Hieman kaikesta...

Kuva on netistä

Juuri, kun menin hihkumaan siitä, että mässäily ei enää kuulu elämääni, päätinkin päättää sunnuntaini sipsipussilla, dipillä, kahdella suklaapatukalla ja chew-spittaamalla Ufo mixin. Hienoa, oikein hienoa! Maanantaihin heräsin todella tuohtuneena tästä ja tuntui taas siltä, että olin loukussa vanhassa minässä. Tilanteessa, josta en vain tule koskaan pääsemään ylös sataprosenttisesti. Samana päivänä olin kuitenkin oloon nähden yllättävän tehokas koko päivän ja alkuillasta kävin elämäni ensimmäisessä brassisokeroinnissa.

Ja vaikka alussa jopa urheilukellonikin mukaan stressitasoni pomppasi yhtäkkiä normaalitasosta erittäin korkeaksi ja mietin jonkun aikaa, että en enää ikinä tee tätä uudestaan, niin yllättäen kipu muuttui koko ajan siedettävämmäksi ja siedettävämmäksi. 

Olen onneksi jo saanut turvotuksen pois ja mahanikin on ollut eilen rauhallinen! Olen syönyt aamupalaksi ruisleivän tuorejuustolla ja tofulla, lounaaksi jugurttijuoman ja vegaanin proteiinipatukan, välipalaksi Alpron proteiinivanukkaan ja päivälliseksi vegaanin keiton ja Alpron tummasuklaa-jälkiruoan. Jotenkin minusta vain kuitenkin tuntuu hermostuneelta ja lievästi ahdistuneelta ja haluaisin vain olla yksin ja meditoida tai joogata... 

 

Kuva on netistä

Tuntuu siltä, että kaikki ympärilläni odottavat tällä hetkellä kolmatta maailmansotaa ja ystäväporukkani keskustelu menee todella nopeasti politiikkaan. Viikonloppuna lähes kaikki poistivat Metan tunnuksensa ja siirtyivät viestittelyappeissa Signaliin, vaikka käyttävätkin edelleen jonkun aikaa tuon rinnalla myös WhatsAppia. Heidän jokapäiväisissä puheissaan uiskentelevat sellaiset toteamukset, kuten "eihän täs oikeen oo mitään muuta vaihtoehtoa lähiaikoina ku kolmas maailmansota".

Ja minä olen tehnyt kaikkeni, jotta olen saanut pidettyä itseni rauhallisena. Olen hyppinyt noita sotaa täynnä olevia ääniviestejä eteenpäin, jotta minun ei tarvitse kuunnella kaikkea, olen jättänyt kommentoimatta monia asioita ja miettinyt kaikkea sitä, mikä on oikeasti totta: tulevaisuutta. ei. ole. olemassa. Suomen piti olla sodassa Venäjää vastaan jo vuosia sitten, mutta tässä me olemme edelleen. Eikä tämä toteamus tarkoita sitä etteikö tuo voisi vielä tapahtua, mutta tarkoitan sitä, että jopa maailman politiikan asioihin kouluttautuneet ihmisetkään eivät useinkaan osu ennustuksissaan oikeaan.

Historia on täynnä sattumia ja esimerkiksi kylmän sodan aikaiset tapahtumaketjut näyttäytyvät nyt itsestäänselvyyksinä, mutta niille, jotka elivät noita vuosia päivä kerrallaan, oli lähes jokainen päivä ja viikko käsin kosketeltavissa oleva mahdollisuus siihen, että hyytävänä vallinnut tilanne olisi ujuttautunut sittenkin sodan puolelle. Tällä hetkellä sentään maiden väliset diplomaattiset suhteet ovat suurin piirtein edelleen olemassa eikä kukaan meistä tavallisista pulliaisista pääse näkemään kaikkiin niihin maanalaisiin verkostoihin, jotka ovat jo vuosien tai vuosikymmenten ajan suunnitelleet ja valmistelleet ties mitä salamurhia. Yksittäisistä, soolona toimivista henkilöistä puhumattakaan. Ei varmasti kukaan olisi uskonut, että juuri sinä marraskuisena päivänä vuonna 1963 J. F. Kennedy saisi luodin päähänsä ja historian kulku muuttuisi hetkessä. Mutta niin vain kävi.

Päiväsaikaan saankin pääosin pidettyä itseni järjissäni, mutta iltaisin silmät sulkiessani näen vain Trumpin ja Elon Muskin rumat, vääristyneet kasvot ja muistan, että hitto vie, minun täytyy oikeasti hommata se tulenkestävä metallinen laatikko, johon saan talletettua tärkeimpiä asioitani. Etenkin Polaroid-kuvia kesäisestä, pommittamattomasta Helsingistä ja ulkoisen kovalevyni, jossa on tallennettuna lähes kaikki koskaan ottamani kuvat vuodesta 2004 eteenpäin.

Ja sitten yritän ravistella noita ajatuksia pois miettimällä miltä I:n hymy näyttää, miltä hänen sylissään tuntuisi olla kunnes hänen kasvonsa muuttuvat Kim Jong-unin pulleaksi laatikoksi. Siirryn kuvittelemaan millainen unelmieni asunto ja elämä olisi Italiassa myöhemmin tänä vuonna jonkun ihanan miehen kanssa, kunnes huomaan pohtivani, tulenko edes koskaan pääsemään sinne asti... Ja tällaista sykliä jatkan kunnes nukahdan ja herään seuraavaan aamuun väsyneenä ja tokkuraisena. 

 

Kuva on netistä

Tähän kaikkeen liittyy hyvin vahvasti se, mistä kirjoitin edellisen tekstin lopussa eli luovat projektini. Olen lähtenyt näitä asioita kohti täysillä, kertonut projekteistani ystäville ja sukulaisilleni, uusille tuttavuuksille ja maanantaina sokeroijalleni. Mutta jotenkin en ole enää varma haluanko käyttää aikaani isoon osaan noista projekteista - ainakaan samanlaisella omistautumisella kuin tähän asti. Olen puntaroinut, että yhdistäisin muutaman projektin samaksi, mikä säästäisi huomattavasti aikaa eikä kuitenkaan muuttaisi erityisen paljon näiden projektien tehtävälistoja, joista olen jo tehnyt tarkan rungon.

Etenkin yksi näistä projekteista nimittäin painottuu hyvin vahvasti menneisyyteen ja tämän hetken tilanteessa en halua olla joka viikonloppu kiinni jo tapahtuneessa, sillä tuo tekee olostani niin surullisen. Huomaan pysähtyväni haaveilemaan siitä, miten eläisin elämääni uudestaan eri tavalla, jos pääsisin takaisin vaikka vuoteen 2013. Miten rohkeammin uskaltaisin pukeutua omaksi itsekseni, miten ottaisin kaiken irti siitä, että olen nuori, miten paljon enemmän viettäisin aikaa ulkona keväisin ja kesällä sen sijaan, että kykkisin vain tietokoneen tai television ruudun äärellä...

Alan käydä läpi kaikkia niitä ulkoisella kovalevylläni olevia kuvia 2010-luvulta ja kiroan kyyneleet silmissä sitä, etten tajunnut, miten helppoa elämä oli tuolloin ja miten paljon tasapainoisempi maailma oli. Ja toisaalta oliko vai tuntuuko moni tilanne kärjistyneen ihan vain sen takia, että olemme nyt ystävieni kanssa vanhempia ja sen takia seuraamme uutisia enemmän...? Tätä olen miettinyt paljon. Myös vanhempani puhuvat maailman tilanteesta avoimesti nyt, kun olen jo aikuinen, kun taas aiemmin he tietenkin ovat halunneet suojella minua eivätkä ole vaahdonneet politiikasta.

Joka tapauksessa katoan should've, could've would've-maailmaan ja sitten hupsista, onkin taas maanantai ja koko viikonloppuni katosi menneisyyden vesissä uidessa. Mikä vain lisää entisestään hermostuneisuuttani ja alakuloisuuttani. Ja toisaalta huomaan itsessäni itsepäisyyttä ja ajatuksia siitä, että kyllä minä nyt hitto vie teen loppuun sen minkä aloitinkin! Ja että miten noloa on, jos nyt lähden muuttamaan suunnitelmiani, koska olen näistä mainostanut jo niin kovaan ääneen. Olen yrittänyt tuoda näitä ajatuksia myös ystäväporukkaani, mutta pohdiskeluni ovat kaikuneet kuuroille korville politiikan ja muiden yliopisto-opintoihin liittyvien aiheiden keskellä. Niinpä olen tyytynyt pohdiskelemaan tätä kaikkea vain yksin.

Minun on oikeasti oltava fiksu. Jos suurimmat tavoitteeni tälle vuodelle ovat terveyteen liittyvät asiat, ulkomaille muutto ja kevyt tai vakavampi seurustelusuhde niin minun on sitten priorisoitava nuo ja joustettava muista suunnitelmista. Sillä loppujen lopuksi suunnitelman muutos ei edes tarkoita sitä, että kaikki tähän mennessä tekemäni työ olisi valunut hukkaan tai että en tekisi sitä, mitä sanoin tekeväni. Teen sen kyllä, mutta vain hieman erilaisessa muodossa kuin olin alun perin suunnitellut. 

 

Kuva on netistä

Luulen, että palaan taas Discordiin ja liityn johonkin positiiviseen ja luovaan yhteisöön, jotta saan elämääni enemmän sellaisia henkilöitä, jotka keskittävät energiansa asioihin, joihin he voivat vaikuttaa. Rakastan ystäviäni, mutta juuri nyt en kaipaa äkkipikaisia, sodasta ja politiikasta vaahtoavia ja vihamielisesti miehiin suhtautuvia henkilöitä jokapäiväiseen elämääni. 

Hetken aikaa ehdin jo luulla, että tilanne muuttuisi sittenkin, koska muutama päivä sen jälkeen, kun olin kirjoittanut blogiini ystävistäni, heistä jokainen kirjoitti ryhmäämme tämän vuoden suunnitelmistaan. Näissä suunnitelmissa oli paljon sekä itseensä että muihin rakastumista, pehmeämpää suhtautumista miehiin ja romantiikkaan sekä positiivista, tekevää ja menevää elämänasennetta. Unelmien todeksi tekemistä.

Olin niin iloinen noista heidän lauseistaan, mutta nyt kohta kuukausi myöhemmin en ole huomannut kovin suurta eroa. Toivon kuitenkin, että pinnan alla tapahtuu jatkuvasti ja että he saavat hiottua pois pistävimpiä reunojaan. Niitä, jotka työntävät potentiaaliset romanttiset kohtaamiset pois heidän luotaan ja sitten he saavat jatkuvasti todettua "näinhän minä sanoin, että tässä käy, miehet ovat perseestä!" En ole halunnut edes sanoa sitä heille ääneen, mutta en ymmärrä, miten he olettavat löytävänsä parisuhteita, jos jokainen pienikin vastausviive on heille merkki siitä, ettei toinen ole sitoutunut juuri heihin ja vain pelaa heidän tunteillaan.

Miten ihmeessä kukaan voisi edes haluta sitoutua, kun ei edes tunne teitä vielä! Plus että sekin on näille henkilöille usein red flag, jos joku on todella, todella kiinnostunut. Lisäksi ettekö tekin katoa jopa puoleksi viikoksi ja palaa sitten takaisin ryhmäkeskusteluun toteamalla, että olitte vain todella väsyneitä tai kiireisiä ja siksi katositte hetkeksi? Miksi ette salli muiden kohdalla sellaisia asioita, joita itse teette? 

Ehkä tässä oli taas tarpeeksi tekstiä... 

Mittoja ja alkoholia

Kuva on netistä

Mielialani on edelleen pysynyt pääosin hyvänä ja tuntuu jotenkin hassulta ja typerältä, että olen nyt pysynyt tiukemmin valmennuksen ruokavaliossa kiinni kuin mitä pysyin lokakuusta lähtien. Mutta pääasia on se, että olen saanut uudestaan innon terveellisesti syömiseen ja uskon yhden syyn olevan myös se, että olen palannut niihin valmennuksen alussa olleisiin juustoisempiin ja muutenkin tuhdimpiin annoksiin. Valmennuksen loppupuolella nimittäin ruokavalio kiristyi ehkä sittenkin hieman liiaksi, mikä saattoi osaltaan johtaa ahmimisiin.

Tällä(kin) viikolla ateriani ovat olleet pääasiassa seuraavanlaisia:

• Aamupala: ruisleipä hummuksella ja munakkaalla tai Alpron Greek-jugurtti vaniljan makuisena marjoilla ja granolalla höystettynä
• Lounas: kaksi banaania ja proteiinipatukka
• Välipala: Alpron proteiinivanukas
• Päivällinen: täysjyväpastaa, maissia, punaisia linssejä, kikherneitä, tomaattikastiketta ja juustoa

Treenit ovat olleet kävelemistä, tanssitunnit ja lenkkejä. Tänään on vihdoinkin vuorossa Töölö gymillä salisessio ja odotan sitä innolla. Huomenna käyn tämän viikon toisella lenkillä, mitä odotan myös paljon! Viime viikon lauantain lenkki oli tosiaan oikeastaan aika karmiva: minulla oli aiiiivan liikaa vaatteita päällä, joten jo puolen kilometrin kohdalla vauhtini alkoi hidastua, koska minulla oli niin jumalattoman kuuma. Lisäksi sääreni olivat niin täynnä vettä, että niihin sattui, langattomat kuulokkeet meinasivat koko ajan tippua hikisistä korvistani ja toinen kuuloke tippuikin yhdessä kohtaa maahan. 

Ne, jotka eivät lenkkeile, eivät voi ymmärtää sitä, miten paljon tuollaiset näennäisesti pienet asiat vaikuttavat lenkkien laatuun! Tällä viikolla otin painoni ja olin järkyttynyt siitä, miten vähän painoni on tippunut 6.1. verrattuna. Otin painon nimenomaan sen takia, että olen huomannut hoikistumista: vaatteeni istuvat paremmin etenkin lantion ja reisien kohdalta, tunnen rintakehäni ja kylkieni luut selvemmin ja näen hoikistumista jopa kasvoissani. Kaikista näistä syistä johtuen olin arvioinut painoni olevan noin 63 kiloa, mutta sen sijaan painankin 65,5 kiloa eli paino on tippunut säälittävät 1,8 kiloa.

Mutta mitat... 

Rintakehä	Vyötärö	Vatsa	Peppu	Reidet	Pohkeet	Käsivarret	Yhteensä
-4 cm	-8,5 cm	-6 cm	−2,5 cm	-1,5 cm	-0,6 cm	-0,7 cm	-23,8 cm

Ymmärrän siis miksi vaatteet istuvat paremmin! Tämän näkeminen laittoi minut myös miettimään vakavissani sitä voisinko tänä vuonna jopa hankkiutua eroon vaa'astani. Kehonkoostumusmittauksen yhteydessä näen kuitenkin painoni ja vaakani on jopa niin hieno, että sen saisi myytyä ihan järkevällä hinnalla. Katsotaan siis mihin tämä vuosi vielä vie mitä tulee painoon ja sen mittaamiseen...

Kuva on netistä

Viime viikkoina olen myös huomannut sitä, että alkoholi alkaa hiljalleen ujuttautua liiaksi elämääni. Uskon viime viikon lauantain huonon lenkin yhdeksi syyksi nimittäin sen, että olin perjantaina juonut kolme lasia viiniä, mennyt hieman hiprakassa nukkumaan, nukkunut levottomat yöunet ja kerännyt kehooni ylimääräistä nestettä. Olen ajatellut tilanteen olevan hallussa, mutta nyt kun mietin niin minulla on kulunut vähintään yksi viinipullollinen joka viikko, yhtenä viikkona jopa kaksi. 

Lisäksi viime viikon sunnuntaina minulle tuli luultavasti alkoholista johtuvia masennuksen oireita, joita myönnän lääkinneeni kahdella seltzerillä, joka sitten lopulta paisui puoleksitoista litraksi lonkeroa. Tämän viikon maanantaihin heräsin kaikesta huolimatta yllättävän virkeänä ja rentoutuneena, mutta en voi taas lähteä tuohon kyytiin. En voi juoda sunnuntaisin itseäni humalaan vain sen takia, että se tuntuu ihanan kielletyltä ja rappiolliselta ja sen takia jokin siinä vetää minua puoleensa. 

Eilen minun piti alunperin olla kokonaan ilman alkoholia, mutta löysin googlesta ketjun, jossa ihmiset keskustelivat siitä, onko vaarallista juoda 1-2 pulloa viiniä viikossa. Suurimman osan mielestä ei, joten naurettavaa kyllä, tuo riitti minulle perusteluksi siihen, miksi minunkin kannatti käydä kotimatkalla ostamassa punaviinipullo. Toisen lasin puolivälissä minulle tuli jo tunne siitä, että kiitos, tämä oli juuri tarpeeksi ja en tarvitse yhtään tämän enempää. Silti kaadoin kuitenkin itselleni vielä kolmannenkin lasillisen ja yli kymmenen tunnin yöunien jäljiltäkin heräsin yhdeksältä pöhnäisenä, koska alkoholi teki unistani niin levottomia.

Nyt olen siis ratkaisevassa kohdassa siinä, millainen tästä vuodesta muotoutuu. Voin antaa alkoholin viedä samalla tavalla kuin viime vuonnakin tai voin laittaa jalkani syvälle maahan ja seisoa järkähtämättömänä tuon asian edessä. Voin päättää, että en osta enää ollenkaan alkoholia yksin, vaan olen juuri sitä, mitä aina väitän deittiprofiileissani: "social drinker". Ja tokihan tiedän, että en anna itseni luisua siihen, missä olin viime vuonna, sillä tuolloin teen myös huonoja valintoja miesten suhteen, pilaan puolimaratontreenini ja häiritsen kehoni rasvanpolttoa. Mutta tämä on nyt asia, joka vaatii keskittymistä ja uudenlaisen identiteetin painamista syvälle minuun kuin polttomerkkinä. 

Näiden kaikkien yllä olevien ajatusten lisäksi mielessäni ovat pyörineet paljon omat luovat projektini, mutta ehkä kirjoitan näistä jollain toisella kerralla, sillä tämä teksti on paisunut jo aikamoiseksi. Hyvää viikonloppua kaikille! :) 

Onnellinen

Kuva on omani

Hei, pitkästä aikaa!

En sano, että minulla olisi ollut niin kiire ja siksi en ole ehtinyt kirjoittelemaan vaan tällä kertaa poikkeuksellisesti minusta on vain tuntunut siltä, että minun ei tarvitse kirjoittaa tänne. Olen poistattanut EDSF-profiilini ja -postaukseni ja muutenkin karsinut pois kaikenlaista vanhaa turhaa. Oli outoa nähdä, että tein ensimmäisen EDSF-profiilini jo 2016. En edes ollut muistanut, että minulla oli ollut tuo tunnus jo niin pitkään! Joka tapauksessa en ole katunut hetkeäkään noita deletointeja ja loppujen lopuksi irti päästäminen olikin paljon helpompaa ja olin selvästi paljon valmiimpi kuin olin ajatellut.

3.-5.1. mässäilin, mutta silti tuo maanantaina jatkunut pitkä viikonloppu tuntui jotenkin niin erilaiselta. Kävin pitkillä kävelyillä auringon valossa ja minusta oikeasti tuntui niin ihanan uudelta! Ja 6.1. eteenpäin olen oikeasti syönyt terveellisesti, joten tein vihdoinkin sen, mitä aina lupaan, kun olen ostanut roskaa eli "tää on sit viimeinen kerta".

Valmennuksen loppuminen on myös tuonut uudenlaista energiaa elämääni, sillä hassua kyllä minusta tuntuu siltä, että nyt on ollut niin paljon helpompaa keskittyä terveellisesti ja tasaisesti syömiseen. Uskon syyn olevan se, että kun minun ei tarvitse pitää kirjaa kaikesta siitä, mitä syön ja miten treenaan, en mieti ruokaa niin paljoa ja tämä auttaa siihen, että minulle ei ehdi tulla minkäänlaisia himoja epäterveelliseen ruokaan enkä ylianalysoi kaikkea.

Viime vuoden syyskuusta alkaen huomasin, että perjantaina töiden jälkeen sekä viikonloppuaamuisin jouduin oikeasti tappelemaan epäterveellisen ruoan himojen kanssa. Perjantaina olisin töiden jälkeen halunnut joko syödä jonkun Thai cuben, pizzan tai sipsiä dipillä sekä karkkia ja viikonloppuaamuisin jouduin tekemään kaikkeni, että en aina aloittaisi aamuani rasvaisella valmissalaatilla ja kahdella pain au chocolat-leivoksella sekä energiajuomalla. Nyt voin kuitenkin vilpittömästi sanoa, että minun ei ole tehnyt mieli mitään epäterveellistä ja eilen töiden jälkeen en hetkeäkään pohtinut voisinko kuitenkin jotenkin perustella itselleni sipsipussin ja dipin ostamista. 

Uskon, että yksi syy tähän on myös ollut se, että olen testaillut uusia ruokia ja esimerkiksi tehnyt valmennuksessa olleita reseptejä alkuperäisten ohjeiden mukaisesti. Näinpä esimerkiksi tänään tein aamupalaksi ruisleipää hummuksella ja ihan oikealla munakkaalla enkä tofulla. Samoin olen kokeillut valmennuksessa olevien pastaruokien kanssa eri juustoja - ei vuustoja - ja myös tämä on tuonut mukavaa uudenlaista vapautta kokkailuihini. 

Painoni oli 6.1. uskomattomat 67,2 kiloa ja rasvaprosenttini hulppeat 29,9%, mutta tällä hetkellä en tiedä painoani. Tiedän kuitenkin, että se on laskenut huomattavasti ja sanoisin, että olen luultavasti tällä hetkellä noin 63 kilossa. 

Kuva on omani

Treenien osalta olen pääasiassa kävellyt, mutta tänään käyn kevyellä lenkillä testailemassa polvieni kuntoa ja lisäksi tämän viikon tiistaina alkoivat tanssitunnit, joista olen todella innoissani! En ole käynyt salilla, mutta tunnen kyllä, että lihakseni ovat edelleen olemassa. Tavoitteeni on siis käydä salilla kerran viikossa ja tällöin pääasiassa keskittyä polvia tukeviin liikkeisiin, mutta toki myös treenaan vatsoja painoilla ja hieman peppuakin. Minusta tuntuu jotenkin ihanan rauhalliselta sekä ruokailuiden että myös sosiaaisten suhteidenkin osalta. Uskon senkin tekevän osansa, että minun ja I:n välit ovat tällä hetkellä varmasti paremmat kuin koskaan ikinä ja tuon kaiken stressin sulaminen pois elämästäni on tuonut pitkään kaipaamaani sisäistä rauhaa. 

Jotakin hyvin jännittävää on siis oikeasti loksahtanut paikoilleen vuoden vaihteessa ja tätäkin valoa vasten viime vuosi tuntuu aivan käsittämättömältä kuumehoureelta! Osittain tietenkin myös terapia on saattanut auttaa, vaikka en edelleenkän koe, että olisin saanut suuria tajuamisia sitä kautta. Mutta ehkä se on kuitenkin jotenkin auttanut jo nyt. Osa minusta toppuuttelee tätä uuden minun ja elämän intoani, sillä olen niin monta kertaa aiemminkin hihkunut sellaisesta, joka on sitten kuitenkin romahtanut katastrofaalisella voimalla ja nopeudella todella pienestä. Mutta jotain uutta minussa uiskentelee enkä myöskään halua himmentää tuota kimaltelevaa valoa, vaan nauttia siitä ja toivottavasti myös kasvattaa siitä auringon kokoista valo- ja energiapalloa. Sen kokoista voimaa, jota ei saa himmennettyä millään. 

Juuri nyt voisinkin sanoa, että olen oikeasti onnellinen. Paljon on vielä tehtävää ja monia tavoitteita, joita haluan tänä vuonna saavuttaa, mutta minusta tuntuu vihdoinkin siltä, että olen oikeasti matkalla juuri oikeaan suuntaan. Ja vihdoinkin sellaisella tavalla, jossa saan vain kellua virran mukana eikä minun tarvitse rämpiä suossa päivästä ja viikosta toiseen. Tänä kauniina, aurinkoisena lauantaina aion nauttia kaikesta siitä, mitä minulla tässä uudenlaisessa elämässäni on. Terveellinen syöminen, urheilu, siisti asunto, hyvää seksiä ja illalla lasi punaviiniä ja hyvä elokuva. 

Elämisen arvoista elämää.

Tervetuloa 2025!

Kuva on netistä

Vuoden vaihtuminen meni juuri niin kuin olin toivonutkin ja samalla ei yhtään niin kuin piti. Puoli kymmenen aikoihin makoilin sohvalla pyjamahousuissa ja isossa t-paidassa elokuvaa katsellen ja punaviiniä nautiskellen. Päivän aikana minulle oli tullut pari kertaa mieleen ajatus siitä, että kävisin kuitenkin katsomassa ilotulitukset - ihan sama, vaikka olisinkin yksin. Ja etenkin tuolloin puoli kymmeneltä tuo ajatus vahvistui koko ajan, kunnes kymmeneltä päätin, että hitto vie, kyllä minä haluan tehdä ja kokea jotain uutta pitkästä aikaa!

Niinpä pomppasin ylös sohvalta, laitoin soimaan musiikkia ja aloin meikkaamaan. Tein kultaisen smokey eyen ja sen jälkeen siirryin kihartamaan hiuksiani. Punasin kynteni, valitsin vaatekaapistani juhlavan mekon ja siihen sopivan lämpimän, kimaltelevan neuleen. Vielä ennen kuin laitoin päähäni mustan baskerin, jalkoihini korolliset nilkkurit ja vedin päälleni takin, maalasin huuleni punaisella ja hymyilin kupliva tunne mahassa peilikuvalleni. Pääsin lähtemään matkaan vasta 20 vaille kahdeltatoista enkä ollut aivan varma minne suuntaisin, mutta loppujen lopuksi löysin itseni Sibeliuksen puistosta, joka oli jo raketeista värjääntynyt. 

Oli niin ihanaa olla kylmässä ulkoilmassa tummansininen taivas kattonani. Yksin, mutta en kuitenkaan yksinäisenä, sillä kaikkialla ympärilläni oli nauravia ihmisiä ja myös muutama minunkaltainen soolojuhlija. En katsonut kellosta milloin vuosi oikeasti vaihtui, mutta yhtäkkiä kaikkialla minne käännyinkään, näin taivaan valasevia raketteja. 360-asteen rakettisade, jota tuijotin suurin silmin hymyillen ja otin uuden vuoden ilolla vastaan kaikkien muidenkin juhlijoiden kanssa. Vielä eilen illallakin tuota vuoden vaihtumisen hetkeä miettiessäni aloin itkeä sitä, miten onnellinen, helpottunut ja odottavainen minä olin tuon valosateen keskellä. Miten pitkään olen tarvinnut tuollaisen töytäisyn oikeaan suuntaan. Eikä mikään iso tai erikoinen töytäisy, mutta joku sellainen odottamaton positiivinen kokemus, johon on tarvittu omaa aktiivisuutta ja avointa mieltä.

Tuolla kaiken ja kaikkien keskellä minusta tuntui vihdoinkin siltä odottavaisin mielin olevalta sädehtivältä minältä, joka on ollut kateissa jo aivan liian pitkään. Sillä loppujen lopuksi, kun käyn tämän bloginkin merkintöjä läpi, huomaan, että joitakin yksittäisiä hetkiä lukuun ottamatta en selvästi ole ollut onnellinen. Alakuloisuus, saamattomuus ja pettyneisyys on ollut se pohjavire elämässäni jo monta vuotta ja se syntyi sen jälkeen, kun luovutin itseni suhteen vuonna 2021 ja priorisoin muut, heidän pelkonsa, huolensa ja mielipiteensä.

Kuva on netistä

En toki yritä toisintaa enää tuota vuotta, koska tiedän, että se ei ole mahdollista. Mutta otan tavoitteekseni sen, että tänä vuonna pidän huolta siitä, että panostan omaan asenteeseeni, siihen, mihin käytän energiaani ja keiden kanssa vietän aikaani. Panostan terveelliseen, mahdollisimman puhtaaseen ruokaan, mutta sallin itselleni aina silloin tällöin jotain syntisempää - piaceri della vita, elämän nautintoja. Tuo on kuitenkin juuri se, mitä minun olisi pitänyt tehdä 2021, jotta olisin saanut tasapainon liian terveellisyyden tavoittelun ja ahmimisen välille. 

Eilen, kun kävin kolmessa eri erässä hieman yli kolmen tunnin kävelyllä, mietiskelin, että tänä vuonna en kaipaa mitään räjähtävää hustle-energiaa, vaan olen mieluummin päämäärätietoisesti asvaltin läpi työntyvä verso. Kun otan tuon toimintafilosofiakseni, en tule uupumaan, pidän intuitioni avoimena ja saan oikeasti rakennettua tukevan pohjan enkä vain hutiloi kasaan korttipinoa, joka sortuu sitten taas jossain kohtaa. 

Eilen en käynytkään kehonkoostumismittauksessa, koska nukuin loppujen lopuksi vain neljä ja puoli tuntia ja lähdin heti aamusta mieluummin etsimään laukkukoruani. Se oli nimittäin jossain kohtaa tippunut ja olin väsyneessä mielessäni ajatellut, että haen sen sitten aamukävelyllä. Kunnes tajusin aamulla, että maahan on satanut useita senttejä lunta. Yritin kuitenkin kahteen eri kertaan käydä etsimässä korua, mutta tuloksetta. Ei kyseessä ole onneksi mikään kallis asia, mutta minulla on ollut se jo vuodesta 2018, joten sillä oli pientä tunnearvoa. 

Kadonneen liilan pompulan innoittamana päätin sitten, että korkkaankin tänään kokonaan uuden päiväkirjan ja kävin Akateemisesta ostamassa pompulan värisen Leuchtturmin kirjan. Aloitin siis erään toisen päiväkirjan 21.11., joten siinä oli vielä paljon sivuja jäljellä, mutta jotenkin koen, että tämä vuosi ansaitsee kokonaan uuden, oman alkunsa. Vähän niin kuin 2021, jolloin kirjoitin vuoden 2020 viimeisiä merkintöjä kierrevihosta irroitetuille erillisille sivuille, jotka sitten taittelin ja liimasin vanhan päiväkirjankirjan viimeisille sivuille. Ja näin sain aloittaa kokonaan uuden päiväkirjan heti 1.1.2021.

Ehkä liilan pompulan oli aika mennä ja jäädä viime vuoteen niin kuin monen muunkin asian. Tai toisaalta osa asioista voi myös pelkästään siirtyä elämään hieman erilaisessa muodossa kuten pompulan muisto päiväkirjani värissä. Ehkä tuo liila pehmeä pallero on juuri nyt jonkun sellaisen käsissä, joka - niin kuin minäkin - tarvitsi jotain odottamatonta uutta elämäänsä. Olen eilen lukenut vuoden 2021 alun päiväkirjaani ja verrannut sitä kolmen seuraavan vuoden alun päiväkirjoihini. Enkä yhtään ihmettele, miksi tuo vuosi oli niin erilainen ja voitokas: lähdin siihen lapsenmielisellä odotuksella ja innolla ja olin päättänyt, että yksikään sulkeutunut ovi ei ole pettymys, vaan johdatus oikeaan suuntaan. 

Tuollaisen elämänfilosofian minä haluan takaisin ja saankin. Saan ihan mitä haluan, jos niin päätän ja sitoudun menemään eteenpäin. Mikään ei ole vielä liian myöhäistä.