Onnellinen

Kuva on omani

Hei, pitkästä aikaa!

En sano, että minulla olisi ollut niin kiire ja siksi en ole ehtinyt kirjoittelemaan vaan tällä kertaa poikkeuksellisesti minusta on vain tuntunut siltä, että minun ei tarvitse kirjoittaa tänne. Olen poistattanut EDSF-profiilini ja -postaukseni ja muutenkin karsinut pois kaikenlaista vanhaa turhaa. Oli outoa nähdä, että tein ensimmäisen EDSF-profiilini jo 2016. En edes ollut muistanut, että minulla oli ollut tuo tunnus jo niin pitkään! Joka tapauksessa en ole katunut hetkeäkään noita deletointeja ja loppujen lopuksi irti päästäminen olikin paljon helpompaa ja olin selvästi paljon valmiimpi kuin olin ajatellut.

3.-5.1. mässäilin, mutta silti tuo maanantaina jatkunut pitkä viikonloppu tuntui jotenkin niin erilaiselta. Kävin pitkillä kävelyillä auringon valossa ja minusta oikeasti tuntui niin ihanan uudelta! Ja 6.1. eteenpäin olen oikeasti syönyt terveellisesti, joten tein vihdoinkin sen, mitä aina lupaan, kun olen ostanut roskaa eli "tää on sit viimeinen kerta".

Valmennuksen loppuminen on myös tuonut uudenlaista energiaa elämääni, sillä hassua kyllä minusta tuntuu siltä, että nyt on ollut niin paljon helpompaa keskittyä terveellisesti ja tasaisesti syömiseen. Uskon syyn olevan se, että kun minun ei tarvitse pitää kirjaa kaikesta siitä, mitä syön ja miten treenaan, en mieti ruokaa niin paljoa ja tämä auttaa siihen, että minulle ei ehdi tulla minkäänlaisia himoja epäterveelliseen ruokaan enkä ylianalysoi kaikkea.

Viime vuoden syyskuusta alkaen huomasin, että perjantaina töiden jälkeen sekä viikonloppuaamuisin jouduin oikeasti tappelemaan epäterveellisen ruoan himojen kanssa. Perjantaina olisin töiden jälkeen halunnut joko syödä jonkun Thai cuben, pizzan tai sipsiä dipillä sekä karkkia ja viikonloppuaamuisin jouduin tekemään kaikkeni, että en aina aloittaisi aamuani rasvaisella valmissalaatilla ja kahdella pain au chocolat-leivoksella sekä energiajuomalla. Nyt voin kuitenkin vilpittömästi sanoa, että minun ei ole tehnyt mieli mitään epäterveellistä ja eilen töiden jälkeen en hetkeäkään pohtinut voisinko kuitenkin jotenkin perustella itselleni sipsipussin ja dipin ostamista. 

Uskon, että yksi syy tähän on myös ollut se, että olen testaillut uusia ruokia ja esimerkiksi tehnyt valmennuksessa olleita reseptejä alkuperäisten ohjeiden mukaisesti. Näinpä esimerkiksi tänään tein aamupalaksi ruisleipää hummuksella ja ihan oikealla munakkaalla enkä tofulla. Samoin olen kokeillut valmennuksessa olevien pastaruokien kanssa eri juustoja - ei vuustoja - ja myös tämä on tuonut mukavaa uudenlaista vapautta kokkailuihini. 

Painoni oli 6.1. uskomattomat 67,2 kiloa ja rasvaprosenttini hulppeat 29,9%, mutta tällä hetkellä en tiedä painoani. Tiedän kuitenkin, että se on laskenut huomattavasti ja sanoisin, että olen luultavasti tällä hetkellä noin 63 kilossa. 

Kuva on omani

Lisäksi olen käynyt muutamilla treffeillä ja minulla on ollut todella hauskaa! Viime viikon keskiviikon treffien jälkeen mietin, että minua ei oikeastaan edes haittaa, jos emme koskaan enää tapaa uudestaan, koska se kokemus oli vain niin virkistävä. Mietin edes kirjoitanko tätä, koska kuulostaa niin typerältä, että näin pieni asia on tuonut niin suuren positiivisen vaikutuksen elämääni. Mutta tapasimme tosiaan viinilasillisten äärellä kalja- ja viinipaikassa, jossa en ollut aiemmin käynyt. Keskustelimme kaikesta maan ja taivaan välillä, hän haki meille toiset lasilliset, flirttailimme ja meillä oli niin hauskaa ja ihanaa, että en edes huomannut, että kello oli jo hieman yli yhdeksän, kun aloimme tehdä lähtöä. 

Joka viivästyi ja viivästyi, koska jäimme aina uudestaan suistamme kiinni. Torstaihin heräsin todella väsyneenä, mutta kuitenkin kuplivan onnellisena, sillä myöhäisestä nukkumaan menostani huolimatta heräsin tietenkin tavalliseen aikaan. Olen siis yleensä unten mailla viimeistään yhdeksältä, joten kyseessä oli hyvin suuri aikataulullinen poikkeama, mutta ehkä myös juuri sen takia nuo treffit virkistivät todella paljon!

Tällä hetkellä tilanteemme on se, että hänen piti katsoa jokin sopiva päivä kalenteristaan meidän seuraavalle tapaamiselle, mutta hän ei ole palannut tuohon. Ja totta kai haluaisin tavata hänet uudestaan ja olin innoissani siitä, että voisin myös matkustella hänen kanssaan silloin, kun hänellä on työmatkoja ympäri Suomea. Mutta en myöskään koe oloani mitenkään masentuneen harmistuneeksi ja lannistuneeksi, koska olen saanut itseni niin hyvin kiinni kiitollisuuteen, että tiedän parempaa olevan tulossa. Joten kiitos kaikista niistä miehistä, joiden kanssa asiat loppuvat ennen kuin ne edes alkavat, koska se tarkoittaa sitä, että minulla on aikaa ja energiaa jollekin toiselle!

Viime viikolla koin jotain uudenlaista ja hieman yllättävääkin ihanaa sen miehen kanssa, jonka kanssa olemme tavanneet toukokuun viimeisestä päivästä lähtien ja tänään tapaamme taas ja kokeilemme lisää uusia asioita. Tämä "järjestelmä" ei olen täysin sitä, mitä toivoisin ja siksi olenkin käynyt myös treffeillä, mutta olen toki kiitollinen siitä, että tuo mies on osa elämääni ja olen saanut kokea hänen kanssaan todella ihania asioita! Kaipaan kuitenkin myös sitä, että voisimme ihan vain vaikka käydä elokuvissa tai syömässä, joten siksi en aio sataprosenttisesti tyytyä vain siihen, mitä minulla tällä hetkellä on.

Joka tapauksessa minusta tuntuu jotenkin ihanan rauhalliselta sekä ruokailuiden että myös miesten suhteen. Uskon senkin tekevän osansa, että minun ja I:n välit ovat tällä hetkellä varmasti paremmat kuin koskaan ikinä ja tuon kaiken stressin sulaminen pois elämästäni on tuonut pitkään kaipaamaani sisäistä rauhaa. Muutama kokeilu viime vuodelta on yrittänyt päästä takaisin eli kumpikin niistä varatuista miehistä, joihin valitettavasti haksahdin. Toinen jätti siis heinäkuussa muutamia tavaroitaan luokseni ja haluaisi ne nyt sittenkin takaisin ja toisen yhteydenotot eli sähköpostit jätän lukematta. Enkä ole hetkeäkään miettinyt, että voisin vielä tehdä jotain heidän kanssaan. Se en vain oikeasti ole enää minä. 

Kuva on omani

Töissä olen ollut todella aktiivinen ja ahkera ja jotenkin minusta tuntuu myös toiveikkaalta töiden osalta. Moni suuri ja piinaavan pitkään jatkunut projekti on tulossa vihdoinkin päätökseen ja tämä tuo uutta potkua tekemisiini. Tunnelin päässä häämöttävä valo motivoi minua antamaan kaikkeni enkä enää pelkää kirjoittaa ylös asioita, jotka ovat kesken, sillä viimeinkin tuo lista ei ole sellainen, jossa roikkuisi edelleen tehtäviä, jotka minun piti tehdä jo puoli vuotta sitten. 

Treenien osalta olen pääasiassa kävellyt, mutta tänään käyn kevyellä lenkillä testailemassa polvieni kuntoa ja lisäksi tämän viikon tiistaina alkoivat tanssitunnit, joista olen todella innoissani! En ole käynyt salilla, mutta tunnen kyllä, että lihakseni ovat edelleen olemassa. Tavoitteeni on siis käydä salilla kerran viikossa ja tällöin pääasiassa keskittyä polvia tukeviin liikkeisiin, mutta toki myös treenaan vatsoja painoilla ja hieman peppuakin. 

Jotakin hyvin jännittävää on siis oikeasti loksahtanut paikoilleen vuoden vaihteessa ja tätäkin valoa vasten viime vuosi tuntuu aivan käsittämättömältä kuumehoureelta! Osittain tietenkin myös terapia on saattanut auttaa, vaikka en edelleenkän koe, että olisin saanut suuria tajuamisia sitä kautta. Mutta ehkä se on kuitenkin jotenkin auttanut jo nyt. Osa minusta toppuuttelee tätä uuden minun ja elämän intoani, sillä olen niin monta kertaa aiemminkin hihkunut sellaisesta, joka on sitten kuitenkin romahtanut katastrofaalisella voimalla ja nopeudella todella pienestä. Mutta jotain uutta minussa uiskentelee enkä myöskään halua himmentää tuota kimaltelevaa valoa, vaan nauttia siitä ja toivottavasti myös kasvattaa siitä auringon kokoista valo- ja energiapalloa. Sen kokoista voimaa, jota ei saa himmennettyä millään. 

Juuri nyt voisinkin sanoa, että olen oikeasti onnellinen. Paljon on vielä tehtävää ja monia tavoitteita, joita haluan tänä vuonna saavuttaa, mutta minusta tuntuu vihdoinkin siltä, että olen oikeasti matkalla juuri oikeaan suuntaan. Ja vihdoinkin sellaisella tavalla, jossa saan vain kellua virran mukana eikä minun tarvitse rämpiä suossa päivästä ja viikosta toiseen. Tänä kauniina, aurinkoisena lauantaina aion nauttia kaikesta siitä, mitä minulla tässä uudenlaisessa elämässäni on. Terveellinen syöminen, urheilu, siisti asunto, hyvää seksiä ja illalla lasi punaviiniä ja hyvä elokuva. 

Elämisen arvoista elämää.

Tervetuloa 2025!

Kuva on netistä

Vuoden vaihtuminen meni juuri niin kuin olin toivonutkin ja samalla ei yhtään niin kuin piti. Puoli kymmenen aikoihin makoilin sohvalla pyjamahousuissa ja isossa t-paidassa elokuvaa katsellen ja punaviiniä nautiskellen. Päivän aikana minulle oli tullut pari kertaa mieleen ajatus siitä, että kävisin kuitenkin katsomassa ilotulitukset - ihan sama, vaikka olisinkin yksin. Ja etenkin tuolloin puoli kymmeneltä tuo ajatus vahvistui koko ajan, kunnes kymmeneltä päätin, että hitto vie, kyllä minä haluan tehdä ja kokea jotain uutta pitkästä aikaa!

Niinpä pomppasin ylös sohvalta, laitoin soimaan musiikkia ja aloin meikkaamaan. Tein kultaisen smokey eyen ja sen jälkeen siirryin kihartamaan hiuksiani. Punasin kynteni, valitsin vaatekaapistani juhlavan mekon ja siihen sopivan lämpimän, kimaltelevan neuleen. Vielä ennen kuin laitoin päähäni mustan baskerin, jalkoihini korolliset nilkkurit ja vedin päälleni takin, maalasin huuleni punaisella ja hymyilin kupliva tunne mahassa peilikuvalleni. Pääsin lähtemään matkaan vasta 20 vaille kahdeltatoista enkä ollut aivan varma minne suuntaisin, mutta loppujen lopuksi löysin itseni Sibeliuksen puistosta, joka oli jo raketeista värjääntynyt. 

Oli niin ihanaa olla kylmässä ulkoilmassa tummansininen taivas kattonani. Yksin, mutta en kuitenkaan yksinäisenä, sillä kaikkialla ympärilläni oli nauravia ihmisiä ja myös muutama minunkaltainen soolojuhlija. En katsonut kellosta milloin vuosi oikeasti vaihtui, mutta yhtäkkiä kaikkialla minne käännyinkään, näin taivaan valasevia raketteja. 360-asteen rakettisade, jota tuijotin suurin silmin hymyillen ja otin uuden vuoden ilolla vastaan kaikkien muidenkin juhlijoiden kanssa. Vielä eilen illallakin tuota vuoden vaihtumisen hetkeä miettiessäni aloin itkeä sitä, miten onnellinen, helpottunut ja odottavainen minä olin tuon valosateen keskellä. Miten pitkään olen tarvinnut tuollaisen töytäisyn oikeaan suuntaan. Eikä mikään iso tai erikoinen töytäisy, mutta joku sellainen odottamaton positiivinen kokemus, johon on tarvittu omaa aktiivisuutta ja avointa mieltä.

Tuolla kaiken ja kaikkien keskellä minusta tuntui vihdoinkin siltä odottavaisin mielin olevalta sädehtivältä minältä, joka on ollut kateissa jo aivan liian pitkään. Sillä loppujen lopuksi, kun käyn tämän bloginkin merkintöjä läpi, huomaan, että joitakin yksittäisiä hetkiä lukuun ottamatta en selvästi ole ollut onnellinen. Alakuloisuus, saamattomuus ja pettyneisyys on ollut se pohjavire elämässäni jo monta vuotta ja se syntyi sen jälkeen, kun luovutin itseni suhteen vuonna 2021 ja priorisoin muut, heidän pelkonsa, huolensa ja mielipiteensä.

Kuva on netistä

En toki yritä toisintaa enää tuota vuotta, koska tiedän, että se ei ole mahdollista. Mutta otan tavoitteekseni sen, että tänä vuonna pidän huolta siitä, että panostan omaan asenteeseeni, siihen, mihin käytän energiaani ja keiden kanssa vietän aikaani. Panostan terveelliseen, mahdollisimman puhtaaseen ruokaan, mutta sallin itselleni aina silloin tällöin jotain syntisempää - piaceri della vita, elämän nautintoja. Tuo on kuitenkin juuri se, mitä minun olisi pitänyt tehdä 2021, jotta olisin saanut tasapainon liian terveellisyyden tavoittelun ja ahmimisen välille. 

Aloitan uudestaan töiden etsimisen Italiasta, mutta tällä kertaa suhtaudun siihen niin, että minulla ei ole kiire. Eilen, kun kävin kolmessa eri erässä hieman yli kolmen tunnin kävelyllä, mietiskelin, että tänä vuonna en kaipaa mitään räjähtävää hustle-energiaa, vaan olen mieluummin päämäärätietoisesti asvaltin läpi työntyvä verso. Kun otan tuon toimintafilosofiakseni, en tule uupumaan, pidän intuitioni avoimena ja saan oikeasti rakennettua tukevan pohjan enkä vain hutiloi kasaan korttipinoa, joka sortuu sitten taas jossain kohtaa. 

Eilen en käynytkään kehonkoostumismittauksessa, koska nukuin loppujen lopuksi vain neljä ja puoli tuntia ja lähdin heti aamusta mieluummin etsimään laukkukoruani. Se oli nimittäin jossain kohtaa tippunut ja olin väsyneessä, hieman punaviinin huurustamassa mielessäni ajatellut, että haen sen aamukävelyllä sitten. Kunnes tajusin aamulla, että maahan on satanut useita senttejä lunta. Yritin kuitenkin kahteen eri kertaan käydä etsimässä korua, mutta tuloksetta. Ei kyseessä ole onneksi mikään kallis asia, mutta minulla on ollut se jo vuodesta 2018, joten sillä oli pientä tunnearvoa. 

Kadonneen liilan pompulan innoittamana päätin sitten, että korkkaankin tänään kokonaan uuden päiväkirjan ja kävin Akateemisesta ostamassa pompulan värisen Leuchtturmin kirjan. Aloitin siis erään toisen päiväkirjan 21.11., joten siinä oli vielä paljon sivuja jäljellä, mutta jotenkin koen, että tämä vuosi ansaitsee kokonaan uuden, oman alkunsa. Vähän niin kuin 2021, jolloin kirjoitin vuoden 2020 viimeisiä merkintöjä kierrevihosta irroitetuille erillisille sivuille, jotka sitten taittelin ja liimasin vanhan päiväkirjankirjan viimeisille sivuille. Ja näin sain aloittaa kokonaan uuden päiväkirjan heti 1.1.2021.

Ehkä liilan pompulan oli aika mennä ja jäädä viime vuoteen niin kuin monen muunkin asian. Tai toisaalta osa asioista voi myös pelkästään siirtyä elämään hieman erilaisessa muodossa kuten pompulan muisto päiväkirjani värissä. Ehkä tuo liila pehmeä pallero on juuri nyt jonkun sellaisen käsissä, joka - niin kuin minäkin - tarvitsi jotain odottamatonta uutta elämäänsä. Olen eilen lukenut vuoden 2021 alun päiväkirjaani ja verrannut sitä kolmen seuraavan vuoden alun päiväkirjoihini. Enkä yhtään ihmettele, miksi tuo vuosi oli niin erilainen ja voitokas: lähdin siihen lapsenmielisellä odotuksella ja innolla ja olin päättänyt, että yksikään sulkeutunut ovi ei ole pettymys, vaan johdatus oikeaan suuntaan. 

Tuollaisen elämänfilosofian minä haluan takaisin ja saankin. Saan ihan mitä haluan, jos niin päätän ja sitoudun menemään eteenpäin. Mikään ei ole vielä liian myöhäistä.