Melkein lähdin kaikkialta. Jopa ihanasta ryhmästämme, jossa ihmiset kannustavat toisiaan ja ovat kommentoineet miten paljon tukea, apua, rutiineja ja rakenteita tuo ryhmä on tuonut heidän arkeensa. Meinasin jättää heidät kaikki tuuliajolle ja häipyä. Olin poistamassa blogiakin, mutta suihkussa kysyin itseltäni: "Ja mitä se muuttaisi?" Johon rehellinen vastaus oli: "Ei luultavasti mitään."
Tänään heräsin kahdelta aamuyöllä enkä saanut enää unta ja olenkin ollut siitä asti hereillä. Maha on ollut turvonnut ja sekaisin tuosta huonosti nukutusta yöstä ja olo on ollut hyvin vaihteleva. Välillä olen maannut sängyssä I:n paita tiukasti rintaa vasten painettuna ja olen torkahtanut. Toisaalta olen käynyt puolentoista tunnin kävelyllä, kaupassa, vienyt pullot, siivonnut ja pyykännyt. Katsoin elokuvan, ikävöin I:tä, hymyilin kasveilleni ja huokailin Helsingin valkoisille katoille.
Aamulla aloin kirjoittaa päiväkirjaani vastauksia kysymyksiin: "Kuka minä olen?" Olin olettanut, että viime aikojen ongelmasyöminen ja terveyden osalta epäonnistuminen olisivat jotenkin nousseet tuohon listaan, sillä vasta tuon listan jälkeen oli tarkoitus jatkaa siihen, mikä minä haluaisin olla. Mutta mikään noista ei noussutkaan minuksi itsekseni ja olin oikeasti hämmästynyt siitä, miten valmiilta minun listani jo näytti. Ei täydelliseltä ja tekemistä riittää, mutta minun listani näytti hyvin erilaiselta kuin miltä se näytti puoli vuotta sitten ja tuon huomaaminen oli oikeasti todella ihana yllätys.
Lista siitä, mitä haluan olla, oli tietenkin edelleen hieman erilainen, mutta ei enää niin paljoa kuin aiemmin. Aiemmin minulla oli kaksi lähes täysin toisistaan poikkeavaa listaa, jotka eivät kohdanneet yhtään missään kohdassa, mutta nyt olen selvästi onnistunut tuomaan unelmaminääni hyvin paljon lähemmäs arkeani kuin koskaan aiemmin! Aktiivisiksi askeleiksi en keksinytkään oikeasti mitään muuta kuin sen, että palaan takaisin pääosin raakaruokaan, pitäydyn liikuntasuunnitelmassani ja käytän energiaa ja luovuuttani tulevaisuuden projektiini enkä mihinkään typerään.
Hieman antikliimaksista, mutta toisaalta helpottavaa. Lisäksi olen taas nähnyt kaikkialla merkkejä siitä, että tämä on minun suuntani ja olen matkalla kohti päämäärääni. Ja kaiken oman sähläykseni ja eestaas huopaamisen aikana en ole edes tajunnut, miten valmis I tuntuu olevan. Kun hän lausui niitä viisaita sanoja Skypen ikkunan välkehtiessä läppärini ruudulla, nostin hämmentyneenä päätäni. En olisi koskaan uskonut kuulevani niin rauhallisia ja viisaita sanoja häneltä ruoasta ja kehosta. Ja toisaalta ne olivat juuri niitä oikeasti parantumassa olevan ihmisen sanoja, joita olen jo pitkään toivonut kuulevani.
Ehkä kaiken kaikkiaan olenkin jo lähempänä kuin olisin uskonut.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti