Sekava kasa tekstiä

Kuva on omani

Yritän parhaani mukaan saada tänne blogiin edes jotain, sillä alan hiljalleen tippua taas pois blogista ja vihaan sitä! :( Tästä tulee nyt todella nopea (ja surkea) päivitys.

Palasin lauantaina Helsinkiin läheiseni nopeasti huonontuneen kunnon takia enkä vielä tiedä kuinka pitkäksi aikaa jään tänne. On mahdollista, että siirrän lentoemännän koulutuksen aloittamista tammikuulle, mutta silloin minun pitäisi löytää työpaikka Helsingistä/etätyö ja etsiä asunto. 

Olen syönyt aivan miten sattuu viime viikolla, mutta nyt olen palannut taas meal preppaamaan. Keho ei kuitenkaan tunnu yhtään omalta tällä hetkellä: menkkani ovat pari viikkoa myöhässä (ei hätää, en voi olla raskaana!), kuntoni ei ole parantunut kovin paljoa viime päivityksestä ja näen peilistä aivan liikaa hyllyvää ihoa ja selluliittia. 

Olen joogannut saadakseni menkat takaisin ja yrittänyt saada jonkinlaista tasapainoa. Näin vaa'asta luvut 63,7 viime viikon keskiviikkona ja sen jälkeen en ole halunnut tuijottaa kehoni lukuja, koska se on vain niin masentavaa.

Viime viikkoina on kuitenkin ollut myös aivan uskomattoman ihania päiviä: aurinkoa, 25-astetta, kevyt tuulenvire pelloilla ja hiuksissa, aamupalaksi litra appelsiinimehua inkiväärillä... Olin energinen, aurinkoinen ja ainoa murheeni oli se, että minun täytyy aloittaa hikitreenaaminen. Tein viime viikolla vain yhden HIIT-treenin ja muuten kävelin tai joogasin. 

Tällä hetkellä minua väsyttää aivan järkyttävän paljon ja yritänkin mennä aikaisin nukkumaan. Huomenna menen taas yhdeksi Meilahden tornisairaalaan ja uskon siihen, että kaikesta selvitään säikähdyksellä. Säikähdyksellä, joka toivottavasti opettaa meille kaikille jotain ja kyllä, tunnen piston sydämessäni, koska minusta tuntuu joka hetki siltä, että elän vara-ajalla.

Minun on saatava ortoreksia takaisin, en voi jatkaa elämistä näin...... En halua olla samassa tilanteessa kuin läheiseni 30 vuoden kuluttua.... En voi olla.... Minusta tuntuu, että terveyteni on jo nyt huonompi kuin tuon läheisen oli minun ikäisenä. En ole vuosiin enää tunnistanut itseäni.

Eilen iltameditaation aikana itkin aivan järkyttävän paljon. Minun piti tehdä ihanan rauhoittava, positiivinen, toivoa ja kiitollisuutta tuova meditaatio, mutta jokin meni toisenlaiseen suuntaan ja lopulta vain pyysin anteeksi kaikkea. Sitä, miten annoin menetää itseni, miten paljon aikaa olen taas tuhlannut sellaiseen elämiseen, joka ei toimi, miten olen viime vuodet sekoillut menemään, miten paljon olen valittanut ystävistäni, miten paljon rahaa olen upottanut binge juomiseen, miten monta vuotta olen menettänyt ahmimiseen..... 

Tuon kaiken jälkeen ei edes jäänyt mitenkään puhdistunut ja rauhoittunut olo, vaan minulle jäi oikeasti todella paska fiilis. Ja erehdyin taas miettimään I:tä ja sitä, millainen joskus olin hänen kimaltelevasssa läsnäolossaan ja millainen outo, haalea haamu olen nyt.

Tässä sekavia ajatuksia tässä hetkessä, kun Helsinkiin alkaa jo laskeutua ilta. Helsingin kylmyys ei edes tunnu niin pahalta kuin olin ajatellut, sillä tällaisella keholla se tuntuu jopa tuovan turvaa, kun voin piilotella neuleutteni sisällä. Kävin hakemassa lämpimiä vaatteitani äitini varastosta ja ihastelen oranssiksi ja punaiseksi muuttuvia lehtiä.

Mutta mitä helvettiä mun elämässäni taas tapahtuu......