Ruokapäiväkirjat ja pieni torstainen ahdistus

Tämän viikon päivällinen

Maanantai

• Syötynä:
• Kaksi omenaa ja kaksi banaania 
• Viisi luumua 
• Loput härkiksestä (arviolta 50 grammaa) ja täysjyväriisiä kasviksilla
  
• Kaksi lasia soijajuomaa 

• Liikunta:
• Tunti kävelyä

• Paino:  60,7 kg
  

 

Tiistai-torstai

• Syötynä
• Kaksi omenaa ja kolme luumua 
• Kolme banaania
  
• 500 g perunaa, sipulia ja porkkanaa + tomaatti-kikherne-linssi-valkosipuli+mausteet hässäkkää jääkaapista :D (kuva tuossa ylempänä)
  
• Omena maapähkinävoilla

• Liikunta:
• Tiistaina puoli tuntia kävelyä ja 20 minuutin HIIT
• Keskiviikkona ja torstaina puolitoista tuntia kävelyä

• Paino:
• 60,8 kg (ti)
• 60,3 kg (ke)
• 59,5 kg (to)

✥﹤┈┈┈┈┈┈┈┈┈┈┈┈┈┈┈┈┈┈┈﹥✥

Viikon alku on ollut aikamoista vuoristorataa: paljon iloa ja onnistumisia, ääneen nauramista yksin asunnossani, hyvää ruokaa, olon kevenemistä ja helpottumista sekä viikonlopun odotusta, mutta vasten tuota kaikkea ihanaa on etenkin tänään päälläni ollut outo levoton ahdistus. 

Se on tuntunut raskaalta viitalta harteillani ja tänään töissä minusta jopa tuntui hieman itkuiselta. Jotenkin kaikki tämä ihmissuhdesirkus, jossa olen ollut viime vuodet alkoi pelottaa ja mietin, olenko tehnyt elämäni pahimman virheen, kun en suostunutkaan muuttumaan sellaiseksi kuin nuo entiset ystäväni toivoivat? Menetinkö jotain, mitä en tule löytämään enää mistään muualta? Tuliko minusta nyt se, joka muuttui hirviöksi miehen takia ja menetti kaikki oikeat ystävänsä? 

Mieleeni tuli, miten neljä vuotta sitten istuimme lämpimänä kevätpäivänä Suomenlinnassa ja kun H korkkasi meidän samppajapullomme, hän kääntyi katsomaan meitä neljää ja kysyi: "Voidaanko puhua N:stä ja sen miehestä?" Ja niin me todellakin puhuimme ja sinä vuonna myös menetimmekin N:n. Itse pidin sitä vain erilleen kasvamisena enkä ottanut sitä niin henkilökohtaisesti kuin osa ystävistäni. Nyt kuitenkin kiinnostaisi kuulla N:n puoli koko asiaan, sillä luulen, että ymmärtäisin häntä niin paljon paremmin. 

Totta kai jotkut oikeasti muuttuvat aivan kokonaan oli tuo uusi ihmissuhde sitten romanttinen kumppani tai uusi ystävyys. Mutta en koe omaa muutostani niin totaalisena, että en enää pitäisi yhtään mistään, mistä aiemmin pidin tai olisin kokonaan uusi ihminen. Olen omasta muutoksestani todella iloinen ja onnellinen, sillä se on tuonut niin paljon rauhaa ja tasapainoa elämääni, mutta en voi sanoa olevani mitenkään aivan uusi luomus ja harrastukseni ja mielenkiinnonkohteenikin ovat pysyneet suurinpiirtein samoina jo pitkään.

 

Kuva on omani

Tänään kuitenkin aina, kun sain jonkinlaisen näennäisen tasapainon, mieleni täyttyi pelkoajatuksista. Mitä jos olenkin vain niin sokea itselleni, että olen kokonaan kadottanut itsetuntemukseni? Mitä jos nuo muut ovatkin oikeassa ja minusta on tullut aivan kamala ihminen? Mitä jos elänkin jossain aivan toisessa todellisuudessa enkä näe enää mitään asioita elämässäni realistisesti ja oikealla tavalla? Ja taas ahdistus kurottui painamaan raskaan viittansa päälleni.

Pyysin suuntaa itselleni. Jotain varmistusta sille, että olen menossa oikeaan suuntaan samalla kiroten itseni, koska tuntuu siltä, että aina, jos en ole ihan parhaimmillani, alan epäilemään kaikkea. Ja aivan turhaa, koska kyllähän minä tiedän! Pidän kirjaakin kaikista "sattumista", joita kohtaan ja jotka viitoittavat kulkuani juuri siitä syystä, että voisin epäilyjen saapuessa käydä listaa läpi ja nähdä itse, ettei minulla ole mitää hätää. Lisäksi se rauha, joka minussa suurimman osan ajasta asuu, ei vain ole minusta lähtöisin, joten minun tulisi tietää, että olen paremmissa käsissä.

Pian kännykkäni näytölle ilmestyikin täysin odottamaton viesti I:ltä ja yhtäkkiä tuntui siltä, että kompassini neula asettui aloilleen. Kaikki epäilys katosi, kaikki stressi valahti pois päältäni. Läpikäymäni ystäväongelmat ovat vain tarpeellisia rakennuspalasia tulevaisuuteeni vaikka en vielä ymmärräkään täysin, miksi asiat menevät juuri näin. I tuntuu aina laittavan viestiä etenkin juuri silloin, kun olen todella ahdistunut, vaikka hänen viestinsä eivät olekaan välttämättä mitään muuta kuin arkisia kuulumisten vaihtoja. Tänään hän kertoi iloisesta onnistumisesta töissään ja pyysi, että pidän itseni lämpimänä Suomen syksyssä ja se riitti minulle muistutukseksi siitä, mihin olen matkalla.

En ole tainnut aiemmin edes kaikista kertoa, miksi tämä minun ja I:n tilanne on niin erikoinen, että joudun näkemään hieman "tavallista enemmän" vaivaa. Mutta kirjoitan siitä joskus toiste, koska tästä alkaa paisua todella pitkä teksti! Joka tapauksessa tuon I:n suloisen viestin jälkeen oloni parani huomattavasti ja loppupäivä on mennyt hyvin. Minun ei pitänyt kävellä työpaikaltani kotiin, mutta tuli vain sellainen olo, että kaipasin hikitreenin sijasta sellaista liikuntaa, jossa pystyisin nauttimaan maisemista ja elämästä kai ylipäätään. 

Ja nyt tuijotan syksyn pimeydessä kimaltelevia valoja rauhan kiemurrellessa leikkisästi ympärilläni. Ja iloitsen siitä, että olen taas vitosella alkavissa luvuissa painoni kanssa. Pääsisinköhän jo lukuihin 58 huomiseksi...