Energinen alku viikolle

Miten itkinkään keväällä raskausarpiani ja nyt ne vain saavat minut hymyilemään :')

Kävimme eilen ottamassa perinteiset masukuvat ja havahduin siihen miten outo käsite aika on. Sillä mihin ihmeeseen nämä pari vuotta ovat vain singahtaneet sellaisessa ajan mitassa, joka tuntuu kuukausilta, ei vuosilta!? Eilen nukuin iltapäiväunet H niin tiukasti sylissäni kuin mahdollista ja mietin sitä miten ihan vasta pieni hetki sitten se oli hän, jonka liikkeitä ihmettelin mahassani. 

Tuo tunne oli outo. Aivan kuin hetken aikaa se pieni, joka sisälläni liikkuu juuri nyt, olisi jotain vierasta ja ylimääräistä, koska meillähän on jo H. Ehkä joskus lakkaan tuntemasta näitä kaikkia outoja, yllättäen pulpahtavia tuntemuksia. Ehkä se ei lopu koskaan ja jokainen raskaus tuo tullessaan uudenlaisia outouksia. Se jää nähtäväksi....

Joka tapauksessa laskettuun aikaan on enää vajaa 90 päivää ja se pyörii tällä hetkellä useasti mielessäni etenkin iltaisin juuri, kun olen nukahtamassa. Mielessä seikkailee listoja ja pelkoja, toiveita siitä, että tälläkin kertaa kaikki menisi hyvin... Jotenkin olen kuitenkin tämän vuoden loppukeväästä oppinut työntämään tällaiset sotkut pois päästäni ja nukahtamaan. En tiedä miksi juuri nyt, mutta pelkkä lause "mietin tuota huomenna" auttaa karkottamaan ajatukset, jotka estävät unen tulemisen ja nukahdan tuon jälkeen ongelmitta.

Tällä hetkellä olo on energinen ja tuntuu siltä, että viikonlopun kävelyt ja sunnuntain pääasiallinen lepopäivä ovat nostaneet energiatasojani hurjasti! Salitreenien jälkeen olen ollut todella väsynyt, mutta nyt kahden pitkän kävelyn, puolikkaan lepopäivän ja eilisen tunnin kävelyn jäljiltä olo on energinen, uskomattoman vähän turvonnut ja jotenkin todella rauhallinen ja onnellinen. 

En tehnyt eilen maailman terveellisintä ruokaa, vaan kasvispestopastaa nonnan tyyliin, koska jotenkin huomasin vain kaipaavani Italiaa ja sitä, että saan tehdä kaiken alusta alkaen enkä vain ostaa valmispurnukoita. Mutta joka tapauksessa, edes tuo ei turvottanut minua täksi aamuksi! Eilen kävin siis tunnin ja tänään puolentoista tunnin kävelyllä ja epäilenkin, että tämä on varmaankin se loppuraskauden urheilulaji, vaikka valitankin aina siitä, että käveleminen ei ole riittävää urheilua minulle. :') Mutta nyt minulla ei ole muuta kehotavoitetta kuin se, että tämä keho on vielä hetken aikaa paras mahdollinen koti T:lle. 

Aamupalaksi olen tänään ja eilen syönyt tuorepuuroa, johon olen sekoittanut kaurahiutaleiden lisäksi mantelimaitoa, vähän kreikkalaista jugurttia ja päälle marjoja ja maapähkinävoita. Lounas on ollut tofua, riisiä ja kasviksia, välipalaksi iso hedelmäsalaatti ja soijamaitoa ja päivälliseksi valmistamaani pestopastaa. Iltaisin olen ottanut kiltisti magnesiumini ja venytellyt. Se, mitä haluaisin vielä ehtiä, olisi istua yksin rauhassa alas edes kahdeksi minuutiksi ja vain istua kaikessa siinä, mitä sinä päivänä tapahtui, mistä kaikesta olen kiitollinen ja mitä odotan huomiselta.

Ehkä tässä oli taas riittävästi hieman kuulumisia. Yritän tosiaan tällä hetkellä kirjoittaa tänne paljon pienemmällä kynnyksellä kuin aiemmin, joten tekstien sisältö ei tällä hetkellä ole mitään maailman upeinta. Mutta enköhän hiljalleen löydä jonkinlaista rytmiä tähän! Ihanaa viikon alkua kaikille! :)

Maanantai

Kuva on omani

Tämä viikko alkoi aamuisesta turvotuksesta ja väsymyksestä (liian myöhäinen ja raskas päivällinen sunnuntaina) huolimatta todella hyvin! Aamupalani oli melkein litra tuoremehua, lounas oli proteiinijuoma (sis. maitoa) ja mehu, ennen treeniä söin vegaanin vanukkaan ja päivälliseni oli perunagnoccheja, kasviksia ja vuustoa. Jälkiruoaksi söin palan 80%:sta tummaa suklaata. 

Liikuntana on ollut puolitoista tuntia kävelyä ja ihana HIIT-treeni, josta jäi todella hyvä mieli ja tunsin oloni voimakkaaksi ja toiveikkaaksi. Yritin aluksi tehdä 20 minuutin pilatestreeniä, mutta en vain jotenkin käsitä tuota lajia... Joten vaihdoin perus HIIT:tiin ja onneksi tein niin!

Päätin jatkaa aivan tavallisen terveellisellä ruokavaliolla ja antaa itseni syödä myös raakaruokia silloin, kun siltä tuntuu. Katsotaan muutanko tätä tulevaisuudessa, mutta juuri nyt tämä tuntuu yksinkertaisesti helpoimmalta tavalta edetä. Helppous tuntuu laiskalta ja tylsältä, mutta en myöskään halua ahtaa itseäni liian tiukille ja mokailla sitten jatkuvasti. En ole halunnut astua vaa'alle, mutta toivon, että voisin vihdoinkin tällä viikolla käydä kehonkoostumusmittauksessa... 

Keskiviikon traumaterapia jännittää, sillä se on ensimmäinen kerta, kun myös I osallistuu käynnille. Haluaisin kirjoittaa enemmän tästä kaikesta, mutta vielä ei ole ollut riittävästi aikaa istua alas ja koota ajatuksiani tekstimuotoon. Muutenkin vihaan sitä, miten pintapuolisesti kirjoitan tänne tällä hetkellä, mutta en myöskään halua olla päivittämättä liian pitkäksi aikaa. 

Yritän opetella pois siitä, että kaiken ei tarvitse olla täydellisyyteen hiottu, timanttien suoritus. Joskus asiat voivat olla vähän sekaisin ja siellä-täällä pomppivia, mutta ne ovat silti ihan okei.

Aloituspaino ja ma ruoat + liikunnat

Kuva on omani

Paino: 67,9 kg

Painoindeksi: 25,9 (vanha), 26,4 (uusi)

12.1. syötynä:

• Aamupala: mantelimaidosta tehtyä jugurttia, granolaa ja mustikoita
• Lounas: 300 ml appelsiinimehua + dieettijuoma (sisälsi maitoa)
• Välipala: proteiinipatukka (sisälsi maitoa)
• Päivällinen: kanakeittoa + kaksi lasillista kaurasuklaajuomaa

Liikunta:

• Kävelyä 1 h 22 min
• 11 minuutin HIIT

Ruokailujen osalta ei täydellistä, mutta tärkeintä oli se, että pääsin takaisin suurin piirtein terveelliseen ruokailuun ja lisäksi tein tuon lyhyen HIIT-treenin, joka oli aivan uskomattoman helppo! Eli viikko alkoi hyvällä mielellä ja toiveikkuudella. Paino ja mitat ovat jotain aivan järkyttävää (niistä helkkarin verikokeiden tuloksista puhumattakaan....), mutta täytyy keskittyä positiiviseen. 

Tänään teen kevyen tanssitunnin, jonka kautta toivon pääseväni taas sitten hiljalleen palaamaan kunnon tanssitreenien pariin. Huomenna on ehkä luvassa pieni lenkki, jos ehdin sitä ennen saada vesipainon pois. Edelleen täytyy olla hieman tuntosarvet kohollaan, sillä nenäni valuu edelleen ja yskin ajoittain. Mutta en ole kokenut väsymystä tai muutakaan "erikoista" viime päivinä, joten ehkä voin huokaista helpotuksesta kipeänä olemisen osalta...

Tänä vuonna en halua olla kipeänä kuin muutaman kerran. Tämä on lupaus.

Mittoja ja alkoholia

Kuva on netistä

Mielialani on edelleen pysynyt pääosin hyvänä ja tuntuu jotenkin hassulta ja typerältä, että olen nyt pysynyt tiukemmin valmennuksen ruokavaliossa kiinni kuin mitä pysyin lokakuusta lähtien. Mutta pääasia on se, että olen saanut uudestaan innon terveellisesti syömiseen ja uskon yhden syyn olevan myös se, että olen palannut niihin valmennuksen alussa olleisiin juustoisempiin ja muutenkin tuhdimpiin annoksiin. Valmennuksen loppupuolella nimittäin ruokavalio kiristyi ehkä sittenkin hieman liiaksi, mikä saattoi osaltaan johtaa ahmimisiin.

Tällä(kin) viikolla ateriani ovat olleet pääasiassa seuraavanlaisia:

• Aamupala: ruisleipä hummuksella ja munakkaalla tai Alpron Greek-jugurtti vaniljan makuisena marjoilla ja granolalla höystettynä
• Lounas: kaksi banaania ja proteiinipatukka
• Välipala: Alpron proteiinivanukas
• Päivällinen: täysjyväpastaa, maissia, punaisia linssejä, kikherneitä, tomaattikastiketta ja juustoa

Treenit ovat olleet kävelemistä, tanssitunnit ja lenkkejä. Tänään on vihdoinkin vuorossa Töölö gymillä salisessio ja odotan sitä innolla. Huomenna käyn tämän viikon toisella lenkillä, mitä odotan myös paljon! Viime viikon lauantain lenkki oli tosiaan oikeastaan aika karmiva: minulla oli aiiiivan liikaa vaatteita päällä, joten jo puolen kilometrin kohdalla vauhtini alkoi hidastua, koska minulla oli niin jumalattoman kuuma. Lisäksi sääreni olivat niin täynnä vettä, että niihin sattui, langattomat kuulokkeet meinasivat koko ajan tippua hikisistä korvistani ja toinen kuuloke tippuikin yhdessä kohtaa maahan. Ne, jotka eivät lenkkeile, eivät voi ymmärtää sitä, miten paljon tuollaiset näennäisesti pienet asiat vaikuttavat lenkkien laatuun! Olin kuitenkin iloinen, että tein tuon lenkin.

Tällä viikolla otin painoni ja olin järkyttynyt siitä, miten vähän painoni on tippunut 6.1. verrattuna. Otin painon nimenomaan sen takia, että olen huomannut hoikistumista: vaatteeni istuvat paremmin etenkin lantion ja reisien kohdalta, tunnen rintakehäni ja kylkieni luut selvemmin ja näen hoikistumista jopa kasvoissani. Kaikista näistä syistä johtuen olin arvioinut painoni olevan noin 63 kiloa, mutta sen sijaan painankin 65,5 kiloa eli paino on tippunut säälittävät 1,8 kiloa.

Mutta mitat... 

Rintakehä	Vyötärö	Vatsa	Peppu	Reidet	Pohkeet	Käsivarret	Yhteensä
-4 cm	-8,5 cm	-6 cm	−2,5 cm	-1,5 cm	-0,6 cm	-0,7 cm	-23,8 cm

Ymmärrän siis miksi vaatteet istuvat paremmin! Tämän näkeminen laittoi minut myös miettimään vakavissani sitä voisinko tänä vuonna jopa hankkiutua eroon vaa'astani. Kehonkoostumusmittauksen yhteydessä näen kuitenkin painoni ja vaakani on jopa niin hieno, että sen saisi myytyä ihan järkevällä hinnalla. Katsotaan siis mihin tämä vuosi vielä vie mitä tulee painoon ja sen mittaamiseen...

Kuva on netistä

Viime viikkoina olen myös huomannut sitä, että alkoholi alkaa hiljalleen ujuttautua liiaksi elämääni aina silloin, kun H on isovanhemmillaan hoidossa. Uskon viime viikon lauantain huonon lenkin yhdeksi syyksi nimittäin sen, että olin perjantaina juonut kolme lasia viiniä, mennyt hieman hiprakassa nukkumaan, nukkunut levottomat yöunet ja kerännyt kehooni ylimääräistä nestettä. Olen ajatellut tilanteen olevan hallussa, mutta nyt kun mietin niin minulla on kulunut vähintään yksi viinipullollinen joka viikko, yhtenä viikkona jopa kaksi. 

Lisäksi viime viikon sunnuntaina minulle tuli luultavasti alkoholista johtuvia masennuksen oireita, joita myönnän lääkinneeni kahdella seltzerillä, joka sitten lopulta paisui puoleksitoista litraksi lonkeroa. Tämän viikon maanantaihin heräsin kaikesta huolimatta yllättävän virkeänä ja rentoutuneena, mutta en voi taas lähteä tuohon kyytiin. En voi juoda tasaisin väliajoin itseäni humalaan vain sen takia, että se tuntuu ihanan kielletyltä ja rappiolliselta ja sen takia jokin siinä vetää minua puoleensa. 

Eilen minun piti alunperin olla kokonaan ilman alkoholia, mutta löysin googlesta ketjun, jossa ihmiset keskustelivat siitä, onko vaarallista juoda 1-2 pulloa viiniä viikossa. Suurimman osan mielestä ei, joten naurettavaa kyllä, tuo riitti minulle perusteluksi siihen, miksi minunkin kannatti käydä kotimatkalla ostamassa punaviinipullo. Toisen lasin puolivälissä minulle tuli jo tunne siitä, että kiitos, tämä oli juuri tarpeeksi ja en tarvitse yhtään tämän enempää. Silti kaadoin kuitenkin itselleni vielä kolmannenkin lasillisen ja yli kymmenen tunnin yöunien jäljiltäkin heräsin yhdeksältä pöhnäisenä, koska alkoholi teki unistani niin levottomia.

Nyt olen siis ratkaisevassa kohdassa siinä, millainen tästä vuodesta muotoutuu. Voin antaa alkoholin viedä samalla tavalla kuin joskus aiemminkin tai voin laittaa jalkani syvälle maahan ja seisoa järkähtämättömänä tuon asian edessä. Voin päättää, että en osta enää ollenkaan alkoholia yksin, vaan olen juuri sitä, mitä aina väitän olevani: "social drinker". Tämä on nyt asia, joka vaatii keskittymistä ja uudenlaisen identiteetin painamista syvälle minuun kuin polttomerkkinä. 

Näiden kaikkien yllä olevien ajatusten lisäksi mielessäni ovat pyörineet paljon omat luovat projektini, mutta ehkä kirjoitan näistä jollain toisella kerralla, sillä tämä teksti on paisunut jo aikamoiseksi. Hyvää viikonloppua kaikille! :) 

Uuden minän viikonloppu

En tiedä paljonko painan, mutta tänä viikonloppuna olen urheillut enemmän kuin hetkeen ja Fitbitin dataani tutkaillessa totean, että olen todellakin potkinut tahmeasti alkanutta helmikuuta lujaa keskelle mahaa! Eilen en syönyt mitään roskaa enkä juonut edes yhtä lasillista alkoholia ja yksin tänään olen polttanut yli 1400 kaloria pelkästään liikkumalla peruskulutuksesta puhumattakaan. 

Kävin taas Trib3llä HIIT-tunnilla, sen jälkeen vielä lenkillä ja myöhemmin lisäksi tunnin kävelyllä ystäväni kanssa ja minusta tuntui niin ihanan uudelta ja kuitenkin oudosti siltä, että jotkin vanhat palat palasivat paikoilleen. Ehkä se on se urheilijaminä, joka olin pari vuotta sitten. Se, mitä minun kuuluu olla, mutta mitä en ole uskaltanut sallia itselleni enää hetkeen.

Mutta nyt minä päätän tämän kuukauden niin kuin itse haluan. En niin kuin se elämäni vääristymä, jollaiseksi kaikki meni tässä kuussa. Enkä niin kuin se vääristymä, likainen sotkuinen muovailuvahaköntti, millaiseksi annoin ulkoisten paineiden muotoilla elämäni. Olen tällä viikolla miettinyt B:tä ja O:ta ja välillä jäänyt jumiin pääni sisälle miettiessäni, mitä haluaisin heille vielä sanoa. Mutta on päästettävä irti, sillä he eivät ansaitse energiaani. He eivät ansaitse nykyisyyttäni tai tulevaisuuttani. 

Se minun on rakennettava nyt itse juuri niillä rakennuspalikoilla, joilla tiedän, että minun pitää se rakentaa.

Paino laskee

Kuva on netistä

 Painot

21.2. 59,4 kg
22.2. 57,5 kg
23.2. 56,3 kg
24.2. 56 kg

Tämä viikko on ollut rankka, mutta toisaalta aivan ihana! Nestemäinen ruokavalioni muuttui puhtaaksi mehupaastoksi ja litran mehu lounaaksi on tuonut minulle niin paljon iloa jostain oudosta syystä. Eilen kävin pitkästä aikaa Trib3:llä HIIT-treenissä ja se oli aivan mahtavaa! Kävimme I:n kanssa tuolla joulun aikoihin ja minulla on ollut niin kova ikävä häntä, että jollain oudolla tavalla koin, että tuon muiston uudelleen eläminen toisi hänet lähelleni.

Tunti oli todella rankka, mutta en muuta odottanutkaan. Ensimmäistä kertaa pitkään aikaan meinasin alkaa itkeä kesken treenin, koska minua ärsytti, että en pystynyt antamaan enempää. Tai luulin, että en pystynyt, mutta onnistuin kuitenkin tiristämään vieläkin lisää itsestäni ja tuollaista rajojen rikkomista on ollut niin suuri ikävä. Aiemmin liikunta oli minulle niin paljon enemmän tuota: vähemmän pelkkää sokeaa suorittamista ja enemmän räjähtävää rajojen rikkomista. 

Toivon, että onnistuisin laihtumaan vielä 54-alkuisiin lukuihin ennen lähtöä. Sen enempää en uskalla toivoa. Rehellisesti sanottuna tällä hetkellä toivoisin, että huominen iltama peruuntuisi, sillä tuntuu siltä, että muiden energiat ovat nyt aivan liikaa minulle ja haluaisin vain olla kotona, meditoida ja rauhoittua. Mutta en aio perua tapaamista. Tulen vain hihkumaan, jos tapaaminen peruuntuu...

Mieleni on peloista punottu

Kuva on netistä

 ɴᴏᴡ ᴘʟᴀʏɪɴɢ: 
ᴍᴀʀɪɴᴀ ᴀɴᴅ ᴛʜᴇ ᴅɪᴀᴍᴏɴᴅꜱ - ꜱᴀᴠᴀɢᴇꜱ
1:33 ───❍───── 4:16
↻ ⊲ Ⅱ ⊳ ↺

✥﹤┈┈┈┈┈┈┈┈┈┈┈┈┈┈┈┈┈┈┈﹥✥

Aamupaino: 53,1 kg

Taiteilen jäällä, jonka syövereihin pelastava hiekkakin on jo kauan sitten uponnut. Sataa lunta, vettä, piikkejä, pelkoja, väsymystä, unettomat yötpainajaiset, sekasotku sinun kaunista hymyäsi ja minun oksettavaa rasvaani, kyvyttömyyttäni ja laiskuuttani. Miten voi olla niin, että aina, kun I on kirjaimellisesti maailman huipulla, minä uin syvissä mustissa haisevissa vesissä ja kun minulla menee paremmin kuin koskaan, I vihaa itseään, kuihduttaa kaunista kehoaan ja yrittää selvitä väsymyksen ja itsevihan keskellä päivästä toiseen miettien, mitä järkeä elämässä edes on.

Emmekö me hitto vie osaa vieläkään olla onnellisia ja tasapainoisia samaan aikaan?! Olen koko viikon katsonut itsevihaa ja ahdistusta tuntien sitä, miten kaunis, kimalteleva ja terve I on ja miettinyt, ettei hänen oikeasti pitäisi olla missään tekemisissä kanssani. Miten upeita kokemuksia hän on tälläkin viikossa saanut kerätä ja vaikka tiedänkin, että se, mikä somessa näkyy, ei I:nkään kohdalla ole todellakaan aina pitänyt paikkaansa, näen hänestä ja hänen itsevarmuudestaan sen, että juuri nyt hän on oikeasti onnellinen. 

Näen, että hän pitää kehostaan huolta (eikä selvästi ole skipannut yhtäkään yläkropan treenipäivää...) ja voi luoja, miten hyvältä hän on näyttänyt harmaissa puvuissaan kantaen itseään juuri sillä itsevarmuudella, millä hänen kuuluisikin. Olen seurannut ihaillen sitä, miten sulavasti hän esiintyy itseään huomattavasti vaikutusvaltaisempien ja vanhempien ihmisten edessä, seisoen vankasti kahdella jalalla siinä kaikessa tiedossa ja taidossa, jonka hän tietää hänellä olevan.

Minä sen sijaan... Kaikki alkoi siitä, kun viime viikolla tunsin, että olin tulossa kipeäksi ja tämä laukaisi sen, että liikuin paljon vähemmän (ihan järkevää) ja söin huonosti (ei järkevää). Viimeisen kymmenen päivän liikuntani ovatkin siis kirjaimellisesti seuraavat: kävelyä yhteensä 7 h 26 minuuttia, yksi 18 minuutin hölkkälenkki ja yksi 30 minuutin HIIT-treeni. Totta kai tämä oli suunniteltua siinä mielessä, että yritin oikeasti vain olla tulematta kipeäksi ja siinä onnistuinkin, mutta sitten se ruokapuoli...

Syömiseni ovat nimittäin olleet kirjaimellisesti päin seiniä. Olen saattanut skipata aamupalan ja syödä lounaalla perinteiset banaanini ja sitten töistä väsyneenä kotiin raahautuessa olen kävellyt kaupan pakastinosion kautta ja hakenut Thai cuben. Olen jopa oikeasti syönyt lihaa ja maitotuotteita tällä viikolla (!!!!) ja tiistaina havahduin siihen, että söin oikeasti aamupalaksi (!!!!) nachojuustosipsipussin (!!!!!!). 

 

Kuva on netistä

Pelko. Se saa minut tekemään tätä itsesabotointia. Minulla on yksi unelma, jota lähdin hetkellisesti toteuttamaan viime vuoden lopulta lähtien, mutta sitten vain taas menin jotenkin lukkoon ja samaan aikaan itsesä huoltapitäminen alkoi taas luisua pois raiteiltaan. Pelkään, että ketään ei kuitenkaan kiinnosta oikea minä, vaikka kun tutkin ja analysoin dataani, niin huomaan, että saan somessa eniten näkyvyyttä aina silloin, kun olen rohkeasti oma itseni. Kun avaan suuni ja puhun totuuteni, minua kuunnellaan ja minä tiedän, miten paljon voin hyödyntää tätä kaikkea, jos vihdoinkin asettaudun asumaan Souliin. Mutta liian harvoin annan itselleni mahdollisuuden kokea tuollaisia onnistumisia, koska pelkään huutavani tyhjyyteen ja masentuvani siitä.

Minulla on niin paljon suunnitelmia ja selkeä visio siitä, mitä haluan jakaa maailmalle eikä kyse ole mistään perus influencer-asiasta, vaan minulla on ajatuksia vieläkin pidemmälle. Mutta pelkään epäonnistuvani ja siksi en tee mitään. Pelkään ja siksi en uskalla hypätä. Siksi mieluummin isken itseni väkivallalla takaisin pieneen, likaiseen häkkiini, koska se on tuttua. Ihmettelen väkivaltaisissa parisuhteissa olevia ja sitä, miten he antavat tilanteen jatkua, vaikka eivät ole onnellisia ja saavat jatkuvasti elää pelossa, mutta silti minä tanssin itseni kanssa lähes samanlaista tanssia vuodesta toiseen. 

Olen yrittänyt miettiä, mikä vuodessa 2021 oli erilaista. Miten onnistuin silloin saamaan itseni siihen tilaan pääni sisällä, että en antanut minkään pysäyttää minua. Vaihdoin silloin työtehtäviä silloisen työpaikkani sisällä ja olin niin helkkarin innoissani kaikesta uudesta, mutta viime vuonna, kun vaihdoin työpaikkaa, se ei tuntunutkaan yhtään ihmeelliseltä vaan muistan loppujen lopuksi parin ensimmäisen päivän jälkeen, miten ajattelin, että tässä tämä sama pyörä taas alkaa pyöriä uudestaan ja mikään ei muutu. 

Totta kai olin helpottunut tuosta työpaikan vaihdoksesta, mutta se ei saanut aikaan sellaista kuplivaa uutuuden tunnetta ja intoa, mikä yleensä minulle tulisi. Ja valitettavasti taisin manifestoida itselleni juuri sen, mitä tuolloin ajattelin: että samaa vanhaa paskaahan tässäkin työpaikassa elämäni on, joten siksi on turha olla innoissaan. Minusta tuntuu taas siltä, että katson elämäni hiljalleen luisuvan tiimalasin hiekkana tyhjyyteen ja katoavan. Menetän itseni, menetän I:n, menetän tulevaisuuteni, kaiken ihan vain typerien pelkojen takia. 

 

Kuva on netistä

Kävin tänään aamulla läpi someani ja kaikessa oli niin paljon väriä aiemmin. Toki piilotin häpeissäni paljon kuvia ja muokkailin kuvatekstejä miettien, mitä ihmettä oikein tuolloin ajattelin, mutta joka tapauksessa uskalsin olla niin paljon vahvemmin juuri minä. Toisaalta ehkä silloin se oli helpompaakin, koska kaikki ystäväni olivat lähes samanlaisia, joten en kokenut olevani yksin, kun taas tällä hetkellä tuntuu usein siltä, että minun on todella vaikeaa löytää sielunkumppaneita. 

Ja varmasti pelkojeni ja huonon itseluottamuksen taustalla on myös aivan puhtaasti sitä, miten minua on "ystävieni" puolelta julkisesti nöyryytetty ja miten minusta tekemällä tehtiin se kaikkien ongelma, joka täytyy saada näpäytettyä takaisin vanhoihin, tuttuihin raameihin. Kun laihduin, se oli ongelma. Kun halusin kauniina kesälauantaina räkäkännäämisen sijaan urheilla, tehdä hyvää ruokaa, mennä puistoon lukemaan kirjaa ja mennä ajoissa nukkumaan, se oli ongelma. Kun en halunnutkaan enää jauhaa paskaa muista ihmisistä, se oli ongelma. Kun minua ei kiinnostanutkaan brändillä leveily, vaan muodin eettisyys, se oli ongelma. Kun söin kokonaan kasvipohjaisesti, se oli ongelma. Ja I.... Rakas I oli se kaiken minut saastuttaneen myrkyn pesä.

Olen muistoissani piilotellut julkista kohtausta, jota en halua enää muistaa, mutta joka kuitenkin tulee aina esiin ja haluan tänä viikonloppuna päästää siitä viimein irti. Eräs kesäyö nimittäin olimme tuttuun tapaan ulkona "ystävieni" kanssa ja meillä kaikilla oli aivan liikaa alkoholia veressä. Istuimme lasten leikkipuistossa ja joku alkoi taas nostaa esiin minun ongelmallisuuttani sanomalla, että olen sanonut asian x, joka on todella loukkaavaa. Minä puolustauduin sanomalla, että en todellakaan ole syystä z ja y, sillä en tähän päivään mennessäkään ole, koska toisin kuin nämä "ystävät", minulla ei ole tarvetta loukata ihmisiä. Mädät ihmiset kaivakoon itse hautansa. Minä en siihen käytä aikaa tai energiaani.

Tuossa tilanteessa olin niin äärimmäisen turhautunut siihen, miten minun sanomisistani valehdeltiin ja sitten kehdattiin suuttua siitä valheesta, että en edes yrittänyt peitellä vihaista äänensävyäni ja tämä äänensävy tietenkin sitten ärsytti muita. Nopeasti - aivan liian nopeasti - tilanne vain yhtäkkiä meni siihen, että B kävi minuun oikeasti käsiksi. En pystynyt reagoimaan millään tavalla, kun hän aivan yllättäen kesken minun lauseeni puristi nyrkkiinsä suuren tupon hiuksiani niin läheltä päänahkaa kuin mahdollista ja riuhtaisi minut alas penkiltä. Sen sekasorron keskellä en muista ehtikö hän tekemään muuta kuin tuon ja yhden litsarin ja tietenkin jälkikäteen sain kuulla tuhannen ja yhden selityksen tarinoita siitä, miten vodka tekee hänestä tuollaisen ja miten huolissaan hän vain oli minusta.

Voi kuule, minäkin olin huolissani itsestäni, kun tajusin, että olen päästänyt tuollaisen ihmisen parhaaksi ystäväkseni! Mutta tuolloin olin niin kauhuissani uusista konflikteista ja siitä, miten minä olin aina se isoin ongelma, joten annoin asian anteeksi ja yritin jatkaa niin kuin mitään ei olisi tapahtunut. Ihan vain, jotta pöly laskeutuisi ja saisin olla rauhassa. Mitä tahansa, jotta sain elää edes yhden viikon ilman jatkuvaa nälvimistä ja vanhojen asioiden kaivelua. Selittelin tuota omalla humalatilallani kertomalla itselleni, että varmasti vain muistan tuon pahempana kuin mitä se oikeasti oli, sillä maailma pyöri silmissäni joka tapauksessa tuona yönä. Heitettiin minut maahan tai ei. 

 

Kuva on netistä

Joten ehkä on aivan ymmärrettävää, että pelkään olla rohkeasti oma itseni, kun minuun on kirjaimellisesti käyty käsiksi sen johdosta. Tätä tekstiä kirjoittaessa tunnen, että kehossani on edelleen kyyneleitä ja mustelmia tuosta ja haluan itkeä, mutta toisaalta en oikeasti enää jaksa. Haluan kaiken sen, mikä minulle on luvattu. Haluan täyttää sen tehtävän, mikä minulle on annettu enkä halua antaa menneisyydelle minun tulevaisuuttani. En voi antaa tuollaisten asioiden määrittää koko elämääni ja elää pienesti ihan vain siksi, että entiset ystäväni eivät halunneet minun muuttuvan ja nousevan. 

Juuri nyt en ole onnellinen. Vaikka syitä onneen onkin suuri kasa, totta kai on. Mutta jotain syvällä juurissani on tällä hetkellä rikki ja minun täytyy korjata se, jotta pystyn vihdoinkin astumaan eteenpäin sinä pelottomana olentona, joka minun on tarkoituskin olla. En ole koskaan onnistunut sulautumaan harmaaseen massaan, jonka seuraavat askeleet ovat täysin ennalta-arvattavissa, joten jatkukoon oma tieni. Pysyivät muut rinnallani tai eivät.

Pienenevä keho

Kuva on netistä

Olen urheillut tällä viikolla todella paljon ja on vasta perjantai! Tai ainakin tuntuu siltä, että viikkoa on vielä jäljellä vaikka miten paljon. Lisäksi olen huomannut, että etenkin yläkroppani ja reiteni ovat alkaneet laihtua ja näen kylkiluuni taas selkeämmin. Kävin tänäänkin taas heti aamusta juoksemassa Töölö gymissä neljän kilometrin nopean lenkin ja lisäksi treenasin painoilla yläkroppaa ja peppua. Olo on aika väsynyt, mutta se varmaan lähinnä johtuu siitä, että nyt on ollut niin paljon stressiä töistä ja kaikesta muusta ja nukun vieläkin pois pahimman stressihuipun univelkoja. 

Huomasin toissapäivänä, että epäterveellinen ruoka on alkanut taas onneksi ahdistamaan todella, todella paljon! Tapasin ystäviäni ja he halusivat käydä syömässä Burger Kingissä. Tutut vanhat kylmät kädet kuristuivat kaulani ympärille, kun kävelimme kohti rasvaa ja eläinten jänteitä ja minulla ei edes ollut nälkä. 

"Mutta sähän voit ottaa noita kasvisnugetteja vaikka?" 

Miksi? Miksi ne olisivat yhtään sen parempi vaihtoehto?! Loppujen lopuksi otin kuitenkin pienet ranskalaiset, jotka tuntuivat heti takertuvan maharullaani kiinni, mutta toistin vain itselleni, että everything work outs for me, everything work outs for me. Ja kaipa ehdin saman päivän aikana salilla kuluttaa ne pois, mutta silti en halua tuollaista roskaa kehooni enää, kiitos vain!

Olen tutkinut paljon esimerkiksi 50-60-luvun ruokailutottumuksia ja reseptejä, jotka kiehtovat sillä, miten vähän niissä on mitään lisäaineita sisältävää, miten yksinkertaisia reseptit ovat, miten tuoreista raaka-aineista ne tehdään ja miten paljon valmistetaan itse, koska puolivalmisteita ei vain yksinkertaisesti ole ollut niin paljoa kuin nykyään on. Oma tavoitteeni on ehdottomasti se, että eläisin samalla tavalla ja saisin poistettua elämästäni kaiken sellaisen kuonan, jota ihminen ei oikeasti tarvitse elääkseen. Samalla saisin osoitettua I:lle sen, että hän voi syödä määrällisesti paljon, kunhan hän vain valitsee syömässä ruoka-aineet tarkoin eikä hänen enää tarvitsisi laihduttaa tiukoilla dieeteillä vaan voisi olla tasaisesti sen painoinen kuin onkin. 

Tällä hetkellä Koreassa sukupolven vaihdos alkaa näkyä juurikin länsimaalaiseen valmis- ja puolivalmiskulttuuriin siirtymisessä eikä moni nuori enää tee ollenkaan ruokaa kotonaan. Kotiäidit ovat yleensä pitäneet tuoreen ja ravitsevan ruoan kulttuuria yllä, mutta nyt kun harva nainen enää haluaa avioitua ja jäädä kotiin, niin tämä kulttuuri alkaa hiljalleen kadota. Kauhuissani katsonkin liha- ja maitotuotteiden määrän huimaa kasvua ja tuoreen kotiruoan määrän laskua ja mietin millainen terveyspommi tulevaisuuden Koreaa uhkaa. Kiinassa tämä ilmiö on jo huomattu ja kansan ylipaino on suuri terveysongelma, mutta Korea ja Japani ovat ainakin vielä onnistuneet pysymään liiallisen länsimaisen pikaruokakulttuurin vaikutuksen ulkopuolella. 

Kuva on netistä

Lähtökohtaisesti I:n ei edes tarvitsisi laihduttaa ikinäkoskaan, mutta niin kuin lähes kaikilla korealaisilla niin myös hänelläkin on maaginen omassa päässään oleva ideaalipaino, johon hän aina palaa hetkellisten hairahduksien jälkeen. Toki tuo paino on onneksi nykyään korkeampi kuin aikaisemmin ja muutenkin hän pitää itsestään parempaa huolta eikä paino enää heilahtele niin paljoa kuin aiemmin. Nykyään kyse on enää joistain kiloista eikä hänen painoindeksinsä enää tipahdan alipainon puolelle toisin kuin aiemmin, jolloin hän näännytti itsestään vajaassa kuukaudessa pois 10 kiloa ja painoindeksi painui huomattavan alipainon puolelle. 

Tiedän, että oma tavoitteeni on alipainon puolella, mutta kaipa omassa päässäni ajattelen aivan samoin kuin I:nkin yhteiskunnassa eli että nainen saakin olla huomattavasti miestä pienempi ja on täysin tavallista olla hieman alipainon puolella kunhan se ei aiheuta ns. kauneushaittoja eli hiusten ohenemista, verisuonten näkymistä jne. Toki raskaus ja äitiys muuttaa kehoa ja se on ihan ymmärrettävää ja toivottuakin, mutta tällöinkään esimerkiksi painon radikaali nousu ei ole suotavaa eikä kiireinen perhearki ole tekosyy ahmia itseään ylipainoiseksi. Kaipa tuossa taustalla on ajatuksena sekä se, että ylipaino on visuaalisesti epämiellyttävää muille ja viet enemmän tilaa muilta, mutta myöskin se, että jos sinulla on selvästi aikaa syödä liikaa niin se tarkoittaa, että et laita aviomiestäsi ja lapsiasi etusijalle.

Huomenna on joulu ja miten paljon toivoisinkaan voivani viettää sen I:n kanssa, mutta pääasia on se, että en tule syömään itseäni ähkyyn ja saan nauttia pienestä tänään alkavasta lomasta, kun otin ensi viikon kokonaan vapaaksi töistä! Meillä on kyllä vielä aikaa.

Ruokapäiväkirjat ja pieni torstainen ahdistus

Tämän viikon päivällinen

Maanantai

• Syötynä:
• Kaksi omenaa ja kaksi banaania 
• Viisi luumua 
• Loput härkiksestä (arviolta 50 grammaa) ja täysjyväriisiä kasviksilla
  
• Kaksi lasia soijajuomaa 

• Liikunta:
• Tunti kävelyä

• Paino:  60,7 kg
  

 

Tiistai-torstai

• Syötynä
• Kaksi omenaa ja kolme luumua 
• Kolme banaania
  
• 500 g perunaa, sipulia ja porkkanaa + tomaatti-kikherne-linssi-valkosipuli+mausteet hässäkkää jääkaapista :D (kuva tuossa ylempänä)
  
• Omena maapähkinävoilla

• Liikunta:
• Tiistaina puoli tuntia kävelyä ja 20 minuutin HIIT
• Keskiviikkona ja torstaina puolitoista tuntia kävelyä

• Paino:
• 60,8 kg (ti)
• 60,3 kg (ke)
• 59,5 kg (to)

✥﹤┈┈┈┈┈┈┈┈┈┈┈┈┈┈┈┈┈┈┈﹥✥

Viikon alku on ollut aikamoista vuoristorataa: paljon iloa ja onnistumisia, ääneen nauramista yksin asunnossani, hyvää ruokaa, olon kevenemistä ja helpottumista sekä viikonlopun odotusta, mutta vasten tuota kaikkea ihanaa on etenkin tänään päälläni ollut outo levoton ahdistus. 

Se on tuntunut raskaalta viitalta harteillani ja tänään töissä minusta jopa tuntui hieman itkuiselta. Jotenkin kaikki tämä ihmissuhdesirkus, jossa olen ollut viime vuodet alkoi pelottaa ja mietin, olenko tehnyt elämäni pahimman virheen, kun en suostunutkaan muuttumaan sellaiseksi kuin nuo entiset ystäväni toivoivat? Menetinkö jotain, mitä en tule löytämään enää mistään muualta? Tuliko minusta nyt se, joka muuttui hirviöksi miehen takia ja menetti kaikki oikeat ystävänsä? 

Mieleeni tuli, miten neljä vuotta sitten istuimme lämpimänä kevätpäivänä Suomenlinnassa ja kun H korkkasi meidän samppajapullomme, hän kääntyi katsomaan meitä neljää ja kysyi: "Voidaanko puhua N:stä ja sen miehestä?" Ja niin me todellakin puhuimme ja sinä vuonna myös menetimmekin N:n. Itse pidin sitä vain erilleen kasvamisena enkä ottanut sitä niin henkilökohtaisesti kuin osa ystävistäni. Nyt kuitenkin kiinnostaisi kuulla N:n puoli koko asiaan, sillä luulen, että ymmärtäisin häntä niin paljon paremmin. 

Totta kai jotkut oikeasti muuttuvat aivan kokonaan oli tuo uusi ihmissuhde sitten romanttinen kumppani tai uusi ystävyys. Mutta en koe omaa muutostani niin totaalisena, että en enää pitäisi yhtään mistään, mistä aiemmin pidin tai olisin kokonaan uusi ihminen. Olen omasta muutoksestani todella iloinen ja onnellinen, sillä se on tuonut niin paljon rauhaa ja tasapainoa elämääni, mutta en voi sanoa olevani mitenkään aivan uusi luomus ja harrastukseni ja mielenkiinnonkohteenikin ovat pysyneet suurinpiirtein samoina jo pitkään.

 

Kuva on omani

Tänään kuitenkin aina, kun sain jonkinlaisen näennäisen tasapainon, mieleni täyttyi pelkoajatuksista. Mitä jos olenkin vain niin sokea itselleni, että olen kokonaan kadottanut itsetuntemukseni? Mitä jos nuo muut ovatkin oikeassa ja minusta on tullut aivan kamala ihminen? Mitä jos elänkin jossain aivan toisessa todellisuudessa enkä näe enää mitään asioita elämässäni realistisesti ja oikealla tavalla? Ja taas ahdistus kurottui painamaan raskaan viittansa päälleni.

Pyysin suuntaa itselleni. Jotain varmistusta sille, että olen menossa oikeaan suuntaan samalla kiroten itseni, koska tuntuu siltä, että aina, jos en ole ihan parhaimmillani, alan epäilemään kaikkea. Ja aivan turhaa, koska kyllähän minä tiedän! Pidän kirjaakin kaikista "sattumista", joita kohtaan ja jotka viitoittavat kulkuani juuri siitä syystä, että voisin epäilyjen saapuessa käydä listaa läpi ja nähdä itse, ettei minulla ole mitää hätää. Lisäksi se rauha, joka minussa suurimman osan ajasta asuu, ei vain ole minusta lähtöisin, joten minun tulisi tietää, että olen paremmissa käsissä.

Pian kännykkäni näytölle ilmestyikin täysin odottamaton viesti I:ltä ja yhtäkkiä tuntui siltä, että kompassini neula asettui aloilleen. Kaikki epäilys katosi, kaikki stressi valahti pois päältäni. Läpikäymäni ystäväongelmat ovat vain tarpeellisia rakennuspalasia tulevaisuuteeni vaikka en vielä ymmärräkään täysin, miksi asiat menevät juuri näin. I tuntuu aina laittavan viestiä etenkin juuri silloin, kun olen todella ahdistunut, vaikka hänen viestinsä eivät olekaan välttämättä mitään muuta kuin arkisia kuulumisten vaihtoja. Tänään hän kertoi iloisesta onnistumisesta töissään ja pyysi, että pidän itseni lämpimänä Suomen syksyssä ja se riitti minulle muistutukseksi siitä, mihin olen matkalla.

En ole tainnut aiemmin edes kaikista kertoa, miksi tämä minun ja I:n tilanne on niin erikoinen, että joudun näkemään hieman "tavallista enemmän" vaivaa. Mutta kirjoitan siitä joskus toiste, koska tästä alkaa paisua todella pitkä teksti! Joka tapauksessa tuon I:n suloisen viestin jälkeen oloni parani huomattavasti ja loppupäivä on mennyt hyvin. Minun ei pitänyt kävellä työpaikaltani kotiin, mutta tuli vain sellainen olo, että kaipasin hikitreenin sijasta sellaista liikuntaa, jossa pystyisin nauttimaan maisemista ja elämästä kai ylipäätään. 

Ja nyt tuijotan syksyn pimeydessä kimaltelevia valoja rauhan kiemurrellessa leikkisästi ympärilläni. Ja iloitsen siitä, että olen taas vitosella alkavissa luvuissa painoni kanssa. Pääsisinköhän jo lukuihin 58 huomiseksi...

Onnistumisia

Kuva on omani

Saavuin perjantai-iltapäivästä takaisin Helsinkiin ja hrrr, teki mieli kaivaa talvitakki esiin. Vaihdoin kuitenkin kotiin päästyäni rohkeasti mekkoon, punasin huuleni ja kipitin korkokengissäni terassille tapaamaaan ystäviäni. Oli aivan ihana ja rentouttava terassivisiitti ja kaksi lasia shamppanjaa sekä yksi siideri riitti koko loppupäiväksi. Kun kävelin kymmeneksi kotiin, tuntui siltä, että jalkani eivät edes koskettaneet asvalttiin ja leijuin kesäisessä Helsingissä kuin ilmassa viilettävä valkoinen poppelin siitepölypallo. Kaupassa käydessä mietin, miten ihmeessä olinkin niin humaltunut, kunnes muistin, että olin edellisen kerran syönyt kunnolla aamulla ennen lentoa. Kaupasta ostin niinkin laadukkaan iltapalan kuin vihiksen ja kotiin päästyäni en jaksanut tehdä muuta kuin pestä kasvoni ja syödä ja sen jälkeen oli pakko mennä nukkumaan.

Lauantaihin heräsin levänneenä ja onnellisena. Kävin lähes tunnin aamukävelyllä sumussa ja sitten olikin valmistautuminen kaksiin eri lakkiaisiin. Ja vaikka en olekaan mitenkään vanha ja omat lakkiaiseni olivat vain joitakin vuosia sitten, niin olo oli todella mummoinen, kun lakitetut lähtivät juhlistaan kohti keskustaa jatkoille ja itse kieltäydyin kutsusta, jotta pääsin asunnolleni rauhoittumaan hyvän kirjan parissa. Myös sunnuntaina aloitin aamuni kävelyllä ja miten paljon rakastankaan alkukesän aamujen tuoksua! Katselin hymyillen nuoria, jotka eivät olleet vielä edes käyneet nukkumassa ja olin kiitollinen siitä, että en lauantainakaan juonut muuta kuin pari lasillista kuplivaa ja menin aikaisin nukkumaan.

Olen kuitenkin lievästi sanottuna pettynyt siitä, että alkoholin dramaattinen vähentäminen ei ole ulkoisesti muuttanut yhtään mitään kehossani, vaikka niin moni mainostaa sitä, että alkoholin vähentäminen tai lopettaminen on laskenut painoa. Mutta muuten huomaan kyllä, että olen paljon virkeämpi ja oudot ylävatsan kipuilut ovat loppuneet, joten ei voi sanoa, ettei alkoholin vähentämisestä ole ollut mitään hyötyä. Aionkin ehdottomasti jatkaa tällä samalla linjalla!

 

Lauantain laiska ruoka eli Finduksen yrttiset uuni- ja grillikasvikset sekä härkistä. Suosittelen, jos laiskottaa!

Olen Suomessa vielä viikon verran, sillä tulevana viikonloppuna on pakko olla Helsingissä, mutta sitten olen suunnitellut lähteväni loppukesäkuuksi takaisin Italiaan. Heinäkuu on vielä auki eli saa nähdä, mihin tie vie... Muutaman mahdollisuuden olen avannut, mutta katsotaan, miten käy! Tällä hetkellä tuntuu jotenkin siltä, että elämä on ihanan helppoa ja palaset ovat loksahtaneet paikoilleen. Etenkin kunnon nopea kohoaminen sekä painon selvä tippuminen motivoivat jatkamaan ja ovat myös tuoneet tunteen siitä, että iso lohkare on siirretty vihdoinkin pois yltäni. Minua on pelottanut todella paljon se, että en laihtuisikaan vaikka siihen ei olekaan mitään lääketieteellistä syytä. Mutta kehot ovat välillä jännittäviä ja omani tuntien mihinkään ei voi luottaa.

Kuitenkin olen nyt Italiaan lähdön jälkeen oppinut uudella tavalla kuuntelemaan kehoani ja esimerkiksi huomasin, että päivälliseksi nautittu kuskus-kikherne-papu-burrito on jostain syystä sellainen annos, joka on pistänyt aineenvaihduntaa liikkeelle ja myös selvästi rauhoittanut vatsaa, sillä kaikenlainen turpoilu ja muu on loppunut. Niinpä sen sijaan, että olisin täksi viikoksi lähtenyt muuttamaan päivällistäni, totesin, että jatketaan tällä linjalla, josta kehoni on antanut peukun! Aamuturvotusta on ja se on turhauttavaa, koska haluaisin seurata oikeaa painoani enkä veden määrää, mutta aika nopeasti tuo turvotus laskee ja iltapäiväpainoni saattaakin olla jopa kaksi kiloa alempi kuin aamulla ottamani paino, vaikka olisin syönyt lounaankin.

Tuo aamuturvotus on kuitenkin laittanut minut kiinnittämään laihtumisessa enemmän huomiota siihen, miltä vaatteet tuntuvat päällä ja miltä oma keho tuntuu kuin siihen, mikä luku vaa'asta katsoo ja koska tämä on varmaankin se järkevin tapa mitata kehon edistymistä, niin en ole äärimmäisen pahoillani. Kaivoin esimerkiksi eilen kaapistani yhdet housut, joita en maaliskuussa saanut edes kiinni ja nyt tarvitsen kohta vyön, jotta ne eivät solahda liian alas, vaikka painoni on suurinpiirtein sama kuin tuolloin kohta kolme kuukautta sitten. Lisäksi erään lempilaukkuni olkahihna tuntuu tällä hetkellä ikävältä solisluuta vasten, jos laukku on täynnä, vaikka ennen Italiaan lähtöäni en tuntenut mitään.

Tänään minulla alkoi neljän viikon liikunta-, terveys- ja elämäntapavalmennus ja sekin tuntuu asettuvan juuri oikeaan kohtaan! Tällä hetkellä treenatessa olen täynnä energiaa ja olen myöa todella ylpeä siitä, että en ole sortunut viikonloppuherkutteluun, jota olen aiemmin lähinnä tehnyt siitä syystä, että "täytyy", koska viikonloppu. Vaikka oikeasti haluaisin syödä jonkun ruokaisan salaatin ja jälkiruoaksi Alpron tummasuklaajälkiruoan tuoreilla mansikoilla tai kirsikoilla. 

Paljon edistystä on siis tapahtunut ja nyt onkin tärkeää pitää tämä tahti yllä, sillä usein tässä kohtaa minua alkaa jotenkin ahdistamaan ja alan sabotoimaan itseäni. Pelkään, että muut reagoivat negatiivisesti muutoksiini tai että onnistumisista huolimatta ajan pian päin tiiliseinää ja hyvä eteneminen tyssää. Ja etenkin pelkään sitä, että minun suurimmat unelmani eivät toteutuisikaan, joten on ollut paljon helpompaa ikään kuin pitää itseni "kehoni vankina", jotta voi aina vedota siihen tekosyynä, miksi asiat eivät menneet niin kuin piti.

Mutta nyt minua ei pysäytä mikään!

Virheistä oppien

Kuva on netistä

Viime viikolla laihdutus sujui hyvin: suurimman osan ajasta söin vain aamupalan ja seuraavan kerran päivällisen. Housut alkoivat loppuviikosta tuntua todella löysiltä, mikä on ihme ottaen huomioon, että viime kuun alussa en edes saanut niitä kiinni ilman naruviritelmiä! Huomasin kuitenkin, että töiden jälkeen ei riittänyt energiaa urheilemiseen, kun peruskulutuksen jälkeen jääneet kalorit olivat joka päivältä reilusti yli -1000 kaloria, joten tämän osalta täytyy tällä viikolla hieman parantaa.

Viikonloppuna olin onnellinen ja lauantaina kävinkin lähes kolmen tunnin kävelyllä kauniissa kevätsäässä. Kuitenkin jokin outo "no kyllä mä voin tänään herkutella, niin ku joskus kesäisin, kun oon ollut laiha ja silti herkutellut sunnuntaisin!" pakkomielle otti musta vallan kävelyn lopulla ja kävinkin klassisen ruokakauppareissun: ranskanperunoita, vegaania majoneesia, sipulirenkaita, kaksi karkkipussia, nachoja ja Ben&Jerry's purnukka. 

Sanomattakin selvää, että sunnuntaihin heräsin turvonneena ja koko eilisen päivän huomasin oudon ilmiön: jos pysähdyin hetkeksikään hiljaisuuteen enkä tehnyt mitään, aloin saman tien itkemään lohdutonta itkua. Tuo itku toi välillä hengenahdistusta ja loppujen lopuksi luulen, että pelkästään tuo noin vahva reaktio oli se, minkä takia itkin - en edes tiedä varmasti.

 

Kuva on netistä

Eilinenkin oli oikeasti mukava päivä: kävin parin tunnin kävelyllä, shoppailin hieman Ruohonjuuressa, puunasin asunnon lattiasta kattoon, pesin pyykit ja rentouduin. Ja silti illalla, kun istuin sänkyni reunalla ja annoin vain itseni olla, tuo sama lohduton itku pirskahteli esiin kunnes en voinut enää hillitä sitä. Tänään heti aamusta on edelleen tuntunut oudolta ja jotenkin emotionaalisesti ja henkisesti rikkoutuneelta. 

En keksi muuta syytä tuohon eilisen purkautumiseen kuin tuo lauantainen mättö ja se, miten vahvasti tuollainen on ideaaliminääni vastaan sekä se, että I on tällä hetkellä niin iloinen ja elämää täynnä, että lauantainen ruokasekoilu toi (taas...) esiin sen, että ehkä minä olenkin se sairaampi osapuoli ja ehkä I:n vain kannattaisi pysyä minusta erossa. Jotenkin tuollaista järjetöntä herkuttelua ei osaa ajatella samalla tavalla kuin jos joku muu pakottaisi itsensä olemaan pari päivää syömättä. Eihän tuokaan ole hyvä asia, mutta siihen osaa suhtautua niin. Mättöihin ei, koska herkuttelu on normalisoitu länsimaisessa yhteiskunnassa niin vahvasti "perus" viikonlopuksi. 

Kasaan siis itseni taas uudelleen ja lähden tähän viikkoon sillä toteamuksella, että you live and learn eikä tuollainen viikonloppumättöily vain ole osa uutta minua. Minun on päästettävä tuosta identiteetistä irti, sillä se ei tuo mitään hyvää elämääni ja vain hidastaa minua.

Motivaatiota

Kuva on netistä

Hah hah, ensimmäinen päivä ei sitten mennytkaan aivan niin kuin olin toivonut ja suunnitellut, mutta en ole siitä liian ahdistuksissani, koska eilinen oli kaiken kaikkiaan aivan mahtava päivä! Palojen paikoilleen loksahtelun oikein kuuli niin kuin suurten keskitalven jäälohkareiden liikkeet aaltojen päällä. En kerro kaikkea, koska ne ovat tuttujeni ja ystävieni asioita, mutta kaksi asiaa toi itselleni aivan järjettömän motivaation. Ensinnäkin sain eilen jättää nykyisestä työstäni irtisanoutumisilmoituksen ja aloitan uudessa, ihanassa työssä 28.3.! 

Aloitin nykyisessä työssäni viime vuoden syksyllä ja aluksi olin innoissani siitäkin, sillä siirryin tutun kautta töihin tiiminvetäjäksi urheiluliikkeeseen, mutta hyvin nopeasti huomasin, että työ ei sopinut minulle ollenkaan. Olin empinyt tuota paikkaa ja apuun tulemista jo ennen kuin tein päätökseni, sillä vaikka tiedän, että minulla periaatteen tasolla onkin kaikki, mitä vaaditaan, niin tuollainen vaativa työ ei vain ole juttuni. Arvostan vapaa-aikaani niin paljon enemmän kuin nousujohteista uraa, joten tunsin hyvin nopeasti tippuneeni ahdistavaan sudenkuoppaan, jonka seinämät ja pohja olivat perheeni, ystävieni ja nyky-yhteiskunnan asettamat roolit. Roolit, joita en itselleni halua.

Toinen motivoiva asia on se, että tuttuni pääsee vihdoinkin aloittamaan miehensä kanssa yhteisen elämän kaukosuhteen sijaan ja aluksi tunsin kateutta, mutta hyvin pian tuosta tunteesta tuli eteenpäin vievä voima. Tuo uutinen vahvisti taas sitä, minkä tiedän oikeaksi suunnakseni ja se toi itselleni hassua iloista odotusta tulevaisuuteni suhteen. Kaikki tuntuu taas hieman valoisammalta.

Tänään syötynä: 503 kaloria
Poltettuna yhteensä: 2180 kaloria

Harmaa maanantai

Ruokapäiväkirja:

• Soijajugurttia suomalaisilla mustikoilla 
• Smoothie (kaksi banaania, soijalesitiinijauhetta, proteiinijauhetta, raakakaakaojauhetta)
• Kasvis-thaicube ja vegaani mansikka risifrutti 

Liikuntana:

• Töissä seisomista noin 7 tuntia 
• Tunnin kävely 

Päivän plussat:

• Itkin töissä vain kerran 
• Pesin pyykit 
• Kävely rauhoitti mielen 

Syömiseni eivät menneet niin kuin olisin halunnut, mutta kävelyn aikana tuli niin kamala vessahätä, että piti käydä nopeasti lähikaupassa kauempana olevan isomman kaupan sijasta ja piti keksiä joku aika halpa ruoka, joka olisi nopeasti valmista. Mutta huomenna käyn heti aamusta kunnolla kaupassa ostamassa kaikkea namia eli paaaljon hedelmiä ja vihanneksia!

Tänään aloitin myös "koulutuksen" eli sen saman, mitä aloitin tekemään viime vuoden alussa. Eli aina kun syön (vaikka tänään se ei ollutkaan päivällisellä niin terveellistä) niin katson YouTubesta ylipainoisten ihmisten mukbangeja. Tämä auttoi viime vuonna todella paljon pääsemään vauhtiin ja sitten noin kuukauden päästä lopetin lähes kokonaan, kun ei vain enää tehnyt mieli mitään roskaa! 

Tiedän, että tämä kuulostaa kamalalta, mutta ei voi mitään: se oikeasti auttaa himoamaan vain terveellistä ruokaa! Jos katson noita videoita ilman, että itse syön, niin silloin yleensä alkaa vain tehdä mieli syödä sitä kaikkea myrkkyä, mutta jos itse samaan aikaan syö, niin himot katoavat.

Väsyttää aivan kamalasti jo nyt, joten taidan alkaa rauhoittua nukkumaan!