Tämä viikko

Kuva on netistä

Aamupaino eilen: 57,7 kg

 Suuri wall of text edessä, joten jos et juuri nyt ehdi istahtaa alas ja lukea, niin kannattaa säästää tämä paremmalle ajalle! :D

✥﹤┈┈┈┈┈┈┈┈┈┈┈┈┈┈┈┈┈┈┈﹥✥

Tällä viikolla kyllästyin jotenkin aivan totaalisesti siihen, miten laimea versio itsestäni olen nykyään. Huomaan, että en koe enää innostusta asioihin tai tulevaisuuteeni ja teen kaiken minulle oikeasti tärkeänkin vähän sinne päin. Olen siirtynyt piilottelemaan 60 prosentin taakse, koska jos annan 100 prosenttia ja epäonnistun, en tiedä kestänkö sen pettymyksen. Mutta antamalla 60 prosenttia epäonnistun 100 prosentin varmuudella.

Niinpä tällä viikolla otin vihdoinkin itseäni niskasta kiinni ja ilmoittauduin tanssitunneille. En ole tainnut koskaan aiemmin edes kirjoittaa blogimaailmassa siitä millainen tanssitausta minulla on ja miten lajin yhtäkkinen lopettaminen joitakin vuosia sitten on vaikuttanut itseluottamukseeni ja identiteettiini. Aloitin siis 4-vuotiaana esi/satubaletin niin kuin lähes kaikki nuoret tytöt ja jatkoin baletin harrastamista kymmenen vuotiaaksi, jolloin vaihdoin jazziin. 12-vuotiaana kävin sekä tavallisilla jazz-tanssitunneilla että aloin myös käymään kerran viikossa lyyrisen jazzin tunneilla. 

Elin tanssille ja sain kuulla täysin tuntemattomilta ihmisiltä siitä, miten olin aivan varmasti tanssija, koska näytin siltä. Tanssiopettajani loi meistä lajille täysin omistautuneista oman pienemmän ryhmän, jonka kanssa kävimme esiintymässä esimerkiksi yksityistilaisuuksissa ja kouluilla. Tasapainoilin intohimoisen harrastajan ja tulevan alan ammattilaisen välillä ja muistan miettineeni, että voisin oikeasti lähteä opiskelemaan tanssia ja minusta voisi tulla tanssiopettaja. Opettajani näki minussa valtavan potentiaalin ja tästä johtuen lisäsinkin jazzin ja lyyrisen jazzin lisäksi viikkooni vielä yhden nykybaletin tanssitunnin, jotta sain ikään kuin kurottua kaiken tanssillisen osaamiseni pakettiin. 

 

Kuva on netistä

Sitten alkoi tapahtumien vyyhti, jonka päätepiste oli se, että joka ikinen päivä, joka ikinen hetki, ainoa toiveeni ja haluni oli kuolla. Pitkään esitin meneväni tanssitunneille, koska minua harmitti, että vanhempani olivat maksaneet kalliit tunnit enkä halunnut heidän tietävän, etten enää tanssinut kuin ainoastaan silloin tällöin. Pakkasin tunnollisesti tanssikassini neljä kertaa viikossa, menin bussipysäkille odottamaan bussia ja matkustin minne sitten matkustinkaan. Kävelin masentuneena itkien lohduttoman pimeissä metsissä tai Helsingin keskustan vilskeessä, kunnes tiesin, että minun tulisi palata kotiin. 

Kävin kuitenkin aina välillä ikään kuin näyttäytymässä etenkin pitkäaikaisimman opettajani tunneilla, mutta joidenkin kuukausien jälkeen opettajani soitti huolestuneena vanhemmilleni ja kysyi oliko minulla kaikki hyvin. Tällöin ilmoitin vanhemmilleni halusta lopettaa tanssimisen, mutta he sanoivat, että minun piti tosissaan harkita ratkaisuani. Kun pitäydyin kannassani ja kävin vihdoin tanssitunnin alussa ilmoittamassa lopettamisestani opettajalleni, muistan hänen itkeneen ja se oli yksi siihen astisen elämäni kamalimmista päivistä. Tanssin lopettamisen tarkoitus minulle itselleni oli ottaa harteiltani pois jotain sellaista, joissa minun piti jatkuvasti kehittyä ja esiintyä. Mielessäni se, että en saanut enää iloa tanssimisesta ei ollut merkki masennuksesta, vaan minua ei vain yksinkertaisesti kiinnostanut tanssiminen ja siksi se toi turhaa stressiä. Niinpä lopettamisen oli vain yksinkertaisesti tarkoitus vähentää stressiä.

Se, mitä oikeasti tapahtui oli, että masennukseni ja itsetuhoisuuteni räjähti käsiin saman tien, kun menetin elämäni ainoan pienen intohimon aiheeni ja itseluottamuksen kohottajan. Näin jälkikäteen tätä kaikkea miettiessäni olisin toivonut, että minulle olisi painotettu vaihtoehtona sitä, että olisin vain vähentänyt tanssituntien määrää minimiin sen sijaan, että olisin lopettanut kokonaan. En muista esitettiinkö tuota vaihtoehtoa ollenkaan, mutta ainakaan se ei ollut vanhempieni tai opettajani puolelta mitenkään korostunut vaihtoehto. Tai ehkä he kuuntelivat minua ja ottivat totena sen, että omien sanojeni mukaan halusin lopettaa kokonaan enkä tästä tanssin lopettamisesta syytä ketään muuta kuin 18-vuotiasta itseäni. 

 

Kuva on netistä

Tanssin lopettamisesta kaksi vuotta eteenpäin olivat elämäni hirveimmät vuodet ja noista vuosista puuttuu kokonaisia kuukausia, joista en muista yhtään mitään. En tänä päivänäkään tiedä, miten selvisin noista vuosista. En oikeasti tiedä. Kai siihen oli syynsä ja minulla on jokin tarkoitus olla elossa vielä tänä päivänäkin. Hiljalleen aloin paranemaan ja sain taas otteen elämästäni, mutta jotain puuttui ja vasta vuosien kuluttua ymmärsin, että se puuttuva elementti oli tanssi. Elämäni oli kuitenkin ehtinyt muuttua jo niin paljon, että tanssin aloittaminen uudelleen toi enemmänkin ahdistusta kuin iloista odotusta ja tanssitunteihin sitoutuminen ei tuntunut enää sopivan elämäntyyliini. 

Niinpä tanssi vain jäi. Ja se nakersi jatkuvasti itseluottamustani aiheuttaen suuria identiteettiongelmia, sillä omassa mielessäni olin edelleen tanssija, mutta vuosien tanssimattomuus näkyi tietenkin liikeratojen huonontumisena ja etenkin kankeutumisena. Ryhtini oli huonontunut huomattavasti eikä kukaan enää kommentoinut sitä, että näyttäisin tanssijalta, vaan ihmiset vaikuttivat enemmänkin hämmästyneiltä, kun kerroin vahvasta tanssitaustastani. Vuosi vuodelta kynnys aloittaa uudestaan kasvoi tukahduttaviin mittasuhteisiin, sillä en halunnut kohdata sitä totuutta, miten kauas olin tipahtanut, mutta viimeisen vuoden aikana olen hitaasti ujuttanut tanssia takaisin elämääni.

Ja nykyisen tilan kohtaaminen on ollut vaikeaa. Aluksi onnistuin tanssimaan vain hetken ennen kuin romahdin itkuun ja minusta tuntui siltä, että en enää koskaan tanssisi ja että olin menettänyt kaiken, mitä minulla oli koskaan ollut. Lisäksi tanssin tuominen arkeen toi myös nuo kamalat vuodet takaisin ja se on ehdottomasti ollut yksi syy, miksi viime vuoden lopulla ja tämän vuoden alussa ahmin niin paljon. Aika ei todellakaan ole vielä ehtinyt parantaa haavoja, sillä noista pahimmista ajoista on vain joitakin vuosia. Mutta jatkoin jalkojeni upottamista tanssin kylmään veteen ja hiljalleen aloin saada suuria onnistumisia siinä, miten nopeasti kehityin ja kuinka paljon löysin liikkeitä ja kehonhallintaa lihasmuististani. Huomasin tanssijaminän nousevan uudestaan eloon ja se tuntui elämäni suurimmalta kotiinpaluulta.

Kehityksen nopeuttaminen ja näin ollen kunnon tanssitunneille ilmoittautuminen tuli palavaksi haluksi jo viime kuussa, mutta tähän viikkoon asti olen siirtänyt sitä eteenpäin aina uudestaan ja uudestaan. Minulla oli viikkojen ajan kirjanmerkkeihin tallennettuina ne tanssitunnit, joille halusin ilmoittautua, mutta jostai syystä en vain saanut itseäni ottamaan sitä viimeistä askelta. Ennen kuin tällä viikolla maanantaina ja tiistain tanssitunnille meninkin jollain oudolla, uudenlaisella itseluottamuksella enkä edes osaa sanoin kuvailla sitä tunnetta, jolla täytyin tuon tunnin aikana. Kävin toisella tunnilla myös heti torstaina ja tuon tunnin jälkeen sain opettajalta suosituksen siirtyä jo yhtä tasoa korkeammalle, mikä toisaalta yllätti minut, mutta toisaalta olin tästä myös itse samaa mieltä. Joten tässä sitä ollaan: yksi elämäni isoimmista haavoista on vihdoinkin umpeutumassa.

 

Kuva on netistä

Tiistain onnistuminen viritti äärimmilleen myös toisen pitkäaikaisen turhautumiseni: minun täytyy saada taas kiinni korean opiskelusta, sillä en ole edistynyt enää vuoteen ja nyt olen alkanut myös unohtaa oppimaani ja se ärsyttää. Unohtelen arjen sanoja ja lauseiden muodostaminen ei enää käy niin helposti kuin aiemmin, kun pidin aivoni jatkuvasti virittyneenä. Olen tehnyt opiskelusta aivan liian hankalaa ja joustamatonta ja tästä syystä olen tippunut lähes kokonaan niistä tavoista, jotka auttoivat minua oppimaan ja pitämään kielen ajatuksissani. Tällaisia arjen tapoja olivat esimerkiksi sen hetkisen tekemisen tai tehtävälistani selittäminen pääni sisällä tai puoliääneen, samoin kellonaikojen, päivämäärien ja toistojen (salilla tai kotona kuntoilun aikana) ajatteleminen tai ääneen sanominen koreaksi. 

Lisäksi käytin muutamana päivänä viikossa aikaa siihen, että kirjoitin joka päivästä jotain kalenteriini koreaksi ja etenkin tämän huomasin nopeuttaneen oppimistani ja lauseiden muodostamista todella paljon hyvin lyhyessä ajassa! Löysin tuon vinkin YouTubesta ja se oli ehdottomasti yksi parhaimmista vinkeistä, sillä jo muutamassa viikossa huomasin, että olin siirtynyt kirjoittamaan paljon pidempiä ja monimutkaisempia lauseita. Ja edelleenkin osaan teoriassa muodostaa varsin monimutkaisiakin lauseita, mutta se vaatii minulta todella paljon, jotta saan kieliopin kaivettua muistini syövereistä ja lauseen muodostamisen jälkeen olen aivan varma siitä, että se on kieliopillisesti väärin. Huolimatta siitä, että jostain syystä teen todella vähän mitään virheitä, kun kirjoitan koreaksi eli minussa on potentiaalia todella sujuvaksi kielen käyttäjäksi, vaikka en yleensä ole mikään kielinero.

Myös raw till 4:n jonkinlainen feilaaminen tällä viikolla on tuonut ärtymyksen tunteita, vaikka välillä life happens ja senkin täytyisi kai olla ihan okei. Mutta en halua elää notkosta notkoon ja niin moni muukin pystyy kyllä pitämään itsensä siinä ruokavaliossa, mikä heille toimii parhaiten, joten miksi minäkin en siihen pystyisi? Haluanko olla äärimmäiseen täydellisyyteen viety "What I eat in a day"-video? Ehdottomasti ja ehkä minun täytyy vain hyväksyä se ja antaa itselleni lupa tuohon haluun! Tuntuu nimittäin välillä siltä, että ikään kuin annan itselleni jotain ei niin terveellistä ruokaa ihan vain siitä syystä, että niin "kuuluu" tehdä. It's soul food, right? Mutta en minä halua tuollaista väljähtänyttä elämää!

Niinpä olenkin nyt tehnyt itselleni sekä realistisen opiskelusuunnitelman että myöskin hakenut ruokainspiraatiota lempivideoistani ja tehnyt itselleni järkevän ateriasuunnitelman nyt, kun haluan myös urheilla paljon enemmän kuin aiemmin. Olen täyttänyt silmiä ja mieltäni videoilla, joissa juhlahetkien ja elokuvailtojenkin ruokatarjonta on raakaruokaa tai muuten vain todella terveellistä ja haluan samaa minun elämääni - oli se muiden mielestä miten sairasta tahansa. 

Nyt lähdenkin syvää, rauhallista kiitollisuutta tuntien palauttamaan yhden paketin, sitten käyn ruokakaupassa täyttäen jääkaappini täyteen elämällä. Kiitollisena siitä, että olen elossa, kiitollisena kaikista rakkaista ihmisistä ympärilläni. Kiitollisena tanssista ja siitä, että en ole ehtinyt tuhoamaan kehoani lopullisesti, vaan minulla on edelleen mahdollisuus liikkua ja purkaa tunteitani tanssiin. Kiitollisena kaikesta ihanasta, terveellisestä ja kehoani parhaalla mahdollisella tavalla ravitsevasta ruoasta, jota minulla on varaa ostaa. Kiitollisena siitä, että maanantaina saan taas avata työläppärini ja tehdä jotain, mitä en halua tehdä koko elämääni, mutta joka johdattaa minua seuraavaan elämänvaiheeseeni.

 

Kuva on netistä