Edellinen tekstini oli aika niukka sen suhteen, mitä mielessäni myllersi, sillä yritin tiivistää tapahtuneita muutoksia niin paljon kuin mahdollista. Tunti sen jälkeen, kun olin julkaissut edellisen kirjoitukseni jotenkin kyllästyin kaikkeen ja puoli tuntia siitä asiat vain ratkesivat. Ja nyt minusta tuntuu niin tyhmältä, että olin yrittämällä yrittänyt saada asioita toimivaan oikein ja asetellut palasia sokeana ja ärsyyntyneenä paikoilleen, vaikka se ei koskaan ollut tehtäväni. Olisi vain pitänyt päästää lopullisesti irti niin kaikki olisi järjestynyt puolestani.
Perjantaiaamuna heräsin neljältä täynnä kuplivaa energiaa ja jännitystä tulevasta viikonlopusta, mutta kaikesta kuplinnasta huolimatta kaikessa tekemisessäni oli koko päivän järkähtämätön rauha. En sekoillut ympäri asuntoa, en tiputellut tavaroita lattian kauniille
vaaleaksi maalatulle rustiikkipuulattialle enkä ollut päivän aikana myöhässä yhdestäkään
tärkeästä hetkestä. Olin kuin asvaltin läpi hitaasti, mutta
päämäärätietoisesti työntyvä kevään pieni kukka. Töissä tein hymyillen viimeistä työvuoroani ja tein kaiken juuri sillä korkealla työmoraalilla, joka on minulle niin valitettavan tavallista. Vaikka eihän minun olisi tarvinnut stressata mistään. "Minä lennän huomenaamuna vihdoinkin sukulaisteni luo Keski-Italiaan enkä tiedä milloin palaan Helsinkiin!"
Töiden jälkeen tulin kotiin valkoisena hohtaneeseen asuntooni, heitin ei-ehkä-maailman-terveellisimmän valmisruoan mikroon ja istuuduin sängylleni odottamaan hetkeä, kun mikron kilahdus rikkoisi tasaisen huminan. Mahassa oli perhosia, varpaita kipristeli ja nonna soitti jo toistamiseen hössöttäen kaikkea niin kuin italialaiset isoäidit tekevät, kun heidän ensimmäinen lapsenlapsensa on tulossa kaikkien erossa vietettyjen vuosien jälkeen pidemmäksi aikaa kylään. Niin, miten kauan minä aion viipyä? En edes tiedä ja se on niin kutkuttavan jännittäv.... *bling!* Ruokani on valmis.
Lauantaihin heräsin edelleen samassa järkähtämättömyydessä, jossa olin kulkenut läpi koko perjantain. Aivan kuin päälläni olisi ollut paksu arvovaltaani korottava viitta, joka ajoi kaikki esteet pois tieltäni. Kello kuudelta katsoin vielä kerran pientä uneliasta asuntoani, hymyilin ja avasin ulko-oven. Kävin tiputtamassa avaimeni äitini postiluukusta ja suuntasin sitten matkani kohti Helsinki-Vantaata. Junan ikkunassa juokseva maisema näyttäytyi minulle retrofiltterin läpi, hymyilin tyhmänä koko matkan ja kuuntelin kaikkia niitä lauluja, joita ajattelin, että vielä joskus haluan kuunnella, kun repäisen ja lähden. Ja niinhän minä juuri tein.
Elossa jälleen. Se on se, miltä tämä viikonloppu on tuntunut, vaikka uupunut toki olenkin: eilen vastassa odotti koko suku ja muutama muukin siihen päälle. Mutta kyllä jopa minäkin itkin. Itkin kaikkea: vapautta, onnea, iloa, helpotusta, sukulaisten tuttuja kasvoja, uutta mahdollisuutta, jälleennäkemistä, kymmeniä suuria halauksia ja rutistuksia, ihmisten vilpittömyyttä... Tänään aamulla olen kotiutunut omaan asuntooni, joka on kuin Töölön asuntoni ällöromanttinen ja taiteellista kirjallisuutta ahmiva eurooppalainen pikkusisko ja voi, miten viihdynkään täällä!
Ensi viikolla, kun saan vespan käyttööni, kulkeminen helpottuu enkä ole enää muiden varassa kauppareissujen osalta, sillä haluan hypätä kunnolla raw till 4 -ruokavalioon ja sitä varten tarvitsen isomman supermarketin antimia. Kavahdan kauhusta jokaisen raatolihaisen lihaputiikin näyteikkunasta ja joku voisi kai sanoa, että en todellakaan sovi tänne lihan ja maidon maahan, mutta tiedän, että minulle kyllä löytyy paikkani.
Joten tässä olen. Aivan loputtoman väsyneenä ja suuntaan varmaankin jo pian sänkyyn lueskelemaan ja nukahdan reilusti ennen kahdeksaa. Ulkona on lähes 30-astetta ja kauempaa kuuluu kahviloiden kaduille tuomaa puheensorinaa ja naurua. Lattia narahtaa aina samoista kohdista, kun tassuttelen kylpyhuoneeseen tai keittiönurkkaani. Miten voikaan tuntua näin upealta olla elossa?
Ja miten upealta tuntuukaan, kun vihdoinkin pääsen laihtumaan tavoitepainooni! Sillä otin mukaan yhden mekon, tavoitemekon, johon en ole mahtunut enää edes viime vuonna. Edellisen kerran se liukui solakan kehoni ylle vuoden 2021 kesällä, mutta sen jälkeen on tapahtunut liikaa likaista ja tahmeaa.
Tästä tulee jotain niin kaunista ja unohtumatonta ja olen pakahtua tähän kaikkeen.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti