Voihan stressimaha!

Kuva on omani

Sellainen viikko takana.... :')

Tällä hetkellä olo on yllättävän hyvä ja rauhallinen kaiken huomioon ottaen. Koko viikko on ollut niin täynnä kaikkea häslinkiä, että heti perjantaiaamuna minut iski kumoon kunnon stressimaha. Olen toki koko viikon ajan havainnoinut esimerkiksi sitä, että aina ruokailujen jälkeen minua on alkanut väsyttää todella paljon. Jotenkin olen kuitenkin kehitellyt kaikenlaisia muita syitä tuohon ja olen jättänyt yhdistämättä niitä siihen, mistä minulla on jo vuosien ajan karttunutta kokemusta: stressi ja sen vaikutus ruoansuolatuselimistööni. 

Varmat merkit siitä, että stressi on alkanut vaikuttaa ruoansulatukseeni:

✅ Väsymyspiikki aina ruokailujen jälkeen

✅ Maha ja etenkin ylämaha ovat selvästi tavallista enemmän täynnä nestettä

✅ Lievät krampin ylämahassa

✅ Väsymys hyvin nukuttujen yöunienkin jälkeen

✅ Ilmavaivat

✅ Refluksi

Ja se aivan viimeinen merkki:

✅ Maha turpoaa massiiviseksi, kivuliaaksi palloksi ja jopa hieman vaikeuttaa hengittämistä

Aiempien kokemusteni perusteella olen aina noiden ensimmäisten merkkien (väsymyspiikit ja vesiturvotus mahassa) ilmestyessä usein siirtynyt hetkeksi nestepitoisempaan ruokavalioon, mutta nyt en luonnollisesti ole tehnyt mitään muutoksia. Ja lopputulos on se, että esimerkiksi eilen illalla mietin jopa oikeasti päivystykseen lähtemistä. 

Huomenna tehdään siis lääkärin kanssa mahaystävällinen suunnitelma ensi viikon alkuun ja katsotaan, miten pitkään kehoni tarvitsee nestemäisempää ruokavaliota. Huomaan, että stressaan tällä hetkellä raskauden loppuvaiheita huomattavasti enemmän kuin H:n kanssa, joten suunnitelman on tarkoitus olla sellainen, että voin ottaa sen tarvittaessa käyttöön myöhemminkin. Eilen illalla en olisi selvinnyt ilman I:tä, joka laittoi ensiksi H:n nukkumaan ja tuli sitten sohvalle viereeni makaamaan ja laittoi meille televisiosta kunnon Daily Dose of Internet-maratonin, jotta sain jotain muuta ajateltavaa kuin kipeän vatsani. 

Joskus kymmenen jälkeen mahani alkoi rauhoittua ja pääsimme nukkumaan ja tänään olo on ollut hieman parempi, mutta refluksiaa on ollut jonkin verran pitkin päivää. Olen tänään tarkoituksella pitänyt päivän todella yksinkertaisena, jotta hermostoni on saanut levättyä ja uskon tämän osittain auttaneen siihen, että kroppa on rauhoittunut. Toivon, että ensi viikolla saisin tämän hallintaan ja voisin nauttia viikosta täysillä! Osa minusta on aivan kyllästynyt näihin fyysisiin ongelmiin, osa ymmärtää, että kehoni tekee parhaansa ja tämäkään ei ole mikään sellainen ongelma, johon en voisi vaikuttaa. 

Tästä taas siis uutta oppia matkaan mukaan ja eteenpäin!

Väsymystä ja allergiaoireita

Rakkaat pojat ♡

Noh....... c': Viime viikko ei sittenkään mennyt niin kuin olin kuvitellut, sillä torstaina tuntui siltä, että maha suorastaan romahti yhtäkkiä päälle, ihan kuin T:n paino olisi kaksinkertaistunut yhdessä yössä. Hän alkoi selvästi myös liikkua alaspäin, mikä on aiheuttanut aika ajoin kovaa, säteilevää kipua. Olen ollut tuosta viime viikon torstaista lähtien todella väsynyt. Jopa niin väsynyt, että sunnuntaina I ja H lähtivät melkein koko päiväksi I:n vanhemmille, jotta sain vain levätä, mikä oli aluksi ihanaa, mutta joskus viiden aikoihin asunnon aavemaisuus alkoi ahdistaa. 

Kärvistelin hieman yli kuuteen asti vaellellen levottomana huoneesta toiseen. Lopulta katsoin kännykästäni videoita I:stä ja H:sta, jolloin totesin touhuni olevan sekopäistä ja soitin I:lle pyytäen heitä tulemaan kotiin. Kun ulko-ovi avautui ja sisään astui paljon puhetta, H:n innokkaita juoksuaskeleita ja I:n naurua, asuntomme muuttui taas kodiksi ja minuun laskeutui rauha.

Väsymyksen ja vauvan asennon muuttumisen lisäksi olen yhtäkkiä tullut herkäksi todella monille ruoka-aineille ja voiteille ja tiedän, että tämä(kin) on aivan tavallista viimeisellä kolmanneksella, mutta tämä vain tuskastuttaa niin paljon. 

Kävin tällä viikolla tiistaina verikokeissa ja kaikki muut tulokset näyttävät normaalilta paitsi, että rauta-arvot ovat jatkaneet huonontumista, samoin kolesteroli. Rautalisän annostusta nostettiin ja iho-ongelmien osalta katsotaan kosteusvoiteiden vaihtamista ja hetken aikaa eläinperäisten ruokien minimointia. Ei kokonaan poistamista, mutta minimointia ja korvaamista kasvipohjaisilla ruoka-aineilla, sillä olen havainnoinut etenkin ihon kutisemista ja kuumenemista maitotuotteiden ja kananmunan syönnin jälkeen. Rautalisän nosto saattaa vaikuttaa lisäksi myös levottomiin jalkoihin, jotka ovat tällä viikolla olleet aivan sie-tä-mät-tö-mät joka yö. Yleensä nuo ongelmat ovat loppuneet kunhan vain olen nukahtanut ja loppuyöstä herätessä en ole tuntenut enää tuota ongelmaa. Mutta nyt kihelmöinti ja jalkapohjien kuumuus piinaa aamuun asti.

Olen itkenyt paljon ja tuntuu absurdilta, että vielä vähän aikaa sitten olin niin itsevarma ja onnellinen. Liihotin kesämekossani ja minusta tuntui terveeltä, kauniilta ja elinvoimaiselta. Ja nyt olen jähmeä, levoton, väsynyt ja nukkunut viisi tuntia yössä vähintään kahdessa erässä, yleensä neljässä. Muutama yö sitten hyörin ja pyörin sängyssä ja juuri, kun olin nukahtamassa, H tuli itkien makuhuoneeseemme, koska oli nähnyt painajaista. I lähti varmasti enemmän kuin mielellään nukkumaan H:n viereen loppuyöksi. 

Mielialani on vaihdellut todella paljon. Keskiviikko- ja torstai-iltana olen itkenyt tuntien ajan I:n sylissä ja hän on yrittänyt lohduttaa minua parhaansa mukaan, mutta en vain jotenkin saanut kiinni yhtään minkäänlaisista lohdun palasista. Eilen taas heräsin huonoista yöunista huolimatta iloisena, nautin kahdenkeskeisestä ajasta I:n kanssa ennen kuin H heräsi, kävin pitkällä, lähes kahden tunnin kävelyllä ja tunsin kuplivaa onnea koko päivän. Ehkä se, mitä tästä kaikesta voikin ottaa opiksi, on elää vain päivä kerrallaan, sillä selvästi en tiedä mitä huomenna tapahtuu. Ja nyt, toisin kuin aiemmin, teen oikeasti sovitut ruokavaliomuutokset ravitsemusterapeutin ohjeiden mukaisesti, jos se auttaisi edes vähän. 

En halua tuntea oloani näin kamalaksi koko loppuraskauden ajan, vaan haluan nauttia tästä niin erityisestä ajanjaksosta. Enkä halua enää koskaan olla niin epäterve kuin mitä olin tämän raskauden alkaessa - niin loputtoman kiitollinen kuin edelleen olenkin siitä, että saimme tämän pienen ihmeen osaksi elämäämme! Ehkä osa tällä viikolla purkautuneesta itkusta onkin tullut siitä, että en anna itseni olla esimerkiksi ärsyyntynyt T:n mellakoinnista mahassani, kun yritän nukkua, sillä tiedän, että olen todella etuoikeutettu, kun saan kokea tämän kaiken. 

Seuraamani tubettaja, ihana Hannah Alonzo päivitti muutama kuukausi sitten, että heidän perheensä hartaasti odottama tyttövauva menehtyi 21 raskausviikolla eikä syytä tiedetä vieläkään. Kyseessä oli heille jo toinen keskenmeno 7 kuukauden sisään. Tuota kautta päädyin lukemaan niin naisten kuin miestenkin kokemuksia siitä, miltä tuntuu menettää vauva niin pitkällä raskautta ja edelleen pelkkä ajatuskin kaikista niistä kokemuksista saa minut itkemään. En voi edes kuvitella... En halua kuvitella.

Niinpä kestän jokaisen potkun ja inhottavan asennon. Vaikka en nukkuisi ollenkaan, olen kiitollinen jokaisesta T:n liikahduksesta. Jokaisesta hänen hikastaan, jotka tunnen ja jotka saavat minut jostain syystä aina nauramaan. Loppujen lopuksi kaikki tässäkin tekstissä valittamani on yhden tekevää, vaikka tiedänkin, että jos olisin ollut terveempi tämän vuoden alussa niin raskaus olisi varmasti ollut monella tapaa helpompi. On kuitenkin täysin inhimillistä tuntea laajaa skaalaa ristiriitaisiakin tunteita eikä se tarkoita sitä, ettenkö voisi silti olla kiitollinen T:stä. Ihan yhtä lailla kuin pitkän työpäivän jälkeen kotiin raahautuva I ei kadu H:ta, vaikka juuri sillä hetkellä hän haluaisikin ennen kaikkea vain käydä suihkussa, syödä ja kaatua sänkyyn.

Sekava postaussotku, mutta tällä hetkellä niin on sekava kirjoittajakin. c': Pienin askelin eteenpäin ja toivon, että löydän jonkun helpotuksen fyysisiin oireisiini!

Viikonlopun kuulumisia

Kuva on omani

Juhlin lauantaina taas I:n siskon ja hänen ystäviensä kanssa ja tällä kertaa varmasti monta asiaa vaikutti yhdessä siihen, miksi en sunnuntaina kirjaimellisesti tehnyt muuta kuin makasin ja torkuin koko päivän sen, mitä H:n kanssa touhuamiselta pystyin... Kävin lauantaina perinteisellä puolen tunnin aamukävelyllä ja sen jälkeen tein heti vielä ennen aamupalaa kotisalitreenin, joka tuntui niin huumaavan ihanalta! Nostin jokaisessa sarjassa painoja ja pitkästä aikaa sarjat loppuivat oikeasti juuri niin kuin kuuluukin eli niin, että saat hädin tuskin vielä sen yhden viimeisen toiston tehtyä.

Olo oli treenin jälkeen aivan ihana ja ehkä siitä sitten innostuinkin liiaksi ja sen takia loppupäivä meni miten meni. Iltapäivän aikana tuli käveltyä melkein tunti, lopulta jätin H:n isovanhemmilleen ja sitten erehdyin tosiaan juomaan muutaman, josta tuli plus yhdet plus kolmannet yhdet plus....... Nukkumaan menin kolmelta aamuyöllä ja lauantaina olin syönyt vain aamupalan ja seuraavan kerran söin vajaan 500 kalorin ruoka-annoksen puoli yhdeksältä illalla. 

Sunnuntaihin heräsin loppumattoman väsyneenä vajaan viiden tunnin yöunien jäljiltä. En sanoisi, että kärsin krapulasta, mutta olin vain todella väsynyt eikä kai ihme, kun lauantain aikana tuli poltettua noin 3200 kaloria ja söin vain kaksi ateriaa. Toki alkoholista tuli jonkin verran kaloreita, mutta laskin päivän kokonaissaldoksi silti vajaan 2200 kaloria. 

Eilinen menikin vain lepäillessä ja yritin jatkuvasti olla tuntematta ahdistusta siitä, että päivä meni käytännössä katsoen lähes kokonaan hukkaan. Tällä hetkellä olo on fyysisesti ihan normaali, mutta henkisesti hassu: tuntuu oudolta, että alkoholi on taas yhtäkkiä jysähtänyt elämääni kahden suuren ylilyönnin kautta ja osa minusta pelkää sitä, että tämä lähtee taas käsistä niin kuin se lähti esimerkiksi vuonna 2020 ja myös hetkellisesti 2022 kesällä. 

Ja toisaalta olen vasta ihan "alussa" ja tästä on vielä helppoa poistua takavasemmalle ja antaa muiden juoda, kun itse vietän terveellistä koti-iltaa! Loppujen lopuksi minulla on maailman paras syy olla juomatta vaikka en edes laskisi omaa terveyttäni yhdeksi syyksi, joten uskon, että pystyn kyllä palaamaan takaisin hyvin minimaaliseen alkoholin käyttöön. Minun vain täytyy kouluttaa itsestäni taas se, joka pystyy tyytymään vain muutamaan lasilliseen aivan niin kuin lauantaina yksi I:n siskon ystävistäkin pystyi. Hänellä oli oikein ihana ja rentouttava ilta ja yö ja silti häneen solahti vain kolme lasillista samppanjaa ja yksi martini. 

Minun oli tänään alun perin tarkoitus käydä lenkillä ja nostaa matka vajaaseen neljään kilometriin, mutta kuinka ollakaan heräsin taas kurkkukipuun! Ja mietin voiko tämä liittyä alkoholiin, sillä edellisen juomiskerran jälkeenkin minulle tuli kipeä olo, mikä muistutti juuri niistä ajanjaksoista, jolloin join aivan liikaa ja minulle tuli kuumeoireilua. Toki tällä hetkellä enemmän ja vähemmän kaikki tuntuvat olevan nuhassa, joten kai tämä voi olla sitäkin... 

Olen vain niin super pettynyt tähän, koska olisin halunnut aloittaa viikon urheilullisesti! Lenkin sijaan kävinkin sitten vain tunnin kävelyllä eli tämän päivän osalta liikuntasaldo on puolitoista tuntia kävelyä. Toivon, että tämä menisi nopeasti ohi ja olisi vain jotain univelkoihin liittyvää oireilua, joka katoaa huomiseen mennessä. Sinkkiä, punahattu-uuttetta, sitruuna-inkivääriteetä hunajalla ja kunnolla unta. Toivon selviäväni takaisin terveiden kirjoihin tämän kombinaation avulla, jotta pääsisin huomenna salille...

Pala kesää

Kuva on omani

  ɴᴏᴡ ᴘʟᴀʏɪɴɢ: 
ᴍɪᴄʜᴀᴇʟ ꜱʜʏɴᴇꜱ - ᴀ ʜᴏᴜꜱᴇ ᴍᴀᴅᴇ ᴏꜰ ʏᴏᴜ
1:38 ────❍──── 3:23
↻ ⊲ Ⅱ ⊳ ↺

✥﹤┈┈┈┈┈┈┈┈┈┈┈┈┈┈┈┈┈┈┈﹥✥

Lauantai oli aivan i-h-a-n-a! Ja jollain oudolla tavalla tuntui melkein ensimmäistä kertaa siltä, että oli oikeasti kesä, vaikka jouduimmekin hetken aikaa etsimään kohtaa, jossa tuuli ei tehnyt kesästä alkusyksyä. Löysimme kuitenkin paikan ja huolimatta ajatuksestani olla kokonaan alkoholiton, ystäväni olivat tuoneet yhden pullon kylmää proseccoa.

Korkki poksahti pirteänä, kaadoimme lasimme täyteen. Tuossa hetkessä olin niin uskomattoman onnellinen ja kiitollinen. Istuimme puistossa tunteja, kunnes lähdimme ystäväni kautta kävelemään ympäri kesäistä Helsinkiä. Ja vaikka olenkin viime aikoina haikaillut pelkästään Toscanan ja Soulin perään ,kesäinen Töölö on jotain niin rakasta minulle. Se on paikka, jossa edes huonot muistot eivät haittaa, koska olen kokenut liikaa hyvää. 

Sen kaduilla liikkuvat muistot siitä, miten muutin ensimmäiseen omaan asuntooni. Miten juoksin marraskuun kamalassa kaatosateessa Töölön kirjastoon, koska olin lukenut Eat, pray loven ja minulla oli niin polttava halu aloittaa jooga. Miten lähdin niin monena kesäiltana ulos hiukset vielä märkinä, korot kuumaan asvalttiin kopisten. Miten istuin erään unettoman yön jälkeisenä aamuna Temppelinaukiolla ja katsoin oranssiksi muuttuvaa kaupunkia. Miten ujolta I näytti, kun tapasimme muutama vuosi sitten ensimmäistä kertaa ja hän odotti minua kahvilan ulkopuolella...

Suuntasimme ystävieni kanssa kävelyn jälkeen ruokakaupan kautta luokseni ja pian muutama henkilö lisää liittyi pizzerian kautta asuntooni. Minulla oli niin ihanaa ja aurinkoinen asuntoni kimalteli kesää, ystäviä ja onnea. Söin omia ruokiani, kun muut söivät pizzojaan ja join vain muutaman lasillisen hyvää punaviiniä. Avasimme kaikki olohuoneen ikkunat ja parvekkeen oven, jolloin koko olohuoneen seinästä paahtoi sisään kesän aurinko ja istuimme lattialla musiikin virratessa välissämme. 

Tuntui kuin olisin meditoinut siellä kaiken iloisen puheensorinan, naurun ja alhaalta kantautuvan kesäisen Helsingin äänten keskellä. Olin niin sanoinkuvaamattoman onnellinen. 

Kuva on omani

Sunnuntaina sen sijaan nukuin liian pitkään ja juoksin ympäri asuntoani näennäisesti siivoten ennen kuin I saapuisi pitkästä aikaa luokseni. Piilotin pizzalaatikot, kaadoin muutamista punaviinilaseista loput juomat tiskialtaaseen, heitin vaatteeni piiloon vaatekaappiin, vein roskat, pesin astiat, kävin suihkussa ja hiukset vielä märkinä kasvoihini liimautuneena lakkasin varpaankynteni punaisella. Asia, jota en jostain syystä ikinä uskalla tehdä Soulissa, mutta josta tiedän I:n pitävän.

Siinä poukkoillessani ympäri asuntoa ja yrittäessäni piilottaa jälkiäni naureskelin sille kaikelle typeryydelle. Sille, miten yritin piilottaa jotain ihmeellisiä jälkiä sinkkuelämästäni niin kuin tämän ikäinen nuori nainen ei voisi olla hieman sotkuinen ja lauantain jäljiltä punaviinin tahrima. Mutta jotenkin tuo on sellainen puoli minussa, jota en halua I:n edelleenkään näkevän minusta. En ainakaan vielä. Sain siivottua juuri sopivasti, kun ovikello soi.

Maanantaina kävin heti aamusta kahdeksan kilometrin lenkillä ja olen niin helpottunut siitä, että olen pystynyt palaamaan takaisin juoksun pariin näinkin kivuttomasti! Minulla on ollut niin kova ikävä niitä aikoja, kun 10-12 kilometrin juokseminen oli nopea vajaa tunnin aamulenkki ja on ollut todella harmillista joutua aloittamaan uudestaan kolmen kilometrin lenkeistä. Mutta olen taas hyvässä rytmissä ja olen joka viikko nostanut juostavaa kilometrimäärää ilman ongelmia!

Loppupäivän pääasiassa vain nautin auringosta, I:stä ja ystävistä. Kävelimme I:n kanssa Töölöstä Hernesaareen ystäväni luokse ja hänen luotaan rannalle. Jotkut porukastamme kävivät uimassa, osa minä mukaan lukien jäi rannalle kirjan pariin. I ei koskaan ui Koreassa, mutta jostain syystä ulkomailla hän rakastaan uimista. Niinpä hän oli yksi lämpimään kesäveteen upottautuneista. Hänen palattuaan kuumille rantakiville katselin pisaroiden tipahtelua hänen ihollaan ja mietin, miten paljon halusin häntä juuri siinä hetkessä. Keskenmenon jälkeen meidän välillämme on ollut outoa, epämukavaa etäisyyttä enkä osaa rikkoa sitä.

Joka tapauksessa muutaman tunnin jälkeen kävimme syömässä ystäväni luona ja palasimme sitten takaisin auringon alle. Seuraamme liittyi muitakin ystäviä, tuttuja ja tuntemattomia. Nautimme isolla porukalla kaksi punaviinipulloa ja minulla on niin onnellinen olo siitä, että olen vihdoinkin löytänyt ihmisiä, jotka oikeasti pystyvät pitämään juomisen vain siinä muutamassa lasillisessa eivätkä tarvitse yhtään enempää.

 

Kuva on omani

Seitsemän aikoihin auringon laskiessa katosin taas keskusteluista. Oli kuin olisin ottanut askeleen taaksepäin pois siitä ihanasta hetkestä, missä olin ja mietin sitä, miten pitkälle olen päässyt ja miten ihanalta tämä kaikki muutos oikeasti tuntuu. Viime kesänä haikailin haavoittuneena edelleen kaiken vanhan perään ja mietin sitä vanhaa ystäväporukkaa, jossa aiemmin vietin kesäni. Kaipasin sitä, miten näennäisen hauskoja bilettäjiä me olimme. Oikea ryhmärämä, joka järjesti kaikki parhaimmat juhlat. 

Ja draamat. Niinpä eilen en tuntenut hetkeäkään kaipuuta mihinkään vanhaan ja tuntui jotenkin siltä kuin tuo ovi olisi nyt vihdoinkin kunnolla suljettu. Mikä on helpottavaa, koska olen ollut todella turhautunut siihen ristiriitaan, jossa tiedän asioiden olevan paremmin nyt, mutta silti minussa on elänyt kaipuu noihin vanhoihin aikoihin. Mutta ei enää. Eilen niillä kuumilla rantakivillä en kaivannut hetkeäkään sitä, mitä oli joskus. 

Kahdeksan aikoihin lähdimme I:n ja muutaman muun kanssa kävelemään takaisin Töölöön ja joukostamme tippui hiljalleen matkan varrella pois ihmisiä, kunnes vain minä ja I jäimme jäljelle taittamaan loppumatkan. Minun jo kömpiessä sänkyyn I istui vielä tumman oranssissa ilta-auringossa parvekkeellani ja vain tuijotti kesäistä kaupunkia.

Tämän päivän myrsky oli onneksi vain hieman tavallista tuulisempi päivä, joten käynti suurlähetystössä sujui ongelmitta. Muuten olen ollut tänään eilisestä liikkumisesta johtuen hieman tavallista väsyneempi ja päätimme, että tänään emme tee mitään kovin erikoista. Toki osansa vaikuttaa myös se, että olen ollut todella tiukalla ruokavaliolla, sillä minut pyydettiin nyt lauantaina malliksi ystäväni muotinäytökseen, mistä olen sekä kauhuissani että innoissani! Mallit eivät siis ole mitenkään "oikeita" malleja - olenhan aikamoinen pätkä - mutta haluan silti näyttää niin hyvältä kuin mahdollista!

Toivoisin, että saisin painoni laskettua 57 kiloon lauantaiksi, mutta en tiedä onko se realistista... Joka tapauksessa en tästä päivästä eteenpäin syö mitään muuta kuin hedelmiä, kasviksia ja itse tehtyä seitania päivällissalaatissa. Toivon, että ehtisin huomenna katsoa aamupainoni...

Joka tapauksessa, päivitän viime viikon lopun ja tämän viikon kaloreita ja painoja tänne myöhemmin tällä viikolla. Viimeistään torstaina! :)

Uusi, parempi yritys

Kuva on omani

Edellinen viikko oli vaikea ja samalla se opetti paljon. Lähes päivittäin minulla oli kamala nälkä ja iltaisin olin joko aivan lopen uupunut tai en saanut nukuttua, koska en pystynyt rauhoittumaan. Ja silti painoni ei ole laskenut ollenkaan. Kuitenkin, kun asetan käteni sydämeni päälle aamumeditaation aikana, tunnen rintakehäni luut aina vain selkeämmin ja näen myös kylkiluuni helpommin. Selkä on selvästi kiinteämpi ja erotan olkapäiden lihakset aina, kun nostan käteni eteenpäin ja reiteni ovat kiinteytyneet. Mutta... Mahani törröttää rumasti eteenpäin kuin olisin raskaana jopa heti herättyäni ja leukani alla on ruma vyö pelkkää turvotusta. Jokin on pielessä.

Lauantaina en kehoahdistuksen takia kirjaimellisesti saanut mitään aikaiseksi ja itsessään jo se laski mielialaa. Jäin jotenkin heti aamusta jumittamaan pääni sisään enkä edes urheillut ja olo olikin väsynyt ja vetämätön koko päivän. Illalla kuitenkin piristyin ja loppujen lopuksi illasta tuli täydellinen! Ilta oli ihana, mutta iltapalani ei. 

Kotona ei ollut mitään terveellistä syötävää, joten tilasin tavallaan terveellistä ruokaa, mutta tavallaan en eli liikaa suolaa ja rasvaa. Ajattelin, että olin saanut tarpeeksi polttoainetta, useita satoja plussakaloreita kehossani uiskentelemassa, ja eilen aamulla lähdinkin suurta toivoa täynnä aamulenkille. Kuitenkin tunsin heti, että lenkistä ei tulisi niin helppo kuin yleensä ja tämä tuli todeksi, kun olin omasta mielestäni ehtinyt hölkkäämään ikuisuuden ja aloin olla omalla kipurajallani, mutta Fitbitini näyttikin, että olin hölkännyt vasta kaksi kilometriä. Yritin jatkaa ja ajatella, että pääsisin kyllä vielä siihen ihanaan runner's high-pilvihöttöön, johon yleensä pääsen, mutta tätä ei koskaan tapahtunut.

Jouduin pitämään useita kävelytaukoja ja silti pulssini oli jatkuvasti yli 170, useasti jopa yli 190. Viiden kilometrin kohdalla luovutin ja aloin melkein itkeä omalle kyvyttömyydelleni. Minun kuntoni ei ole huono, tiedän sen, ja silti en pystynyt juoksemaan edes viittä kilometriä ilman taukoa enkä muista milloin viimeeksi olisin ollut niin hengästynyt, ahdistunut ja voimaton. Kotona olin ärtynyt ja turhautunut ja itkin huonoa oloani ja pettymystäni.

Tämän hetken päivällinen eli pestopastaa soijasuikaleilla.

Kuitenkin myöhemmin laitoin kaikki tällä viikolla syömäni ja liikkumani luvut kalorilaskuriin ja järkytyin näkemästäni: olen joka päivä ollut noin 1400-1600 kalorin miinuskaloreilla. Miten minusta ei ole tuntunut tuolta?! Alkuviikosta toki ja sitten korjasinkin nopeasti suuntaani ja nostin kalorimäärää, mutta esimerkiksi vielä torstaina olin aivan kuin kaikki maailman energia olisi valjastettuna jalkojeni alle. Okei, olen ehkä ollut tavallista ärsyyntyvämpi ja yöt ovat olleet aika levottomia, mutta silti en olisi ikinä uskonut tuollaista miinuskalorimäärää. Jaloissani ei tunnu kipua, minulla ei ole mitään niitä sydän- tai rintakehätuntemuksia, joita minulle yleensä tulee, jos olen todella rankalla dieetillä. En ole kokenut huimausta tai voimattomuutta. Ennen kuin eilen aamulla.

Kalorimäärän nostaminen on tämän hetkinen ratkaisu ahdistavaa ongelmaan, mutta vain aika kertoo, auttaako se oikeasti. Tein uuden ruokasuunnitelman itselleni ja jokainen soluni huusi kalorilaskurin kokonaisluvun nähdessäni: 1815 kaloria sisään ruokana. Vedän happea keuhkoihin ja hengitän rauhallisesti ilman ulos. Kalorit sisään miinus liikunta niin päivän kokonaissaldo on... -780 kaloria. Suuni loksahtaa auki. Voinko minä oikeasti syödä noin paljon... En luota lukuihin, joten aloitan hieman yli 1600 kalorista ja katson, mitä tapahtuu. 

En ole koskaan aiemmin edes ajatellut, että käyttämieni painonpudotuslaskureiden luvut voisivat olla niin väärässä. Että huolimatta siitä, vaikka valitsenkin sen heti ammattiurheilijasta seuraavan aktiivisuustason, kaloreiden polttoni arvioidaan silti liian alhaiseksi. Calories in, calories out. Juuri oman kehoni tahtiin sopien. Minun täytyy vain luottaa tähän.... 

Halusin alunperin kirjoittaa eräästä toisestakin aiheesta, mutta koska tämä teksti paisui taas, niin palaan sihen myöhemmin! Hyvää viikon alkua kaikille ja toivottavasti teidän viikonloppunne oli hieman enemmän onnistumisia täynnä kuin omani. :')

Lähempänä kuin uskoinkaan

Kuva on netistä

Melkein lähdin kaikkialta. Jopa ihanasta ryhmästämme, jossa ihmiset kannustavat toisiaan ja ovat kommentoineet miten paljon tukea, apua, rutiineja ja rakenteita tuo ryhmä on tuonut heidän arkeensa. Meinasin jättää heidät kaikki tuuliajolle ja häipyä. Olin poistamassa blogiakin, mutta suihkussa kysyin itseltäni: "Ja mitä se muuttaisi?" Johon rehellinen vastaus oli: "Ei luultavasti mitään."

Tänään heräsin kahdelta aamuyöllä enkä saanut enää unta ja olenkin ollut siitä asti hereillä. Maha on ollut turvonnut ja sekaisin tuosta huonosti nukutusta yöstä ja olo on ollut hyvin vaihteleva. Välillä olen maannut sängyssä I:n paita tiukasti rintaa vasten painettuna ja olen torkahtanut. Toisaalta olen käynyt puolentoista tunnin kävelyllä, kaupassa, vienyt pullot, siivonnut ja pyykännyt. Katsoin elokuvan, ikävöin I:tä, hymyilin kasveilleni ja huokailin Helsingin valkoisille katoille.

Aamulla aloin kirjoittaa päiväkirjaani vastauksia kysymyksiin: "Kuka minä olen?" Olin olettanut, että viime aikojen ongelmasyöminen ja terveyden osalta epäonnistuminen olisivat jotenkin nousseet tuohon listaan, sillä vasta tuon listan jälkeen oli tarkoitus jatkaa siihen, mikä minä haluaisin olla. Mutta mikään noista ei noussutkaan minuksi itsekseni ja olin oikeasti hämmästynyt siitä, miten valmiilta minun listani jo näytti. Ei täydelliseltä ja tekemistä riittää, mutta minun listani näytti hyvin erilaiselta kuin miltä se näytti puoli vuotta sitten ja tuon huomaaminen oli oikeasti todella ihana yllätys.

Lista siitä, mitä haluan olla, oli tietenkin edelleen hieman erilainen, mutta ei enää niin paljoa kuin aiemmin. Aiemmin minulla oli kaksi lähes täysin toisistaan poikkeavaa listaa, jotka eivät kohdanneet yhtään missään kohdassa, mutta nyt olen selvästi onnistunut tuomaan unelmaminääni hyvin paljon lähemmäs arkeani kuin koskaan aiemmin! Aktiivisiksi askeleiksi en keksinytkään oikeasti mitään muuta kuin sen, että palaan takaisin pääosin raakaruokaan, pitäydyn liikuntasuunnitelmassani ja käytän energiaa ja luovuuttani tulevaisuuden projektiini enkä mihinkään typerään. 

Hieman antikliimaksista, mutta toisaalta helpottavaa. Lisäksi olen taas nähnyt kaikkialla merkkejä siitä, että tämä on minun suuntani ja olen matkalla kohti päämäärääni. Ja kaiken oman sähläykseni ja eestaas huopaamisen aikana en ole edes tajunnut, miten valmis I tuntuu olevan. Kun hän lausui niitä viisaita sanoja Skypen ikkunan välkehtiessä läppärini ruudulla, nostin hämmentyneenä päätäni. En olisi koskaan uskonut kuulevani niin rauhallisia ja viisaita sanoja häneltä ruoasta ja kehosta. Ja toisaalta ne olivat juuri niitä oikeasti parantumassa olevan ihmisen sanoja, joita olen jo pitkään toivonut kuulevani.

Ehkä kaiken kaikkiaan olenkin jo lähempänä kuin olisin uskonut.

Epäonnistumisia ilojen keskellä

Kuva on netistä

Aamupaino: 56.1 kg

✥﹤┈┈┈┈┈┈┈┈┈┈┈┈┈┈┈┈┈┈┈﹥✥

Olenpa minä nyt oikein esimerkillinen laihduttaja ja ortorektikko, kun tällä hetkellä vain paisun!

Olen syönyt sinänsä pääosin terveellisesti, mutta urheilu ei ole ollut osana arkea ja syömäni ruoka ei todellakaan ole ollut lähelläkään vähäsuolaista ja vähärasvaista raw til 4-ruokavaliota. Tänään aamulla syöty omena tuntui aivan jumalaiselta niin pitkän tauon jälkeen! 

Ah, aamupalaomenat, ihanat mehukkaat ja jääkaapissa viilentyneet terveyspommit. Olen aivan liian pitkään syönyt aamupalaksi yleensä leipää tai puuroa ja vaikka ne pitävätkin nälkää hyvin poissa ja nostavat päivittäisen kalorimäärän helposti järkeviin lukuihin, ei tuollainen syöminen vain tee minua onnelliseksi.

Uskotteko, kun kerron, että eilen minulle tuli taas kurkku kipeäksi ja olo oli kuumeinen? Ja nyt alan uskoa, että tuo johtuu kehoni olotilasta. Etenkin suoliston huonosta tilasta, sillä en ole säännönmukaisesti ravinnut sitä puhtaalla ruoalla. Lisäksi olen liian monta kertaa antanut itselleni luvan "vähäiseen syntiin" eli maitotuotteisiin raejuuston ja proteiinivanukkaiden muodossa. Vaikka tiedän kyllä paremmin kuin hyvin, mitä maito tekee meidän kehoillemme enkä halua enää ikinä elää sellaisessa kroonisessa tulehduksessa, jossa aiemmin elin! 

Huolimatta siitä, että olen paisunut, kehoni on myös vahvistunut ja olen saanut aivan mahtavaa palautetta taas tanssitunneilta! Ja olen itsekin huomannut, että painon nousu ei vastaa sitä, miten mittani ovat kasvaneet eli vaatteet mahtuvat edelleen aika normaalisti päälleni, joten toivoa ei ole menetetty. 

Viime viikon perjantaina vietin ihanan iltapäivän I:n kanssa Skypen välityksellä. Kuuntelimme musiikkia, juttelimme ja vain katselin häntä utuisin silmin, kun hän askarteli ystävänpäiväkortteja ystävilleen, koska sellainen hän on. Aina se, joka hankkii syntymäkakut kaikille. Se, joka on ensimmäisenä toivottamassa onnea ihan sama mistä syystä. Se, joka haluaa muistaa ja välittää. Lauantaina kävin ystäväni kanssa pitkällä kävelyllä ja sunnuntaina pidimme home span toisen ystäväni kanssa. Niin paljon kaikkea ihanaa, mutta etenkin työt painavat minua, sillä en vain saa enää motivoitua itseäni tekemään töitä samanlaisella palolla kuin aiemmin. 

Ja oudointa on se, että oikeasti pidän työstäni, joten luulisi sen itsessään riittävän motivaatioksi, mutta selvästi ei. En ole tainnut koskaan kyllästyä työhöni näin nopeasti ja se ahdistaa. Jokainen tunti töissä tuntuu hukkaan heitetyltä, mutta minun täytyy saada jostain edes jonkinlainen motivaation kimpale käsiini. Huomisesta lähtien alan toistella mielessäni: "Teen tätä ainoastaan hetken aikaa enää ja pian saan jotain parempaa ja tiedän sen. Tämä ei ole päätepysäkkini!"

En halua olla elämääni pettynyt joka päivä, sillä tämä on vain yksi lyhyt pysäkin väli eikä mitään lopullista! Luulen myös, että ruokavalio on osaltaan tuonut ahdistusta, joten.... Palaan taas jälleen siihen, mistä kehoni pitää enkä kuuntele muiden aamupalaehdotuksia ja vetäydyn omaan raakavegaanikuplaani. Siellä minusta tulee täydellinen.

Sekavia kuulumisia

En kestä: olen mahdollisesti taas tulossa kipeäksi! Heräsin tänään kurkku hieman kipeänä ja tuo tunne on aaltoillut niin, että välillä ei ole ollut ollenkaan kipua, mutta suurimman osan ajasta on tuntunut jonkinlainen möykky kurkussa. 

Syytän tästä etenkin maskittomuutta, sillä olen viime aikoina taas kulkenut ruuhka-aikaan julkisissa ilman FFP2-maskia ja näin kävi viimeeksikin, kun olin ilman maskia ruuhkassa. Tiedän, että varmaankin minun vain pitäisi antaa kehoni päivittää immuunijärjestelmäänsä uusilla bakteereille, mutta toisaalta minua hävettäisi, jos joutuisin taas ottamaan sairaslomaa. Vuodet 2020-21 olivat niin ihania, kun en ollut edes lievässä kurkkukivussa tai muussakaan taudissa kertaakaan noiden kahden vuoden aikana! 

Everything works out for me, everything works out for me.........

Olen nyt noudattanut tiukkaa ruokavaliota ja se on tavallaan ollut helppoa, mutta nälkä on kyllä päivisin ollut läsnä. Päivällinen on kuitenkin sen verran suuri, että iltaisin en tunne nälkää ja nukahdan aika hyvin. Tosin iltaisin olen välillä saanut kunnon energiapiikin, jonka luulisin johtuvan siitä, että päivän kokonaissaldo on ruoan osalta paljon alempi kuin aikaisemmin ja tällöin kehon on vaikeampaa rauhoittua ja rentoutua. Lisäksi eilen iltapäivällä tuli ensimmäistä kertaa oikeasti todella kevyt olo. Sellainen pyörryttävän, ihanan kevyt olo. 

Paino ei ole laskenut, mutta en hermostu siitä, koska niin tämä aina menee: aluksi kehoni totuttelee ja sitten yhtäkkiä laihdun todella, todella nopeasti! Nyt juon agave-sitruunateetä ja toivon, että saan tämän kurkkukivun loihdittua pois. Treenit ovat olleet aivan minimaaliset tällä viikolla ja tänäänkin piti vetää HIIT + salitreeni, mutta en tämän kurkkukivun takia uskaltanut. Ärsyttää! 

Rakas keho, yritä taistella tämä kipuisuus pois, lupaathan.....

Pienenevä keho

Kuva on netistä

Olen urheillut tällä viikolla todella paljon ja on vasta perjantai! Tai ainakin tuntuu siltä, että viikkoa on vielä jäljellä vaikka miten paljon. Lisäksi olen huomannut, että etenkin yläkroppani ja reiteni ovat alkaneet laihtua ja näen kylkiluuni taas selkeämmin. Kävin tänäänkin taas heti aamusta juoksemassa Töölö gymissä neljän kilometrin nopean lenkin ja lisäksi treenasin painoilla yläkroppaa ja peppua. Olo on aika väsynyt, mutta se varmaan lähinnä johtuu siitä, että nyt on ollut niin paljon stressiä töistä ja kaikesta muusta ja nukun vieläkin pois pahimman stressihuipun univelkoja. 

Huomasin toissapäivänä, että epäterveellinen ruoka on alkanut taas onneksi ahdistamaan todella, todella paljon! Tapasin ystäviäni ja he halusivat käydä syömässä Burger Kingissä. Tutut vanhat kylmät kädet kuristuivat kaulani ympärille, kun kävelimme kohti rasvaa ja eläinten jänteitä ja minulla ei edes ollut nälkä. 

"Mutta sähän voit ottaa noita kasvisnugetteja vaikka?" 

Miksi? Miksi ne olisivat yhtään sen parempi vaihtoehto?! Loppujen lopuksi otin kuitenkin pienet ranskalaiset, jotka tuntuivat heti takertuvan maharullaani kiinni, mutta toistin vain itselleni, että everything work outs for me, everything work outs for me. Ja kaipa ehdin saman päivän aikana salilla kuluttaa ne pois, mutta silti en halua tuollaista roskaa kehooni enää, kiitos vain!

Olen tutkinut paljon esimerkiksi 50-60-luvun ruokailutottumuksia ja reseptejä, jotka kiehtovat sillä, miten vähän niissä on mitään lisäaineita sisältävää, miten yksinkertaisia reseptit ovat, miten tuoreista raaka-aineista ne tehdään ja miten paljon valmistetaan itse, koska puolivalmisteita ei vain yksinkertaisesti ole ollut niin paljoa kuin nykyään on. Oma tavoitteeni on ehdottomasti se, että eläisin samalla tavalla ja saisin poistettua elämästäni kaiken sellaisen kuonan, jota ihminen ei oikeasti tarvitse elääkseen. Samalla saisin osoitettua I:lle sen, että hän voi syödä määrällisesti paljon, kunhan hän vain valitsee syömässä ruoka-aineet tarkoin eikä hänen enää tarvitsisi laihduttaa tiukoilla dieeteillä vaan voisi olla tasaisesti sen painoinen kuin onkin. 

Tällä hetkellä Koreassa sukupolven vaihdos alkaa näkyä juurikin länsimaalaiseen valmis- ja puolivalmiskulttuuriin siirtymisessä eikä moni nuori enää tee ollenkaan ruokaa kotonaan. Kotiäidit ovat yleensä pitäneet tuoreen ja ravitsevan ruoan kulttuuria yllä, mutta nyt kun harva nainen enää haluaa avioitua ja jäädä kotiin, niin tämä kulttuuri alkaa hiljalleen kadota. Kauhuissani katsonkin liha- ja maitotuotteiden määrän huimaa kasvua ja tuoreen kotiruoan määrän laskua ja mietin millainen terveyspommi tulevaisuuden Koreaa uhkaa. Kiinassa tämä ilmiö on jo huomattu ja kansan ylipaino on suuri terveysongelma, mutta Korea ja Japani ovat ainakin vielä onnistuneet pysymään liiallisen länsimaisen pikaruokakulttuurin vaikutuksen ulkopuolella. 

Kuva on netistä

Lähtökohtaisesti I:n ei edes tarvitsisi laihduttaa ikinäkoskaan, mutta niin kuin lähes kaikilla korealaisilla niin myös hänelläkin on maaginen omassa päässään oleva ideaalipaino, johon hän aina palaa hetkellisten hairahduksien jälkeen. Toki tuo paino on onneksi nykyään korkeampi kuin aikaisemmin ja muutenkin hän pitää itsestään parempaa huolta eikä paino enää heilahtele niin paljoa kuin aiemmin. Nykyään kyse on enää joistain kiloista eikä hänen painoindeksinsä enää tipahdan alipainon puolelle toisin kuin aiemmin, jolloin hän näännytti itsestään vajaassa kuukaudessa pois 10 kiloa ja painoindeksi painui huomattavan alipainon puolelle. 

Tiedän, että oma tavoitteeni on alipainon puolella, mutta kaipa omassa päässäni ajattelen aivan samoin kuin I:nkin yhteiskunnassa eli että nainen saakin olla huomattavasti miestä pienempi ja on täysin tavallista olla hieman alipainon puolella kunhan se ei aiheuta ns. kauneushaittoja eli hiusten ohenemista, verisuonten näkymistä jne. Toki raskaus ja äitiys muuttaa kehoa ja se on ihan ymmärrettävää ja toivottuakin, mutta tällöinkään esimerkiksi painon radikaali nousu ei ole suotavaa eikä kiireinen perhearki ole tekosyy ahmia itseään ylipainoiseksi. Kaipa tuossa taustalla on ajatuksena sekä se, että ylipaino on visuaalisesti epämiellyttävää muille ja viet enemmän tilaa muilta, mutta myöskin se, että jos sinulla on selvästi aikaa syödä liikaa niin se tarkoittaa, että et laita aviomiestäsi ja lapsiasi etusijalle.

Huomenna on joulu ja miten paljon toivoisinkaan voivani viettää sen I:n kanssa, mutta pääasia on se, että en tule syömään itseäni ähkyyn ja saan nauttia pienestä tänään alkavasta lomasta, kun otin ensi viikon kokonaan vapaaksi töistä! Meillä on kyllä vielä aikaa.

Täällä jälleen....

Kuva on netistä

Tulipa sitten pidettyä lähes kahden viikon blogitauko, joka alkoi työväsymyksestä ja sitten vain jotenkin tuntui raskaalta tulla kertomaan kaikki kuulumiset, anteeksi! :( 

Paisuin hetken aikaa stressistä eli en syönyt mitenkään erityisen paljon tai huonosti, mutta kehoni oli jatkuvasti täynnä vettä ja olin todella turvonnut. Nyt tilanne on onneksi rauhoittunut ja kehoni on taas "normalisoitunut", mutta unettomuus vaivaa edelleen, sillä nyt siitä on vain tullut tapa herätä välillä jopa ennen neljää aamuyöllä

Työstressin helpottuessa päälle iski lisäksi toisenlainen stressi: jokin mystinen aika loppuu kesken. Aamuyöllä päässä pyörivät sota, juotavan veden loppuminen, ilmastonmuutos, maanjäristykset, I:n tuleva asepalvelus ja kahden vuoden inttileskeys, pinnan alla edelleen kuplivat kaveriongelmat, laihtumisen pysähtyminen niin hyvin alkaneen putken jälkeen......... 

Tällä viikolla totesin, että en voi elää näin ja päätin ottaa käyttöön uuden mantran, josta katsoin videon. Metodi on yksinkertainen eli aina, kun ahdistaa/stressaa/jotain pahaa tapahtuu tai myös, kun jotain hyvää tapahtuu ja asiat menevät täydellisesti, toistat itsellesi: everything works out for me. Ja voisinpa kertoa teille yksityiskohtaisesti jokaisen aivan epäluonnollisen upean asian, mikä on tällä viikolla tapahtunut, kun olen aloittanut toistelemaan tuota mantraa etenkin hädän hetkellä, mutta tämä blogiteksti paisuisi aivan liian pitkäksi! Mutta parhaimpana esimerkkinä olkoon se, että tein töissä aivan järkyttävän huolimattomuusvirheen ja niinpä tällä viikolla kädet täristen toistelin tuota mantraa miettien, mitä ihmettä teen seuraavaksi. 

Kerronko mitä tapahtui ja otan vastaan varoituksen ja sen, että kaikki menettävät luottamuksen minuun? Leikinkö, että en huomannut mitään ja kaikki menettävät luottamuksen minuun, kun asia paljastuu? Kerronko tästä kollegalleni, joka voisi ehkä auttaa vai tulenko vain tehneeksi hänestä joko ahdistuneen rikoskumppanin tai minut paljastavan vasikan? Voisiko olla niin, että en paljasta tätä ja se ei vain koskaan tule ilmi tai jos tulee niin vasta lukuisten vuosien päästä? Eihän tämä vain voi ylittää mitään uutiskynnystä, eihän.....? Vai voisiko tämä jotenkin vielä selvitä niin, että minun ei tarvitsisi sanoa mitään tai menettää kasvojani tai yöuniani? 

Alun kauhun jälkeen minulle tuli jotenkin ihmeellisen rauhallinen olo ja minulle syntyi päähänpinttymä siitä, että minun piti tarkistaa yksi hyvin tarkka paikka toimistossamme. Kun olin käyttänyt kaikki mahdolliset resurssit virheeni korjaamiseen ja kehittänyt myös uskottavan tarinan siitä, miksi se, mitä kävi, tapahtui, päätin, ettei minulla ollut enää mitään menetettävää ja suunnistin heti seuraavana aamulla toimistolle tullessani tuonne tiettyyn paikkaan. 

 

Kuva on netistä

And everything truly was working for me, voi helkkari! Poikkeuksellisesti roskia ei oltu viety ja löysin sen, minkä olin epähuomiossa heittänyt roskiin! Ja siinä hetkessä, kun löysin tuon etsimäni kuoren, en edes ollut mitenkään erityisen innoissani tai helpottunut siitä, vaan minut valtasi se tuttu "kyllähän minä tämän tiesin"-olo, jollainen minulle tulee aina, kun selvästi jokin minun ulkopuolinen voima ohjaa minut juuri oikeaan paikkaan ja asiat selviävät. Tuon aivan absurdin kokemuksen innoittamana olenkin sitten testaillut mantran voimaa ja en voi edes sanoin kuvailla sitä, miten uskomattomia ihmeitä olen nähnyt ja kokenut!

Ainoa pitkä miinus tälle viikolle (katoilta tippuvien raskaiden jäälaattojen lisäksi....) on suhteeni muutamaan kaveriin eli niihin, joiden kanssa välini ovat olleet etäiset tänä vuonna. Alun eroahdistuksen jälkeen aloin nimittäin rentoutua siihen uuteen vapauteen, jonka olin saanut, kun otin etäisyyttä noihin ihmisiin ja olenkin siitä kirjoittanut blogin puolella. Nyt kuitenkin yksi heistä on alkanut taas pyrkiä läheisyyteeni ja haluaisin ottaa hänet vastaan puhtaalta pöydältä, koska en jaksa kantaa vihaa tai kaunaa, mutta jotenkin kaikki vain mättää. 

Se, ettei hän vieläkään puhu minulle asioista suoraan, vaikka odottaa sitä minulta. Se, että kun olen yrittänyt virittää keskustelua niin kuin hän on minulta toivonut, hänen vastauksensa on vain tykätä kommentistani eikä kirjoittaa mitään takaisin. Se, miten vähän meillä on oikeasti yhteistä enää. Ja etenkin se, että en vain pysty luottamaan häneen ja hän tuntee niin suurta vihaa lähes kaikkea sitä kohtaan, mikä tuo minulle rauhaa, iloa ja onnea.

Saan suuria ahdistuksen tunteita pelkästään sen ajattelemisesta, että mainitsisin I:stä edes yhdelläkään lauseella hänelle. Koska I on paha ja hän on vain minulle ase, jotta saan tehtyä itsestäni uhrin, kun entinen ystäväni yrittää olla ystävällinen ja pelastaa minua tuolta hirviöltä, joka on tehnyt minusta tyhjäpääorjansa. Koska halu tulla vaimoksi ja äidiksi ei missään nimessä voi olla minun omasta päästäni lähtöisin! Se ei voi olla sitä, että I:n kautta olen hyväksynyt itseni enkä yritä enää esittää, vaan sen on pakko olla ulkopuolelta minuun istutettu valhe. 

Mielessäni ovat edelleen kaikki hänen sanansa ja harhaiset johtopäätöksensä asioista, joista osaa ei - pelottavaa kyllä - ole edes koskaan tapahtunut ja etenkin tämän vuoden aikana olen oikeasti tullut jatkuvasti sekä huolestuneemmaksi että myös väsyneemmäksi hänen harhaisten ailahteluidensa takia. Ja tämän kesän aikana teinkin sen päätöksen, että en voi auttaa häntä ja minun täytyy nyt vain ottaa etäisyyttä. Hänen kanssaan keskusteleminen on yhtä tyhjän kanssa, koska hän on jo päättänyt, mitä minä ajattelen ja tunnen ja miten asiat "oikeasti" ovat. Ja se, että yritän kertoa minun totuuteni on vain bensaa hänen ärtymyksensä liekkeihin, koska hänelle näyttäydyn kaiken totaalisesti kieltävänä sokeana lampaana.

Hän on kuitenkin edelleen ilmeisesti jonkinlaisissa väleissä muutaman toisen henkilön kanssa, joiden kanssa vietän itsekin aikaa ja jotenkin tällä hetkellä tuntuu siltä, että tuon yhden ihmisen kylmä läsnäolo alkaa hiljalleen liukua elämääni kuin oven alta tulevana vetona, joka jäädyttää varpaat. Mutta toisaalta en jaksa enää uutta draamaa, joten nyt yritän tasapainoitella jonkinlaisessa näennäisessä tuttavuudessa ja lasken päiviä siihen, kun voin I:n varjolla ottaa häneen reilun 7000 kilometrin etäisyyden. 

 

Kuva on netistä

Tässä oli nyt jonkinlaisia sekavia kuulumisia. Olen niin onnellinen siitä, että olen jo tarpeeksi aikuinen, jotta voin viettää jouluni niin kuin itse haluan, joten tulen ensi viikolla jatkamaan terveellisesti syömistä ja liikkumista niin kuin tähänkin asti! Nyt olen jotenkin hyväksynyt tämän jo jonkun aikaa kestäneen edistyksen puutteen laihtumisessa, sillä nopea vilkaisu siihen, missä tilassa olin tämän vuoden alussa, todistaa minulle sen, että olen edistynyt todella paljon. Ja uskon siihen, että tällä pienellä pysähtyneisyyden hetkellä on tarkoituksensa. Olkoon se sitten esimerkiksi se, että läheiseni ovat huomanneet minun kyllä aktivoituneen ja muuttuneen, mutta se ei ole kuihduttanut minua tikuksi. Vielä. 

Mutta tavoitteeni ovat edelleen olemassa enkä aio luopua niistä. Ja nyt kun olen ottanut pieniä testieriä tuon uuden mantran kanssa muilla elämän osa-alueilla, niin ehkäpä on aika laittaa se käyttöön myös laihdutuksen kanssa.... ;)

Beautiful, Dirty, Rich

Kuva on omani

ɴᴏᴡ ᴘʟᴀʏɪɴɢ: 
ʟᴀᴅʏ ɢᴀɢᴀ - ʟᴏᴠᴇɢᴀᴍᴇ
1:35 ────❍──── 3:37
↻ ⊲ Ⅱ ⊳ ↺

✥﹤┈┈┈┈┈┈┈┈┈┈┈┈┈┈┈┈┈┈┈﹥✥

Voihan helvetti, mistä edes aloitan.......

Perjantaiksi matkustin aurinkoiseen Firenzeen ja tein viimeiset työtuntini läppärillä junassa. Perillä tapasin nuorimmaiset serkuistani, vaihdoin päälle satiinisen mekkoni (sen the mekon, joka jokaisella nuorella naisella täytyy olla) ja lähdin serkkujeni mukana kohti Firenzen iltaa ja yötä. Olin kaikesta huolimatta ajatellut, että juon vain muutaman lasin valkkaria ja menen ajoissa nukkumaan, mutta siinä vaiheessa, kun katsoin auringon laskevan rakkaan Firenzeni ylle ja joku laittoi soimaan koko Lady Gagan Fame-albumin tiesin et mie flippaan ja peto oli irti. :')

Nukkumaan tuli kuitenkin mentyä peräti ennen puoltayötä, mutta ei ennen kuin isäni soitti ja sanoi, että nyt olisi todella tärkeää olla viimeistään sunnuntaina Helsingissä, koska tällaisia asuntoja on harvoin myynnissä. "Ja sähän rakastat sitä sun Töölöäs, etkös?" Tuolla samaisella hetkellä sanoin L:lle naisten vessassa, että hei, mun täytyy varata lennot Helsinkiin ja voi paska, niinhän me italiattaret varattiinkin. Varattiin lennot lauantaiaamulle, mikä vaikutti todella hyvältä idealta sillä hetkellä, painelin huuliini lisää punaa, otin tahmaisen punaviinilasini ja lähdimme takaisin privaatille tanssilattiallemme keskelle hotellin juhlatilaa. 

Alkuillasta sain kuulla serkkujeni kavereilta kaikenlaista I:stä. Ai se on aasialainen, sen penis on varmaan tosi pieni, onneks sillä on rahaa, hehheh. Ai se on korealainen, gotta stay on trend, yellow fever, ayy. Ja minä katson heitä enkä tiedä mitä sanoa, koska en halua enää ikinä rikkoutua tuhanneksi palaseksi muistellessani sitä, että vielä 2018 I:n ystävät kävivät katsomassa häntä hänen huoneessaan keskellä yötä, jotta he pystyivät pitämään huolta siitä, että hän ei ehtinyt tappaa itseään. Heillä oli kirjaimellisesti vuorot tähän. Pitääkseen minun rakkaani hengissä ja joka ikinen aamu pelkäsin silti, että tästä vartioinnista huolimatta häntä ei enää olisi. 

Joten minulle on aivan saakelin sama hänen peniksensä koko, jossa nyt ei edes ole yhtään mitään valittamista. Mutta oli miten oli, minulle tärkeintä on se, että hän on elossa, hän on rakas, hän on enemmän kuin olisin koskaan voinut pyytää elämääni. Minun prioriteettini on se, että hän voi mennä nukkumaan ajatellen, että se sumuinen itsetuhon verho, jonka läpi hän työntyi, oli sen arvoista ja minua ahdistaa se, että siinä, missä itse näen kaikella tapaa kauniin hymyileväisen ja hyväsydämisen, empaattisen miehen, muut näkevät kuvitellun peniksen koon. Sitäkö hän on oikeasti teille?!

"No, mut hyvä et sillä on rahaa!" Mikä vitun raha. Ja mikä vitun trendi. Minua ei ole koskaan kiinnostanut millä kielellä musiikini on, kunhan siinä on jotain mihin voin samaistua. Tässäkö me olemme, edelleen näin ahtaina? Me eurooppalaiset, muka jotain enemmän kuin jenkit tai muu maailma on, mutta silti iskemässä paskaa niskaan, jos joku ei tee musiikkia englanniksi, espanjaksi tai italiaksi. Serkkuni katsovat minua anteeksi pyydellen ja jotenkin se lämmittää minua, että miespuoleiset serkkuni ovat ne, jotka puolustavat minua ja I:tä eniten ja ymmärrän miksi. Niin paljon puhutaan siitä, miten ei saa arvostella naisten rintojen muotoja ja naisten sitä ja tätä ja tuota. Mutta miehet ovat lihatiskillä vapaata ja heistä saa sanoa ihan mitä tahansa.

Alkuillan typeristä kommenteista huolimatta perjantai oli ihana, jumalainen ja kimalteleva juuri oikeassa seurassa. Juuri niiden, joiden tiedän ymmärtävän minua. 

 

Kuva on omani

ɴᴏᴡ ᴘʟᴀʏɪɴɢ: 
ᴛᴡɪᴄᴇ - ᴛʀᴏᴜʙʟᴇ
2:56──────❍── 3:36
↻ ⊲ Ⅱ ⊳ ↺

✥﹤┈┈┈┈┈┈┈┈┈┈┈┈┈┈┈┈┈┈┈﹥✥

Lauantaiaamu. Kaikesta edellisenä iltana nautitusta alkoholista huolimatta herään todella virkeänä, mutta kun sanon, että tästä se alamäki vasta alkoi niin en todellakaan valehtele... Olin Helsingissä aamupäivästä ja kävin katsomassa asuntoa, jonka suhteen pidän sormeni ristissä, sillä tässä on vielä joitakin mutkia matkassa! Asuntovisiitin jälkeen kävin myöhäisellä lounaalla isäni kanssa ja valkoviini potkaisi minut taas juhlatuulelle. 

Lounaan jälkeen juoksinkin tapaamaan ystäviäni ja loppujen lopuksi lauantaina tuli syötyä vain tuo lounas sekä 150 gramman kaurasipsipussi ja kaikki muut päivän kalorit tulivat alkoholista. Nukkumaan menin taas ihan hyvissä ajoin yhdeksän aikoihin ja sunnuntaihin heräsin edelleen virkeänä. Kävin hieman yli tunnin aamukävelyllä ja valmistauduin isänpäiväbrunssille, jonka aikana nautittu alkoholi.... No, tiedätte ehkä mihin tämä on menossa. Siinä vaiheessa, kun aurinko jo teki laskua puoli viiden aikoihin, minä kipitin rutiininomaisesti Hernesaareen juhlimaan ja nukkumaan kaaduin taas yhdeksän aikoihin. Sunnuntaina en loppujen lopuksi syönyt muuta kuin salaatin sekä hieman pestopastaa ja illalla yrittäessäni nukahtaa maailman pyöriessä ja keinuessa kaduin kaikkea ja pelkäsin oksentavani. 

Tähän viikkoon olen herännyt yllättävän hyvissä voimissa ottaen huomioon, että perjantaista sunnuntaihin elin pääasiassa alkoholilla, mutta ei saakeli, ei enää ikinä, kiitos! Odotan tällä viikolla suuria mielialanvaihteluita, koska tiedän alkoholin sotkevan hormonitoimintaani ja lisäksi tämä sotkee hetkellisesti kehoni nestetasapainon eli paino voi olla aivan mitä sattuu koko viikon ajan. Pakko myös vaihtaa tämän viikon lauantain suunnitelma alkoholittomaan muotoon, koska en halua enää tänä vuonna juoda ollenkaan. 

Väsyttää aivan hulluna ja olo on todella epätodellinen, joten teen tänään poikkeuksellisen lyhyen työpäivän. Luultavasti myös iltapäiväksi suunniteltu hikitreeni ei tule onnistumaan ja miten paljon vihaankaan tätä ahdasta loukkua, johon alkoholi minut tiputtaa! Tästä eteenpäin jatkan siis holitonta linjaani ja onneksi myös ystäväni ovat samaa mieltä, joten typeriä houkutuksia ei pitäisi enää tulla. 

Että sellainen viikonloppu takana.... Kiitos teille ihanille, jotka olette kommentoineet! Vastaan teille varmaankin vasta huomenna. Tänään yritän vain selviytyä.

Viikonlopusta viisastuneena

Kuva on omani

Paino: 59,6 kg (argh, menkkapaino)

Viime viikolla huomasin, miten nopeasti tipahdan kaikesta kärryiltä, jos jätän asioita tekemättä. Viikonloppunakin lauantai meni aika tavalla vain ollessa eikä edes järkevällä tavalla ollessa, vaan aivottomasti videoita ja reelsejä tuijotellessa. Sunnuntaina en sitten ehtinytkään tekemään kaikkea, mitä olin viime viikolla suunnitellut tekeväni ja nyt asiat taas roikkuvat. Osa asioista ei edes ole mitenkään erityisen isoja eli esimerkiksi korjaa jonkun vaatteen resori tai ompele uusi nappi, setvi uusi verokortti ja tilaa uudet lenkkarit.

Mutta silti ärsyttää, kun noita jää roikkumaan viikosta toiseen ja uskon myös yhden väsymyksen syyn olevan puhtaasti se jatkuvasti pullollaan oleva tekemättömien asioiden lista, johon tulee koko ajan lisää tehtävää ja joka huhuilee taka-alalla vaikka miten yritän sitä vaientaa. Tehtäväksi siis myös lasken esimerkiksi jonkun elokuvan katsomisen tai kirjan aloittamisen/loppuun lukemisen eli siihen kuuluu myös rentoutumiseen tähtääviä asioita, mutta noitakaan en välttämättä saa tehtyä, kun käytän aikaani aivan muihin asioihin. Tehtävälistalla on myös Food Pharmacyn jatkaminen ja osa kakkosen kirjoittaminen tänne ja myös mitä syön päivässä tyyppinen postaus, joten blogisisältöäkin jää uupumaan, kun laiskottelen.

Kun pysähdyn ja mietin, mitä oikeasti elämältäni haluan ja mietin, miten saavutan nuo asiat, saan lähes aina samat vastaukset, joita sitten vertaan siihen listaan, miten aikaani käytän. Suosittelen muuten, jos et ole koskaan kokeillut, että pidät esim. viikon ajan kirjaa siitä, miten käytät aikaasi. Valitse jokin mahdollisimman helppo tapa pitää kirjaa, jotta et ehdi ajatella liikaa sitä, mitä olet tekemässä tai tulossa tekemään, jolloin tämä kirjanpito ei vääristy, koska ehdit ajatella liikaa tekemiäsi ja muuttamaan käyttäytymistäsi.

Itselleni tuo lista oli aikamoinen shokki ja näytti hyvin selvästi, miten paljon käytin aikaani aivan turhaan haahuiluun, samojen asioiden tarkisteluun sekä asioiden puoliväliin tekemiseen ja myöhemmin niiden  loppuun jatkamiseen, kun olisin voinut olla 10 minuutissa valmis noiden juttujen kanssa jo silloin ensimmäisellä kerralla. Lisäksi sellaiset asiat, joita itse pidin kauhean isoina riesoina (esimerkiksi viikkosiivous) eivät oikeasti edes vieneet ajallisesti yhtään niin paljoa kuin miltä se tuntuu. Laiskemman viikon lisäksi pidin samanlaista kirjaa kunnon tehoviikolla ja huomasin, että esimerkiksi viikkosiivoamiseen meni peräti tuplasti vähemmän aikaa, kun olin joka päivä pitänyt kotini puhtaana. Eli pienillä päivittäisillä teoilla sain pidettyä isommatkin tehtävät minimaalisesti aikaa vievinä.

Kuva on omani

Pitääkö välillä olla kunnon löllöttelypäiviä? Ehdottomasti! Voiko niitä pitää silloin, kun on oikeasti tekemistä? Ei mielellään. Omat löllöttelysunnuntaini saattavat siis olla sitä, että oikeasti vain vaellan internetin foorumeilta toiselle lähes koko päivän enkä edes käytä 5 minuuttia astioiden tiskaamiseen, jolloin tuo 5 minuuttia tekemistä tietenkin siirtyy maanantaille, kun on muutenkin tehtävää ja työ vie ison osan päivästä. Mitä järkeä?!

Tämä löllyttelyasia ja siihen kasvanut ärtymys on ruoan ja liikunnan lisäksi yksi iso teema identiteetin muutoksen saralla. Aiempi minä vilpittömästi nautti tuosta foorumihaahuilusta ja myös lähipiirini on aina sanonut sitä, että kyllä ihmisen pitää voida viikonloppuna vain olla ja olla tekemättä yhtään mitään muuta kuin ehkä aamukävely ja perus imurointi! Mutta viimeisten vuosien aikana olen huomannut, että minulle rentoutumista ei tuokaan enää tuollainen passiivinen oleminen, vaan se, että saan nähdä puhtaan kodin, tiedän, että kaapit ovat järjestyksessä, tehtävälistani pienenee ja pääsen aloittamaan uuden viikon oikeasti ns. puhtaalta pöydältä.

Olen pitkään pitänyt tällaista sairaana ja samaa olen kuullut etenkin niiltä ex-ystäviltä, joiden kanssa en enää ole pahemmin tekemisissä. He ovat heitelleet OCD-diagnooseja, vaikka ei minua ahdista se, että tiskit on tiskaamatta. Se vain ärsyttää ja joskus ne pitää tiskata kuitenkin, joten mieluummin teen sen tässä vaiheessa, kun tiskattavana on oikeasti vain ne pari lasia, yksi lusikka ja kaksi lautasta. Minun rentoutumiseni tulee sen kautta, että saan tehdä asioita rauhassa eikä kauhealla kiireellä, ärsyyntyneenä, kun ne ovat jääneet roikkumaan ja sitten ne on vain pakko saada tehtyä kaiken muun arjen pyörittämisen keskellä.

Loppujen lopuksi kun nuo asiat eivät edes vie paljoa aikaa. Miten nopeasti puhdistaa vedellä kylpyhuoneen lavuaarin pinnan ja hanan kerran päivässä, jolloin ne pysyvät koko viikon puhtaina eikä niitä tarvitse jynssätä viikkosiivouksen aikana. Tai miten nopeasti laitat vaatteet takaisin vaatekaappiin tai pyykkikoriin sen sijaan, että kerrytät vaatekasaa koko viikon ja sitten vasta teet asialle jotain. Miten nopeasti laitat sakset heti paikoilleen tai perkaat postit läpi saman tien etkä jätä kasaa kasvamaan eteisen pöydälle. Olkoon tämä sitten sairautta joillekin, mutta minulle tämä on arjen hallintaa, jonka kautta myös oikeaan rentoutumiseen jää enemmän aikaa! Lisäksi tietenkin mielessäni on jo se, että minun täytyy osata hoitaa arkea mahdollisimman tehokkaasti siinä vaiheessa, kun minä ja I perustamme vihdoinkin perheen, koska jos en pärjää edes itseni kanssa niin miten ihmeessä pärjäisin aviomiehen ja lasten arjen pyörittämisessä!

Tällä viikolla olenkin jättänyt kännykkäajan minimiin ja huomaan myös, että olen paljon energisempi. Liikuttuakin on tullut oikein kunnolla sekä eilen että toissapäivänä ja tällä hetkellä lihakset ovat peräti hieman kipeät, mitä en olekaan hetkeen tuntenut! Liikunnan suhteen uusia tuulia on tulossa, mutta kirjoitan niistä joskus toiste enemmän, kun tämä teksti uhkaa taas paisua. Syönyt olen edelleen sillä samalla kaavalla paitsi, että olen nostanut lounaan määrää ja tälle viikolle vaihdoin pasta-annokset riisiin ja seitaniin. Toivonkin siis, että tämän menkkaturvotuksen alla on pienenevä keho, jonka näen tämän viikon lopulla!

Eksyneenä äärirajoilla

Kuva on netistä

Jes hyvä minä ja SGD! Syön vähän, treenaan Töölö gymillä kunnon hikitreenejä, näen ystäviä, nukun kunnon yöunia ja.... Eikun hetkinen, eihän elämä noin ole mennyt viimeisen kahden viikon aikana. 

Olen kyllä syönyt vähän, check, mutta treenannut en ole muuten kuin kävelyiden merkeissä. Ystäviä en ole jaksanut tavata enkä ole ainakaan viikkoon nukkunut ollenkaan stressin takia. Olen juossut töissä sinnetänne sekopäisenä ja yrittänyt saada tehtyä kaiken, minkä olen luvannut jo aiemmin tekeväni, mutta työmotivaation puutteessa ja ahdistuksessa en ole pitänyt lupauksiani. Ja nyt on ollut kiire, sillä tämä on viimeinen viikkoni nykyisessä työssä. Tai oikeastaan tänään tulee olemaan viimeinen päivä, sillä plussatunteja on kertynyt niin paljon, että teen tänään puolikkaan päivän ja huomenna olen saldovapaalla.

En tiedä johtuuko tämä kaikki väsymyksestä, mutta jotenkin uusi työkään ei tunnu enää helpottavalta, sillä minuun on pesiytynyt outo levottomuus, juurettomuus ja päämäärätiedottomuus. En jotenkin oikein tiedä, millaista minää haluan rakentaa ja mitkä ovat tavoitteeni tälle vuodelle. Millasia päivittäisiä rutiineita haluan, jotta saan pidettyä yllä unelmaminääni. Kaipuu ortorektisiin tapoihin on nostanut päätään ja toisaalta tuo kaipuu tuo myös hirveästi syyllisyyttä. I ei ansaitse sairasta puolisoa. Mutta enhän minä olisi sairas, vaan uskomattoman ja epäinhimillisen terve! 

 

Kuva on netistä

Katson aamuyöllä entisen Raw Alignmentin videoita ja minulle tulee kaipuu siihen kaikkeen. Ruskettunut iho, todella pieni, mutta kuitenkin treenatun näköinen keho, pitkät hiukset, vain terveellistä, vegaania ruokaa eikä mitään ylimääräistä. Yksinkertaista elämää kirkkailla väreillä ja niin mielessä kuin fyysisessä ympäristössäkin pelkästään se vähin tarvittava. Muistan, kun löysin hänen YouTube-kanavansa ensimmäistä kertaa kunnolla syksyllä 2019 ja se muutti elämäni, valehtelematta. Eivät niinkään ne uudet videot, mutta hänen vanhat askeleensa olivat niin inspiroivia ja toivat minulle aivan uudenlaisen yhteyden itseeni ja ympäröivään maailmaani enkä ole sen jälkeen enää huonoimpinakaan aikoina pystynyt palaamaan takaisin siihen, miten joskus näin kaiken.

Tuolloin kolme vuotta sitten katsoin kaikki hänen videonsa neljän vuoden ajalta ja muistan, miten palat loksahtivat paikoilleen ja löysin jotain sellaista minussa, jonka olemassaolosta en edes aiemmin tiennyt. Kävin koko asuntoni läpi ja hankkiuduin eroon kaikesta turhasta, muutin kertaheitolla unirytmini aamupainotteiseksi ja en sen jälkeen ole enää jaksanut valvoa, vaan herään mieluummin aikaisin aamusta ja katson auringon nousua. Tyhjensin vaatekaapistani kaiken turhan, maalasin muutaman oudon värisen huonekalun maanläheiseksi, jotta asuntoni tuntui yhtenäisemmältä ja rauhallisemmalta. Aloin nauttia elämän pienistä yksityiskohdista. Aloitin meditoinnin ja edistyin siinä nopein harppauksin. Aloitin salitreenaamisen ja edistyin siinäkin nopeasti. Aloin pitää itsestäni ja kodistani parempaa huolta ja tajusin yhtäkkiä, mikä minun ja I:n välillä oli tapahtumassa enkä enää pelännyt hypätä tuntemattomaan hänen kanssaan.

Se oli pelkkää tykitystä ja vuosi 2020 on edelleen tähän astisen elämäni paras vuosi. Ei, kaikki ei ollut täydellistä, mutta olin niin in the zone oman henkisen kasvuni ja laihduttamisen kanssa, että pienet huonot hetket eivät haitanneet. Mutta sitten muut ympärilläni alkoivat oireilla muutoksestani ja säikähdin. Muutuinko liikaa? Menettäisinkö kaikki vähäisetkin ystäväni? Pakkia, pakkia! Ja tuon jälkeen jäin häilymään jonnekin uuden ja vanhan minän välirajoille, ilman kunnon identiteettiä, ilman kunnon tavoitteita ja fokusta kunnes 2021 sain hetkellisesti taas tuosta kaikesta kiinni. Menettääkseni oikean minäni taas uudestaan tuon vuoden loppukesällä.

Kuva on netistä

Haluan olla taas minä. Haluan olla se universumia sädehtinyt energiapallo, mikä joskus olin. Kaikesta on tullut niin staattista enkä edes tiedä, onko minua ja I:tä olemassa ja toisaalta tiedän, että on. Tuntuu, että olen menettänyt otteeni aivan kaikkeen ja se ahdistaa eikä sen takia uusi työkään tunnu uudelta alulta, koska sisälläni loiskuu viemäriltä haiseva harmaa vesi. Joten huomenna, kun minulla on vihdoinkin aikaa hengähtää, teen kunnon suunnitelman siitä, miten minusta tulee taas se aurinko, joka joskus olin. Pyyhin kaiken tämän viime vuoden aikana kertyneen lian päältäni ja annan itseni olla oma itseni. Annan itseni muuttua laihaksi, uskallan istua tuntien ajan hiljaa eivätkä ajatukseni pelota minua, sädehdin puhtautta ja epäinhimillistä rauhaa. 

Sellainen minusta tulee. Oikea minäni, vihdoinkin. Back into Alignment.