Jälleen täällä

Kuva on omani

Italia tiputtaa minut selvästi aina blogista, sillä siellä haluan vain elää la dolce vitaa ja saavuttuani takaisin Helsinkiin tipun aina hassuun ahdistavan pysähtyneisyyden kuoppaan, jolloin en myöskään saa itsestäni irti tekstiä. Postaustaukoon sisältyy aivan mahtavia ja myös umpi surkeita päiviä. Paljon naurua, oman merkityksen ja tarkoituksen kokemista, maadoittumista, elämästä nauttimista, itkemistä, pohjatonta juurettomuutta ja alakuloisuutta, hermostuneisuutta, toivottomuutta...

Eilen kärsin käytännössä koko päivän ajan oudosta alakuloisuudesta, mutta tänään olen herännyt ihan iloisena. Tosin huomaan, että nyt alakuloisuuden vire alkaa liplattaa hiljalleen ääriviivojani vasten, mutta yritän jotenkin saada sen sanoitettua ja sitä kautta toivottavasti tuo virta menettää voimansa. Olen pohdiskellut paljon asioita pääsemättä mihinkään lopputulemiin. Tuntuu, että elämä polkee taas klassisesti paikoillaan ja että olen jumissa arjessa, johon en saa kunnollista muotoa. Tuo arki on kuin roskaa ja eri värejä siellä täällä oleva ruma muovailuvahaköntti. 

Luulen kuitenkin, että todella syvistä tunnetiloistani huolimatta tilanteen korjautumiseen on kaksi hyvin helppoa toimenpidettä: liikunta ja puhdas ruokavalio. Esimerkiksi pelkkä tanssituntien välistä jättäminen tuo itselle inhottavan olon, koska tanssiminen ja siinä kehittyminen tuo minulle niin paljon iloa. Tuota voisi verrata siihen, että tiedät, että sinun täytyisi käydä suihkussa, mutta et käy ja illalla käyt makuulle niihin samoihin rasvasta hieman viileisiin ja tahmeisiin petivaatteisiin, jotka sinun piti vaihtaa, mutta et vaihtanut. Näennäisen pieniä asioita, jotka eivät ehkä vaikuta heti, kun ensimmäisen kerran jätät asian tekemättä, mutta hiljalleen se alkaa painaa mielialaasi ja mukavuuttasi alas.

Tämä on jo toinen kevät, jolloin en koe sellaista suurta iloa mitä aiemmin olen kokenut, mutta uskon, että saan kyllä tilanteen muutettua omilla valinnoillani. Se terveyteen liittyvä asia, mistä minun piti siis kirjoittaa aiemmin oli se, että setäni piti tilata itselleen aivan yhtäkkiä ambulanssi, päivystyksessä hänelle diagnosoitiin sepelvaltimotauti ja hän joutui aloittamaan lääkkeet heti samana päivänä. Tähän sukulaiseni ovat lähinnä reagoineet toteamalla, että meillä nyt vain on tällaisia sairauksia suvussa. Ohittaen kokonaan sen faktan, että lähes jokainen näistä sukulaisista on ylipainoinen, syö aivan liikaa lihaa ja maitotuotteita, osa polttaa lisäksi tupakkaa, alkoholin käyttö on hyvin suurta ja vain harva harrastaa riittävästi liikuntaa. 

Mutta on niin paljon helpompaa vedota sukurasitteeseen ja napsia lääkkeitä kuin karkkia sen sijaan, että oikeasti eläisit terveytesi edellyttämällä tavalla ja joutuisit ehkä kieltäytymään jostain epäterveellisestä. Kuten todettua, minä en aio suostua tuohon lääkekarnevaaliin ja vaikka en todellakaan ole ollut täysin esimerkillinen viime aikoina, tiedän, että minusta on tähän. Olen aina välillä pyöritellyt päässäni kaikenlaisia kitudieettejä, joilla olisin ennen kuin tapaan pitkästä aikaa B:n ja O:n, mutta oikeasti minä haluan olla terve enkä pelkästään laiha. Haluan olla säteilevän terve sellaisella tavalla, johon vain harva pystyy. 

Maaliskuu ja huhtikuu ovat selvästi olleet poikkeuksellisen huonoja kuukausia ja minulla on ikävä sitä energiaa ja toivon tunnetta, mikä minussa paloin tammikuussa. Silloin minusta tuntui suorastaan pysäyttämättömältä, kun niin moni asia loksahteli paikoilleen minun tekemättä lähes mitään! Mutta ei auta muu kuin vain nousta täältä ja alkaa taas kasvattaa momentumia. 

Aloitin tänään (viimeinkin!) kirjoittamaan uuteen päiväkirjaani, mutta revin heti tuon ensimmäisen sivun pois, sillä aloitin aivan väärällä tavalla valittaen kaikesta siitä, mikä tällä hetkellä on pielessä. Sen sijaan nyt aloitan päiväkirjani uudestaan listaamalla nuo asiat siinä kategoriassa, minkä alla olevia asioita en huoli elämääni enää. Jos haluan olla unelmien minä, minun täytyy taas nähdä se vaiva, että joka askeleella rakennan tuota uutta identiteettiä ja etsin fyysisestä todellisuudesta todisteita siitä, että olen jo perillä. 

Tämä oli nyt todella sekava ja ei-mitään-sanomaton teksti, mutta en jotenkin saa itsestäni nyt muuta irti... 

Nopea päivitys

Anteeksi, kun en ole kirjoittanut hetkeen enkä nytkään ehdi kuin ilmoittaa, että kirjoittelen paremmin joko huomenna tai torstaina! :( Tässä on tapahtunut taas kaikenlaista sekä oman terveyden että myös setäni terveyden osalta ja tämä kaikki saa ortoreksiahaaveilun nousemaan taas pintaan. 

Haluan omalla esimerkilläni osoittaa, että sukurasitteiden taakse piiloutuminen on pelkkää laiskuttaa ja oman vastuun pakoilua. Haluan tehdä kehostani terveellisimmän version ikinä ja viime yönä erinäisistä oireista kärsiessäni lupasin, että jos selviän vielä tämän kerran kuin koira veräjästä, palaan takaisin todella tiukkaan elämäntapaan. Otan elämänohjeekseni Michael Gregerin kirjan "How Not To Die" enkä pelleile enää ikinä. 

Vielä tämä päivä kärsittävänä läpi töissä ja sitten huomenna aamukuudelta lentokoneeni nousee kohti Müncheniä, missä vaihdan Roomaan lähtevään koneeseen. Sieltä matkustan sittenkin alkuperäisestä suunnitelmastani poiketen kolme tuntia junalla Arezzoon ja vielä lopulta serkun kyydissä Vespalla 40 minuuttia nonnan luokse. Kaikki selviää kyllä... Niin on pakko tapahtua. Ei ole muuta vaihtoehtoa.

Herätyksiä

Kuva on omani

Torstaina itkin pilvetöntä iltataivasta katsellessa. Nyyhkytin ääneen, niistin nenääni enkä saanut kyyneleitä loppumaan. Itkin onnesta. Pakahduttavasta onnesta, jota en ole tuntenut niin pitkään aikaan, että olin unohtanut, miltä se tuntuu. 

Ainoa minua varjostanut asia on jotain todella surullista, mitä näin torstaina, enkä jostain syystä vain pääse tästä yli. Kuva siitä miehestä ponnahti uudelleen ja uudelleen esiin torstain ja perjantain välisenä yönäkin. ᴛᴡ, äʟä ꜱʏö ᴛᴀɪ ᴏʟᴇ ᴊᴜᴜʀɪ ᴛᴇᴋᴇᴍäꜱꜱä ʀᴜᴏᴋᴀᴀ ᴛäᴛä ʟᴜᴋɪᴇꜱꜱᴀ! Näin siis raitiovaunusta eräällä pysäkillä kyykänneen miehen. Olin matkalla päinvastaiseen suuntaan kuin hän ja odottelimme pitkään valoissa. Liian pitkään. Nopeasti tajusin, että kyseinen mies ei ollut nähnyt selvää päivää enää moneen kymmeneen vuoteen ja että hän oli ulostamassa. 

