Häpeällisen huono alku tälle viikolle

 

Kuva on netistä

Lauantaina laitoin päälleni kullan värisen satiinisen mekon, jonka kaula-aukko paljasti aivan liikaa, mutta minusta tuntui todella upealta. Kävimme syömässä ravintolassa ja sen jälkeen jatkoimme vielä muutamille korkealle kattojen yläpuolelle. Sunnuntaina tapasin muutaman ystäväni ja totesin sitä, miten paljon vihaankaan olla humalassa.

Lauantaina minusta tuntui jumalaiselta, kun kävelin korkeilla koroilla ystävieni kanssa viinin ansioista hieman tavallista kevyempänä. Mekkoni lyhyt helma liehui kevyessä yötuulessa ja keräsimme katseita. Sunnuntaina olin humalassa, vihasin sitä ja päästyäni kotiin jo kuuden aikoihin alkuillasta, panikoin. Humala oli ahdistava paksu peitto, joka hivuttautui päämäärätietoisena päälleni ja minun oli saatava se pois niin nopeasti kuin mahdollista. Joten söin, söin ja söin.

Yritin kuunnella kaikkia niitä biisejä, joiden tahtiin aiemmin tanssin aamuyöhön asti iso hymy kasvoillani, mutta nyt en vain enää pystynyt tuohon. En voi enkä halua. Humalatilaan liittyy edelleen paljon viime vuosina tapahtuneita traumoja, joiden takia pelkään viettäväni loppupäivän vain itkiessä mennyttä. Mutta toinen syy on yksinkertaisesti se, että en vain ole enää sellainen kuin olin joskus. 

Ennen minua ei haittanut käyttää seuraavaa päivää darrassa, vaan se oli hauska naurun aihe ystävien kesken. Ennen minua ei haitannut se, että sain vain muutaman tunnin unta yön aikana. Ennen minua ei kiinnostanut se, että humalassa oleminen on kirjaimellisesti kehon myrkytystila. Aiemmin sillä ei ollut mitään väliä, miten paljon rasvaa ja kemikaaleja upotin kehooni alkoholin ja roskaruoan muodossa.

Nyt kaikella noilla oikeasti on väliä ja olen saanut kuulla siitä ihmisiltä kyllästymiseen asti. Mutta ne isoimmat vastaan vänkääjät, ne eniten tiellä olleet ihmiset, ovat poistuneet elämästäni ja nyt minulla on oikeasti ollu mahdollisuus olla minä itse. Ei enää se bilemimä, vaan terveydestään sairaalloisesti huolta pitävä urheilullinen minä. 

Tai siis minun pitäisi olla. Olen nimittäin klassisesti taas ahminut kaksi päivää putkeen ja vihaan sitä, että näin käy aina, kun olen vähääkään poikennut normaalirutiineistani. Tästä on tullut tapa, jota noudatan sokeasti kaikkiin mahdollisiin syihin vedoten. Tällä kertaa ensiksi siihen, että heinäkuun viimeisen päivän voi vielä mässäillä ja eilisen sen takia, että maanantailta jäi vielä sipsejä syömättä, joten kävin ostamassa useasta eri kaupasta lisää roskaa. M-i-t-ä-?

Tänään ja huomenna myrkyistä vieroittautuminen tulee olemaan rankkaa, mutta minun on vain (taas...) käytävä se läpi. Sunnuntaina sentään kävelin paljon, maanantaina samoin ja eilen aamukävelyn lisäksi tein iltapäivällä vielä kunnon 40 minuutin HIIT-treenin, joten olen onneksi liikuttanut kehoani enemmän kuin aiemmilla ahmimiskerroilla. 

Mutta ei tämä voi näin mennä, herran jumala.... Nousen taas täältä tahmasta. Annan itselleni luvan antautua uudelleenohjelmoinnille, jonka alkuaskeleet olen nyt vihdoinkin koonnut tänne! Päivitän sivua sitä mukaan, kun prosessi etenee ja opin itsekin uutta. Kyllä minä vielä tulen valmiiksi. Minun on pakko.