"This time I know I'm fighting"

Kuva on omani

ɴᴏᴡ ᴘʟᴀʏɪɴɢ: 

ᴍᴀɢɢɪᴇ ʀᴏɢᴇʀꜱ - ʙᴀᴄᴋ ɪɴ ᴍʏ ʙᴏᴅʏ
1:10 ───❍───── 4:10
↻ ⊲ Ⅱ ⊳ ↺

✥﹤┈┈┈┈┈┈┈┈┈┈┈┈┈┈┈┈┈┈┈﹥✥

Paino: 55,4 kg (miksi se ei laske....)

Keskiviikkoaamuna asunto ammotti outoa tyhjyyttä ja oman rikkonaisuuteni keskellä tuo kaunis aurinkoinen aamu tuntui tavallista vaikeammalta sen myrskyn jälkeen, jonka keskelle jouduin menneisyyteeni loikattua. Istuin pienenä keränä olohuoneen nojatuolissa ja yksinäisyyden ja lamaantumisen ujuttautuessa lähemmäs minua tuntui siltä, etten saanut henkeä. Varjot lähenivät yksinäistä nojatuoliani ja kyyneleet kohosivat silmiini. Ennen kuin pimeys sai saarrettua minut pomppasin pois tuolista ja opettelin yhdistämään kännykkäni siihen hienoon ultramoderniin äänentoistolaitteistoon, joka on minulle täysin vieras. Hetken aikaa tapeltuani sain kaiken toimimaan ja viimein asunto täyttyi musiikkista ja minä valosta. 

Ja se valo kasvoi ja kasvoi koko päivän ajan. Outo juurtuminen, tasapaino, minun paikkani tässä kaikessa... En noudattanut ruokasuunnitelmaani, vaan seurasin intuitiotani, joka halusi itsepuristettuja mehuja ja yhden smoothien. Olin täynnä elämää ja energiaa ja jokin sanoi minulle: lähde lenkille. Olen kävellyt koko päivän, en minä enää jaksa juosta. Etkö ollut näkemässä, mitä tapahtui sunnuntaina? Lähde. Lupaan, että et kadu sitä.

Ja niin minä lähdin enkä edes hölkännyt. Minä juoksin ja juoksin ja minusta tuntui kuin olisin ollut kiitoon lähtenyt lentokone. Rikoin kaikki aiemmat ennätykseni. Meinasin törmätä yhteen ihmiseen, hymyilin lukuisille. Eräs vanha mies näytti minulle leveästi hymyillen peukaloa ja se sai minut nauramaan. Tuntui siltä kuin olisin taas tippunut takaisin kehooni ja elämääni. Palannut paikalleni. En ole koskaan pystynyt juoksemaan kovin pitkään ilman lyhyttä 10-20 sekunnin taukoa siellä täällä, mutta tällä kerralla juoksin yhteen putkeen hieman yli kuusi kilometriä eikä yksikään lihas tuntunut torstaiaamulla kipeältä. 

 

Tein lounaaksi, pastaa mausteisella soijarouhe-tomaattikastikkeella ja kesäkurpitsalla.

Tein muutoksia ateriasuunnitelmaani ja lupaan sitoutua siihen, että taistelen sen läpi, sillä etenkin aamupala tulee olemaan vaikea. En pidä aamuisin siitä, että vatsani on kovin täynnä, joten esimerkiksi tuorepuurot ovat olleet hyvä tapa saada tarpeeksi energiaa. Mutta haluan panostaa vain tuoreeseen ravintoon, hedelmiin ja kasviksiin, joten aion totutella takaisin siihen, että aamuinen täynnä oleva vatsa ei ole epäonnistuminen. Hedelmät sulavat niin nopeasti, että täysi olo loppuu todella pian ruokailun jälkeen ja vatsasta tulee taas pieni ja iloinen. 

Hieman yli 1600 kaloria pääasiassa hedelmiä ja kasviksia ja tiedän, että palaan taas siihen, mitä olin joskus. Täyteen elämää, täyteen toivoa, täyteen rohkeutta. Watch me, sanon mielelleni aina, kun huomaan sinne hiipivän pienen varjon. Nauran peloilleni ja teen kaikkeni, jotta muistutan itseäni jatkuvasti siitä, miltä tuntuu olla tällä ihanalla oikealla polulla. Sillä aina silloin, kun minulla menee hyvin, teen paljon kaikkea mikä moninkertaistaa tuota hyvää: keskityn hiljaisuuteen, meditoin, kirjoitan päiväkirjaani, pidän itsestäni huolta. Mutta heti, kun tapahtuu jotain pientäkin unohdan kaiken ja hiljalleen yksittäisistä harha-askeleista muotoutuu tuttu polku, jota lähden taas tarpomaan sokeana. 

En ole luopunut painotavoitteestani. Aion edelleen olla toukokuun puoliväliin mennessä ja tiedän, että se on edelleen mahdollista, sillä kun kehoni vain pääsee takaisin raiteille, minusta tulee pysäyttämätön.

Pimeydestä

Kuva on omani

ᴛʀɪɢɢᴇʀ ᴡᴀʀɴɪɴɢ! ᴛᴇᴋꜱᴛɪ ꜱɪꜱÄʟᴛÄÄ ᴘᴀɪᴋᴏɪɴ ʀᴀᴊᴜᴊᴀ ᴋᴜᴠᴀᴜᴋꜱɪᴀ ᴊᴏɴᴋɪɴᴀꜱᴛᴇɪꜱᴇꜱᴛᴀ ꜱᴇᴋꜱɪᴛʏÖꜱᴛÄ ᴀʟᴀ- ᴊᴀ ᴛÄʏꜱɪᴋÄɪꜱᴇɴÄ, ᴊᴏᴛᴇɴ ᴍɪᴋÄʟɪ ᴏʟᴇᴛ ʜᴇʀᴋᴋÄ ᴛÄʟʟᴀɪꜱɪʟʟᴇ ᴀɪʜᴇɪʟʟᴇ, ᴇᴛʜÄɴ ʟᴜᴇ ᴛᴇᴋꜱᴛɪÄ!

Pahoittelen jo etukäteen tätä tekstiä, mutta minun on pakko saada purettua tämä kaikki jonnekin... Nämä ovat asioita, joista kukaan ei tiedä koko totuutta ja muutama ihminen tietää vain osan. Otin siis tänne mukaan kirjan, jonka lukemista kadun tällä hetkellä niin kovin syvästi. My Dark Vanessa. Koska tästä tekstistä luultavasti paisuu valtava, en avaa kirjan juonta sen tarkemmin, vaan sen voi lukea täältä. Joka tapauksessa halusin lukea kirjan ihan vain mielenkiinnosta ja aluksi se ei päässyt ihoni alle. Kuitenkin päivien vieriessä ja minun ahmiessa kirjaa, liikaa muistoja palasi elävinä mieleeni.

Olin aivan liian nuori, kun tajusin, miten paljon voisin saada kehoani käyttäen ja niinpä minä ja muutama muu aloimme myydä käytettyjä alushousujamme, sukkia ja sukkahousuja. Se oli uskomattoman helppoa rahaa ja toi meille nykynäkökulmasta katsottuna typerän vallan tunteen. Sanoimme aina sitä, että amatöörit joutuvat myymään seksiä saadakseen rahaa, mutta me olimme jotain niin paljon fiksumpaa ja parempaa, koska emme koskaan "alentuneet" moiseen. Olin edelleen aivan liian nuori, kun minulle tarjottiin ensimmäisen kerran mahdollisuus livetapaamiseen ja tuplahinnan ansaitsemiseen.

Tapasimme julkisella paikalla ostoskeskuksessa ja livahdimme vaatekaupan pukukoppiin, missä annoin tuon itseäni huomattavasti vanhemman miehen ottaa jalastani pikkuhousut, jotka hän sitten muutaman haistelun jälkeen sulki minun hänelle ojentamaan minigrip-pussiin. Hän kysyi halusinko ansaita lisää rahaa koskettelemalla häntä, mutta kieltäydyin ja mies kunnioitti sanaani. 

Pukukopista pois livahdettuamme kävelimme vielä jonkin aikaa keskustassa ja juttelimme niitä ja näitä itsestämme, vaikka nimiä ja tarkkoja tietoja emme koskaan toisillemme jakaneet. Se oli kirjoittamaton, molemminpuolinen sääntö. Muutama seuraava tapaamisemme meni samaan kaavaan, kunnes hän sai sen, minkä halusikin ja otin hänen puolijäykän elimensä ensimmäistä kertaa käteeni. Saatoin kömpelösti hänet loppuun asti ja tienasin tapaamisistamme tuosta lähtien aina 150 euroa.

Ensimmäisen kasvotusten tapahtuneen tapaamisen jälkeen siirryin lähes kokonaan livetapaamisiin ja sain nopeasti hymylläni, pirteydelläni ja viattomuudellani palaavien asiakkaiden ryhmän, joiden kanssa myös aloimme viestitellä ei-seksuaalisiakin asioita. Toivotimme toisillemme hyvät joulut ja uudet vuodet, sain heiltä lahjoja ja ekstrarahaa. Kuuntelin heidän murheitaan ja vastavuoroisesti he kuuntelivat ja tukivat minua omien sotkujeni keskellä. Heistä joku saattoi olla tätä tekstiä lukevan henkilön isä, sillä niin tavallisia miehiä heistä loppujen lopuksi aina paljastui.

 

Kuva on netistä

Kuitenkin laajentaessani katalogiani, tulin törmänneeksi myös tilanteisiin ja toiveisiin, jotka tuntuivat jo silloin todella häiriintyneiltä. Eräs mies halusi minun virtsaavan juomapulloon ja sitten täysin julkisella paikalla katsoin, kun hän joi virtsaani suurin kulauksin ihmisten kävellessä ohitsemme. Tienasin 100 euroa. Toisella kertaa, minun jo olessa täysi-ikäinen, eräs mies vei minut seksikaupan takaosaan, jossa oli useita koppeja. Kopeissa oli televisiot ja seinissä aukkoja, jotta uteliaat pystyivät tuijottamaan toisten puuhia. 

Tosin kopeissa oli sen verran pimeää, että juuri ulkoolta tulleena en aluksi erottanut noita tirkistelyaukkoja ja vasta, kun silmäni tottuivat hämärään, huomasin kauhukseni vanhemman miehen tuijottavan meitä itseään kosketellen. Hän kysyi minun seuralaiseltani - ei minulta - saisiko hän katsoa meitä ja seuralaiseni vastasi totta kai. Seuralaiseni kosketti minua ainoastaan sormillaan ja suullaan ja loppujen lopuksi laukesi jaloilleni. En tavannut häntä enää uudestaan vaikka pitkään muistelinkin tuota tapaamistamme öisin tyyny jalkojeni välissä.

Nämä kaikki muistot tulvivat mieleeni tuota kirjaa lukiessani. Muistot, jotka tavallaan olen jo käsitellyt läpi, mutta en ehkä kuitenkaan niin syvällisesti kuin olisi pitänyt. Ehkä vaikein asia tässä kaikessa on sen myöntäminen, että minä oikeasti pidin tuosta "työstä" suurimman osan ajasta. Ideoin jatkuvasti uusia skenaarioita ja sitä, millaisia kuvia ottaisin minulta vaatteita ostaneille tai lahjottaneille miehille. Tunsin olevani kaunis ja haluttu ja opin pitämään ulkonäöstäni ja itsestäni paljon parempaa huolta, koska minun piti näyttää tapaamisissa ja kuvissa niin hyvältä kuin mahdollista. En koskaan ottanut kuvia, joista olisi erottunut huoneeni tai kasvoni, mutta näin paljon vaivaa kaikkeen ja sain sata prosenttia takaisin. 

Ja kuitenkin koko ajan livuin kauemmas viattomuudesta: oman ikäisistä pojista, ujoista katseista, halauksista, suudelmista hiuksille, käsi kädessä kävelemisestä, yhdessäolemisesta ilman mitään oletuksia seksistä. Ensimmäisen kertani annoin yli kuusikymmentävuotiaalle miehelle, joka ei koskaan halannut tai suudellut minua ja pakotti minut jatkuvasti käymään suihkussa. Ensimmäinen kerta muuttui toiseksi, kolmanneksi ja neljänneksi, kun jokin hänessä veti minua puoleensa, vaikka seksin jälkeen hän ei koskaan edes katsonutkaan minuun päin. 

Hän oli kylmä, lihava ja ruma ja silti vuosia tuon jälkeen muistelin kohtaamisiamme edelleen jonkinlaisella oudolla kaiholla. Tapaamisemme ei ollut rahanvaihtoa: minä vain halusin niin palavasti eroon neitsyydestäni. Palo, jota kadun paljon, sillä vain muutama vuosi tuosta eteenpäin I tuli elämääni.

En ole kertonut mitään tästä hänelle, sillä en halua hänen tietävän miten likainen menneisyys minulla on. Tiedän myös, että valitettavasti niin kuin kirjan päähenkilö, minäkin puolustaisin noita miehiä. "He olivat oikeasti suurimmaksi osaksi todella mukavia ja hauskoja ja kunnioittivat sanojani, kun kieltäydyin jostain", inttäisin tajuamatta, että tulin juuri oikeuttaneeksi sen, että aikuinen mies riisui 16-vuotiaalta tytöltä jalasta alushousut ja ohjasi tytön käden ahnaalle elimelleen liikuttaen samalla toisen kätensä tytön jalkojen väliin. Ja toisaalta oliko se muka niin väärin, enkö minä halunnut sitä...

Kuva on netistä

Kaikkeen liittyy edelleen niin outo ristiriita, jonka keskiössä ovat juuri sillä tapahtumahetkellä tuntemani tunteet (kuvotus ja ahdistus) ja se, mitä tunsin, kun olin ehtinyt ajatella ja työstää tapahtunutta (halu kokea sama uudestaan). Ja tuota kirjaa ja siinä esitettyjä hetkiä uudelleen eläessä ne ristiriitaiset tunteet pulpahtavat pelottavina nykyhetkeeni. Huomaan että mieleni palaa edelleen jatkuvasti noihin miehiin ja kohtaamisiimme. Välillä katuen sitä, että en ollut rohkeampi ja antanut itsestäni enempää heille ja välillä taas katuen sitä, että annoin heille minusta sitä vähääkään.

Sunnuntaina itkin rikki mennyttä nuoruuttani. Itkin sitä, että koen välillä edelleen kuvotuksen tunteita I:tä, maailman suloisinta ja ihaninta ihmistä kohtaan. Itkin sitä, että osa minusta kiihottuu edelleen noista menneistä tapaamisista ja se osoittaa, miten sairas ja sekaisin olen. Itkin sitä ristiriitojen myrskyä, jonka keskellä olin: tunsin vilpittömästi jokaisella solullani kuvotusta I:tä ja hänen halujaan kohtaan samaan aikaan, kun tiesin, että tuossa ei ole mitään järkeä. 

Eilen aamulla heitin elämäni ensimmäistä kertaa kirjan roskiin, otin roskapussin kaapista ja solmin pussin tiukasti kiinni. Sen jälkeen istuin pitkään olohuoneen lattialla pää tyhjyyttä ammottaen kunnes lähdin aamukävelylle. Ulkona ihmisten keskellä minusta tuntui taas normaalilta ja siltä kuin tuo pimeä vaihe elämässäni ei olisikaan ollut omaani vaan jonkun toisen. Kuin sekin olisi ollut vain pelkkä kirja, jota minun ei tarvitsisi enää koskaan lukea.

Kuva on netistä

Suloinen, rakas I... Tuolloin maanantaina tein päätöksen: en aio koskaan kertoa hänelle mitään tästä pimeästä menneisyydestäni, sillä en halua satuttaa häntä sillä. Aion piilottaa tämän kaiken niin syvälle sisimpääni, että se ei koskaan enää tule pomppaamaan pintaan. Minä valitsen menneisyydekseni juuri sen, joka palvelee meitä kumpaakin parhaiten.

Minulle mitään muuta ei ole olemassa. Ei ketään muuta. Päästän lopullisesti irti kaikesta tuosta aiemmasta liasta ja niistä, jotka eivät minusta välittäneet. Elän vain tässä hetkessä sellaisena versiona minusta, jonka tiedän parhaimmaksi ja oikeaksi.

