussa tilassa, jossa tiedän olevani hermostunut ja hieman stressaantunut, mutta samalla olen kuitenkin rauhallinen, onnellinen, iloinen ja yöuneni ovat olleet hyviä.
Minulla on oudon ikävä R:ää, I pääsee tällä viikolla armeijasta, B ilmoitti, että ei pääsekään lauantain juhliin, mutta O on edelleen tulossa... Käyn huomenna Firenzessä ja etsin lauantain juhlasankarille lahjan, yritän olla rikkomatta polviani ja käyn yksillä treffeillä. Lauantain treffit olivat ihan mukavat, mutta ei meillä ole sellaista kemiaa, jota toivon, joten etsinnät jatkuvat. Minulla on kuitenkin sellainen tunne, että tästä on tulossa aivan ihana treffikesä ja minulla on jo ensi viikolla useita Helsingissä olevia treffejä, joita odotan kovasti!
Ei kai muuta tähän väliin. Toivon, että pääsen vaa'alle huomenna, jotta pääsisin hihkumaan painostani tännekin. En tiedä onko mahdollista, että olisin lauantaina alle 60 kiloa... Saisinko nähdä tuttuja pitkästä aikaa vitosella alkavissa luvuissa... Teen ainakin kaikkeni, jotta se tapahtuu. Ihanaa viikon alkua kaikille! :)
ɴᴏᴡ ᴘʟᴀʏɪɴɢ:
xᴀᴠɪᴇʀ ʀᴜᴅᴅ - ꜰᴏʟʟᴏᴡ ᴛʜᴇ ꜱᴜɴ
2:21 ────❍─── 4:19
↻ ⊲ Ⅱ ⊳ ↺
✥﹤┈┈┈┈┈┈┈┈┈┈┈┈┈┈┈┈┈┈┈﹥✥
Tuntuu siltä, että olen jollain oudolla tapaa enemmän stone-cold sober kuin koskaan aiemmin. Ja se on ollut sekä ihanaa että kamalaa.
Kamalaa siksi, että olen nähnyt silmieni edessä itseni juuri sellaisena kuin olen viimeiset pari vuotta ollut ja noiden asioiden läpikäyminen on saanut minut vajoamaan maan alle. Olen halunnut kaivaa syvän kuopan keskelle metsää ja kadota sinne ikuisiksi ajoiksi. Haluan vilpittömästi pyytää anteeksi sitä, millainen olen ollut. Miten sekaisin ja hukassa olen ollut. En osaa sanoa muuta kuin, että en enää ikinä aio paeta niin syvälle pääni sisälle kuin minne katosin jo loppukeväästä 2023.
Terapiakäyntejä on vielä jäljellä kaksi ja sen jälkeen jatkan etävastaanotolla toisen psykoterapeutin kanssa. En koe edelleenkään, että olisin saanut todella suuria ahaa-elämyksiä, mutta terapia on ehdottomasti auttanut minua järjestelemään päätäni ja ajatuksiani. Lisäksi se on tuonut objektiivisempaa näkemystä käyttäytymis- ja ajatusmalleihini ja tarkentanut kykyäni nähdä lapsuudesta asti juontuvia syy-seuraussuhteita. Olenkin aivan jumalattoman kiitollinen siitä, että päätin viime vuonna vihdoinkin lähteä selvittämään päätäni!
Piilotin täältä ison kasan tekstejä vuosilta 2023-2024, sillä tällä hetkellä tuntuu siltä, että haluan olla itselleni armollinen. En halua jatkuvasti mässäillä ja pitää silmieni edessä vanhoja virheitä ja sekoiluita, vaan haluan antaa itselleni mahdollisuuden tähän oikeasti uuteen alkuun, jonka kynnyksellä olen. Eilen auringon laskiessa pilvettömällä taivaalla itkin onnesta. En mitään tärisevää nyyhkytystä, vaan rauhallista itkua, joka muistutti meditaation aikaisia syviä hengenvetoja ja tyynesti ilman puhaltamista keuhkoista ulos hymy kasvoilla.
Ja tämä on se ihana asia tässä jännittävässä kirkkaudessa: saan päästä irti, saan mennä eteenpäin, saan pyytää ja antaa anteeksi. Saan jättää pois sen, mikä ei palvele minua, saan täyttää elämäni asioilla, joista nautin. Saan valita ihmiset, joiden kanssa vietän aikaa, saan juoda vain sen yhden lasin punaviiniä, saan syödä terveellistä ruokaa, saan laskea kaloreita ja makroja, saan lenkkeillä, saan tanssia ja laulaa. Saan tehdä niin paljon - miksi ihmeessä olen keskittynyt niin paljon siihen, mitä kaikkea en saa tehdä!
2/3 haastatteluista on takana ja toinen paikka on minulle auki, mutta pyysin, että saisin ilmoittaa kantani vasta tulevan viikon alussa, kun tiedän, miten tuo kolmas haastattelu menee. Pääni on ollut täynnä "onko tämä virhe, mitä olen oikein tekemässä"-kaaosta aina iltaisin, mutta tuosta huolimatta olen nukahtanut todella helposti ja nukkunut syvää, palauttavaa unta. Olen tehnyt etätyövuoroni hymyillen, käynyt kahdella lenkillä, syönyt pasta-ateriani suurella nautinnolla ja saanut painon tippumaan maanantain 64,1 kilosta tämän aamun 60,9 kiloon ja huomenna köröttelen heti aamulla 40 minuuttia Vespallani kehonkoostumusmittaukseen. Tuntuu vain niin helpolta.
Tälläkin hetkellä itkettää onnesta, mutta samalla mieleeni puskee sättimistä siitä, että en ole tehnyt näitä muutoksia jo aiemmin, sillä voin selvästi niin paljon paremmin täällä. Painoni ei ole tainnut enää vuosiin tippua noin nopeasti, mutta urheilukellonikin sen näyttää: olen tällä viikolla kokenut paljon vähemmän stressiä kuin koko sinä aikana, kun olen omistanut nykyisen kelloni eli noin vuoden. Kaloreita olen syönyt päivittäin noin 1100-1500 ja päivittäin on kertynyt miinuksia keskimäärin hieman vajaa 600. Välillä iltaisin on ollut nälkä enkä yritä kiistää sitä, mutta saan huomioni siirrettyä helposti muihin asioihin, kuten auki olevan ikkunan edessä lukemiseen samalla, kun kuuntelen kadulta kuuluvia ääniä.
Tässä nopeasti tämän hetken ajatuksia, jotta tilanne ei mene taas siihen, että hilloan kuulumisiani viikkoja. :') Tänään minulla on treffit, mutta en odota niiltä paljoakaan. Aion silti nauttia joka hetkestä, sillä tänäänkin saan olla elossa ja elää minun tavallani. Todellakin sataprosenttisesti vapaus Minnin tyyliin! Ihanaa viikonloppua kaikille! ♡
Aloitan taas samalla tutulla matralla: miten monta kertaa onkaan pitänyt hengähtää, istua alas ja kirjoittaa tänne... :') Tuntuu, että pää ei oikein edes meinaa pysyä kärryillä kaikesta...
Eli keskiviikkona 21.5. aiempi valmentajani otti minuun yhteyttä ja kysyi haluaisinko osallistua hänen uuden kolmen kuukauden 1:1 valmennuksensa kasvisruokavalio-testiryhmään. Hänen viestinsä oli liikuttava ja hetkellisesti tunsin piston sydämessäni siitä, että laitoin hänet vasten seinää viime vuonna ja luennoin hänelle mm. siitä, että riippuen valitsemastaan kasviproteiinista niin saatat jopa saada enemmän proteiinia per 100 grammaa kuin mitä lihasta saa.
Mutta huomaan nyt, että tuo oli ehkä tarpeellinen herätys hänelle: olen viime vuoden elokuusta lähtien nähnyt miten tuo valmentaja on hiljalleen laajentanut tietouttaan kasvis- ja vegaaniruokavaliosta ja myös hänen omilla aterioillaan on näkynyt kasvisruokia. Joten kun hän otti yhteyttä, vastasin olevani kiinnostunut ja pidimme perjantaina 23.5. pienen briiffauksen, jonka aikana PT kertoi valmennuksen sisällöstä ja tavoitteista.
Enkä voinut peitellä sitä, että olin todella, todella kiinnostunut. Muistoistani pomppasivat pinnalle ne ihanat onnistumiset viime vuonna, joita sain kokea, kun pääsin alun takeltelun jälkeen kunnolla kärryille silloisen 1:1 valmennuksen ruokavaliosta. Innostuin taas uudestaan salitreenaamisesta, edistyin todella nopeasti isoin harppauksin ja laitoin treenien jälkeen tuolle valmentajalle viestejä siitä, miten uskomattoman hyvä olo minulla oli. Hän muistutti minua siitä, missä olin ollut vielä esimerkiksi kuukausi sitten ja usein liikutuin kyyneliin, kun muistelin PT:n innostamana matkaani.
Luulen tuon valmennuksen isoimmaksi epäonnistumisen syyksi kombinaation päivittäin yli WHO:n suosituksen mennyttä suolamäärää, alkoholia, joka muun muassa hidastaa rasvanpolttoa ja vaikutti osittain treenaamiseeni sekä myös omaa kärsimättömyyttäni. Kun luin kokemuksiani valmennuksen ruokavaliosta, mietin, että mainitsemani nestepöhö on mitä luultavimmin johtunut nimenomaan liiallisesta suolasta eikä siitä, että ruokavaliossa olisi ollut paljon viilattavaa.
Ja väkisinkin hakeudun tekstissä kohtaan, jossa pohdiskelen RT4:llä pakollisen vatsalaukun paisuttamisen ja ahmimisen välistä yhteyttä ja muistelen mielessäni sitä, miten ensimmäistä kertaa vuosiin näin ihan kunnolla vatsalihakseni ja kylkiluuni, kun söin valmennuksessa olleita pienempiä annoksia. Muistan myös sen, miten kuukaudessa kehostani katosi hieman yli kolme kiloa puhdasta rasvaa alkoholistakin huolimatta. Missä voisinkaan olla kroppani kanssa nyt, jos en olisi tuolloin luovuttanut.
Joka tapauksessa minulla oli aikaa miettiä lauantaihin 31.5. asti tuohon "testiryhmään" lähtemistä ja kun huomasin tuolloin alkuviikosta, että aloin taas kärsiä lievistä virtsatietulehduksen oireista, jotka loppuivat heti, kun siirryin tavalliseen, ei-raakaan aamupalaan ja lisäksi luin tämän vuoden tammikuun kuukausikatsaukseni, päätös oli helppo.
Päätöstä tehdessä huomasin miettiväni kaikista eniten sitä, olisiko tämä taas joku impulsiivisuuteni sanelema valinta, jota sitten muutaman viikon päästä katuisin ja alkaisin haikailla RT4:n perään. Kaipa tulevaisuus on se ainoa, joka paljastuu tuon. Tällä hetkellä itse ajattelen, että jostain tuntemattomasta syystä RT4 aiheuttaa selvästi heilahduksia kehon pH-tasapainossa ja olisin tyhmä, jos yrittäisin pakottaa jotain sellaista, mistä kehoni ei juuri nyt pidä. Toinen tekijä oli se, että huomasin syöväni sekä aamupalani että lounaani naama rutussa ja pelkäsin, että sortuisin ahmimaan etenkin päivällisellä, koska en saanut nautintoa päivän muista aterioista. Ja muistelin haikeudella sitä, miten innokkaasti odotin valmennuksen aikana jokaista ateriaa ja miten tuo innokkuus laski ahmimishimot lähes nollaan.
Tämä tänään alkanut valmennus kestää vain kolme kuukautta, jonka jälkeen voin palata takaisin RT4/RT4MT:iin, jos minusta siltä tuntuu. Lisäksi myönnän, että minussa elää myös halu ottaa ihan kunnon revanssi ja tehdä tällä kertaa kaikki 100% oikein. Ei alkoholia enempää kuin 2-4 lasillista kuukaudessa, jos sitäkään ja ruokavalio sekä liikunta orjallisesti valmennuksen mukaan. Minua kutkuttaa se ajatus, että voisin oikeasti olla elävä esimerkki siitä, mitä jokainen voi saada aikaan kolmessa kuukaudessa kunhan lähtee täysillä mukaan. Etsin ainoastaan terveydestä ja urheilusta kiinnostuneita miehiä ja muutenkin vietän aikaani pääasiassa sellaisten henkilöiden kanssa, jotka tukevat tavoitteitani. Viimeisen töytäyksen valinnalleni teki mahdolliset muutokset töitteni ja asumiseni osalta, josta lisää myöhemmin alempana.
Viime viikon lenkit sujuivat loistavasti ja sain taas kokemuksia siitä, miltä minusta voi parhaimmillaan tuntua, kun elämäntapani on kunnossa. En nimittäin todellakaan ollut viime viikonloppuna täydellinen, sillä lauantaina myönnän vetäneeni perseet ja eilen söin mitä-sattuu-aamupalan ja myöhemmin rasvaista, napolilaista pizzaa. Viikonloppu toikin katkeran muistutuksen siitä, miten en halua kuluttaa päiviäni! Lauantain piti olla hyvin erilainen päivä: olin käynyt ostamassa pullollisen valkoviiniä minulle ja treffikumppanilleni ja meidän piti siirtyä päivällisistä vihdoinkin makuuhuoneeseen. Kellon lähestyessä neljää hän lähetti minulle viestin sanoen olevansa luultavasti hieman myöhässä ja kysyi haittasiko se.
Vastasin, että ei tietenkään ja olin helpottunut siitä, että sain vielä siistiä asuntoa ilman hirveää kiirettä. Tästä tunti eteenpäin ja hän ilmoitti, että saapuu paikalle luultavasti vasta tunnin kuluttua eli kaksi tuntia alkuperäisen ajan jälkeen. Tuosta puoli tuntia eteenpäin ja hän sanoi edelleen olevansa luultavasti tunnin päästä luonani. Ja tuossa hetkessä tajusin sen, että hän ei koskaan saapuisi paikalle. Olin jo aiemmin korkannut ostamani valkkarin ja juonut siitä lasillisen turhautumiseen, joten kun ystäväni kyseli missä olin ja haluaisinko tulla Triplan The Toweriin muutamille, vastasin tuolloin puoli kuuden aikoihin myöntävästi, poistin minun ja treffikumppanini matchin ja lähdin saman tien matkaan. Kotiin pääsin yhdentoista jälkeen, jolloin join vielä jääkaapissa olleen valkoviinin jämät ja menin nukkumaan vasta hieman ennen kahta.
Eilen heräsin vihaisena. Turhautuneena. Pettyneenä. Siivoilin auringosta hohtavaa asuntoa, pesin pyykkiä tänään alkanutta Italian matkaa varten ja sätin itseäni siitä, miten annoin lauantain mennä. Vielä iltapäivällä ystäviä nähdessänikin huomasin olleeni vetäytynyt, hiljainen ja ärsyyntynyt. Olisin halunnut olla vain yksin, mutta hiljalleen nuo tunteet siirtyivät taka-alalle ja loppujen lopuksi nautin päivästä, vaikka pizzan sijaan minun olisi ehdottomasti pitänyt ottaa salaatti! Käveltyä tuli kuitenkin onneksi peräti 3 tuntia 12 minuuttia, vaikka eihän tuo kaikkea sitä syömääni suolaa ja rasvaa poista...
Olen viime viikkoina nauttinut alkoholittomista juomista kuten yllä olevassa kuvassa olevaa alkoholitonta kuohuviiniä ja kuplivaa valkoviiniä enkä ole hetkeäkään kaivannut humalaa. Samoin läheisimmät ystäväni ovat innostuneet uudestaan alkoholittomuudesta minun inspiroimana ja ylipäätään minulla ei ole edes käynyt mielessä ostaa jotain alkoholillista itseäni varten. En ole haaveillut siitä, miten perjantaina olisin töiden jälkeen käynyt ostamassa kaksi puolen litran siideriä ja kaksi seltzeriä ja sitten lipitellyt niitä pitkin iltaa. Olen treffeillä pitäytynyt vain yhdessä lasillisessa enkä ole edes pohtinut ottavani toista. Alkoholin minimikulutus on tuntunut niin helpolta ja sen takia tuo lauantainen tilanne tulikin aivan puskista.
Tänään lähdin (jumalattoman turvonneena ja väsyneenä) viideltä aamulla kohti Helsinki-Vantaata, sillä terveysmatkan julistamisen jälkeen minulle tuli kunnon himo hoitaa muutkin elämäni osa-alueet kuntoon. Niinpä hain pitkästä aikaa töitä Toscanasta ja olen saanut haastattelukutsun peräti kolmeen eri paikkaan!! Puntaroin taas kaikkea jokaiselta mahdolliselta kantilta, plussat ja miinukset, pro e contro, haluanko viettää kesän Suomessa, haluanko lähteä tervehtimään I:tä Souliin tässä tai ensi kuussa (myönnän, että viime aikoina I on ollut mielessäni tavallista enemmän...), onko tämä hyvä hetki työpaikallani, jätänkö kollegani pahasti pulaan, annetaanko minun edes lähteä, kun sopimustani on jäljellä enää puoli vuotta...
Loppujen lopuksi hain viittä eri paikkaa ja sen jälkeen utelin pomoltani, mitä mieltä hän olisi, jos lähtisin projektista jo kesän aikana. Hän sanoi sen totta kai olevan suuri harmi, mutta että hän tietäisi jo kenet palkkaisi projektin loppuajaksi tilalleni. Hänen ystävänsä on loukussa epämiellyttävässä työpaikassa, mutta ei uskalla ottaa loikkaa tuntemattomaan, koska pelkää, että sieltä uudestakin työpaikasta paljastuisi samanlainen painajaismainen työntekijöiden henkilökemiakaaos ja aivan liian kuormittava työ.
Uskon tämän olevan oikea askel, sillä vaikka Italia ei olekaan mitenkään kaikkia ongelmiani poistava ihmemaa, huomaan olevani siellä paljon rentoutuneempi kuin Suomessa. Hetkessä eläminen ei vaadi samanlaisia ponnistuksia kuin Helsingissä ollessa ja minusta tuntuu siltä, että kaiken kaikkiaan minun on helpompi elää minulle sopivaa elämäntyyliä todeksi. Ihmiset ovat rennompia ja vain harvalla on kiire. Rakastan vain tuijottaa Toscanan laakeita peltoja ja viinirypäleviljelmiä ylhäältä rinteiltä. Katsoa, miten aurinko ja pilvet leikittelevät peltotilkuilla samalla, kun pääskyset viilettävät iloisesti kiljahdellen kaikkialla minne katsonkin. Ja italialaiset miehet, mamma mia...
Minulla on onneksi edelleen sukulaisteni silmissä vegaanin tai vähintään kasvisruokailijan maine, joten lihattomuus ei tule olemaan ongelma. Lisäksi he pitävät minua vieläkin henkilönä, joka juo alkoholia vain hyvin harvoin ja silloinkin osaa aina pitäytyä kohtuudessa. Tiedän myös sen, että vaikka muu maailma taitaa olettaa italialaisten juovan treffeillä aina viiniä, on kahvi oikeasti numero yksi treffijuoma. Niinpä treffeillä käyminenkään ei huoleta minua alkoholin osalta!
Ja saman tien, kun mietin treffejä, mieleeni tulee R... Mutta mietin tuota kaikkea vasta sitten, jos oikeasti käy niin, että minun edessäni on muutto. Ja asuntoni... Sitäkin mietin vasta, kun on pakko. Yksi vaihtoehto on etsiä asuntoon alivuokralainen esimerkiksi vuodeksi ja katsoa sitten vuoden Toscanassa asumisen jälkeen, missä haluan jatkossa asua. Nyt minun täytyy vain antaa itseni mennä siihen suuntaan, jonka tiedän oikeaksi ja joka on kutsunut minua jo vuosia, mutta jonka ääriviivat ovat aina alkaneet hälventyä ja vääristyä aina, kun olen antanut itseni pudota liialliseen asioiden pyörittelyyn ja vatvomiseen.
Kirjoitan tätä kaikkea junassa matkalla kohti kotia. Arezzon juna-asemalla odottaa taas rakas tuttu keltainen Vespani ja pääsen jatkamaan sillä matkaani serkkuni luokse, mistä palaan Helsinkiin vasta ensi viikolla. Takaraivossa jyskyttää sen tajuaminen, että minun piti olla ensi viikolla silminnähden laihtunut, mutta samalla tiedän, että pääsen tuohon vielä. Noudatan pääosin minulle tehtyä ateriasuunnitelmaa, mutta syön vain 800-1000 kaloria päivässä ja liikun pääosin kävelemällä ja lenkkeilemällä, jotta kehoni ei ala hamstrata ylimääräisiä nesteitä. Ja ensi viikon jälkeen painan sata lasissa seuraavan kahden ja puolen kuukauden ajan.
Uudelleenohjelmointia päivittäessäni totesin, että voisin tehdä ihan uuden ja kunnon aloituksen tälle tulevalle matkalle. Koska nyt tämä helkkari soikoon potkaistaan käyntiin ja viedään kunnolla loppuun asti! En jaksa enää sitä, että olen jossain kohtaa tottunut tällaiseen epämääräiseen elämiseen, jossa on kyllä elementtejä unelmaelämästäni, mutta en todellakaan ole enää hetkeen antanut 100%:sesti panostani unelmien toteutumiseen.
✥﹤┈┈┈┈┈┈┈┈┈┈┈┈┈┈┈┈┈┈┈﹥✥
Tämän hetken alkutilanne:
Tällä hetkellä voin suurin piirtein
hyvin. Olen pitänyt itseni aktiivisena siitä huolimatta, että kunnon
hikitreenejä en ole hetkeen enää tehnyt säännöllisesti ja tämän myötä kunto on
hieman laskenut. En kuitenkaan voi sanoa olevani mitenkään pohjalla terveyteni
osalta. Ruokailut ovat pääosin olleet terveellisiä, mutta välillä on ollut
herkutteluja ja ahmimista. En kuitenkaan onneksi ole ollut missään syvässä ahmimiskierteessä hetkeen.
Alkoholin osalta tilanteeni on paljon parempi kuin viime vuonna. Olen ollut riehakkaissakin sosiaalisissa tilanteissa helposti kokonaan ilman alkoholia ja toisissa tilanteissa olen osannut pitäytyä vain pienissä nousuissa. Viime viikon keskiviikon totaalinen epäonnistuminen on ollut kuukauden sisään ainoa binge drinking-sessio ja tämä on todella iso asia! Tilanteeni on huomattavasti parempi myös siitä syystä, että toisin kuin vuosi sitten niin nyt olen oikeasti tekemässä aktiivisesti töitä sen eteen, että saan kokonaan palautettua suhteeni alkoholiin samanlaiseksi kuin mitä se on aiemmin ollut.
Mistä eroon ja mitä saan syödä/juoda?
Poistettavat:
* Näiden osalta poikkeuksen muodostavat ravintolaruokailut. Yritän
kuitenkin tällöinkin valita aina sen kevyimmältä ja terveellisimmältä
vaikuttavan vaihtoehdon!
Sallitut ruoat:
Raw til 4 Minnin tyyliin-elämäntavan tuomat lisähuomiot
Millainen olen?
Mantroja tukemaan uudelleenohjelmointia
Olen kiitollinen siitä, että minun ei tee enää mieli epäterveellistä ruokaa. Epäterveellinen ruoka, ahmiminen ja liikkumattomuus eivät ole osa arkeani.
Olen kiitollinen, että pääsen juoksemaan puolimaratonin vuonna 2025 alle
kahden tunnin aikaan ja ilman suuria ongelmia sekä siitä, että kehityn
huimaa vauhtia tanssiharrastukseni osalta.
Olen kiitollinen siitä, että alkoholin käyttöni on tipahtanut minimiin eikä minun tee enää mieli juoda itseäni humalaan. Olen myös kiitollinen siitä, että olen kadottanut kokonaan halun juoda yksin.
Olen kiitollinen kauniista, siististä ja puhtaasta kodistani. Olen kiitollinen siitä, miten paljon iloa saan kotini järjestelystä ja siivoamisesta.
Olen kiitollinen siitä, että minulla on vahva visio oman tyylini osalta ja että uskallan tilanteessa kuin tilanteessa seurata tuota visiota.
Olen kiitollinen, että positiivisuuteni, iloni ja valovoimaisuuteni tuo ympärilleni juuri oikeita ihmisiä.
Tämä viikko ei olekaan mennyt keskiviikkoillan ja eilisen osalta ihan niin kuin olin suunnitellut... Tiistain tanssitunti oli aivan loistava! Siitäkin huolimatta, että huomasin kyllä, miten kuntoni on laskenut hikitreenien puutteen takia ja myös kulutetut kalorit kertoivat samaa tarinaa: yleensä poltan tanssituntien aikana noin 280 kaloria, mutta tällä kertaa poltin 420!! Joka tapauksessa oli helpotus huomata, että en ole tippunut kokonaan kärryiltä ja myös opettaja sanoi, että vaikuttaa siltä kuin en olisi koskaan pitänytkään mitään puolentoista kuukauden taukoa. Etenkin piruetit sujuivat täydellisesti ja tulin siitä todella hyvälle mielelle!
Keskiviikkona minulla oli treffit, joita odotin todella paljon ja ne olivat ihanat! Astuin kuitenkin ravintolan ovista sisään ilman mitään suunnitelmaa juomien osalta ja tästä se alamäki sitten alkoi... Kun minun seuralaiseni joi vain yhden oluen, minä join kaksi 16 cl lasillista viiniä ja olin nousuissa jo ennen kuin sain pasta-annoksen eteeni. Jälkiruoasta sentään kieltäydyin, mutta ruokailun jälkeen kävimme vielä yksillä ja kai tämä koko kombinaatio oli sitten minulle liikaa, sillä kotiin palattuani hieman ennen kello kymmentä, korkkasin kotona odottelevan lonkeron.
Josta tuli loppujen lopuksi kokonainen six pack lonkeroa. Juomat eivät edes olleet kylmässä, koska olin ostanut ne ystäviäni varten jo etukäteen, mutta minähän kätevänä emäntänä heitin aina uuden tölkin pakkaseen, kun otin sieltä edellisen. Ja loppujen lopuksi nukahdin Bluetooth-kuulokkeet korvissani puoli neljältä aamulla?! Unta sain aivan uskomattoman järkyttävät KAKSI JA PUOLI TUNTIA ennen kuin heräsin.
Voitte siis kuvitella, miltä tuntui eilen, kun sain itseni raahattua töihin vain muutamaa minuuttia vaille yhdeksältä, jolloin alkoi päivän ensimmäinen Teams-kokous. Mietin koko ajan, että jos nyt pistokokeen omaisesti työpaikalleni tulisi puhallutus niin olen edelleen sen verran humalassa, että kärähtäisin. Eilen en saanutkaan töissä tehtyä kuin muutaman pakollisen tehtävän ja toivon, että niihin ei tullut mitään dramaattisia virheitä... Iltapäivän kolmannen Teams-kokouksen jälkeen vain torkuin 45 minuuttia ja sitten lähdin kotiin. Kävin suihkussa, söin ja menin makoilemaan sänkyyn nukahtaen jo hieman kello seitsemän jälkeen.
Tänään tuntuu edelleen hieman oudolta ja minua harmittaa aivan helvetisti se, että annoin itseni taas tehdä tuollaisen aivan järkyttävän ylilyönnin keskiviikkona! Eilisen piti mennä niin, että olisin nauttinut töiden jälkeen kauniista säästä ja käynyt noin 30-40 minuutin lenkillä. Tullut kotiin, käynyt hyvillä mielin suihkussa, syönyt terveellisen aterian, lukenut aurinkoa hohtavassa olohuoneessa kirjaa ja sitten mennyt hyvissä ajoin nukkumaan. Sen sijaan se menikin tuon edellisessä kappaleessa olleen kuvauksen mukaisesti...
En halua luopua alkoholista kokonaan enkä usko, että omalla kohdallani on edes järkevää pyrkiä 100% absolutismiin. Se vain toisi liikaa houkutuksia ja veisi paljon ihania 1-2 lasillisen hetkiä pois. Mutta minun täytyy lisätä alkoholille ihan oma osionsa uudelleenohjelmoinnissa, jotta saan myös tämän aspektin elämässäni järkevälle tolalle. Loppujen lopuksi uudelleenohjelmointi tuo minulle tarkan suunnitelman joka tilanteeseen, sillä se on rakennuspiirustus oikeaan minään. Ja tämä oikea minä ei todellakaan tee tuollaisia valintoja, joita tein keskiviikkona...
Tänään töiden jälkeen käyn nopeasti kotona vaihtamassa vaatteet ja muutenkin
siistiytymässä, sitten kipitän koroissani keskustaan viikon toisille
treffeille ja nauttimaan keväästä. Huomenna on viikon ensimmäinen "vapaapäivä"
eli minulla ei ole mitään muuta suunniteltuna kuin uudelleenohjelmoinnin tekeminen. Mietin kuitenkin, että kävisin
tekemässä sen torstaisen lenkin, joka minun piti tehdä... Ja samalla pelkään
taas sitä, että tulen kipeäksi, jos ryhdyn heti urheilemaan tuolla tavalla.
Juuri tämä minua harmittaa noissa ylilyönneissä oikeasti kaikista eniten. Ei se, että
seuraava päivä menee ihan harakoille, vaan se, että myös sitä seuraavina
päivinä pitää ottaa iisimmin, jotta en tule kipeäksi.
No, aina kai sitten oppii ja otan tämän opetuksena.
Joudun klassisesti toteamaan, että olen niin monta kertaa luvannut itselleni istua alas ja kirjoittaa tänne. Viimeksi eilen, mutta kotiin päästyäni jouduin toteamaan, että olen niin väsynyt, että päätinkin vain tiskata ja järjestellä kotia nopeasti, tehdä 10 minuutin meditaation ja mennä nukkumaan. Siispä pahoittelut postausviiveestä! :(
Joka tapauksessa tuntuu siltä, että olen vihdoinkin saamassa elämästä kunnolla kiinni. Olen syönyt pääosin terveellisesti vaikkakin kalorimäärien osalta varmasti hieman liikaa, jotta laihtumiseni olisi riittävän nopeaa. Välillä olen aamuöisin pyörinyt sängyssä ahdistuen siitä miten helkkarin iso olen edelleen ja tästä syystä olenkin päättänyt tehdä itselleni 1000-1200 kalorin ateriasuunnitelman, jolloin päivittäiset miinukseni ovat noin 600-1000 kalorin välillä. Lisäksi tänään aloitan taas treenaamisen.
Eilen en uskaltautunut vaa'alle, mutta otin kuitenkin muutaman vertailukuvan ja totesin, että ei tilanteeni olen niin paha kuin mitä se voisi olla ottaen huomioon, että en ole treenannut kunnolla melkein kuukauteen. Olen pehmeä, tiedän sen, mutta selvästi arkiaktiivisuuteni on auttanut jollain tavalla pitämään minut kasassa. Vasemalla olevat kuvat ovat siis viime vuoden toukokuun alusta ja oikealla tämän hetken tilanne.
Muuten elämääni ovat piristäneet R ja uuden kokeilu sekä muutamat ihan
mukavat treffit, vaikka en ole tuntenutkaan mitään romanttista tai
seksuaalista vetoa seuralaisiini. Olen saanut paljon upeita onnistumisia
töissä, käyttänyt pois alkukeväänä kertyneitä hulppeita plussatunteja ja
tehnyt töitä pääosin vain kahdeksasta kolmeen. Lauantaina hostasin jälleen
brunssin ystävilleni naapurini kyhjöttäessä koko päivän yksin kotona ja
eilen minä, äitini, hänen lapsuudenystävänsä ja tämän ystävän lapset vietimme
ihanan äitienpäivän myöhäisen lounaan Elitessä. Join kolme lasillista samppanjaa
ja päässäni suhisi ihanasti, kun suuntasimme vielä muutamalle
proseccolasilliselle Torniin. Mutta kun kävelimme sieltä keskustaan ja kävimme
pyörimässä kaupoilla, minä jopa nautin siitä, kun seitin ohueni alkoi lipua
pois viiden jälkeen.
Kotiin palasin muutaman uuden kirjalöydön kanssa ja täysin selvänä, mikä tuntui ihanalle. Kotitöiden jälkeen seitsemän aikaan istuin kevään valoisan asuntoni lattialla pelkkää sinistä taivasta ikkunoista tuijottaen ja muistelin viime vuoden äitienpäivää. Viime vuonna tuohon samaan aikaan olin vasta saapunut takaisin keskustaan äitienpäivän vietosta ja kävin ostamassa viisi tölkkiä alkoholia, sillä halusin pöhinän jatkuvan vielä pitkään. Olin harkinnut jo ennen keskustaan lähtemistä, että olisin käynyt äitini lähikaupassa ostamassa matkalle pari juotavaa, mutta 10 minuutin kävelyn sijaan päätinkin vain hypätä hänen kotinsa edestä bussiin ja suunnata suoraan keskustaan. Join kaksi noista keskustassa ostamistani tölkeistä kävellessäni ympäri Töölöä tupakan sauhutessa suussani ja noin tunnin kävelyn jälkeen saavuin kotiin ja join viimeiset kolme juomaa samalla, kun tanssin ympäri asuntoani musiikin tahtiin.
Ja sitten kävelen muisteluissani muutaman askeleen taaksepäin, sillä tuon samaisen viikon torstaina kävin vielä vähän vaille kahdeksalta illalla ostamassa viisi juomaa ja valvoin yhteen asti yöllä. Perjantaina en saanut mitään aikaan ja lauantain saldoni taisi olla vain ystäväni tsemppaaminen puolimaratonissa. Ja sitten sunnuntaina vedin taas perseet äitienpäivänä.
En tiedä mikä kytkin päässäni on napsahtanut paikoilleen, mutta tuntuu hyvältä, että viime vuoden dokailut tuntuvat olevan nyt takana ja historiaa. Ja totta kai varmasti tulee hetkiä, jolloin haluaisin vetää pään täyteen, mutta loppujen lopuksi kyse on samasta kuin roskaruoankin kanssa: en voi antaa jokaiselle typerälle päähänpistolle valtaa, vaan minun on toimittava sen mukaan minkä tiedän hyödyttävän terveyttäni eniten. En tiedä onko tässä kyseessä yksinkertaisesti kyllästyminen vai jonkin henkisen prosessin valmiiksi saaminen ja siksi en koe enää tarvetta sekoittaa päätäni.
Viime vuonna taisin osittain hakea alkoholilla arjesta irrottautumista vaikka minun olisi oikeasti pitänyt keskittyä siihen, miten tehdä arjesta niin tyydyttävä, että en olisi tarvinnut tuollaisia itsetuhoisia irtiottoja. Tällä hetkellä minulle villinä ja vapaana oleminen tarkoittaa nimenomaan elämää, jossa alkoholilla on hyvin minimaalinen osuus, sillä tällöin pystyn liikkumaan, tulemaan ja menemään juuri miten itse haluan enkä niin, miten edellisenä päivänä, iltana ja yönä juotu alkoholin määrä sanelee.
Tähän viikkoon heräsin uutta energiaa, rauhaa ja kiitollisuutta täynnä. Tein viiden minuutin meditaation auringon täyttäessä asuntoni ja aloin sitten valmistautua töihin lähtemiseen. Aamupalani oli litra itse puristettua vihermehua enkä malta odottaa, että tänään pääsen töiden jälkeen hikoilemaan treenin parissa ja huomenna palaan pitkästä aikaa tanssitunneille! Ihoni kupliminen on lakannut ja se näyttää terveemmältä eli suolistoni alkaa voida paremmin.
Ateriasuunnitelmani osalta tulen jatkamaan RT4MT:iä ja odotan tätäkin paljon! Olen nimittäin nyt toukokuussa lipsunut tuosta viime vuoden valmennuksen ruokavalioon, mikä toki ei todellakaan ole se pahin mahdollinen tilanne. Mutta kuten aiemmin monesti olen kirjoittanut, niin RT4-tyylinen syöminen on vain niin paljon ylivertaisempi elämäntapa muuhun verrattuna! Päivitän ateriasuunnitelman blogiin heti, kun olen tehnyt sen ja lisäksi päivitän uudelleenohjelmoinnin ja palautan sen tänne näkyviin. :)
Tuntuu hassulta. Viime viikon alussa olin onnistuneesta vapusta huolimatta lähes ahdistunut ja alakuloinen painoni takia. Tuntui siltä, että olin taas vain tuhlannut hieman yli neljä kuukautta ei-mihinkään niin kuin aivan liian monena edellisenäkin vuonna. Nyt kuitenkin tuntuu siltä, että elämäni on taas omissa käsissäni ja tällä kertaa voin todeta aivan sataprosenttisella itsevarmuudella sen saman, minkä heitin värisevänä ilmaan lähes päivälleen vuosi sitten:
Tästä tulee niin uskomaton vuosi!
Ahmin maanantain ja tiistain. Keksimällä keksin tekosyitä, miksi en voi tavata R:ää ennen kuin vasta sunnuntaina, jolloin olen saanut pahimman turvotuksen ja kasvojen ihon kuplimisen pois. Jätin keskiviikkona välistä erään Herrasmiehen vappuaaton juhlat, koska haluan olla täydellinen, kun kohtaan hänet ensimmäistä kertaa. Hän palaa onneksi Helsinkiin kesäkuussa, jolloin tapaamme, joten siksikin tämän kuukauden on oltava kuukausi, jolloin potkin maalis-huhtikuuta kaikkialle sinne, minne eniten sattuu.
Naapurini on ehtinyt tässä ajassa erota Partamiehestä, mutta ei hätää, sillä hänellä on jo uusi hiljainen ja ujo englantia puhuva nuorimies, joka kävi tekemässä keskiviikkoiltana poraustöitä naapurini luona sekä siivosi asunnon ja kipitti taas eilen heti aamuyhdeksältä takaisin. Tuo nuorimies käyttää koiran ulkona, käy ruokakaupassa ja hänkään ei ilmeisesti saa puhua naapurilleni, kun he ovat yhdessä rappukäytävässä tai sen jälkeen, kun hän saapuu naapurini asuntoon. Viime vuonna hän löysi myös samanlaisen englantia puhuvan nuorenmiehen, jonka alamäkeä oli suorastaan surullista seurata. Aluksi tuo mies oli kuplivan puhelias, iloinen ja pääsi jopa naapurini sänkyyn muutamia kertoja.
Mutta sitten hänet alennettiin vain orjaksi, joka käveli vakavana hieman naapurini takana maahan tuijottaen, toi maanantaisin pari pullollista viiniä, jota naapurini nautti tiistaisin Partamiehen kanssa. Maanantaisin tuo nuorimies myös siivosi naapurini asunnon ja häipyi sitten sanaakaan sanomatta rappuun surkean näköisenä. Häntä ei ole enää näkynyt useaan viikkoon ja voin vain toivoa, että tämä tilanteen muutos ei tuo taas sitä samaa tuskastuttavaa kuviota, joka vallitsi viime vuonna. Tilannetta, jossa naapurillani oli kolme miestä samaan aikaan: yksi orja, yksi selvästi enemmänkin romanttinen kumppani, joka vaihteli muutaman viikon välein ja yksi huomattavasti vanhempi ja sadistisempi seksikumppani, jonka äänekäs kliimaksi säikäytti minut joka ikinen kerta.
Hän kohteli naapuriani samalla tavalla kuin naapurini kohtelee noita nuoria miehiä ja ne muutamat kerrat, kun törmäsin häneen ja tuohon raivostuttavaan mieheen samaan aikaan, naapurini tuijotti vain nolona ja melkein ahdistuneena maahan vältellen katsettani. Sadistimies sen sijaan jatkoi sen selittämistä miksi naapurini oli väärässä kaikesta tai miksi hänen esimerkiksi pitäisi pukeutua eri tavalla.
Ja nämä ovat taas niitä hetkiä, jolloin yritän muistuttaa itseäni siitä, että all that glitters isn't gold. Sillä vaikka olen monta kertaa ollut todella kateellinen naapurilleni, niin se olenkin minä, joka on saanut luotua jotain pysyvää. Tämän kuun lopulla tulee nimittäin kuluneeksi tasan vuosi siitä, kun R astui asuntooni ensimmäistä kertaa ja koin vihdoin jotain sellaista, mitä olin etsinyt useita kuukausia tuloksetta. Ja nykyään tunnumme haluavan toisiamme vieläkin enemmän kuin tuolloin vuosi sitten. R on rentoutuneempi, päästää minut itseään lähemmäs ja uskaltaa pyytää asioita, joista hän pitää.
Ei, nuo asiat eivät aina ole suosikkejani, mutta toisaalta noina kertoina hän antaa minulle kuin vastapalveluksena takaisin jotain sellaista, mitä en itse edes osaa pyytää ääneen. Lisäksi uskallan nykyään R:ää silmiin katsoessa liikuttaa hänen ihanan kätensä vielä yhden kerran jalkojeni väliin ennen kuin hän nousee sängystä ja lähtee suihkuun. Se hieman skandaalinomaisempi mieheni - hän, joka maksaa seurastani - on myös asettautunut varsin pysyväksi osaksi elämääni. Varmasti hänellä on seuralaisia Ruotsissa, mutta Suomessa käydessään olen hänen vakiokumppaninsa, jota on aina yhtä mukavaa tavata.
Lisäksi vaikka olen ollut sitä mieltä, että ystävyyssuhteissani on aivan
liikaa toivomisen varaa niin silti minä olin se, joka emännöi keskiviikkona ja
eilen vappuaterian tyttöystävilleni ja viihdyin myös ison osan eilisestä
suuressa porukassa tuttujen ja tuntemattomien kanssa extempore-piknikillä Kaivopuistossa. Illalla
tulin jopa vielä erään mukavan puistossa tapaamani miehen kanssa istumaan
iltaa luokseni. Samaan aikaan naapurini oli kahlehdittuna neljän seinän
sisälle uuden orjansa kanssa kunnes jäi yksin asuntoonsa koko kaupungin
viettäessä vappua ystävien ja perheen kanssa. Olen viimeisen kahden vuoden
aikana nähnyt naapurini vain yhden kerran naispuoleisen ystävän kanssa eikä
hänen luonaan ikinä käy muita kuin miehiä, joista hän yrittää tavalla tai
toisella hyötyä.
Onkin helppoa poimia toisen elämästä vain muutama pieni yksityiskohta ja unohtaa se kokonaisuus, jonka keskellä nuo muutamat kateutta aiheuttavat asiat sijaitsevat. Kyllä, naapurillani oli parisuhde, mutta samaan aikaan hän ei oikein koskaan tuntunut tapaavan ystäviään tai käyvän missään ja hänen suhdekoukeronsa ovat näemmä taas kuihtuneet romanttisesta rakkaudesta jonkinlaiseksi oudoksi palvelusuhteeksi, jossa edes hänen aiempi orjansa ei enää halua olla mukana. Naapurini ei koskaan hymyile paitsi silloin, kun lirkuttelee miehille ja ylipäätään näen hänen miessotkuissaan valitettavan paljon samaa itsevihaa ja -sabotaasia kuin mihin olin itsekin nuorempana rahan takia liukunut.
Totta kai etsin edelleen syvempää suhdetta kuin minun ja R:n, mutta silti en voi olla tyytymätön nykytilaani, jossa olen saanut vihdoinkin parannettua suhteeni seksiin, seksuaalisuuteeni ja miehiin. En tunge itseäni enää tilanteisiin, jotka loppujen lopuksi vain satuttavat ja jättävät suuren, tyhjän aukon. Olen sinut sen kanssa, että tarvitsen paljon fyysistä kanssakäymistä ja rakastan seksiä, mutta en kuitenkaan hyppää enää jokaisen kanssa sänkyyn. Eilenkin saatoin tuon mukavan miehen taksitolpalle yhdeksän aikoihin, jolloin pussasin häntä nopeasti poskelle, mutta mitään muuta välillämme ei tapahtunut, vaikka kaikki ainekset olivatkin kasassa.
Kaiken muun suhteen sitten tuntuukin siltä, että olen aivan ulapalla. Olen aloittanut yhden ja saman päiväkirjan kirjoittamisen uudestaan ja uudestaan, mutta repinyt aina sivut irti. Minun ei ole koskaan ollut näin vaikeaa aloittaa uutta päiväkirjaa, sillä niin tyhmältä kuin se kuulostaakin, niin minulla on aina hyvin vahva tunne siitä, minkä kirjan kansien väliin alan vuodattaa sydäntäni. Mutta nyt mikään kirja ei ole tuntunut kodilta.
Mikään ruokavalio ei tunnu minulta. En ole liikkunut muuten kuin kävelemällä. Tuntuu, että olen taas jossain ihmeellisessä kuplassa, mutta huolimatta tästä, en ole koskenut alkoholiin - en edes eilen Kaivopuistossa! Muistan, kun luin useiden eri henkilöiden kommentteja siitä, miten alkoholin lopettaminen ei todellakaan ollut tuonut positiivista muutosta aluksi, vaan he olivat kärvistelleet useita kuukausia ahdistavassa identiteettömyydessä ja ajelehtineet aaltojen mukana sinne ja tänne saamatta mistään kunnolla kiinni. Joten kaipa minäkin olen nyt elänyt läpi noita samoja aaltoja, vaikka ajattelinkin, että omalla kohdallani asiat menisivät eri tavalla. Sillä voin vilpittömästi sanoa, että olin onnellisempi silloin, kun join viikottain.
Toki tämä kaikki hajuttomuus ja mauttomuus voi johtua myös siitä, mistä olen kirjoittanut varmasti tuhannesti tänne blogiini: hikiliikunnan puute, joka aiheuttaa aina minulle lieviä masennuksen oireita sekä yleistä ahdistuneisuutta ja hermostuneisuutta. Niinpä täytyy nyt ihan oikeasti ryhdistäytyä ja aloittaa treenaamaan sata lasissa! Haluan, että toukokuusta tulee tämän vuoden tähänastisesti paras kuukausi ja se vaatii aktiivista otetta elämääni. Luultavasti RT4MT takaisin, vaikka tällä hetkellä ei tunnukaan siltä, että tuo olen minä. Liikuntaa (tanssi, juokseminen ja jooga), meditointia, paljon ihania treffejä keväisessä Helsingissä ja kuumaa seksiä sekä uudenlaisten tuhmuuksien kokeilemista R:n kanssa.
Ja tietenkin alkoholittomuuden jatkamista. Eilenkin huomasin hämmästyksekseni miten monen kädessä oli alkoholiton lonkero ja kaupassa nopeasti käydessäni kuulin erään naisen kysyvän myyjältä, mistä alkoholiton kalja löytyy. En myöskään kokenut, että menetin yhtään mitään eilen sen takia, että en ollut humalassa ja tanssin valkolakkien meressä DJ:n soittaessa ihan yhtä lujaa kuin muutkin. Olenkin todella iloinen, että otin Kaivopuisto-kutsun vastaan, sillä se osoitti taas miten pitkälle olen jo päässyt kunhan annan itseni pitäytyä tässä uudessa elämässä!
Italia tiputtaa minut selvästi aina blogista, sillä siellä haluan vain elää la dolce vitaa ja saavuttuani takaisin Helsinkiin tipun aina hassuun ahdistavan pysähtyneisyyden kuoppaan, jolloin en myöskään saa itsestäni irti tekstiä. Postaustaukoon sisältyy aivan mahtavia ja myös umpi surkeita päiviä. Paljon naurua, oman merkityksen ja tarkoituksen kokemista, maadoittumista, elämästä nauttimista, itkemistä, pohjatonta juurettomuutta ja alakuloisuutta, hermostuneisuutta, toivottomuutta...
Eilen kärsin käytännössä koko päivän ajan oudosta alakuloisuudesta, mutta tänään olen herännyt ihan iloisena. Tosin huomaan, että nyt alakuloisuuden vire alkaa liplattaa hiljalleen ääriviivojani vasten, mutta yritän jotenkin saada sen sanoitettua ja sitä kautta toivottavasti tuo virta menettää voimansa. Olen pohdiskellut paljon asioita pääsemättä mihinkään lopputulemiin. Tuntuu, että elämä polkee taas klassisesti paikoillaan ja että olen jumissa arjessa, johon en saa kunnollista muotoa. Tuo arki on kuin roskaa ja eri värejä siellä täällä oleva ruma muovailuvahaköntti.
Luulen kuitenkin, että todella syvistä tunnetiloistani huolimatta tilanteen korjautumiseen on kaksi hyvin helppoa toimenpidettä: liikunta ja puhdas ruokavalio. Esimerkiksi pelkkä tanssituntien välistä jättäminen tuo itselle inhottavan olon, koska tanssiminen ja siinä kehittyminen tuo minulle niin paljon iloa. Tuota voisi verrata siihen, että tiedät, että sinun täytyisi käydä suihkussa, mutta et käy ja illalla käyt makuulle niihin samoihin rasvasta hieman viileisiin ja tahmeisiin petivaatteisiin, jotka sinun piti vaihtaa, mutta et vaihtanut. Näennäisen pieniä asioita, jotka eivät ehkä vaikuta heti, kun ensimmäisen kerran jätät asian tekemättä, mutta hiljalleen se alkaa painaa mielialaasi ja mukavuuttasi alas.
Tämä on jo toinen kevät, jolloin en koe sellaista suurta iloa mitä aiemmin olen kokenut, mutta uskon, että saan kyllä tilanteen muutettua omilla valinnoillani. Se terveyteen liittyvä asia, mistä minun piti siis kirjoittaa aiemmin oli se, että setäni piti tilata itselleen aivan yhtäkkiä ambulanssi, päivystyksessä hänelle diagnosoitiin sepelvaltimotauti ja hän joutui aloittamaan lääkkeet heti samana päivänä. Tähän sukulaiseni ovat lähinnä reagoineet toteamalla, että meillä nyt vain on tällaisia sairauksia suvussa. Ohittaen kokonaan sen faktan, että lähes jokainen näistä sukulaisista on ylipainoinen, syö aivan liikaa lihaa ja maitotuotteita, osa polttaa lisäksi tupakkaa, alkoholin käyttö on hyvin suurta ja vain harva harrastaa riittävästi liikuntaa.
Mutta on niin paljon helpompaa vedota sukurasitteeseen ja napsia lääkkeitä kuin karkkia sen sijaan, että oikeasti eläisit terveytesi edellyttämällä tavalla ja joutuisit ehkä kieltäytymään jostain epäterveellisestä. Kuten todettua, minä en aio suostua tuohon lääkekarnevaaliin ja vaikka en todellakaan ole ollut täysin esimerkillinen viime aikoina, tiedän, että minusta on tähän. Olen aina välillä pyöritellyt päässäni kaikenlaisia kitudieettejä, joilla olisin ennen kuin tapaan pitkästä aikaa B:n ja O:n, mutta oikeasti minä haluan olla terve enkä pelkästään laiha. Haluan olla säteilevän terve sellaisella tavalla, johon vain harva pystyy.
Maaliskuu ja huhtikuu ovat selvästi olleet poikkeuksellisen huonoja kuukausia ja minulla on ikävä sitä energiaa ja toivon tunnetta, mikä minussa paloin tammikuussa. Silloin minusta tuntui suorastaan pysäyttämättömältä, kun niin moni asia loksahteli paikoilleen minun tekemättä lähes mitään! Mutta ei auta muu kuin vain nousta täältä ja alkaa taas kasvattaa momentumia.
Aloitin tänään (viimeinkin!) kirjoittamaan uuteen päiväkirjaani, mutta revin heti tuon ensimmäisen sivun pois, sillä aloitin aivan väärällä tavalla valittaen kaikesta siitä, mikä tällä hetkellä on pielessä. Sen sijaan nyt aloitan päiväkirjani uudestaan listaamalla nuo asiat siinä kategoriassa, minkä alla olevia asioita en huoli elämääni enää. Jos haluan olla unelmien minä, minun täytyy taas nähdä se vaiva, että joka askeleella rakennan tuota uutta identiteettiä ja etsin fyysisestä todellisuudesta todisteita siitä, että olen jo perillä.
Tämä oli nyt todella sekava ja ei-mitään-sanomaton teksti, mutta en jotenkin saa itsestäni nyt muuta irti...
Anteeksi, kun en ole kirjoittanut hetkeen enkä nytkään ehdi kuin ilmoittaa, että kirjoittelen paremmin joko huomenna tai torstaina! :( Tässä on tapahtunut taas kaikenlaista sekä oman terveyden että myös setäni terveyden osalta ja tämä kaikki saa ortoreksiahaaveilun nousemaan taas pintaan.
Haluan omalla esimerkilläni osoittaa, että sukurasitteiden taakse piiloutuminen on pelkkää laiskuttaa ja oman vastuun pakoilua. Haluan tehdä kehostani terveellisimmän version ikinä ja viime yönä erinäisistä oireista kärsiessäni lupasin, että jos selviän vielä tämän kerran kuin koira veräjästä, palaan takaisin todella tiukkaan elämäntapaan. Otan elämänohjeekseni Michael Gregerin kirjan "How Not To Die" enkä pelleile enää ikinä.
Vielä tämä päivä kärsittävänä läpi töissä ja sitten huomenna aamukuudelta lentokoneeni nousee kohti Müncheniä, missä vaihdan Roomaan lähtevään koneeseen. Sieltä matkustan sittenkin alkuperäisestä suunnitelmastani poiketen kolme tuntia junalla Arezzoon ja vielä lopulta serkun kyydissä Vespalla 40 minuuttia nonnan luokse. Kaikki selviää kyllä... Niin on pakko tapahtua. Ei ole muuta vaihtoehtoa.
Torstaina itkin pilvetöntä iltataivasta katsellessa. Nyyhkytin ääneen, niistin nenääni enkä saanut kyyneleitä loppumaan. Itkin onnesta. Pakahduttavasta onnesta, jota en ole tuntenut niin pitkään aikaan, että olin unohtanut, miltä se tuntuu.
Ainoa minua varjostanut asia on jotain todella surullista, mitä näin torstaina, enkä jostain syystä vain pääse tästä yli. Kuva siitä miehestä ponnahti uudelleen ja uudelleen esiin torstain ja perjantain välisenä yönäkin. ᴛᴡ, äʟä ꜱʏö ᴛᴀɪ ᴏʟᴇ ᴊᴜᴜʀɪ ᴛᴇᴋᴇᴍäꜱꜱä ʀᴜᴏᴋᴀᴀ ᴛäᴛä ʟᴜᴋɪᴇꜱꜱᴀ! Näin siis raitiovaunusta eräällä pysäkillä kyykänneen miehen. Olin matkalla päinvastaiseen suuntaan kuin hän ja odottelimme pitkään valoissa. Liian pitkään. Nopeasti tajusin, että kyseinen mies ei ollut nähnyt selvää päivää enää moneen kymmeneen vuoteen ja että hän oli ulostamassa.
Siirsin päätäni välittömästi niin, että raitiovaunun oven kehys tuli minun ja miehen väliin ja leikin etten ollut nähnyt mitään ihan niin kuin kaikki muutkin. Kuitenkin joku sai minut katsomaan häntä uudestaan. Viimeisen haaleanoranssin ulostepötkön tipahtaessa raitiovaunupysäkille, mies ilmeisesti yritti siirtyä seisoma-asentoon, mutta kauhukseni seurasin, kun hän alkoikin kellahtaa todella hidastetusti edelleen kyykkyasennossa lämpimän, tahmean ulosteensa päälle. Ja siinä hän sitten makasi, selällään omassa ulosteessaan jalat edelleen kyykkyasennossa koukussa, mutta nyt ilmassa. Ja siinä maatessaan hän alkoi hitaasti vetää housuja ylös.
Tässä kohtaa raitiovaununi pääsi valoista eteenpäin ja minä siirryin näennäisesti pois tuosta tilanteesta, mutta se on jäänyt kummittelemaan mieleeni. Raitiovaunupysäkiltä on suora näköyhteys lähes vieressä olevaan yleisöwc:hen, joihin raahautuvat jopa aivan totaalisen aineissa olevat henkilöt. Kuinka kaukana todellisuudesta sinun täytyy olla, jotta et edes yritä piilottaa ulostamistasi. Et hakeudu minkäänlaiseen edes minimaaliseen suojaan eikä kyse selvästi ollut ripulista, jolloin sinun on tehtävä valintasi nopeasti.
Minulla on vielä pitkä matka samaan tilaan, mutta tuossa hetkessä tajusin sen, että jostain tuonkin miehen alamäki on alkanut. Jostain sellaisesta, mistä hän on varmasti monet kerrat silloin useita kymmeniä vuosia sitten todennut, että ei hätää, tilanne on hallinnassa. Ihan niin kuin minäkin. Keksit tekosyitä ja selityksiä toistensa perään kunnes ulostat keskellä kirkasta päivää, keskellä Helsinkiä. Häpeäkseni myönnän, että perjantaiaamuna istuin raitiovaunussa juuri sille oikealle puolelle, jotta näin sen kohdan, jossa tuo mies oli ollut ja kyseinen alue oli kokonaan pesty. Joten varmasti vähintään joku raitiovaunukuski on soittanut poliisit hakemaan tuon miehen ja hänen jälkensä on sittemmin siivottu.
Tuon näkemisen jälkeen minulla on ollut sellainen olo, että en saisi olla onnellinen. Että se on jotenkin irvokasta olla pullollaan uudenlaista elämäniloa, kun jonkun elämä on noin loputtoman syvissä vesissä. Mietin onko sillä miehellä enää ollenkaan perheenjäseniä, ystäviä, sukulaisia. Onko kukaan läheinen siivoamassa hänen asuntoaan siinä vaiheessa, kun hän löytyy sieltä kuolleena. Ei jos, vaan kun. Ja toisaalta eikö tosiaan olisi enää tehtävissä mitään, mikä voisi pelastaa hänet. Voisiko tuo torstainen kauniissa kevätsäässä tapahtunut hetki kuitenkin olla se, jolloin hän tajusi tilanteensa ja haki apua. Ja että muutaman vuoden päästä hän katsoisi tuota hetkeä, pudistaisi surullisena päätään ja toteaisi hiljaisella äänellä, että hän ei enää ikinä halua olla noin syvällä. Ei enää ikinä.
Perjantain alkoholittomuus oli helppoa tuon jälkeen. Sillä loppujen lopuksi
jokainen meistä voi pelastaa vain itsensä. Perjantaina siis kävelin
töistä kotiin Hakaniemen kautta, nautin keväisestä vaikkakin hyvin tuulisesta
säästä, ostin kaksi alkoholitonta lonkeroa ja Kåskan Selvin päin-juomia ja
totesin holittomien lonkeroiden sisältävän vain noin puolet holillisten
versioiden kalorimäärästä. Tapasimme R:n kanssa, aloitin Sinkkuelämän toisen tuotantokauden, laitoin
kasvomaskin, tein jalkahoidon ja vihdoinkin oikeasti rentouduin. Enkä
feikannut rentoutumista hermomyrkyllä eli alkoholilla ja valvonut puoleen yöhön.
Lauantaina heräsin seitsemältä oikeasti levänneenä ja onnellisena, tein aamumeditaation, jonka aikana kyynelehdin taas, kävin aamukävelyllä ja aloitin Pullo/tölkkiepisodi Part 2:sen. Ja sen vihoviimeisen, jonka aion elämäni aikana tehdä! OG-lukijat muistavat varmasti tämän hulppean episodin lokakuulta 2022. Tuolloin kävin tosiaan palauttamassa kahden ja puolen pussin erässä pulloja eri ruokakaupppoihin ja olin järkyttynyt siitä, millainen määrä etenkin vodkapulloja tuli palautettua (14 kpl). Ja kyllä, onhan tuo järjetön määrä, mutta tällä kertaa tuli rikottua sellaisia ennätyksiä, joista en todellakaan ole ylpeä...
Tällä kertaa tein yhteensä neljä eri palautusreissua, joista kaksi oli pienempiin lähikauppoihin, yksi S-markettiin ja viimeinen reissu tänään heti kahdeksalta aamulla Triplaan. Tänään kävin siis hakemassa varastostani yhden valtavan kokoisen muovipussin, jonne olin viime vuonna piilottanut pulloja ja vienyt ne pois jaloista varastoon, koska en saanut niitä enää piilotettua minnekään asunnossani.
Tässä pientä vertailua, joka puhuu karua tarinaa siitä, millaisia tapoja kehitin itselleni joskus vuoden 2023 lopulta lähtien ja mitkä kulminoituivat viime vuonna.
Vuoden 2022 episodi eli pullot ja tölkit noin ajalta 2020-10/2022:
Vuoden 2025 episodi eli pullot ja tölkit noin ajalta 02/2024-03/2025. Tosin palautin viime vuonna muistaakseni kolme kassillista pulloja ja tölkkejä eli tämä järkyttävä tulos on senkin jälkeen, kun olen tyhjentänyt kokoelmiani:
Hiljaiseksi vetää. Jo perjantaina, kun en vielä ollut edes päättänyt suorittavani tuota palautusepisodia, etsin alkoholittomuuteen lisämotivaatiota vuoden 2022 päiväkirjastani, josta löysin muun muassa tällaisen kirjoituksen:
[Olin tavannut muutamaa uutta tuttavuutta ja avautunut heille siitä kaikesta, mitä olin käynyt läpi B:n, O:n ja K:n kanssa. Tämä oli ensimmäinen kerta, kun olin oikeasti uskaltanut avata tunteitani ja huomasin hämmästyksekseni, että läpikäymäni ei ollutkaan mitään normaalia tai sellaista, mihin olisi pitänyt tottua niin kuin minä olin tottunut. Lisäksi tämä oli ensimmäinen kerta lähes vuosiin, kun istuin lauantaina alas viettämään aikaa ihmisten kanssa 100%:sesti ilman alkoholia. Asia, jota olin kaivannut jo todella pitkään, mutta johon BOK eivät koskaan suostuneet enkä minäkään uskaltanut olla täysin selvinpäin heidän seurassaan.]
... ja sit tuli puheeksi alkoholi. Sanoin, että oli aivan todella ihanaa jutella sellaisten ihmisten kanssa, joita ei ihan hirveesti kiinnosta juoda. Tuntui siltä, että puhui oikeasti aikuisten kanssa eikä siis tietenkään B, O ja K ole kokonaan täydellinen vastakohta A:lle, H:lle ja J:lle. Mutta etenkin juominen ja sellainen tietynlainen ämmämäisyys ja teinitouhu ovat ne kolme isoa asiaa, joita ei eilen ollut ja se oli todella virkistävää!
Oli aivan ihanaa kävellä täysin vesiselvänä kotiin Tukholmankadulta! Taivas oli lähes pilvetön ja tuntui siltä, että sininen taivas oli niin paljon sinisempi selvinpäin. En oikeasti muista milloin oon viimeeksi ollut noin onnellinen ja luottavainen siitä, että oon tehnyt juuri oikeat päätökset holittomuuden ja BOK:ista irtautumisen suhteen.
Ja kirsikkana kakun päällä oli noiden lopullisten yllä olevien lukujen näkeminen tänään aamulla. Eilen söin liikaa, tiedän, mutta tällä hetkellä oikeasti en edes välitä siitä! Murehdin sitä sitten ensi viikolla, sillä nyt haluan ratsastaa tällä ihanalla vanhan tutun minän aallolla. Alun pettymys siitä, että lauantain deittini peruikin tapaamisen, koska on kiinnostunut jostain toisesta, on muuttunut kiitokseksi siitä, että olen saanut keskittyä itseeni. Kävin eilen ostamassa uuden pienen ja suloisen päiväkirjan, joka tulee täyttymään nopeasti, mutta en ole enää vuosiin valinnut eri kokoisia päiväkirjoja, vaan tylsästi perus A5-kokoisia kovakantisia.
Nyt kuitenkin odotan innolla sitä, että pääsen tänään täyttämään tuon hauskan pienen kirjasen sivuja tämän hetken suuressa positiivisessa murroksessa olevalla minällä. Ja toisaalta tälle vuodelle tekemäni script itse asiassa hassua kyllä sisältää kaikki nämä suuret muutokset: alkoholin minimaalinen kulutus, puhdas vegaani ravinto ja aktiivinen elämä. Joten ei kai minun pitäisi edes olla mitenkään hämilläni tai yllättynyt, sillä tuo kaikki on muhinut alitajunnassani viime vuoden loppupuolelta asti.
Tänään käyn nopeasti Stockan hulluilla päivillä, kävelyllä ja pesen vielä toisen lastillisen pyykkejä tälle viikolle. Nautin elämästä selvinpäin, hankin uusia matchejä Bumblessa ja illemmalla teen itselleni huomisaamuksi litran herkullista vihermehua. Elämä on niin kaunista.
Nothing you wear is more important than your smile.
-Connie Stevens
ɴᴏᴡ ᴘʟᴀʏɪɴɢ:
ꜱᴜɴʙᴀᴛʜᴇʀꜱ - ꜱᴜᴍᴍᴇʀ ɪɴ ᴛʜᴇ ᴄɪᴛʏ
0:36 ─❍────── 2:46
↻ ⊲ Ⅱ ⊳ ↺
✥﹤┈┈┈┈┈┈┈┈┈┈┈┈┈┈┈┈┈┈┈﹥✥
Minusta tuntuu niin ihanalta. Ei varsinaisesti uudelta, mutta vanhalta ja tutulta kaikella mahdollisella hyvällä tavalla. Kävelin eilen töiden jälkeen kotiin, viikkasin pyykit pois, imuroin (vihdoinkin), pyyhin pölyt (vihdoinkin), pesin vessan (vihdoinkin) ja luuttusin koko asuntoni (luojan kiitos, vihdoinkin!). Siinä vaiheessa, kun viimein seitsemältä ehdin istahtaa ruokapöydän ääreen syömään päivällistä ja katsoin puhtautta kiiltävää asuntoani sekä kaunista lähes pilvetöntä taivasta, havahduin siihen soittolistaan, jota olin kuunnellut koko siivousurakkani ajan.
Löysin sen soittolistan heinäkuussa 2022 ja yhtäkkiä tuossa hetkessä minulle tuli jotenkin todella raskas ja rauhallinen olo. Sellainen kuin joku olisi vierittänyt eksyksissä olleen suuren kiven takaisin omalle paikalleen. Silmieni edessä vilisivät tuon kesän muistot. Kesän, joka on vuosien saatossa jostain syystä värjäytynyt muistoissani yhdeksi huonoimmaksi kesäksi ikinä. Mutta nyt muistin niin paljon enemmän.
Tein alkukesästä päätöksen erkaantua B:stä ja O:sta ja vaikka se sattui, se sinetöityi heinäkuun lopussa erinäisten tapahtumien kautta, jolloin surustani huolimatta minut saavutti vahva tunne siitä, että päätökseni oli oikea. Olin koko kesän juonut huomattavasti vähemmän kuin vuosiin, sillä humalassa oleminen toi oikeastaan pintaan vaan epämukavia ja ahdistavia muistoja ystäväporukkani kännisekoiluista ja draamoista.
Selvinpäin kesän viettämisestä tuli minun tapani ottaa ihan kunnollinen ja näkyvä pesäero B:hen ja O:hon ja tässä kohtaa myös K:hon, jonka kanssa onneksi olemme sopineet ja olemme edelleen viikottain tekemisissä. Joka tapauksessa alkoholittomuuteni olikin yksi syy, mikä aiheutti draamaa tuolloin kesällä 2022, mutta minä pysyin lähes järkähtämättä siinä. Totta kai välillä etenkin Italiassa hyvä punaviini vei mukanaan, mutta tuo soittolista toi mieleeni sellaisia alkoholittomuuteen liittyneitä muistoja, jotka olin aivan kokonaan unohtanut.
Miten istuin elokuussa 2022 tulikuumilla rantakivillä kirjaa lukien, juomana kylmä Nokian Panimon Sun'n Red Cherry tai Majestic Mango ja huomasin ensimmäistä kertaa hämmästyksekseni miten moni muu rannalla olija ei myöskään itse asiassa koskenut alkoholiin. Humalassa ollessani en ollut koskaan rekisteröinyt tuota. Tuona kesänä tein parvekkeelleni ihanan kotoisan elokuvakatsomon ja katsoin siellä muutaman elokuvan jääpalakylmää, alkoholitonta sangriaa nauttien. Miten kävin iltakävelyillä täysin selvinpäin ja nautin jokaisesta hetkestä eikä minussa välkähtänyt pientäkään kateutta niitä kohtaan, joiden askeleet haparoivat tai puheen volyymi oli selvästi humaltuneen ihmisen. Päinvastoin: olin pakahduttavan täynnä kiitollisuutta ja onnea siitä, että sain olla selvinpäin.
Ja olen niin iloinen, että nuo muistot tulivat pintaan, sillä ne tuovat minulle suorastaan kuplivan ihanan odotuksen siitä, mitä alkoholiton kevät ja kesä voivat minulle tarjota! Tällä hetkellä olen niin uskomattoman onnellinen. Olin työporukastani ainoa, joka teki pomolleni kattavan katsauksen töitteni tämän hetken tilanteesta ja sain luultavasti juuri siksi anteeksi sen, että en saanutkaan pitkistä työpäivistä huolimatta kaikkea tehtyä maaliskuun loppuun mennessä. Mutta hän selvästi luottaa rehellisyyteeni ja siihen, että hoidan hommat kyllä kasaan ennen sitä ihan viimeistä deadlinea enkä todellakaan aio pettää häntä! En enää ikinä.
Koin eilen suuren intuition aallon miesten osalta ja blokkasin muutamat henkilöt, joita olen roikottanut mukana, mutta joiden sijaan käyttäisin mieluummin aikani muihin. Heissä on vain koko ajan ollut joku selittämätön outo viba eikä heidän kanssaan ole pystynyt kunnolla keskustelemaan siitä, mitä kumpikin etsii ja haluaa. Thank u, next! Lounaani on lähes huomaamatta muuttunut kokonaan banaaneiksi eli raakapatukatkin ovat jääneet pois ja myös tästä olen todella onnellinen. Tunnen kasvoista ja vaatteiden istuvuudesta, että olen hoikistunut ja se tekee oloni niin ihanaksi ja positiviiseksi. Olen meditoinut joka aamu ja ilta ja se on rauhoittanut mieleni.
Ja kirsikkana kakun päällä on eilen varatut lentoliput kohti Firenzeä 14 päivän päästä. Tästä tulee niin upea kuukausi.