Hupsista, katosin viikoksi ja nyt en edes tiedä, mistä aloittaa. Tiivistetysti edellistä viikkoa voisi kai kuvailla sellaiseksi, että moni, moni asia meni rikki, jotta sain koottua itseni uudestaan. Maanantai-iltana minulle nousi kuume ensimmäistä kertaa pitkään, pitkään aikaan ja tiistaina ajattelin, että en ikinä selviäisi hengissä. Keskiviikkona kuitenkin olo oli - uskomatonta kyllä - aika normaali, mutta edelleen hieman nuutunut enkä jaksanut seistä kovin pitkiä aikoja.
Niinpä minulla oli paljon aikaa ja jonkun tovin pyörin ahdistuksissani siitä, että kohta on jo joulu ja olen edelleen arviolta kahdeksan kilon päässä tavoitteestani. Hah mikä luuseri! Et ikinä saavuta tavoitteitasi! Sitten päätin kääntää huomioni itsevihasta mielummin johonkin järkevämpään, joten järjestelin vihdoinkin One Driveni sisältöä, jolloin tulin löytäneeksi kuvia ajoilta ennen, kun aloin laihduttaa ensimmäistä kertaa.
Oli tammikuu 2018, painoin 47.6 kiloa ilman mitään erityistä ruokavalion tai liikunnan tarkkailua ja halusin vain vilpittömästi kokeilla elämäni ensimmäistä kertaa laihduttamista, koska ystäväni olivat puhuneet niin paljon proanasta. Etsinkin käsiini tavallisen Skinny Girl Dietin ja päätin kokeilla josko saisin "mahaläskini" ja "läskiperseeni" pois. En tosiaankaan saanut, vaan aluksi laihduin joitakin kiloja, mutta sen jälkeen aloin kärsiä ahmimis- ja näännyttämisjaksoista ja hitaasti mutta varmasti pilasin kehoni, ruoansulatuselimistöni ja aineenvaihduntani ja painoni nousi lähemmäs 55 kiloa.
En edes osaa kuvailla sitä, miten paljon noiden kuvien näkeminen sattui: olin niin sopusuhtainen ja juuri sellainen terveen hoikan näköinen kuin mitä olen yrittänyt tavoitella siitä lähtien, kun pilasin mieleni tuolla typerällä näännytysdieetillä. Pohkeeni ja käsivartenikin olivat niin järkevän kokoiset suhteessa muuhun kroppaan, mutta laihdutusten ja lihomisten takia kehoni mittasuhteet ovat muuttuneet todella paljon enkä tiedä saanko niitä enää ikinä enää entiselleen. Ja tiedän, että se kuulostaa ehkä typerältä, mutta en oikeasti vilpittömästi tiennyt, että niin vähillä kaloreilla laihduttaminen voisi laukaista mitään sellaista helvettiä, jossa olen kyntänyt. Minun oikeasti piti vain laihduttaa vähän, mutta se pilasi suhteeni kehooni, ruokaan ja liikuntaan enkä tiedä palaako mikään koskaan normaaliksi.
Noiden kuvien näkeminen ja aiempi laihdutusturhautuminen laukaisi minussa suuren aallon eri tunteita ja kysymyksiä. Mitä olen tekemässä juuri nyt? Eikö tämä ole ihan sama asia kuin tuo typerä dieettikokeilu, joka kirjaimellisesti pilasi pääni? Miksi lähes kaikki sosiaaliset ryhmäni ovat syömishäiriöfoorumeilta enkä edes yritä etsiä ei-syömishäiriöryhmiä? Miksi minä pidän tätä blogia? Miksi minulla on taas ollut vuosi aikaa laihtua enkä ole saanut pois kuin vaivaiset 7 kiloa? Miksi lupasin itselleni vihdoinkin ottavani härkää sarvista kiinni ja tekeväni kehounelmistasi ja muistakin unelmistani totta, mutta tässä sitä edelleen ollaan - edelleen tipahdan kärryiltä maailman pienimmistä jutuista ja sitten syön huonosti ja jätän kodin hoitamatta useiden päivien, joskus jopa viikkojen ajan. Mihin minä oikeasti käytän aikaani ja miksi? Mitä minä oikeasti haluan?
Ja noissa aallokoissa menikin sitten keskiviikko, torstai ja perjantai. Viikonloppuun ja pitkään sellaiseen lähdin suurin odotuksin: tein pitkän listan asioista, jotka minun piti vihdoinkin saada tehtyä ja toki noin 80% olenkin tehnyt. Mutta edelleen olen käyttänyt aivan liikaa turhaa aikaa videoiden selaamiseen ja haaveiluun sen sijaan, että vain käyttäisin sen 5-10 minuuttia jonkun arkeani helpottavan asian tekemiseen niin ei tarvitsisi sitten ahdistua siitä, että tekeminen kasaantuu. Opiskellutkaan en ole kirjaimellisesti kuin ehkä 15 minuuttia.
Ärsyyntymisestä ja pettyneisyydestä huolimatta tein muutamia uusia täysin intuition mieleen tuomia asioita perjantaina ja lauantaina työntäen itseäni epämukavuusalueen ulkopuolelle ja se palkittiin saman tien. Lisää paloja oikeaan, nykyiseen minään. Onnistumisia, merkkejä siitä, mihin suuntaan lähteä. Minulla on nimittäin muutama haave, joista en ole edes täällä kertonut, koska olen puhunut niistä ystävilleni ja yritän ilmeisesti edelleen olla edes jotenkin anonyymi. :D Mutta nuo haaveet ovat tosiaan odottaneet aktiivisen vaihteen ottamista ja olen ollut todella hämmästynyt, mutta myös iloinen ja helpottunut siitä, että heti, kun toin todellista minää esiin, se sai niin positiviisen vastakaiun.
Lisäksi olen miettinyt paljon sitä, että en loppuvuonna ehkä kävisi vaa'alla ollenkaan ja käyttäisin edistyksen mittaamiseen etenkin sitä, miten syön ja liikun. Eli että onnistunut viikko on = 100% raw till 4 ja olen urheillut joka päivä. Tämä kuulostaa todella tyhmältä, mutta yksi syy, miksi punnitsen itseäni on ihan vain se, että "kyllähän kaikki muutkin", vaikka tiedän sen, että suurin haluni on muuttaa kehonkoostumusta ja loppujen lopuksi painolla ei ole niin suurta väliä. Sillä vaikka painoni on pysynyt aika tasaisena niin viime viikolla huomasin, että siitäkin huolimatta, että minulla oli housujen alla 70 denin sukkahousut, olivat nuo kyseiset housut päälläni aika löysät ja tarvitsin jopa vyön!
En edes osaa sanoin kuvailla, miltä tuo tajuaminen tuntui, sillä kyseiset housut ovat ne samat, jotka hirtin kiinni itseni ympärille kuminauhan avulla vielä tämän vuoden keväällä. Eikä kyse ollut edes siitä, että ainoastaan nappi ei olisi mahtunut kiinni, vaan siitä, että myöskään vetoketju ei pysynyt kiinni, joten jouduin pujottamaan kuminauhan myös sen vetimestä, jotta sain pidettyä vetoketjun edes puolessavälissä. Ja voitte varmasti kuvitella miltä tuntui se, että sain koko ajan pelätä, että nappi poksahtaisi irti ja koko kuminauhaviritelmäni olisi räjähtänyt auki. Ja nyt sukkahousujenkin kanssa minun täytyy pitää vyötä ja housut ovat mukavan väljän tuntuiset.
Joten minä olen oikeasti edistynyt enkä todellakaan ole se ihmisrukka, joka aloitti tämän blogin tammikuussa! Se, joka kirjoitti päivän onnistumiseksi sen, että itki töissä vain kerran. Se, joka kirjoitti 23.1. näin:
"En ole terve. En ole energinen tai itsevarma. Hiukseni ovat ohentuneet huomattavasti ja kirjaimellisesti ainoat housut, jotka enää mahtuvat ylleni ovat kahdet collegehousut ja yhdet treenihousut. Kaikki farkkuni ja muut housut eivät joko mene reisien puolesta välistä enää ylös tai sitten en pysty laittamaan nappia kiinni, vaan joudun tekemään ihmeellisen kuminauhasysteemin, jolla saan nappiosuuden kiinni. Ja siltikin olo on tukala ja pelkään koko ajan, et nappi poksahtaa irti."
Tällä hetkellä kuvaisin itseäni näin:
En ole niin terve kuin voisin olla, mutta kehoni vahvistuu viikko viikon jälkeen ja aineenvaihduntani ja ruoansulatuselimistöni tuntuvat vihdoinkin korjaantuneet! Jaksan paljon enemmän ja huono kuntoni ei rajoita elämääni enää ollenkaan. Hiukseni ovat kiiltävät ja paksut ja ihoni on kuulas - hiukseni ja ihoni ovatkin palanneet todella nopeasti siihen, miten upeassa kunnossa ne olivat viime vuonna, kun olin terveellisyyteni huipulla! Edelleen minulla on paljon housuja ja hameita, joita en mielellään käytä tai jotka eivät mahdu päälleni, mutta tämä ei varsinaisesti haittaa, sillä nyt, kun kaikki yläosani näyttävät hyviltä päälläni, saan helposti vaihdeltua tyylejä yläosaa vaihtamalla. Kuminauhasysteemi on jäänyt kevääseen ja sitä ei tulla näkemään. enää. ikinä. piste.
Tiedän, että kehoni ei enää toimi niin, että kituuttelen hetken aikaa ja laihdun nopeasti. Kehoni toimii nykyään niin, että minun täytyy syödä tasaisen tappavasti mielellään 1300 ja hetkeen ei tapahdu mitään. Mutta sitten kun tapahtuu niin laihdun nopeasti ja tuota laihtumista ei missään nimessä saa pilata sillä, että syön roskaa, minkä triggeröi etenkin jatkuva painon seuraaminen. Tuohon kaikki aina lätsähtää, sillä kehoni menee aivan sekaisin kemikaaleista ja tämän selkein merkki on se, että kehoni varastoi kaiken mahdollisen veden. Joten..... Minun täytyy vain luottaa. Päästää irti. Tippua selkä edellä siihen pehmeään ja turvalliseen polkuun, joka minulle on tarkoitettu. Lopettaa pelkäämästä ja kiinnittymästä pieniin negatiivisiin asioihin kuten painon jumittamiseen. Tein pahan virheen tuolloin 2018, mutta nyt minun täytyy antaa itselleni anteeksi ja jatkaa matkaa.
Olen pahoillani
Anna anteeksi
Kiitos
Rakastan sinua
- Ho'oponopono-meditaation/rukouksen mantra. Jos et ole koskaan kokeillut tuota, niin suosittelen! Aluksi noiden sanojen toisteleminen voi tuntua typerältä, mutta pian huomaat, että mielestäsi alkaa oikeasti tulla noihin sanoihin sopivia hetkiä ja muistoja mieleen. En ole tainnut koskaan tehdä tuota ilman, että olisin itkenyt, joten varaudu siihen!
Joo mulle on kyllä tuttua tuo, että pitää viritellä vähän omanlaisiaan systeemejä, että housut pysyy kiinni ulkona ollessa. Sitten ei pystykkään oikeen keskittymään muuhun kun pelkää, että housut saattaa tipahtaa hetkenä minä hyvänsä :D Onneksi sitä ei tarvitse enää harrastaa!
VastaaPoista