Vuoden vaihtuminen meni juuri niin kuin olin toivonutkin ja samalla ei yhtään niin kuin piti. Puoli kymmenen aikoihin makoilin sohvalla pyjamahousuissa ja isossa t-paidassa elokuvaa katsellen ja punaviiniä nautiskellen. Päivän aikana minulle oli tullut pari kertaa mieleen ajatus siitä, että kävisin kuitenkin katsomassa ilotulitukset - ihan sama, vaikka olisinkin yksin. Ja etenkin tuolloin puoli kymmeneltä tuo ajatus vahvistui koko ajan, kunnes kymmeneltä päätin, että hitto vie, kyllä minä haluan tehdä ja kokea jotain uutta pitkästä aikaa!
Niinpä pomppasin ylös sohvalta, laitoin soimaan musiikkia ja aloin meikkaamaan. Tein kultaisen smokey eyen ja sen jälkeen siirryin kihartamaan hiuksiani. Punasin kynteni, valitsin vaatekaapistani juhlavan mekon ja siihen sopivan lämpimän, kimaltelevan neuleen. Vielä ennen kuin laitoin päähäni mustan baskerin, jalkoihini korolliset nilkkurit ja vedin päälleni takin, maalasin huuleni punaisella ja hymyilin kupliva tunne mahassa peilikuvalleni. Pääsin lähtemään matkaan vasta 20 vaille kahdeltatoista enkä ollut aivan varma minne suuntaisin, mutta loppujen lopuksi löysin itseni Sibeliuksen puistosta, joka oli jo raketeista värjääntynyt.
Oli niin ihanaa olla kylmässä ulkoilmassa tummansininen taivas kattonani. Yksin, mutta en kuitenkaan yksinäisenä, sillä kaikkialla ympärilläni oli nauravia ihmisiä ja myös muutama minunkaltainen soolojuhlija. En katsonut kellosta milloin vuosi oikeasti vaihtui, mutta yhtäkkiä kaikkialla minne käännyinkään, näin taivaan valasevia raketteja. 360-asteen rakettisade, jota tuijotin suurin silmin hymyillen ja otin uuden vuoden ilolla vastaan kaikkien muidenkin juhlijoiden kanssa. Vielä eilen illallakin tuota vuoden vaihtumisen hetkeä miettiessäni aloin itkeä sitä, miten onnellinen, helpottunut ja odottavainen minä olin tuon valosateen keskellä. Miten pitkään olen tarvinnut tuollaisen töytäisyn oikeaan suuntaan. Eikä mikään iso tai erikoinen töytäisy, mutta joku sellainen odottamaton positiivinen kokemus, johon on tarvittu omaa aktiivisuutta ja avointa mieltä.
Tuolla kaiken ja kaikkien keskellä minusta tuntui vihdoinkin siltä odottavaisin mielin olevalta sädehtivältä minältä, joka on ollut kateissa jo aivan liian pitkään. Sillä loppujen lopuksi, kun käyn tämän bloginkin merkintöjä läpi, huomaan, että joitakin yksittäisiä hetkiä lukuun ottamatta en selvästi ole ollut onnellinen. Alakuloisuus, saamattomuus ja pettyneisyys on ollut se pohjavire elämässäni jo monta vuotta ja se syntyi sen jälkeen, kun luovutin itseni suhteen vuonna 2021 ja priorisoin muut, heidän pelkonsa, huolensa ja mielipiteensä.
En toki yritä toisintaa enää tuota vuotta, koska tiedän, että se ei ole mahdollista. Mutta otan tavoitteekseni sen, että tänä vuonna pidän huolta siitä, että panostan omaan asenteeseeni, siihen, mihin käytän energiaani ja keiden kanssa vietän aikaani. Panostan terveelliseen, mahdollisimman puhtaaseen ruokaan, mutta sallin itselleni aina silloin tällöin jotain syntisempää - piaceri della vita, elämän nautintoja. Tuo on kuitenkin juuri se, mitä minun olisi pitänyt tehdä 2021, jotta olisin saanut tasapainon liian terveellisyyden tavoittelun ja ahmimisen välille.
Aloitan uudestaan töiden etsimisen Italiasta, mutta tällä kertaa suhtaudun siihen niin, että minulla ei ole kiire. Eilen, kun kävin kolmessa eri erässä hieman yli kolmen tunnin kävelyllä, mietiskelin, että tänä vuonna en kaipaa mitään räjähtävää hustle-energiaa, vaan olen mieluummin päämäärätietoisesti asvaltin läpi työntyvä verso. Kun otan tuon toimintafilosofiakseni, en tule uupumaan, pidän intuitioni avoimena ja saan oikeasti rakennettua tukevan pohjan enkä vain hutiloi kasaan korttipinoa, joka sortuu sitten taas jossain kohtaa.
Eilen en käynytkään kehonkoostumismittauksessa, koska nukuin loppujen lopuksi vain neljä ja puoli tuntia ja lähdin heti aamusta mieluummin etsimään laukkukoruani. Se oli nimittäin jossain kohtaa tippunut ja olin väsyneessä, hieman punaviinin huurustamassa mielessäni ajatellut, että haen sen aamukävelyllä sitten. Kunnes tajusin aamulla, että maahan on satanut useita senttejä lunta. Yritin kuitenkin kahteen eri kertaan käydä etsimässä korua, mutta tuloksetta. Ei kyseessä ole onneksi mikään kallis asia, mutta minulla on ollut se jo vuodesta 2018, joten sillä oli pientä tunnearvoa.
Kadonneen liilan pompulan innoittamana päätin sitten, että korkkaankin tänään
kokonaan uuden päiväkirjan ja kävin Akateemisesta ostamassa pompulan värisen
Leuchtturmin kirjan. Aloitin siis erään toisen päiväkirjan 21.11., joten siinä
oli vielä paljon sivuja jäljellä, mutta jotenkin koen, että tämä vuosi
ansaitsee kokonaan uuden, oman alkunsa. Vähän niin kuin 2021, jolloin kirjoitin vuoden 2020 viimeisiä merkintöjä kierrevihosta irroitetuille erillisille sivuille, jotka sitten taittelin ja liimasin vanhan päiväkirjankirjan viimeisille
sivuille. Ja näin sain aloittaa kokonaan uuden päiväkirjan heti 1.1.2021.
Ehkä liilan pompulan oli aika mennä ja jäädä viime vuoteen niin kuin monen muunkin asian. Tai toisaalta osa asioista voi myös pelkästään siirtyä elämään hieman erilaisessa muodossa kuten pompulan muisto päiväkirjani värissä. Ehkä tuo liila pehmeä pallero on juuri nyt jonkun sellaisen käsissä, joka - niin kuin minäkin - tarvitsi jotain odottamatonta uutta elämäänsä. Olen eilen lukenut vuoden 2021 alun päiväkirjaani ja verrannut sitä kolmen seuraavan vuoden alun päiväkirjoihini. Enkä yhtään ihmettele, miksi tuo vuosi oli niin erilainen ja voitokas: lähdin siihen lapsenmielisellä odotuksella ja innolla ja olin päättänyt, että yksikään sulkeutunut ovi ei ole pettymys, vaan johdatus oikeaan suuntaan.
Tuollaisen elämänfilosofian minä haluan takaisin ja saankin. Saan ihan mitä
haluan, jos niin päätän ja sitoudun menemään eteenpäin. Mikään ei ole vielä liian myöhäistä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti