Juuri, kun menin hihkumaan siitä, että mässäily ei enää kuulu elämääni, päätinkin päättää sunnuntaini sipsipussilla, dipillä, kahdella suklaapatukalla ja chew-spittaamalla Ufo mixin. Hienoa, oikein hienoa! Maanantaihin heräsin todella tuohtuneena tästä ja tuntui taas siltä, että olin loukussa vanhassa minässä. Tilanteessa, josta en vain tule koskaan pääsemään ylös sataprosenttisesti. Samana päivänä olin kuitenkin oloon nähden yllättävän tehokas koko päivän ja alkuillasta kävin elämäni ensimmäisessä brassisokeroinnissa.
Ja vaikka alussa jopa urheilukellonikin mukaan stressitasoni pomppasi yhtäkkiä normaalitasosta erittäin korkeaksi ja mietin jonkun aikaa, että en enää ikinä tee tätä uudestaan, niin yllättäen kipu muuttui koko ajan siedettävämmäksi ja siedettävämmäksi.
Olen onneksi jo saanut turvotuksen pois ja mahanikin on ollut eilen rauhallinen! Olen syönyt aamupalaksi ruisleivän tuorejuustolla ja tofulla, lounaaksi jugurttijuoman ja vegaanin proteiinipatukan, välipalaksi Alpron proteiinivanukkaan ja päivälliseksi vegaanin keiton ja Alpron tummasuklaa-jälkiruoan. Jotenkin minusta vain kuitenkin tuntuu hermostuneelta ja lievästi ahdistuneelta ja haluaisin vain olla yksin ja meditoida tai joogata...
Tuntuu siltä, että kaikki ympärilläni odottavat tällä hetkellä kolmatta maailmansotaa ja ystäväporukkani keskustelu menee todella nopeasti politiikkaan. Viikonloppuna lähes kaikki poistivat Metan tunnuksensa ja siirtyivät viestittelyappeissa Signaliin, vaikka käyttävätkin edelleen jonkun aikaa tuon rinnalla myös WhatsAppia. Heidän jokapäiväisissä puheissaan uiskentelevat sellaiset toteamukset, kuten "eihän täs oikeen oo mitään muuta vaihtoehtoa lähiaikoina ku kolmas maailmansota".
Ja minä olen tehnyt kaikkeni, jotta olen saanut pidettyä itseni rauhallisena. Olen hyppinyt noita sotaa täynnä olevia ääniviestejä eteenpäin, jotta minun ei tarvitse kuunnella kaikkea, olen jättänyt kommentoimatta monia asioita ja miettinyt kaikkea sitä, mikä on oikeasti totta: tulevaisuutta. ei. ole. olemassa. Suomen piti olla sodassa Venäjää vastaan jo vuosia sitten, mutta tässä me olemme edelleen. Eikä tämä toteamus tarkoita sitä etteikö tuo voisi vielä tapahtua, mutta tarkoitan sitä, että jopa maailman politiikan asioihin kouluttautuneet ihmisetkään eivät useinkaan osu ennustuksissaan oikeaan.
Historia on täynnä sattumia ja esimerkiksi kylmän sodan aikaiset tapahtumaketjut näyttäytyvät nyt itsestäänselvyyksinä, mutta niille, jotka elivät noita vuosia päivä kerrallaan, oli lähes jokainen päivä ja viikko käsin kosketeltavissa oleva mahdollisuus siihen, että hyytävänä vallinnut tilanne olisi ujuttautunut sittenkin sodan puolelle. Tällä hetkellä sentään maiden väliset diplomaattiset suhteet ovat suurin piirtein edelleen olemassa eikä kukaan meistä tavallisista pulliaisista pääse näkemään kaikkiin niihin maanalaisiin verkostoihin, jotka ovat jo vuosien tai vuosikymmenten ajan suunnitelleet ja valmistelleet ties mitä salamurhia. Yksittäisistä, soolona toimivista henkilöistä puhumattakaan. Ei varmasti kukaan olisi uskonut, että juuri sinä marraskuisena päivänä vuonna 1963 J. F. Kennedy saisi luodin päähänsä ja historian kulku muuttuisi hetkessä. Mutta niin vain kävi.
Päiväsaikaan saankin pääosin pidettyä itseni järjissäni, mutta iltaisin silmät sulkiessani näen vain Trumpin ja Elon Muskin rumat, vääristyneet kasvot ja muistan, että hitto vie, minun täytyy oikeasti hommata se tulenkestävä metallinen laatikko, johon saan talletettua tärkeimpiä asioitani. Etenkin Polaroid-kuvia kesäisestä, pommittamattomasta Helsingistä ja ulkoisen kovalevyni, jossa on tallennettuna lähes kaikki koskaan ottamani kuvat vuodesta 2004 eteenpäin.
Ja sitten yritän ravistella noita ajatuksia pois miettimällä miltä I:n hymy näyttää, miltä hänen sylissään tuntuisi olla kunnes hänen kasvonsa muuttuvat Kim Jong-unin pulleaksi laatikoksi. Siirryn kuvittelemaan millainen unelmieni asunto ja elämä olisi Italiassa myöhemmin tänä vuonna jonkun ihanan miehen kanssa, kunnes huomaan pohtivani, tulenko edes koskaan pääsemään sinne asti... Ja tällaista sykliä jatkan kunnes nukahdan ja herään seuraavaan aamuun väsyneenä ja tokkuraisena.
Tähän kaikkeen liittyy hyvin vahvasti se, mistä kirjoitin edellisen tekstin lopussa eli luovat projektini. Olen lähtenyt näitä asioita kohti täysillä, kertonut projekteistani ystäville ja sukulaisilleni, uusille tuttavuuksille ja maanantaina sokeroijalleni. Mutta jotenkin en ole enää varma haluanko käyttää aikaani isoon osaan noista projekteista - ainakaan samanlaisella omistautumisella kuin tähän asti. Olen puntaroinut, että yhdistäisin muutaman projektin samaksi, mikä säästäisi huomattavasti aikaa eikä kuitenkaan muuttaisi erityisen paljon näiden projektien tehtävälistoja, joista olen jo tehnyt tarkan rungon.
Etenkin yksi näistä projekteista nimittäin painottuu hyvin vahvasti menneisyyteen ja tämän hetken tilanteessa en halua olla joka viikonloppu kiinni jo tapahtuneessa, sillä tuo tekee olostani niin surullisen. Huomaan pysähtyväni haaveilemaan siitä, miten eläisin elämääni uudestaan eri tavalla, jos pääsisin takaisin vaikka vuoteen 2013. Miten rohkeammin uskaltaisin pukeutua omaksi itsekseni, miten ottaisin kaiken irti siitä, että olen nuori, miten paljon enemmän viettäisin aikaa ulkona keväisin ja kesällä sen sijaan, että kykkisin vain tietokoneen tai television ruudun äärellä...
Alan käydä läpi kaikkia niitä ulkoisella kovalevylläni olevia kuvia
2010-luvulta ja kiroan kyyneleet silmissä sitä, etten tajunnut, miten helppoa
elämä oli tuolloin ja miten paljon tasapainoisempi maailma oli. Ja toisaalta oliko vai tuntuuko moni tilanne kärjistyneen
ihan vain sen takia, että olemme nyt ystävieni kanssa vanhempia ja sen takia seuraamme uutisia
enemmän...? Tätä olen miettinyt paljon. Myös vanhempani puhuvat maailman
tilanteesta avoimesti nyt, kun olen jo aikuinen, kun taas aiemmin he tietenkin
ovat halunneet suojella minua eivätkä ole vaahdonneet politiikasta.
Joka tapauksessa katoan should've, could've would've-maailmaan ja sitten
hupsista, onkin taas maanantai ja koko viikonloppuni katosi menneisyyden
vesissä uidessa. Mikä vain lisää entisestään hermostuneisuuttani ja
alakuloisuuttani. Ja toisaalta huomaan itsessäni itsepäisyyttä ja ajatuksia
siitä, että kyllä minä nyt hitto vie teen loppuun sen minkä aloitinkin! Ja
että miten noloa on, jos nyt lähden muuttamaan suunnitelmiani, koska olen
näistä mainostanut jo niin kovaan ääneen. Olen yrittänyt tuoda näitä ajatuksia
myös ystäväporukkaani, mutta pohdiskeluni ovat kaikuneet kuuroille korville
politiikan ja muiden yliopisto-opintoihin liittyvien aiheiden keskellä. Niinpä olen tyytynyt pohdiskelemaan tätä kaikkea vain yksin.
Minun on oikeasti oltava fiksu. Jos suurimmat tavoitteeni tälle vuodelle ovat terveyteen liittyvät asiat, ulkomaille muutto ja kevyt tai vakavampi seurustelusuhde niin minun on sitten priorisoitava nuo ja joustettava muista suunnitelmista. Sillä loppujen lopuksi suunnitelman muutos ei edes tarkoita sitä, että kaikki tähän mennessä tekemäni työ olisi valunut hukkaan tai että en tekisi sitä, mitä sanoin tekeväni. Teen sen kyllä, mutta vain hieman erilaisessa muodossa kuin olin alun perin suunnitellut.
Luulen, että palaan taas Discordiin ja liityn johonkin positiiviseen ja luovaan yhteisöön, jotta saan elämääni enemmän sellaisia henkilöitä, jotka keskittävät energiansa asioihin, joihin he voivat vaikuttaa. Rakastan ystäviäni, mutta juuri nyt en kaipaa äkkipikaisia, sodasta ja politiikasta vaahtoavia ja vihamielisesti miehiin suhtautuvia henkilöitä jokapäiväiseen elämääni.
Hetken aikaa ehdin jo luulla, että tilanne muuttuisi sittenkin,
koska muutama päivä sen jälkeen, kun olin kirjoittanut blogiini ystävistäni,
heistä jokainen kirjoitti ryhmäämme tämän vuoden suunnitelmistaan. Näissä
suunnitelmissa oli paljon sekä itseensä että muihin rakastumista, pehmeämpää
suhtautumista miehiin ja romantiikkaan sekä positiivista, tekevää ja menevää
elämänasennetta. Unelmien todeksi tekemistä.
Olin niin iloinen noista heidän lauseistaan, mutta nyt kohta kuukausi myöhemmin en ole huomannut kovin suurta eroa. Toivon kuitenkin, että pinnan alla tapahtuu jatkuvasti ja että he saavat hiottua pois pistävimpiä reunojaan. Niitä, jotka työntävät potentiaaliset romanttiset kohtaamiset pois heidän luotaan ja sitten he saavat jatkuvasti todettua "näinhän minä sanoin, että tässä käy, miehet ovat perseestä!" En ole halunnut edes sanoa sitä heille ääneen, mutta en ymmärrä, miten he olettavat löytävänsä parisuhteita, jos jokainen pienikin vastausviive on heille merkki siitä, ettei toinen ole sitoutunut juuri heihin ja vain pelaa heidän tunteillaan.
Miten ihmeessä kukaan voisi edes haluta sitoutua, kun ei edes tunne teitä vielä! Plus että sekin on näille henkilöille usein red flag, jos joku on todella, todella kiinnostunut. Lisäksi ettekö tekin katoa jopa puoleksi viikoksi ja palaa sitten takaisin ryhmäkeskusteluun toteamalla, että olitte vain todella väsyneitä tai kiireisiä ja siksi katositte hetkeksi? Miksi ette salli muiden kohdalla sellaisia asioita, joita itse teette?
Ehkä tässä oli taas tarpeeksi tekstiä...
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti