Tulipa sitten pidettyä lähes kahden viikon blogitauko, joka alkoi työväsymyksestä ja sitten vain jotenkin tuntui raskaalta tulla kertomaan kaikki kuulumiset, anteeksi! :(
Paisuin hetken aikaa stressistä eli en syönyt mitenkään erityisen paljon tai huonosti, mutta kehoni oli jatkuvasti täynnä vettä ja olin todella turvonnut. Nyt tilanne on onneksi rauhoittunut ja kehoni on taas "normalisoitunut", mutta unettomuus vaivaa edelleen, sillä nyt siitä on vain tullut tapa herätä välillä jopa ennen neljää aamuyöllä
Työstressin helpottuessa päälle iski lisäksi toisenlainen stressi: jokin mystinen aika loppuu kesken. Aamuyöllä päässä pyörivät sota, juotavan veden loppuminen, ilmastonmuutos, maanjäristykset, I:n tuleva asepalvelus ja kahden vuoden inttileskeys, pinnan alla edelleen kuplivat kaveriongelmat, laihtumisen pysähtyminen niin hyvin alkaneen putken jälkeen.........
Tällä viikolla totesin, että en voi elää näin ja päätin ottaa käyttöön uuden mantran, josta katsoin videon. Metodi on yksinkertainen eli aina, kun ahdistaa/stressaa/jotain pahaa tapahtuu tai myös, kun jotain hyvää tapahtuu ja asiat menevät täydellisesti, toistat itsellesi: everything works out for me. Ja voisinpa kertoa teille yksityiskohtaisesti jokaisen aivan epäluonnollisen upean asian, mikä on tällä viikolla tapahtunut, kun olen aloittanut toistelemaan tuota mantraa etenkin hädän hetkellä, mutta tämä blogiteksti paisuisi aivan liian pitkäksi! Mutta parhaimpana esimerkkinä olkoon se, että tein töissä aivan järkyttävän huolimattomuusvirheen ja niinpä tällä viikolla kädet täristen toistelin tuota mantraa miettien, mitä ihmettä teen seuraavaksi.
Kerronko mitä tapahtui ja otan vastaan varoituksen ja sen, että kaikki menettävät luottamuksen minuun? Leikinkö, että en huomannut mitään ja kaikki menettävät luottamuksen minuun, kun asia paljastuu? Kerronko tästä kollegalleni, joka voisi ehkä auttaa vai tulenko vain tehneeksi hänestä joko ahdistuneen rikoskumppanin tai minut paljastavan vasikan? Voisiko olla niin, että en paljasta tätä ja se ei vain koskaan tule ilmi tai jos tulee niin vasta lukuisten vuosien päästä? Eihän tämä vain voi ylittää mitään uutiskynnystä, eihän.....? Vai voisiko tämä jotenkin vielä selvitä niin, että minun ei tarvitsisi sanoa mitään tai menettää kasvojani tai yöuniani?
Alun kauhun jälkeen minulle tuli jotenkin ihmeellisen rauhallinen olo ja minulle syntyi päähänpinttymä siitä, että minun piti tarkistaa yksi hyvin tarkka paikka toimistossamme. Kun olin käyttänyt kaikki mahdolliset resurssit virheeni korjaamiseen ja kehittänyt myös uskottavan tarinan siitä, miksi se, mitä kävi, tapahtui, päätin, ettei minulla ollut enää mitään menetettävää ja suunnistin heti seuraavana aamulla toimistolle tullessani tuonne tiettyyn paikkaan.
And everything truly was working for me, voi helkkari! Poikkeuksellisesti roskia ei oltu viety ja löysin sen, minkä olin epähuomiossa heittänyt roskiin! Ja siinä hetkessä, kun löysin tuon etsimäni kuoren, en edes ollut mitenkään erityisen innoissani tai helpottunut siitä, vaan minut valtasi se tuttu "kyllähän minä tämän tiesin"-olo, jollainen minulle tulee aina, kun selvästi jokin minun ulkopuolinen voima ohjaa minut juuri oikeaan paikkaan ja asiat selviävät. Tuon aivan absurdin kokemuksen innoittamana olenkin sitten testaillut mantran voimaa ja en voi edes sanoin kuvailla sitä, miten uskomattomia ihmeitä olen nähnyt ja kokenut!
Ainoa pitkä miinus tälle viikolle (katoilta tippuvien raskaiden jäälaattojen lisäksi....) on suhteeni muutamaan kaveriin eli niihin, joiden kanssa välini ovat olleet etäiset tänä vuonna. Alun eroahdistuksen jälkeen aloin nimittäin rentoutua siihen uuteen vapauteen, jonka olin saanut, kun otin etäisyyttä noihin ihmisiin ja olenkin siitä kirjoittanut blogin puolella. Nyt kuitenkin yksi heistä on alkanut taas pyrkiä läheisyyteeni ja haluaisin ottaa hänet vastaan puhtaalta pöydältä, koska en jaksa kantaa vihaa tai kaunaa, mutta jotenkin kaikki vain mättää.
Se, ettei hän vieläkään puhu minulle asioista suoraan, vaikka odottaa sitä
minulta. Se, että kun olen yrittänyt virittää keskustelua niin kuin hän on
minulta toivonut, hänen vastauksensa on vain tykätä kommentistani eikä
kirjoittaa mitään takaisin. Se, miten vähän meillä on oikeasti yhteistä enää.
Ja etenkin se, että en vain pysty luottamaan häneen ja hän tuntee niin suurta
vihaa lähes kaikkea sitä kohtaan, mikä tuo minulle rauhaa, iloa ja onnea.
Saan suuria ahdistuksen tunteita pelkästään sen ajattelemisesta, että mainitsisin I:stä edes yhdelläkään lauseella hänelle. Koska I on paha ja hän on vain minulle ase, jotta saan tehtyä itsestäni uhrin, kun entinen ystäväni yrittää olla ystävällinen ja pelastaa minua tuolta hirviöltä, joka on tehnyt minusta tyhjäpääorjansa. Koska halu tulla vaimoksi ja äidiksi ei missään nimessä voi olla minun omasta päästäni lähtöisin! Se ei voi olla sitä, että I:n kautta olen hyväksynyt itseni enkä yritä enää esittää, vaan sen on pakko olla ulkopuolelta minuun istutettu valhe.
Mielessäni ovat edelleen kaikki hänen sanansa ja harhaiset johtopäätöksensä
asioista, joista osaa ei - pelottavaa kyllä - ole edes koskaan tapahtunut ja
etenkin tämän vuoden aikana olen oikeasti tullut jatkuvasti sekä
huolestuneemmaksi että myös väsyneemmäksi hänen harhaisten ailahteluidensa
takia. Ja tämän kesän aikana teinkin sen päätöksen, että en voi auttaa häntä
ja minun täytyy nyt vain ottaa etäisyyttä. Hänen kanssaan keskusteleminen on
yhtä tyhjän kanssa, koska hän on jo päättänyt, mitä minä ajattelen ja tunnen
ja miten asiat "oikeasti" ovat. Ja se, että yritän kertoa minun totuuteni on
vain bensaa hänen ärtymyksensä liekkeihin, koska hänelle näyttäydyn kaiken
totaalisesti kieltävänä sokeana lampaana.
Hän on kuitenkin edelleen ilmeisesti jonkinlaisissa väleissä muutaman toisen henkilön kanssa, joiden kanssa vietän itsekin aikaa ja jotenkin tällä hetkellä tuntuu siltä, että tuon yhden ihmisen kylmä läsnäolo alkaa hiljalleen liukua elämääni kuin oven alta tulevana vetona, joka jäädyttää varpaat. Mutta toisaalta en jaksa enää uutta draamaa, joten nyt yritän tasapainoitella jonkinlaisessa näennäisessä tuttavuudessa ja lasken päiviä siihen, kun voin I:n varjolla ottaa häneen reilun 7000 kilometrin etäisyyden.
Tässä oli nyt jonkinlaisia sekavia kuulumisia. Olen niin onnellinen siitä, että olen jo tarpeeksi aikuinen, jotta voin viettää jouluni niin kuin itse haluan, joten tulen ensi viikolla jatkamaan terveellisesti syömistä ja liikkumista niin kuin tähänkin asti! Nyt olen jotenkin hyväksynyt tämän jo jonkun aikaa kestäneen edistyksen puutteen laihtumisessa, sillä nopea vilkaisu siihen, missä tilassa olin tämän vuoden alussa, todistaa minulle sen, että olen edistynyt todella paljon. Ja uskon siihen, että tällä pienellä pysähtyneisyyden hetkellä on tarkoituksensa. Olkoon se sitten esimerkiksi se, että läheiseni ovat huomanneet minun kyllä aktivoituneen ja muuttuneen, mutta se ei ole kuihduttanut minua tikuksi. Vielä.
Mutta tavoitteeni ovat edelleen olemassa enkä aio luopua niistä. Ja nyt kun
olen ottanut pieniä testieriä tuon uuden mantran kanssa muilla elämän
osa-alueilla, niin ehkäpä on aika laittaa se käyttöön myös laihdutuksen
kanssa.... ;)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti