Paksu sumu on vallannut Helsingin keskustan kadut ja maisema pysyy aavemaisen hiljaisena paikoillaan. Näky on kuin maailmanlopun jälkeiselta ajalta, "Maa ihmisten jälkeen" vai mikä sen yhden televisiosarjan nimi olikaan. Ja tuon hievahtamattoman ja paksun verhon takana minä avaan viimeinkin oman verhoni - tällä kertaa lopullisesti.
Kuten edellisessä tekstissä kirjoitin, tämä vuosi on ollut todella rankka ja laitan ehdottomasti kaiken vastuun itseni harteille. Sen takia olenkin nyt oikeasti hakenut apua ja käynyt jo muutamaan kertaan istumassa terapeutin vastaanotolla. Vielä en voi sanoa saaneeni mitään erityisen suuria ahaa-elämyksiä, mutta käynnit ovat pistäneet monet pyörät liikkumaan pääni sisällä ja saaneet minut tekemään muutoksia.
Rehellisesti sanottuna en muista kaikkia perustelujani tai tunnetilojani tältä vuodelta, siltä kuten täälläkin on ollut luettavissa, tänä vuonna on mennyt lujaa. Mutta olen onneksi sentään kirjoittanut niitä paperipäiväkirjaani. Niinpä elokuulta löydänkin suurta ahdistusta ja juurettomuutta, joita pahensi - hassua kyllä - muutama todella ihana hetki festareilla ja ystävien kanssa. Tuntuukin, että tänä vuonna nimenomaan uudet, positiiviset kokemukset ovat usein olleet niitä, jotka ovat loppujen lopuksi tuoneet ahdistusta ja juurettomuutta.
Sellaista henkeä haukkovaa pelkoa, joka tulee, kun pyöräilet aivan liian kovaa ja vaikka pelkäät kaatuvasi ja loukkaavasi itsesi todella pahasti, olet silti liian innoissasi tuosta vapaudesta rauhoittuaksesi ainakaan vielä. Ja noita haavereita minä olen pelännyt. Ymmärrän jälkikäteen, että niinkin pieni asia kuin aamu- ja iltameditaatiot olisivat luultavasti tehneet ihmeitä, sillä niiden kautta olisin saanut tuotua rauhan ja pysähtymisen sisälleni. Olisin pystynyt ottamaan pienen askeleen taaksepäin ja katsomaan elämääni ja kokemuksiani kuin ulkopuolisen silmin ja olisin luultavasti osannut nauttia noista uusista kokemuksista niin paljon enemmän. Punainen lanka elämässäni onkin selvästi se, että kun en meditoi, kaikki alkaa lipua pois käsistäni ja minusta tulee sinnetänne sinkoileva sekopää.
Joka tapauksessa olin kirjoittanut päiväkirjaani:
Mulla on sunnuntaista lähtien ollut taas tosi juureton olo ja tätä jotenkin lisää se, et en tiedä mitä haluun mun tulevaisuudelta ja se läikkyy kans blogin puolelle, joka on jotenkin konkreettisempi peili itelle tähän päiväkirjaan verrattuna. Koen edelleen suurta katumusta siitä, että paljastin totuuden siellä enkä antanut asioiden olla sillee millasiks ne oli muuttunu. Tälläkin hetkellä edelleen mietin et saisinko kuitenkin jotenkin tilanteen palautettua aikaan ennen tän vuoden huhtikuuta...
Musta tuntuu, että mulla ei ole mitään motivaatiota tuovia asioita mun elämässä enää. Valmennus on aivan yks hailee, ystävillä on itsellään tällä hetkellä niin vaikeaa, että sieltä ei saa mitään inspiraatiota, töissä menee ihan ok, mut ei mitenkään erityisen motivoivasti ja muutenkin tuntuu, että mä vain valun eteenpäin.
I ja Soul on olleet niin pitkään mun elämän kiintopiste. Lähivuosina äidiksi tuleminen, kiltiksi aasialaisen perheen esikoispojan vaimoksi ja lastenlasten äidiksi muuttuminen... Tohon liittyvät urajutut italialais-korealaisesta elämästä, kulttuurista ja ruoasta somettaminen TikTokin, Instan ja YouTube-kanavan muodossa...
Tää on ollut niin hiton sekava vuos. Sexmanen "Hulluus saa mut huutamaan" ja "Sekavaa ja hiton vaikeet". Ja kyllä, oon todellakin pilannu maineeni alkoholilla, mut lähinnä itteni ja mun blogin lukijoiden silmissä, koska muut ei todellakaan tiedä tästä mun likasesta salaisuudesta. Ja tähän soppaan sit vielä lisänä henkilö X, ei jumalauta.... Mä kadun sitä niin helvetin paljon, että mä laitoin sille viestiä viime kuussa. Miksimiksimiksimiksi..... Mitä helvettiä mä luulin saavuttavani?! Mut jotenkin mä en vaan pysty uskomaan sitä, et joku ei tajuais, kun hänelle siitä sanoo pitkien perustelujen kera..
Toiseen tekstiin olen kirjoittanut:
Huomaan jatkuvasti miettiväni et saisinko kuitenkin blogin "takaisin". Mun oma elämä on niin perseestä et haluaisin ees jonkinlaisen onnellisen lopun... Tarviin jotain, mikä tuo toivoa ja hymyn mun kasvoille, koska tällä hetkellä en pysty siihen tässä kontekstissa, jossa elän. Mulla ei oo minkäänlaista toivoa, vaikka tällä hetkellä mä en oikeestaan ees ihan hirveesti kaipaa sitä mun aiempaa unelmaelämää. There, I said it. Eikä ton kirjoittaminen edes tuntunut pahalta, vaan ehkä jopa helpottavalta...
Musta tuntuu, että tarviin sen valheellisen imagon, jotta mä saan motivaatiota nostaa itteni ylös täältä kuopasta. Jotta mulla on jatkuvasti joku muistutus siitä, millasta mun elämä voi olla, jos vaan ryhdistäydyn ja teen töitä mun unelmien eteen. Ja sit kuitenkin samalla mietin, et kadunko sitä taas, kun en voi olla oikeesti oma itteni... Onko se taas vankila, joka saa mut katoamaan vieläkin kauemmas omasta ittestäni? Ja ennen kaikkea ehkä se et miks mä teen tästä näin helvetin monimutkasta taas?!
Kolmannesta tekstistä päiväyksellä 18.8. löytyvät sanat:
Toi päätös palata on tuntunu edelleen oikeelta päätökseltä.
Sitten palasinkin blogiin, mutta mielialani laski automaattisesti maksimaaliseen vitutukseen, jota taisi jatkua marraskuuhun asti. Silloin sain kuitenkin vihdoinkin sellaista uudenlaista voimaa, mitä olen tarvinnut. Katsoessani nauravaa I:tä pöydän toisella puolella minut valtasi vihdoinkin sellainen rauha, jota olen etsinyt jo aivan liian pitkään.
Ystävyyssuhteiden osalta sitten tuntuukin siltä, että tämä vuosi on ollut aivan tuskastuttavan surkea ja tämä asia on myös huomaamattani ujuttautunut omaan minäkuvaani, asenteisiini ja siihen, millaisena näen mahdollisuuteni vaikuttaa omaan tulevaisuuteeni. Havahduin tässä kuussa siihen, että olen taas mennyt tutustuttamaan sen ainoan "ei-yhteisen" ystäväni, D:n, pääasialliseen ystäväporukkaani. Ja nyt olen uudestaan jo toistamiseen tilanteessa, jossa en voi avautua mahdollisista turhautumisen tunteistani kenellekään, koska en halua, että tuo yksi ystävä kokee olevansa kahden tulen välissä.
Kuten aiemmassa postauksessa kirjoitin niin tämä vuonna yksi rakkain ystäväni, K, on siis muuttunut oudon vihamieliseksi ja negatiiviseksi. Siitäkin huolimatta, että juuri tänä vuonna hän on vihdoinkin saanut elämäänsä asioita, jotka ovat helpottaneet hänen oloaan ja joita hän on toivonut jo vuosia.
Ehkä tämä kaikki on vain terapian esiin nostamia pullotettuja tunteita, mutta on ollut todella ahdistavaa ja surullista kuunnella miten hän puhuu muista ihmisistä. "Addikti on addikti ja kyllä se raha jostain löytyy" hän toteaa kylmästi henkilöstä, joka minun silmissäni on oikeasti tehnyt todella paljon positiivisia muutoksia tänä vuonna ja ymmärtänyt monta asiaa omasta terveydestään ja tulevaisuudestaan. Mutta tällaista armoa K ei voi antaa tuolle toiselle henkilölle, vaikka kärsii itsekin omista "addiktioistaan". Jos hänelle sanoisi nuo samat sanat, hän suuttuisi, mutta hänellä on kyllä lupa olla ilkeä muita kohtaan ja nimetä muut toivottomiksi tapauksiksi.
Tilannetta on pahentanut se, että K ei myöskään tietenkään voi vain ottaa hetkeksi etäisyyttä noista häntä ärsyttävistä henkilöistä, vaan hän on nimenomaan se, joka itse järjestää tapaamisia ja on se, joka on ensimmäisenä ehdottamassa kahvitteluja ja brunsseja. Tämä sama kaava toistui aiemmin myös, kun tuo henkilö oli hyvin läheinen B:n ja O:n kanssa: hän oli se, joka itse kutsui henkilön V paikalle, vaikka ei tehnyt mitään muuta kuin valitti hänestä tuntien ajan ennen kuin V saapui paikalle. Vielä hississä matkalla alas V:tä vastaan hän jauhoi kyseisestä henkilöstä ja B ja O olivat tietenkin mukana tässä.
Joka tapauksessa pääasiallisen ystäväporukkani keskellä D:stä tulee myös todella kärkäs ja muita tuomitseva. Hän vaatii ummet ja lammet etenkin miehiltä ja olen monta kertaa kesken keskustelun ihmetellyt, että onko hän edes suoraan kysynyt tuolta mieheltä mitä hän haluaa tai mitä mieltä hän on tilanteesta. Mihin D on todennut, että ei ole, hyvä pointti. Mitä... Tuntuu niin absurdilta, että lähes jokainen ystäväni on paljon positiivisempi ja armollisempi silloin, kun olen heidän kanssaan kahdestaan, mutta muiden ollessa läsnä tilanne valuu vääjäämättä hirveään räksyttämiseen ja siihen, että kaikki on perseestä. Etenkin muut ihmiset.
Myönnän kuitenkin, että minäkin olen valitettavasti osallistunut osittain tähän negatiivisuuden sykliin, sillä olen halunnut ymmärtää ystäviäni ja pohdiskellut heidän puoltaan asiaan tuomatta tarpeeksi sen toisen henkilön mahdollista näkökantaa esiin. Tämän he ovat varmasti tulkinneet sellaiseksi, että olen ollut samaa mieltä heidän kanssaan, vaikka oikeasti olen vain neutraalisti pohdiskellut asoita. Vasta eilen kävelyllä K:n ja S:n kanssa muistin sen, miten aiemmin suhtauduin tuollaisiin purkauksiin: vaikenemalla tai esittämällä konkreettisiin tekoihin ja muutokseen tähtääviä kysymyksiä.
Etenkin K on kuitenkin sitä mieltä, että hän on hirveän käytännöllinen ihminen ja haluaa löytää ratkaisuja, joten tuumasta tekoihin, eikö? Niinpä eilen hänen valittaessaan opiskeluistaan kysyin mikä sitten voisi olla ratkaisu siihen, että tuosta pääsisi yli. Ja hän tuntui hämmentyneen ihan toden teolla, kun hänen vaahtoamisensa yhtäkkiä katkaistiin ja tilanne palautettiin sellaiseen, jossa hänelle annettiin kaikki langat eikä hän ollut enää vain olosuhteiden uhri. Kun S oli jo kääntynyt omalle kotikadulleen ja jäimme K:n kanssa hetkeksi kahdestaan, K aloitti taas perhesuhteistaan vaahtoamisen.
K:n sanoessa taas hieman ivallisesti naureskellen sitä, miten iloinen hän on, että joulu on ohi ja että olipas taas joulu, olin aivan hiljaa. Sillä tiesin, että hän oli itse kutsunut itsensä isänsä perheen luokse Tapaninpäiväksi ja voin kuvitella, että jouluaatto sisälsi taas sivalluksia hänen äidilleen. Äidille, jonka K on sanoillaan laittanut jopa itkemään kesken aivan tavallisen sunnuntaibrunssin. Aluksi tuossa hiljaisuudessani pitäytyminen pelotti ja huomasin, miten kauaksi olen kadonnut siitä luottamuksesta, mitä minä aiemmin tunsin omaa järkähtämättömyyttäni kohtaan. Mutta kas vain, K oikeasti vaihtoi puheenaihetta ja huomasin, että hän itsekin rentoutui aivan eri tavalla, kun pääsi keskustelemaan muista kuin negatiivisista asioista.
Kun mietin koko tätä vuotta, on ehkä kokonaan väärin sanoa, että ystäväni on yhtäkkiä muuttunut tuollaiseksi. Osittain voi tietenkin olla kyse yksinkertaisesti siitä, että minä olen vihdoinkin herännyt horroksestani ja haluan taas olla todella tarkka siitä, millaisella energialla täytän ympäristöni. Sillä tuo jatkuva muiden piikittely ei tuo minulle(kaan) tunnetta siitä, että olen itse vastussa omasta elämästäni ja siitä kenen kanssa vietän aikani, vaan se tekee kaikesta sellaista, että sinut olisi vasten tahtoa loukutettu häkkiin. Tottahan se tietenkin on, että biologista perhettään ei voi valita, mutta K:llakin olisi kuitenkin mahdollisuus ottaa etäisyyttä perheeseensä. Hänelle onkin tullut pienenä järkytyksenä se, että kukaan ei yritäkään estää häntä viettämästä ensi joulua eri tavalla, vaan hänen perheensä ja myös me ystävät olemme suhtautuneet hänen soolojouluunsa hyvin positiivisesti. Mene, koe ja tee elämästä itsesi näköinen!
En toivo K:lle muuta kuin hyvää, sillä hän ansaitsisi olla onnellinen, itsevarma ja sädehtivä. En tiedä käykö hän piilossa läpi jotain sellaista, mistä me muut emme tiedä vai onko hän vain viime aikoina ollut taas liian paljon yhteydessä B:hen ja O:hon, jolloin hyvin usein hänen näkökantansa elämään ja sen mahdollisuuksiin muuttuu negatiiviseksi. Hyvä asia on se, että eilen hän kuitenkin pystyi vaihtamaan aihetta ja tilanne palautui tavallisen kevyeksi nopeasti, joten ehkä on vain kyse tavasta. Tiedän, että hän on ollut töiden takia tänä vuonna erityisen stressaantunut ja hänen kollegansa ja samalla ystävänsä ovat myös olleet oman stressinsä takia kroonisia valittajia.
Joten voi olla, että hän ei yksinkertaisesti itse edes huomaa sitä tapaa, jolla hän katsoo maailmaa tällä hetkellä. Ei voi kuitenkaan sanoa, ettei meillä olisi tänä vuonna ollut myös parhaimpia hetkiä ikinä! Niin paljon kyyneleet silmissä nauramista, aivan ihania muistoja ja yhdessä uusien asioiden kokeilua... Yritänkin nyt jatkossa parhaani mukaan kääntää hänen ajatteluaan ja puhettaan positiivisempaan, "mitä me voitais tehdä tälle asialle"-tyyppiseen käytännölliseen suuntaan ja katsoa, jos se muuttaisi jotain!
Ja sama koskee myös muita henkilöitä, jotka siirtyvät vaahtoamismodeen aivan liian herkästi ja unohtavat kaikkien kolikoiden kääntöpuolet. Totta kai minussa elää pieni pelko siitä, että tämä johtaa taas samanlaiseen solmuun kuin B:n ja O:nkin kanssa ja lopulta menetän taas hetkellisesti osan ystävistäni, mutta kaipa minulla on lupa olla hieman itsekäs ja vaatia lähellä olevilta ihmisiltä tietynlaista energiaa, jotta pääsen itsekin eteenpäin. Huomaan nimittäin nyt, että juuri tuo itse kaivetusta hiekkakuopasta huutelu ja valittaminen on se energia, joka on pitänyt minutkin paikoillaan ja olen osallistunut siihen itsekin tänä vuonna aivan liiaksi. Nyt kuitenkin lopetan tämän omalta osaltani, se on varmaa!
Ylipäätään tässä vuodessa kaikista typerintä on ollut se, että olen itse halunnut pyrkiä eteenpäin monella valinnallani ja silti olen jotenkin kokenut, että minun on pitänyt hakea turvaa sellaisista asioista, joita en enää ehdoin tahdoin halua elämääni. Oikea malliesimerkki siitä, mitä itsesabotointi voi pahimmillaan olla!
Olen keskustellut paljon erään ihanan henkilön kanssa. You know who you are. ♡ Olemme nyt joulun alla pohtineet sitä, miten paljon se loppujen lopuksi vie pois nykyisyydestä ja sitä kautta tulevaisuudesta, kun yrität tekohengittää jotain, minkä aika on jo mennyt ohi. Tämä on ollut vaikea ja kivulias prosessi, koska se tarkoittaa myös aina sitä, että sinun täytyy muuttaa identiteettiäsi. Olenkin viimein tämän vuoden loppupuolella sanonut ystävälleni sitä, että en jaksa enää yhtäkään identiteettikriisiä tälle vuodelle. Toteamus, johon he eivät oikeastaan reagoineet, joten en tiedä tuliko se heille yllätyksenä vai ei.
On ollut pelottavaa huomata, että olen valmis päästämään vanhoista unelmistani irti. Minun piti tehdä itselleni vain yksi aarrekartta ensi vuoteen, mutta niitä tulikin viisi. Jokainen niistä on täynnä kesän keveyttä, arkipäivän ihmeitä, Italiaa, urheilua ja puhtaasti syömistä. Kauniita alusvaatteita, punaisia varpaankynsiä, uskallusta päästää joku toinen lähemmäs minua kuin kukaan on koskaan päässyt. Kosketusta, lämpimiä rantoja, punaviiniä, naurua, brunsseja ystävien kanssa, meditointia, pysähtymistä, joogaa ja hetkessä elämistä.
Tuntuu, että olen vihdoinkin heräämässä oikeasti eloon.
Joku ehkä miettii miksi en vain jo katoa täältä. Kukaan ei halua sinua enää tänne, olet menettänyt kasvosi lopullisesti ja tämä on vain aivan helkkarin kiusallista ja noloa meille kaikille. Laita blogia yksityiseksi tai poista se ja häivy elämään elämääsi netin ulkopuolelle. Ja niin olin aluksi ajatellutkin tekeväni, mutta koen sen loppujen lopuksi samanlaiseksi pakoiluksi kuin pakoni pettymyksistä haaveisiin. Koen, että minun on aika ottaa vastuu ja tällä kertaa en voi paeta juurettomuuttani mihinkään. Tällä kertaa tuon sen terapeutille ja käsittelemme sitä yhdessä. Nyt en enää katoa mihinkään, vaan käsittelen elämässäni esiin tulevat tunteet, toiveet, pelot ja haaveet rohkeasti sellaisina kuin ne ovat. Ilman mitään filtteriä. Annan itseni tuntea häpeää niin kuin tällä hetkellä totta kai tunnen, mutta opettelen myös sitten päästämään siitä irti, oppimaan siitä ja menemään eteenpäin.
Minulla on edelleen niin paljon kerrottavaa esimerkiksi alkoholiin ja valmennukseen liittyen, mutta tämä teksti on jo paisunut niin valtavaksi, että ehkä on vain helpointa tehdä jonkunlainen toukokuusta joulukuuhun kuukausikatsaus ja avata nuo asiat siellä!
Tuntuu vapauttavalta avata tämä kaikki tänne - taas. Ei mitenkään imartelevalta ja ihanalta, mutta kuitenkin helpottavalta. Ja nyt se tuntuu aivan eri tavalla maadoittavalta kuin viime kerralla, jolloin en ehkä ollut aivan varma siitä pärjäisinkö ilman haavemaailmaani. Nyt tiedän, että pärjään kyllä ja että niin on paljon parempi! Teen vielä kuukausikatsauksen, listaan tavoitteeni ensi vuodelle ja päivitän uudelleenohjelmoinnin vastaamaan tulevaisuuttani - ei menneisyyteen palaamista. Lisäksi siivoan kotona jokaisen kaapin, jokaisen hyllyn, jokaisen laatikon, jotta voin aloittaa ensi vuoden järjestellyssä, kauniissa, puhtaassa, rauhallisessa ja seesteisyyttä tuovassa ympäristössä.
Mitään ei ole vielä lopullisesti menetetty. Ei todellakaan. Tästä tämä kaikki vasta alkaa - vihdoinkin! Ja tämä on oikeasti viimeinen kerta, kun joudun tekemään tämän, mutta haluan taas pyytää teitä anteeksi. Kaikesta. En pyydä ketään pysymään täällä enää, koska tiedän, että mikään ei varmasti enää tunnu teille todelta ja olen siitä pahoillani ja harmissani. The messiest blogger award goes to... Mutta lupaan, että tätä ei tarvitse enää elää ikinä uudestaan läpi.
The first step towards getting somewhere is to decide that you are not going to stay where you are.”J.P. Morgan
Tääl ollaan! <3 Me päästään kyl menneistä jutuista irti, mä uskon siihen!! Nyt vaan täysil eteen päin!
VastaaPoistaKiitos ihana ja todellakin, näin juuri tehdään! ♡
Poista