Siirsin päätäni välittömästi niin, että raitiovaunun oven kehys tuli minun ja miehen väliin ja leikin etten ollut nähnyt mitään ihan niin kuin kaikki muutkin. Kuitenkin joku sai minut katsomaan häntä uudestaan. Viimeisen haaleanoranssin ulostepötkön tipahtaessa raitiovaunupysäkille, mies ilmeisesti yritti siirtyä seisoma-asentoon, mutta kauhukseni seurasin, kun hän alkoikin kellahtaa todella hidastetusti edelleen kyykkyasennossa lämpimän, tahmean ulosteensa päälle. Ja siinä hän sitten makasi, selällään omassa ulosteessaan jalat edelleen kyykkyasennossa koukussa, mutta nyt ilmassa. Ja siinä maatessaan hän alkoi hitaasti vetää housuja ylös. 

Tässä kohtaa raitiovaununi pääsi valoista eteenpäin ja minä siirryin näennäisesti pois tuosta tilanteesta, mutta se on jäänyt kummittelemaan mieleeni. Raitiovaunupysäkiltä on suora näköyhteys lähes vieressä olevaan yleisöwc:hen, joihin raahautuvat jopa aivan totaalisen aineissa olevat henkilöt. Kuinka kaukana todellisuudesta sinun täytyy olla, jotta et edes yritä piilottaa ulostamistasi. Et hakeudu minkäänlaiseen edes minimaaliseen suojaan eikä kyse selvästi ollut ripulista, jolloin sinun on tehtävä valintasi nopeasti. 

Kuva on omani.
Kaikki tyhjentämäni alkoholi joulukuusta tähän viikkoon asti. Kaikista pahinta on se, että
tuo ei edes näytä omaan silmääni "niin pahalta". Mielessäni ajattelen, että
noiden juominen on kuitenkin sijoittunut usealle eri kuulle.
Mutta ei, tuollaista näkyä en aio enää koskaan katsoa!

Minulla on vielä pitkä matka samaan tilaan, mutta tuossa hetkessä tajusin sen, että jostain tuonkin miehen alamäki on alkanut. Jostain sellaisesta, mistä hän on varmasti monet kerrat silloin useita kymmeniä vuosia sitten todennut, että ei hätää, tilanne on hallinnassa. Ihan niin kuin minäkin. Keksit tekosyitä ja selityksiä toistensa perään kunnes ulostat keskellä kirkasta päivää, keskellä Helsinkiä. Häpeäkseni myönnän, että perjantaiaamuna istuin raitiovaunussa juuri sille oikealle puolelle, jotta näin sen kohdan, jossa tuo mies oli ollut ja kyseinen alue oli kokonaan pesty. Joten varmasti vähintään joku raitiovaunukuski on soittanut poliisit hakemaan tuon miehen ja hänen jälkensä on sittemmin siivottu. 

Tuon näkemisen jälkeen minulla on ollut sellainen olo, että en saisi olla onnellinen. Että se on jotenkin irvokasta olla pullollaan uudenlaista elämäniloa, kun jonkun elämä on noin loputtoman syvissä vesissä. Mietin onko sillä miehellä enää ollenkaan perheenjäseniä, ystäviä, sukulaisia. Onko kukaan läheinen siivoamassa hänen asuntoaan siinä vaiheessa, kun hän löytyy sieltä kuolleena. Ei jos, vaan kun. Ja toisaalta eikö tosiaan olisi enää tehtävissä mitään, mikä voisi pelastaa hänet. Voisiko tuo torstainen kauniissa kevätsäässä tapahtunut hetki kuitenkin olla se, jolloin hän tajusi tilanteensa ja haki apua. Ja että muutaman vuoden päästä hän katsoisi tuota hetkeä, pudistaisi surullisena päätään ja toteaisi hiljaisella äänellä, että hän ei enää ikinä halua olla noin syvällä. Ei enää ikinä.

Perjantain alkoholittomuus oli helppoa tuon jälkeen. Sillä loppujen lopuksi jokainen meistä voi pelastaa vain itsensä. Perjantaina siis kävelin töistä kotiin Hakaniemen kautta, nautin keväisestä vaikkakin hyvin tuulisesta säästä, ostin kaksi alkoholitonta lonkeroa ja Kåskan Selvin päin-juomia ja totesin holittomien lonkeroiden sisältävän vain noin puolet holillisten versioiden kalorimäärästä. Tapasimme R:n kanssa, aloitin Sinkkuelämän toisen tuotantokauden, laitoin kasvomaskin, tein jalkahoidon ja vihdoinkin oikeasti rentouduin. Enkä feikannut rentoutumista hermomyrkyllä eli alkoholilla ja valvonut puoleen yöhön.

Kuva on omani.
Satuin asettelemaan eilen mullanvaihtoalustakseni juuri sellaisen aukeaman,
josta kyseinen ilmoitus tuijotti minua vastaan.

Lauantaina heräsin seitsemältä oikeasti levänneenä ja onnellisena, tein aamumeditaation, jonka aikana kyynelehdin taas, kävin aamukävelyllä ja aloitin Pullo/tölkkiepisodi Part 2:sen. Ja sen vihoviimeisen, jonka aion elämäni aikana tehdä! OG-lukijat muistavat varmasti tämän hulppean episodin lokakuulta 2022. Tuolloin kävin tosiaan palauttamassa kahden ja puolen pussin erässä pulloja eri ruokakaupppoihin ja olin järkyttynyt siitä, millainen määrä etenkin vodkapulloja tuli palautettua (14 kpl). Ja kyllä, onhan tuo järjetön määrä, mutta tällä kertaa tuli rikottua sellaisia ennätyksiä, joista en todellakaan ole ylpeä... 

Tällä kertaa tein yhteensä neljä eri palautusreissua, joista kaksi oli pienempiin lähikauppoihin, yksi S-markettiin ja viimeinen reissu tänään heti kahdeksalta aamulla Triplaan. Tänään kävin siis hakemassa varastostani yhden valtavan kokoisen muovipussin, jonne olin viime vuonna piilottanut pulloja ja vienyt ne pois jaloista varastoon, koska en saanut niitä enää piilotettua minnekään asunnossani. 

Tässä pientä vertailua, joka puhuu karua tarinaa siitä, millaisia tapoja kehitin itselleni joskus vuoden 2023 lopulta lähtien ja mitkä kulminoituivat viime vuonna. 

Vuoden 2022 episodi eli pullot ja tölkit noin ajalta 2020-10/2022:

• Lasipulloja: 32
• Tölkkejä: 38
• Todella pieniä pulloja (0,2-0,25 l): 7
• Pieniä pulloja (0,5 l): 14
• Isoja pulloja (1,5 l): 22
• Pantittomia pulloja: 4
• Yhteensä: 117 kpl eli 21,20 euron verran pantteja

Vuoden 2025 episodi eli pullot ja tölkit noin ajalta 02/2024-03/2025. Tosin palautin viime vuonna muistaakseni kolme kassillista pulloja ja tölkkejä eli tämä järkyttävä tulos on senkin jälkeen, kun olen tyhjentänyt kokoelmiani:

• Lasipulloja: 21 
• Tölkkejä: 240 
• Todella pieniä pulloja (0,2-0,25 l): 10 
• Pieniä pulloja (0,5 l): 37 
• Isoja pulloja (1,5 l): 4 
• Pantittomia pulloja/tölkkejä: 11
• Yhteensä: 323 kpl eli 48,1 euron verran pantteja

Kuva on omani

Hiljaiseksi vetää. Jo perjantaina, kun en vielä ollut edes päättänyt suorittavani tuota palautusepisodia, etsin alkoholittomuuteen lisämotivaatiota vuoden 2022 päiväkirjastani, josta löysin muun muassa tällaisen kirjoituksen:

[Olin tavannut muutamaa uutta tuttavuutta ja avautunut heille siitä kaikesta, mitä olin käynyt läpi B:n, O:n ja K:n kanssa. Tämä oli ensimmäinen kerta, kun olin oikeasti uskaltanut avata tunteitani ja huomasin hämmästyksekseni, että läpikäymäni ei ollutkaan mitään normaalia tai sellaista, mihin olisi pitänyt tottua niin kuin minä olin tottunut. Lisäksi tämä oli ensimmäinen kerta lähes vuosiin, kun istuin lauantaina alas viettämään aikaa ihmisten kanssa 100%:sesti ilman alkoholia. Asia, jota olin kaivannut jo todella pitkään, mutta johon BOK eivät koskaan suostuneet enkä minäkään uskaltanut olla täysin selvinpäin heidän seurassaan.]

... ja sit tuli puheeksi alkoholi. Sanoin, että oli aivan todella ihanaa jutella sellaisten ihmisten kanssa, joita ei ihan hirveesti kiinnosta juoda. Tuntui siltä, että puhui oikeasti aikuisten kanssa eikä siis tietenkään B, O ja K ole kokonaan täydellinen vastakohta A:lle, H:lle ja J:lle. Mutta etenkin juominen ja sellainen tietynlainen ämmämäisyys ja teinitouhu ovat ne kolme isoa asiaa, joita ei eilen ollut ja se oli todella virkistävää!

Oli aivan ihanaa kävellä täysin vesiselvänä kotiin Tukholmankadulta! Taivas oli lähes pilvetön ja tuntui siltä, että sininen taivas oli niin paljon sinisempi selvinpäin. En oikeasti muista milloin oon viimeeksi ollut noin onnellinen ja luottavainen siitä, että oon tehnyt juuri oikeat päätökset holittomuuden ja BOK:ista irtautumisen suhteen.

Ja kirsikkana kakun päällä oli noiden lopullisten yllä olevien lukujen näkeminen tänään aamulla. Eilen söin liikaa, tiedän, mutta tällä hetkellä oikeasti en edes välitä siitä! Murehdin sitä sitten ensi viikolla, sillä nyt haluan ratsastaa tällä ihanalla vanhan tutun minän aallolla. Alun pettymys siitä, että lauantain deittini peruikin tapaamisen, koska on kiinnostunut jostain toisesta, on muuttunut kiitokseksi siitä, että olen saanut keskittyä itseeni. Kävin eilen ostamassa uuden pienen ja suloisen päiväkirjan, joka tulee täyttymään nopeasti, mutta en ole enää vuosiin valinnut eri kokoisia päiväkirjoja, vaan tylsästi perus A5-kokoisia kovakantisia. 

Nyt kuitenkin odotan innolla sitä, että pääsen tänään täyttämään tuon hauskan pienen kirjasen sivuja tämän hetken suuressa positiivisessa murroksessa olevalla minällä. Ja toisaalta tälle vuodelle tekemäni script itse asiassa hassua kyllä sisältää kaikki nämä suuret muutokset: alkoholin minimaalinen kulutus, puhdas vegaani ravinto ja aktiivinen elämä. Joten ei kai minun pitäisi edes olla mitenkään hämilläni tai yllättynyt, sillä tuo kaikki on muhinut alitajunnassani viime vuoden loppupuolelta asti. 

Tänään käyn nopeasti Stockan hulluilla päivillä, kävelyllä ja pesen vielä toisen lastillisen pyykkejä tälle viikolle. Nautin elämästä selvinpäin, hankin uusia matchejä Bumblessa ja illemmalla teen itselleni huomisaamuksi litran herkullista vihermehua. Elämä on niin kaunista.

Nothing you wear is more important than your smile.

-Connie Stevens

To become myself again

Kuva on omani

ɴᴏᴡ ᴘʟᴀʏɪɴɢ: 
ꜱᴜɴʙᴀᴛʜᴇʀꜱ - ꜱᴜᴍᴍᴇʀ ɪɴ ᴛʜᴇ ᴄɪᴛʏ
0:36 ─❍────── 2:46
↻ ⊲ Ⅱ ⊳ ↺

✥﹤┈┈┈┈┈┈┈┈┈┈┈┈┈┈┈┈┈┈┈﹥✥

Minusta tuntuu niin ihanalta. Ei varsinaisesti uudelta, mutta vanhalta ja tutulta kaikella mahdollisella hyvällä tavalla. Kävelin eilen töiden jälkeen kotiin, viikkasin pyykit pois, imuroin (vihdoinkin), pyyhin pölyt (vihdoinkin), pesin vessan (vihdoinkin) ja luuttusin koko asuntoni (luojan kiitos, vihdoinkin!). Siinä vaiheessa, kun viimein seitsemältä ehdin istahtaa ruokapöydän ääreen syömään päivällistä ja katsoin puhtautta kiiltävää asuntoani sekä kaunista lähes pilvetöntä taivasta, havahduin siihen soittolistaan, jota olin kuunnellut koko siivousurakkani ajan. 

Löysin sen soittolistan heinäkuussa 2022 ja yhtäkkiä tuossa hetkessä minulle tuli jotenkin todella raskas ja rauhallinen olo. Sellainen kuin joku olisi vierittänyt eksyksissä olleen suuren kiven takaisin omalle paikalleen. Silmieni edessä vilisivät tuon kesän muistot. Kesän, joka on vuosien saatossa jostain syystä värjäytynyt muistoissani yhdeksi huonoimmaksi kesäksi ikinä. Mutta nyt muistin niin paljon enemmän.

Tein alkukesästä päätöksen erkaantua B:stä ja O:sta ja vaikka se sattui, se sinetöityi heinäkuun lopussa erinäisten tapahtumien kautta, jolloin surustani huolimatta minut saavutti vahva tunne siitä, että päätökseni oli oikea. Olin koko kesän juonut huomattavasti vähemmän kuin vuosiin, sillä humalassa oleminen toi oikeastaan pintaan vaan epämukavia ja ahdistavia muistoja ystäväporukkani kännisekoiluista ja draamoista. 

Selvinpäin kesän viettämisestä tuli minun tapani ottaa ihan kunnollinen ja näkyvä pesäero B:hen ja O:hon ja tässä kohtaa myös K:hon, jonka kanssa onneksi olemme sopineet ja olemme edelleen viikottain tekemisissä. Joka tapauksessa alkoholittomuuteni olikin yksi syy, mikä aiheutti draamaa tuolloin kesällä 2022, mutta minä pysyin lähes järkähtämättä siinä. Totta kai välillä etenkin Italiassa hyvä punaviini vei mukanaan, mutta tuo soittolista toi mieleeni sellaisia alkoholittomuuteen liittyneitä muistoja, jotka olin aivan kokonaan unohtanut. 

Miten istuin elokuussa 2022 tulikuumilla rantakivillä kirjaa lukien, juomana kylmä Nokian Panimon Sun'n Red Cherry tai Majestic Mango ja huomasin ensimmäistä kertaa hämmästyksekseni miten moni muu rannalla olija ei myöskään itse asiassa koskenut alkoholiin. Humalassa ollessani en ollut koskaan rekisteröinyt tuota. Tuona kesänä tein parvekkeelleni ihanan kotoisan elokuvakatsomon ja katsoin siellä muutaman elokuvan jääpalakylmää, alkoholitonta sangriaa nauttien. Miten kävin iltakävelyillä täysin selvinpäin ja nautin jokaisesta hetkestä eikä minussa välkähtänyt pientäkään kateutta niitä kohtaan, joiden askeleet haparoivat tai puheen volyymi oli selvästi humaltuneen ihmisen. Päinvastoin: olin pakahduttavan täynnä kiitollisuutta ja onnea siitä, että sain olla selvinpäin. 

Ja olen niin iloinen, että nuo muistot tulivat pintaan, sillä ne tuovat minulle suorastaan kuplivan ihanan odotuksen siitä, mitä alkoholiton kevät ja kesä voivat minulle tarjota! Tällä hetkellä olen niin uskomattoman onnellinen. Olin työporukastani ainoa, joka teki pomolleni kattavan katsauksen töitteni tämän hetken tilanteesta ja sain luultavasti juuri siksi anteeksi sen, että en saanutkaan pitkistä työpäivistä huolimatta kaikkea tehtyä maaliskuun loppuun mennessä. Mutta hän selvästi luottaa rehellisyyteeni ja siihen, että hoidan hommat kyllä kasaan ennen sitä ihan viimeistä deadlinea enkä todellakaan aio pettää häntä! En enää ikinä.

Koin eilen suuren intuition aallon miesten osalta ja blokkasin muutamat henkilöt, joita olen roikottanut mukana, mutta joiden sijaan käyttäisin mieluummin aikani muihin. Heissä on vain koko ajan ollut joku selittämätön outo viba eikä heidän kanssaan ole pystynyt kunnolla keskustelemaan siitä, mitä kumpikin etsii ja haluaa. Thank u, next! Lounaani on lähes huomaamatta muuttunut kokonaan banaaneiksi eli raakapatukatkin ovat jääneet pois ja myös tästä olen todella onnellinen. Tunnen kasvoista ja vaatteiden istuvuudesta, että olen hoikistunut ja se tekee oloni niin ihanaksi ja positiviiseksi. Olen meditoinut joka aamu ja ilta ja se on rauhoittanut mieleni. 

Ja kirsikkana kakun päällä on eilen varatut lentoliput kohti Firenzeä 14 päivän päästä. Tästä tulee niin upea kuukausi.

Huhtikuu

Kuva on omani

Huolimatta siitä, miten tämä viikkon on alkanut, juuri nyt mielialani on hyvä, positiviinen ja luottavainen. Viime viikko ei tosiaan ollut täynnä kovin hyviä valintoja, sillä join kolmena päivänä: keskiviikkona (6 x 0,33 l lonkero), perjantaina (2 x 0,5 l siideri, 1 pina colada, 1 hard seltzer ja 2 x 0,5 l lonkero) ja lauantaina (4 x 0,33 l lonkero). Torstaihin heräsin levänneenä ja rentoutuneena enkä todellakaan katunut keskiviikon valintaani, mutta tunsin lieviä virtsatietulehduksen oireita. Huomasin viime vuonna, että tällaisia oireita tuli yleensä aina, kun olin edellisenä päivänä juonut, mutta nuo oireet katosivat päivässä, kun vain pidin huolta siitä, että join paljon vettä.

Ja niin nuo oireet katosivat nytkin perjantaihin mennessä. Paitsi, että sitten join taas (ja poltin kaksi tupakkaa matkalla kauppaan ostamaan lisää juotavaa) ja oireet palasivat. Ja tällä kertaa ne pahenivat niin, että tänään tunsin oikeasti todella suurta epämukavuutta. Niinpä kävin lounastauolla hakemassa kaksi puolen litran sokeroimatonta karpalomehupulloa ja join yhden niistä työpäivän aikana ja toisessa on vielä jäljellä yksi lasillinen. 

Ja tällä hetkellä olo on oikeasti taas ihan normaali - luojan kiitos! Kävelin töistä kotiin, pesin vihdoinkin ison lastillisen pyykkiä ja kävin vielä tunnin kävelyllä. Olen töissä kuunnellut erään raakavegaaniryhmän viikottaisia livestriimejä ja ammentanut niistä inspiraatiota. Kyllä, huomaan siellä välillä pieniä ristiriitaisuuksia ja usein nyrpistän hieman kasvojani, kun ryhmän ylläpitäjän vastaus on ostaa häneltä tunnin kestävä henkilökohtainen konsultaatio, joka maksaa lähes 300 euroa. Mutta kun jätän pienet yksityiskohdat huomioimatta ja otan noista striimeistä irti sen, minkä minä tarvisen, saan itseeni taas sellaista samanlaista maailmaa syleilevää intoa, jota joskus puhkuin. 

Ja sitä samaa intoa tunsin tänään kävelyllä. Yhtäkkiä huomasin, että minä kävelin taas koko tunnin kävelyn hymyillen - ja selvinpäin. Viime vuonna tuntui siltä, että hymyilin kävellessäni enää vain pienessä seitin ohuessa, mutta en halua tuota enää ikinä. En enää ikinä. "Give yourself a gift of discipline when it comes to the foods you eat. The way you have discipline in one thing is how you handle all the things in your life. When we become addicted to food or alcohol or drugs or whatever it might be... It stops our personal growth".

Sunnuntaina kävin vesikasteessa. En sen takia, että se jotenkin maagisesti tekisi kaiken työn puolestani, vaan sen takia, että halusin ja tarvitsin jonkun uuden kokemuksen, jonka innoittamana pääsen aloittamaan huhtikuun. Ja samalla loppuelämäni. Kehoni reagoi niin hyvin RT4MT:iin alkoholin täyteisistä virheistänikin huolimatta, unenlaatuni on vihdoinkin palautumassa normaaliksi, olen energinen ja fyysinen kuntoni tuntuu parantuneen. Paitsi, että...

Kuva on omani

Noiden virtsatietulehduksen oireiden lisäksi olen tulossa taas kipeäksi. Yllättyneet jonoon! Olkoon tämä kaikki nyt merkkinä siitä, että tämä on viimeinen tilaisuuteni tehdä täyskäännös. En pyri kokonaan absolutismiin, vaan siihen, että juon ainoastaan sosiaalisissa tilanteissa, sillä ne ihmiset, joiden kanssa vietän eniten aikaa, juovat todella vähän. Sitten on ne bileihmiset, mutta heille minä kerron nyt, että minun täytyy priorisoida juoksutreenit. Ja vähitellen totun taas siihen, että olen selvinpäin ja tiedän, että sitten en taaskaan enää kaipaa alkoholia puuduttamaan aivojani. Vähitellen minusta tulee taas jokaisessa ystäväporukassani se, joka inspiroi muutkin alkoholittomuuteen niin kuin tein joskus vuosia sitten.

Jo viime viikon torstaina kirjoitin paperipäiväkirjaani siitä, miten ikävä minulla on sitä minua, joka oikeasti pelkäsi epäterveellisiä asioita. Miten absurdia onkaan, että emme saisi pelätä karsinogeenejä sisältäviä asioita, kuten lihaa ja alkoholia! Totta kai kehomme kestävät noita jopa hyvin pitkiäkin aikoja, mutta miksi sen pitäisi olla hyväksyttävää, että myrkytät kehoasi? 

Luulenkin, että annan tämän RT4-kokeiluni hiljalleen tuoda minut takaisin siihen todellisuuteen, että voin valittaa ja itkeä sitä, miten on vaan niin paljon helpompaa elää kuin muutkin, mutta kiinnostaako se minun kehoani? Ei, ei todellakaan! Kuten yhdessä livestriimissä todettiin: "Being on the top is lonely but it's the God's view". Ja minun on tehtävä, mitä minun on tehtävä kehoni, temppelini, takia. Mieleni tulee kyllä perässä ja seuraa. 

Kesäkuun alussa on tulossa yksi tapahtuma, jonne tulevat B ja O:kin ja tämä tuntuu viimeiseltä tilaisuudeltani sulkea tuo ovi. Revenge body, revenge life. Laskin kauhuissani, että minun pitäisi syödä vain 900 kaloria, jotta saavuttaisin suunnittelemani tavoitepainon tuohon mennessä, kunnes totesin, että ei painoni ole se, joka määrittää miten vaatteet istuvat päälläni, vaan mittani. Joten jatkan alkuperäisessä kalorisuunnitelmassani pysymistä, irtaudun lähes kokonaan alkoholista ja tähtään siihen, että myös lämpimät vegaanit ateriani ovat mahdollisimman puhtaita. Käyn kerran viikossa tanssitunneilla, lenkkeilen tavoitteellisesti ja kerran viikossa käyn salilla treenamassa reisiä eli polvia tukevaa treeniä sekä vatsat painoilla. 

Ja sitten kehoni muotoutuu sellaiseksi kuin se muotoutuu. Realistisesti kuitenkin tiedän, että korkeampikin paino riittää, sillä liikun nykyään niin paljon enemmän kuin joskus. Ne samat luvut eivät toimi enää kehoni mittareina ja minun täytyy osata päästää niistä(kin) irti. Mutta se, mistä en päästä irti on siitä näystä, jossa kävelen sisään korkeissa koroissani, hiukseni ovat paksut ja kiiltävät, ihoni kuulas ja puhdas, olen hoikka, päivettynyt ja minusta huokuu se kaikki, jonka B ja O yrittivät kuolettaa minusta pois. 

Olen vihdoinkin minä, mutta niin paljon syvemmin kuin edes vuonna 2021. Tämä on se visio, jonka annan ohjata minua eteenpäin! Kaikki merkit vievät minua oikeaan paikkaan, sillä eilen hämmästyksekseni jopa huomasin, että Alyse Parker oli laittanut näkyviin kolme (3, miten maaginen luku!) aiemmin piilottamaansa videota niiltä ajoilta, kun hän asui vielä Havaijilla ja oli pääosin raakavegaani. Nuo videot ovat olleet piilotettuina ainakin vuodesta 2019 lähtien, luultavasti pidempäänkin ja nyt minä vihdoinkin näin ne. Tämä on oikea suunta.

We don't receive wisdom; we must discover it for ourselves after a journey that no one can take for us or spare us.

Marcel Proust