Kehokuvia ja menneisyyden haamuja

Aamupaino: 57,1 kg

 

Paino on sahannut koko viikon 57,3-57,6 kilon välillä ja se on ollut todella turhauttavaa, mutta onneksi nyt se hilautui edes hieman alemmas. Uskon painoni olevan todellisuudessa hieman pienempi, koska yleensä odotan jonkun aikaa aamuturvotuksen poistumista ennen kuin käyn vaa'alla, mutta tänään nälkä raastoi niin kovana, että minun oli pakko käydä vaa'alla jo lähes herättyäni. 

Eilinen oli ensimmäinen päivä tällä viikolla, kun oikeasti urheilin, sillä torstainakin olin edelleen niin väsynyt, että en jaksanut. Eilen kuitenkin pakotin itseni reippaalle kävelylle, söin terveellisen päivällisen ja menin nukkumaan niin, että nukahdin arviolta reippaasti ennen puolta yhdeksää. Nukuin todella syvää unta lähes viiteen asti eli sain nukuttua melkein yhdeksän tuntia ja se teki todella hyvää!

Tässä alhaalla muutama tämän aamuinen body check. Ylämahani on jo muotoutunut omaan silmääni kauniiksi ja siroksi, mutta alamahaa täytyy ehdottomasti kiinteyttää! Kuvissa ei näy se pehmeä taikina, jota alavatsani on eli kyllä sen vain näkee ja tuntee, että painoilla ei ole treenattu hetkeen.  

 

 

Mutta vieläkin kamalammalta näyttää takamukseni, joka muistuttaa tällä hetkellä enemmänkin 60-vuotiaan toimistokököttäjän peppua kuin parikymppisen näennäisen urheilullisen nuoren naisen takamusta. Tuossa vasemman puolimmaisessa kuvassa näkyy juurikin se tyhjyys, jota takalistoni kumisee tällä hetkellä eli yläpepussa on tuollainen kokonaan lihaksista tyhjä kohta. Syviä pakaralihaksia täytyy siis alkaa treenaamaan oikein huolella, jotta saan tuohon roikkuvaan selluliittikasaan oikeita naisellisia muotoja eikä sitä "laiskojen naisellisuutta" eli puhdasta ihraa. Sanomattakin selvää, että lihasten puutteen takia koko peppu on on kuin ohutta, vetistä taikinaa eli ei hyvä ollenkaan. :(

 

Tänään mieliala on ollut todella outo heti herättyäni. Jollain oudolla tapaa en koe olevani oma itseni tällä hetkellä ja tämä on vieras ja omituinen tunne kokea juuri Italiassa, jonne olen tähän mennessä nimenomaan tullut palaamaan juurilleni. Nyt kuitenkin tuntuu siltä, että ne samat rakennuspalikat, jotka olen aiemmin tullut kokoamaan tänne, eivät yhtäkkiä sovikaan enää toisiinsa ja tuijotan tuota palikkakasaa hämmentyneenä. Tämä hämmennys taas pudottaa minut tyhjyyteen, sillä en saakaan yhtäkkiä korvattua tyhjää tilaa ja hiljaisuutta jollain tutulla, vaan olen pakotettu istumaan hiljaa ei-kenenkään maalla. Ja ehkä se on juuri se, mitä minun täytyy nyt kokea: epämukavaa tyhjyyttä, joka sitten hiljalleen tai nopeasti täyttyy sellaisilla asioilla, joita oikeasti haluan elämääni. 

Ehkä minun täytyy nyt vain uskaltaa istua hiljaa tässä uudenlaisessa tyhjyydessä ja oppia nauttimaan siitä, sillä uskon yhden syyn tähän outoon tunteeseen olevan se, että tajusin oikeasti eilen sen, miten suunnattoman paljon elämiseni ja suhteeni ruokaan on muuttunut! Vaikka tämä viikko onkin ollut yksi raskaimmista viikoista hetkeen, niin mielessäni ei silti ole edes käynyt se, että olisin töiden jälkeen tai jopa niiden aikana lähtenyt hakemaan hetkellistä hyvää oloa ruoasta, vaan olen kiltisti syönyt oman terveellisen suunnitelmani mukaisesti.

Eilen kaupassa tosin hetkellisesti mieleeni tuli ajatus ottaa myös joku pieni sipsipussi, mutta tuokin ajatus tuntui lähinnä opitulta automaatiolta, joka tuli esiin juuri tietyllä käytävällä, tietyssä kohdassa, sillä ajatusta vastaan ei edes tarvinnut taistella. Totesin vain mielessäni "täh?" ja jatkoin matkaani kohti kassaa täysjyväpastapussi ja proteiinivanukas sylissäni. Olen edellisen kerran painanut niin vähän kuin nyt 19.8.2021 ja teen kaikkeni, että en pilaa tätä matkaani ahdistumalla siitä olenko muuttunut liikaa tai hyväksytäänkö minun elämäntapani! Taidan olla jo paljon pidemmällä matkassani kuin miltä minusta usein tuntuu, joten en edes halua tietää, miten syvälle masennukseen ja itsevihaan tippuisin nyt, jos lopettaisin ja palaisin vanhoihin huonoihin tapoihini. 

 

Kuva on netistä
Muistin juuri, että katsoin eilen myös erään keikan ja yksi laulu toi tunteeni pintaan, sillä mieleni täyttyi niin monen kesän muistoista entisessä ystäväporukassani. Muistoja siitä, miten joskus 2018 laskin kirjaimellisesti minuutteja siihen, että saisin lähteä töistä, käydä kotona vaihtamassa vaatteet, meikata kevyesti ja istahtaa Esplanadille ystävieni kanssa jo ennen puoli neljää iltapäivällä. Hyvät pohjat saatuamme suuntasimme vaatekauppojen kautta kotiini korkkaamaan kylmän proseccopullon ja istuimme jonkun aikaa luonani ennen kuin siirryimme taas ulos. Musiikkia, tanssimista, pelkästään kävelemistä ympäri kesäistä Helsinkiä, uusiin ihmisiin tutustumista, ikuiselta tuntuva aurinko ja lämpö iholla, hyvännäköisiä herrasmiehiä, jotka hommasivat koko porukalle yhteiseksi kolmen litran vodkapullon ja lantrikset...

Niin, aika ennen I:tä. Tai ehkä ennemminkin aika ennen kuin tajusin, että välillämme oli jotain paljon enemmän kuin olin edes osannut odottaa. Yksin tämä herättää minut aina siihen, että vaikka välillä nuo retrofiltteröidyt muistot palaavatkin ja huomaan kaipaavani menneitä, minulta puuttuisi niin niin kovin paljon, jos palaisin vanhaan. 

Silti eilen mieleeni tuli ajatus siitä olisinko kuitenkin onnellisempi, jos en olisi muuttunut niin paljoa. Jos joisin edelleen miehiä pöydän alle enkä välittäisi niin paljoa siitä, millaisella energialla täytän ympäristöni tai mitä puhun muista ihmisistä. Olisinko onnellisempi, jos en katsoisi niin tarkkaan, mihin käytän aikaani ja energiaani tai välittäisi niin paljoa terveydestäni tai siitä, että olen ajoissa nukkumassa. Olisinko onnellisempi, jos voisin edelleen hyvällä omallatunnolla käyttää koko sunnuntain Simsin pelaamiseen eikä minulle tulisi tunne siitä, että olen heittänyt yhden kokonaisen päivän hukkaan. Olisinko onnellisempi, jos elämäni taustamusiikki olisi Travelin sijaan edelleen Break Up tai BOOM ja haluaisin, että basson täytyy sattua, muuten se ei ole oikeaa musiikkia.

Olisinko onnellisempi, jos vieläkin syynäisin joka ikisen kulma ja sentin kehostani ja hukkuisin huonoon itseluottamukseeni, jota parantaisivat ainoastaan katoavat sentit ja kilot. Olisinko onnellisempi, jos edelleen katoaisin pääni syövereihin eksyen useaksi päiväksi jonnekin ihmeelliseen harmauteen, jossa en tiennyt olinko sisällä vai ulkona. Jossa kaikki mittasuhteet vääristyivät pelottaviksi ja käteni näyttivät yhtäkkiä tuplasti pienemmiltä kuin miltä tiesin niiden oikeasti näyttävän enkä uskaltanut edes kertoa näistä kokemuksista kenellekään, koska pelkäsin joutuvani jonnekin pakkohoitoon. Olisinko onnellisempi, jos edelleen voisin kirjoittaa tuota Liisa Ihmemaassa -seikkailua auki koristeellisiin lauseisiin ja laulujen sanoihin ja takaisin palattuani saisin ihailla tuotoksiani. 

Olisinko onnellisempi, jos vieläkin haluaisin satuttaa itseni takaisin omatekemääni kylmään häkkiin, jossa en välillä antanut itseni edes hengittää. Jos edelleen haluaisin pitää käsiäni kaulallani ja puristaa niin kovaa kuin pystyisin tai hakata lyijykynällä reisiini mustelmia ja verisiä haavoja. Olisinko onnellisempi, jos nytkin seisoisin sillä sillalla ja katsoisin alas mustaa vettä, miettien miten nopeasti katoaisin eikä kukaan, ei kukaan, ehtisi löytää minua ajoissa. Olisinko onnellisempi, jos kauppalistan tai viikonlopun tekemisen listan ("osta uusi ruukku, osta varavirtalähde, lounas ystävän luona...") sijaan saisinkin kirjoittaa ylös elämäni viimeisen viikonlopun tekemiset ja saisin suunnitella sen reitin, jonka kulkisin läpi Helsingin vielä viimeisen kerran ihaillen kaikkea sitä, mitä niin kovasti rakastin. Ja mikä toi iloa, mutta ei tarpeeksi, jotta jaksaisin enää jatkaa. Jos viikonlopun rentouttavan kävelyn sijaan kävisinkin läpi ne suunnittelemani apteekit lääkkeitä hamstraten ja juoksisin laukku tulenpalavana loimuten kotiin. 

Olisinko onnellisempi, jos hymyn toisikin se, että tietäisin kaiken kohta päättyvän eikä se, mitä kaikkea ihanaa minulla on vielä edessä ja miten paljon hyvää voin tehdä ihmisille ympärilläni. 

Niin.
Lopulta juuri tässä ja nyt on hyvä.
Ei täydellistä, mutta niin paljon parempi kuin ikinä koskaan aiemmin.