Uusi, parempi yritys

Kuva on omani

Edellinen viikko oli vaikea ja samalla se opetti paljon. Lähes päivittäin minulla oli kamala nälkä ja iltaisin olin joko aivan lopen uupunut tai en saanut nukuttua, koska en pystynyt rauhoittumaan. Ja silti painoni ei ole laskenut ollenkaan. Kuitenkin, kun asetan käteni sydämeni päälle aamumeditaation aikana, tunnen rintakehäni luut aina vain selkeämmin ja näen myös kylkiluuni helpommin. Selkä on selvästi kiinteämpi ja erotan olkapäiden lihakset aina, kun nostan käteni eteenpäin ja reiteni ovat kiinteytyneet. Mutta... Mahani törröttää rumasti eteenpäin kuin olisin raskaana jopa heti herättyäni ja leukani alla on ruma vyö pelkkää turvotusta. Jokin on pielessä.

Lauantaina en kehoahdistuksen takia kirjaimellisesti saanut mitään aikaiseksi ja itsessään jo se laski mielialaa. Jäin jotenkin heti aamusta jumittamaan pääni sisään enkä edes urheillut ja olo olikin väsynyt ja vetämätön koko päivän. Illalla kuitenkin piristyin ja loppujen lopuksi illasta tuli täydellinen! Ilta oli ihana, mutta iltapalani ei. 

Kotona ei ollut mitään terveellistä syötävää, joten tilasin tavallaan terveellistä ruokaa, mutta tavallaan en eli liikaa suolaa ja rasvaa. Ajattelin, että olin saanut tarpeeksi polttoainetta, useita satoja plussakaloreita kehossani uiskentelemassa, ja eilen aamulla lähdinkin suurta toivoa täynnä aamulenkille. Kuitenkin tunsin heti, että lenkistä ei tulisi niin helppo kuin yleensä ja tämä tuli todeksi, kun olin omasta mielestäni ehtinyt hölkkäämään ikuisuuden ja aloin olla omalla kipurajallani, mutta Fitbitini näyttikin, että olin hölkännyt vasta kaksi kilometriä. Yritin jatkaa ja ajatella, että pääsisin kyllä vielä siihen ihanaan runner's high-pilvihöttöön, johon yleensä pääsen, mutta tätä ei koskaan tapahtunut.

Jouduin pitämään useita kävelytaukoja ja silti pulssini oli jatkuvasti yli 170, useasti jopa yli 190. Viiden kilometrin kohdalla luovutin ja aloin melkein itkeä omalle kyvyttömyydelleni. Minun kuntoni ei ole huono, tiedän sen, ja silti en pystynyt juoksemaan edes viittä kilometriä ilman taukoa enkä muista milloin viimeeksi olisin ollut niin hengästynyt, ahdistunut ja voimaton. Kotona olin ärtynyt ja turhautunut ja itkin huonoa oloani ja pettymystäni.

Tämän hetken päivällinen eli pestopastaa soijasuikaleilla.

Kuitenkin myöhemmin laitoin kaikki tällä viikolla syömäni ja liikkumani luvut kalorilaskuriin ja järkytyin näkemästäni: olen joka päivä ollut noin 1400-1600 kalorin miinuskaloreilla. Miten minusta ei ole tuntunut tuolta?! Alkuviikosta toki ja sitten korjasinkin nopeasti suuntaani ja nostin kalorimäärää, mutta esimerkiksi vielä torstaina olin aivan kuin kaikki maailman energia olisi valjastettuna jalkojeni alle. Okei, olen ehkä ollut tavallista ärsyyntyvämpi ja yöt ovat olleet aika levottomia, mutta silti en olisi ikinä uskonut tuollaista miinuskalorimäärää. Jaloissani ei tunnu kipua, minulla ei ole mitään niitä sydän- tai rintakehätuntemuksia, joita minulle yleensä tulee, jos olen todella rankalla dieetillä. En ole kokenut huimausta tai voimattomuutta. Ennen kuin eilen aamulla.

Kalorimäärän nostaminen on tämän hetkinen ratkaisu ahdistavaa ongelmaan, mutta vain aika kertoo, auttaako se oikeasti. Tein uuden ruokasuunnitelman itselleni ja jokainen soluni huusi kalorilaskurin kokonaisluvun nähdessäni: 1815 kaloria sisään ruokana. Vedän happea keuhkoihin ja hengitän rauhallisesti ilman ulos. Kalorit sisään miinus liikunta niin päivän kokonaissaldo on... -780 kaloria. Suuni loksahtaa auki. Voinko minä oikeasti syödä noin paljon... En luota lukuihin, joten aloitan hieman yli 1600 kalorista ja katson, mitä tapahtuu. 

En ole koskaan aiemmin edes ajatellut, että käyttämieni painonpudotuslaskureiden luvut voisivat olla niin väärässä. Että huolimatta siitä, vaikka valitsenkin sen heti ammattiurheilijasta seuraavan aktiivisuustason, kaloreiden polttoni arvioidaan silti liian alhaiseksi. Calories in, calories out. Juuri oman kehoni tahtiin sopien. Minun täytyy vain luottaa tähän.... 

Halusin alunperin kirjoittaa eräästä toisestakin aiheesta, mutta koska tämä teksti paisui taas, niin palaan sihen myöhemmin! Hyvää viikon alkua kaikille ja toivottavasti teidän viikonloppunne oli hieman enemmän onnistumisia täynnä kuin omani. :')

"Everything you want in 24 hours but nothin' you need"

Kuva on omani

 ɴᴏᴡ ᴘʟᴀʏɪɴɢ:
ᴀᴜ/ʀᴀ - ᴄᴏɴᴄʀᴇᴛᴇ ᴊᴜɴɢʟᴇ

0:17 ─❍─────── 2:40
↻ ⊲ Ⅱ ⊳ ↺

✥﹤┈┈┈┈┈┈┈┈┈┈┈┈┈┈┈┈┈┈┈﹥✥

Aamupaino: 55,8 kg

Tiistai-iltana viikkasin lopen uupuneena ja tärisevänä pyykkejä eri kokoisiin ja värisiin kasoihin. Olin kävellyt alkuviikosta päivittäin lähes 25 000 askelta ja lisäksi olin pyöräillyt ympäri kaupunkia pari tuntia kumpanakin päivänä. ”En voi elää näin”, jyskytti päässäni ja väsymykseni keskellä ainoa kirkas asia oli lause: syö niin terveellisesti kuin mahdollista ja liiku niin paljon kuin mahdollista. Ja ensimmäistä kertaa pitkään aikaan mieleni ei heti täyttynyt ”entä jos” tai ”mutta”-ajatuksista, vaan totesin ainoastaan tekeväni juuri noin.

Vaikka uudelleenohjelmointini ei selvästi herännyt toimimaan sunnuntaina ja estänyt mässäilyä niin se nousi henkiin tuossa arkisen elämän keskellä. Joten keskiviikkona jatkoin hedelmä- ja kasvispitoisella 1200 kalorin linjalla niin kuin mitään nikottelua ei olisi koskaan tapahtunutkaan. 

Lisäsin kasvissosekeiton kylkeen ison avokadoleivän ja soijakaakaoni join 400 ml mukista ilman huonoa omaatuntoa. Illalla lähdin vielä puolen tunnin lenkille ja lenkin jälkeen olin niin täynnä kuplivaa elämää ja onnea. Minusta tuntui minulta. Ja olisin niin helposti voinut vielä juosta toisenkin puolituntisen, sillä olin niin täynnä energiaa!

Tämä on minun supervoimani ja pidän siitä kiinni. Maailman paastoillessa ja ahmiessa minä pidän kiinni ortorektisista tavoistani, jotka tekevät minusta kimaltavan, värikkään, rasvattoman, puhtaan ja kevyen. Se tekee minusta lähes yli-ihmisen, joka purjehtii jalat vain vähän maata koskettaen läpi elämän onnea ja luottamusta täynnä silloinkin, kun ajat ovat vaikeita. Vasta tänään tulin kuunnelleeksi videota maaliskuun täysikuusta ja hämmästyksekseni tärkein alkuviikon teko oli luottaa intuitioon ja ottaa rohkeita askeleita ennen kuin mielesi alkaa ylianalysoimaan kaikkea. Yleensä täydenkuun neuvot ovat oman energian suojelemista ja sen takia en enää kovin paljoa jaksa kuunnella niitä, mutta tuo video jotenkin kutsui minua.

Ja ymmärrän nyt miksi.