Viime viikko oli jotenkin todella erikoinen ja oudolla tavalla sekava. Ja silti niin paljon ihanaa tapahtui ja tuntui siltä, että olin vihdoinkin lähtenyt liikkumaan oikeaan suuntaan. Treenasin ihan kunnolla, söin terveellisesti ja järkevästi, mutta.... Yksi virheistä tapahtui perjantaina, kun poikkeuksellisesti annoin itselleni tarjottavan punaviiniä.
Lauantaina olin väsynyt ja hieman alakuloinen. Aloitin aamun särkylääkkeellä pään jomotuksen takia enkä saanut koko päivänä mitään otetta mistään. Ajattelin kuitenkin, että joskus on ihan hyvä, että on tällaisia hyvin yksinkertaisia ja minimaalisen tekemisen päiviä, joten annoin itseni nauttia kirjan lukemisesta sohvalla aamu- ja iltakävelyn välissä. Sunnuntaina tarjoilin lounaan ystävilleni ja tuosta ateriasta luokseni jäi kuusi pientä ja niin ihanan kuohkeaa hedelmäkakun palaa sekä hieman muita ruokien jämiä, jotka laitoin hetkeäkään miettimättä pakastepusseihin ja pakkaseen odottamaan jotain tärkeää hetkeä. Sen sijaan itse tekemäni kasvisateria oli hyvin vähärasvainen enkä lisännyt suolaakaan kuin aivan minimaalisen määrän, joten sen loppujen syömisestä en ole kokenut huonoa omaatuntoa.
Tuon lounaan jälkeen putosin johonkin outoon yksinäisyyteen enkä taaskaan tehnyt mitään järkevää loppupäivänä. Ei, en edes käynyt sillä lenkillä, jonka olin luvannut tehdä. Sen sijaan tein sen maanantaina ja maanantain ja tiistain välisenä yönä heräsin kuumeeseen. Kärvistelin koko yön läpi täristen, mutta tuon yön jälkeen minulla ei ole enää ollut mitään muita oireita kuin hieman kipeä kurkku. En ymmärrä.
Minusta tuntuu etten taaskaan ymmärrä kehoani. Minulle on viime viikkoina jatkuvasti tullut finnejä otsaan - paikkaan, jonne en ikinä saa finnejä. Lisäksi muutamassa sormessani on hassua ihottuman kaltaista jälkeä. Nuo punertavat, epätasaisen röpelöiset alueet eivät kutia enkä oikeastaan huomaa niitä ollenkaan, joten ne eivät ole mitään tavallista ihottumaa tai kuivaa ihoa. Ja edelleen: minulla ei ole minkäänlaista taipumusta ihottumiin tai minkäänlaiseen atooppiseen ihoon.
Olen jo muutaman viikon ajan kokenut, että minun tulisi tehdä ihan kunnon suolihuuhtelu, sillä yleensä finnit otsassani kertovat siitä, että suolistooni on jäänyt jotain liian rasvaista, joten tein sen viimeinkin eilen. Ja siihen meni uskomattomat puolitoista tuntia ennen kuin vesi tuli ulos riittävän puhtaana, yäk!
Toinen asia, jota olen miettinyt, on mehupaasto. Alun perin minun piti olla mehupaastolla keskiviikosta sunnuntaihin, koska uskokaa tai älkää, ahmin ihan kunnolla pitkän kaavan kautta tiistaina! Niinpä keskiviikkoaamuna join aamupalaksi kylmäpuristettua mehua, mutta sitten kahdentoista aikoihin naksahti ja loppupäivän mässäilin sisääni sipsiä, pizzaa, karkkia ja jäätelöä. Eli olen tällä viikolla vetänyt ihan kunnon ahmimissessiot kahtena peräkkäisenä päivänä, hip hei!
Eilen heräsin yllättävän vähän turvonneena ja puristelin etenkin reisiä ja peppuani helpottuneena: kyllä, kotisalilla viimeisen parin viikon aikana pumpatut lihakset ovat edelleen tallessa. Mutta helpotuksesta huolimata tunsin taas tuttua juurettomuutta ja sen tuomaa epätoivoa. Mieleni täyttyi kaikista erilaisista ruokavalioista ja elämäntavoista, joista mikään ei tunnu juuri nyt kutsuvan minua millään erityisellä äänellä. Ei, ei edes sataprosenttisesti puhtaasti syöminen. Mietin johtuuko se siitä, että olen vuosien saatossa laiskistunut ja 90-10 tai 80-20-tyylinen syöminen on vain paljon helpompaa pitkällä tähtäimellä. Vai siitä, että en vilpittömästi koe liian tiukasti tietynlaiseen syömiseen rajoittunutta elämää omaksi identiteetikseni.
Minulle tulee mieleen vuoden 2022 kesä, jolloin luulin lähteneeni Italiaan elämään unelmieni RT4-elämää ja laihtumaan vihdoinkin tavoitepainooni. Kunnes tajusin, että tuo identiteetti ei sopinutkaan enää itselleni ja sain itseni kiinni siitä, että ruokailutottumusteni täytyi aina olla väkisin jotain valtavirrasta poikkeavaa. Samaan aikaan katsoin edessäni hehkuneita italiattaria, jotka olivat niin paljon terveempiä kuin minä ja silti heidän kaikkien lautasilta löytyi juustoja, lihaa ja pastaa. Ja voi, miten minä hypinkään eri ruokaidentiteettien ja hämmennyksen vallassa koko tuon kesän!
Ja kun alan ajatella tätä kaikkea, minuun pesiytyy kiukku. Herranen aika, enkö oikeasti pysty sitoutumaan edes viideksi päiväksi johonkin yhteen asiaan, josta on oikeasti minulle vain hyötyä?! Mitä helvettiä nyt, Minni! Miten luulet koskaan saavasi elämän, jollaista sinulla ei ole koskaan ollut, jos et uskalla edes viiden päivän ajan olla jotain, mitä et ole koskaan aiemmin ollut? Tai jos ei sentään "et koskaan" niin ainakaan et pitkään aikaan.
Myös urheilun osalta huomasin viime viikon treeneissä, että kehoni pystyisi kyllä esimerkiksi isompiin painoihin ja vielä siihen yhteen ylimääräiseen toistoon. Mutta harvemmin enää nykyään tulen edes ajatelleeksi, että voisin työntää itseäni vielä vähän pidemmälle. Kun käyn kävelyillä, joiden aikana liikun tavallista ripeämmällä tahdilla, heti, kun minulle tulee kuuma tai tunnen oloni väsyneeksi, käännyn takaisin kohti kotia sen sijaan, että kokeilisin, olisiko tuossa kuitenkin vain kyse pienestä kynnyksestä, jonka yli on kyllä mahdollista kävellä.
Ja mehupaastoon liittyen tiedä, että ruoansulatuselimistöni selvästi rakastaisi sitä juuri nyt, sillä kuten viimeeksi kirjoitin, minulla on ollut ongelmia mahan turpoilun kanssa ja nuo turpoamiset ovat jatkuneet tämän viikon alkuun asti. Maanantaina aloitin vihdoinkin maitohappobakteerit, mutta puhdas ja ravitseva ruokavalio on avain siihen elämään, jossa minun ei tarvitsisi olla noiden jauhepussien varassa. Ja mehupaasto toisi tarpeellista taukoa koko keholle, jolloin se pääsisi korjailemaan itseään.
Tiedän, mitä elämältäni haluan, mutta en ole varma, miten haluan sen saavuttaa. Osa minusta myös muistuttaa, että tässä on kyse matkasta. Sen takia olinkin asettanut kahden ensimmäisen viikon tavoitteisin vain sen, että palaan syömään täysin kasvipohjaisesti ja muita rajoituksia en asettanut. Minun ei siis tarvitse saada kaikkea toteutettua tässä ja nyt vaan voin ihan hyvin antaa itseni laskeutua hiljalleen esimerkiksi mehupaastojen maailmaan. Tai minun paastoni voi olla vain se, että korvaan pelkän aamupalan tai aamupalan ja lounaan mehulla ja muuten syön normaalisti.
Luulenkin, että kaikesta päässäni olevasta sekamelskasta huolimatta, jatkan jollain tylsällä puolitiellä olemisella. Osa minusta iloitsee siitä, osa on sitä vastaan ja pitää minua heikkona luuserina, mutta niin kauan, kun en selvästi täysin sataprosenttisesti koe jotain omakseni, niin kauan en pakota itseäni hyppäämään siihen. Minun on saatava impulsiivisuuteni jotenkin kuriin, sillä muuten en ikinä pääse tavoitteisiini. Minun on opittava valjastamaan se voimakseni eikä antaa sen kerta toisensa jälkeen rikkoa kaiken, mitä olen vaivalla saanut rakennettua.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti