Elämä on kulkenut hyvään tahtiin viimeiset pari viikkoa: olen nukkunut aika hyvin, ollut töissä ahkera, urheillut töiden jälkeen, syönyt terveellisen lounaan ja siistinyt kotia ennen nukkumaanmenoa. Olen saanut vuolaasti kehuja tanssitunneilla, nostanut painojen ja toistojen määrää salilla, hölkännyt nopeampaa ja pidempää, kiinteytynyt ja laihtunut. Olen tehnyt kaiken juuri niin kuin minun kuuluukin ja silti tänään aamulla olen useaan kertaan pysähtynyt itkemään, koska tuntuu niin paskalta.
Joudun luultavasti perumaan Soulin ellei ihmettä tapahdu ja luultavasti taas kohta kadun näitä ajatuksia, mutta minusta vain tuntuu, että en kuulu I:n elämään. Ja että minun on tarkoitus elää ihan sitä samaa harmaata työoravanpyöräpaskaa kuin kaikkien muidenkin. Leijailen pää pilvissä ja kuvittelen elämäni tarkoituksen olevan jotain maagista, vaikka oikeasti minunkin on vain tarkoitus tehdä tavallista palkkatyötä kuolemaan asti, pyöräyttää jollekin suomijuntille kaksi lasta, ostaa omakotitalo ja maksaa lainoja pois kunnes minusta ei jää enää mitään muuta jäljelle kuin väärin kasvattamani lapset, jotka joutuivat kärsimään siitä, että minä katkeroiduin siihen värittömään elämään, johon minut olikin koko ajan tarkoitettu.
Olen jotenkin niin pohjattoman pettynyt ja vihainen. Tunteet, joita en muista tunteneeni pitkään aikaan näin syvinä ja polttavina. Haluaisin potkia, huutaa ja lyödä. Repiä hiuksia päästäni ja raapia itseni verille. En halua elää tällaista paskaa, ymmärrättekö!? Ja kaikki lähelläni taputtavat aivottomina käsiään ja huutavat omasta harmaudestaan ”mahtavaa, onneksi olkoon työjutuista” ja ”vau, todella upeaa tuo yleneminen!” Ja se mitä minä näen on hiekkaan valuva potentiaali siitä kaikesta, mitä voisin olla, jos minun ei tarvitsisi käyttää viittä päivää viikossa töiden tekemiseen.
Ja vituttavinta on, että tämän kaiken raivon keskellä tiedän, miten etuoikeutettu olen. Tiedän, että minun elämäni on niin monen unelma ja he voisivat antaa pois käsittämättömän paljon, jotta voisivat vaihtaa paikkaa kanssani. Enkä minä halua olla kiittämätön, mutta tällä hetkellä elämäni suunta tuntuu kylmiltä käsiltä kurkussani ja nuo kädet puristavat koko ajan kovempaa ja kovempaa. Kaikki minun oikkuni, jotka voisin käyttää johonkin hyödylliseen ja oman näköiseeni, valuu verenä ulos suustani. Kaikki oikeat kiinnostuksen kohteeni hukkuvan hiekkaan.
Olen loukussa. Tätäkö muut halusivat? Vai onko muidenkin arjen takana tämä eikä se, että he oikeasti vilpittömästi halusivat sellaisen elämän, jota he elävät? Ovatko muutkin samassa vankilassa, mutta eivät enää arkensa keskeltä pysty huutamaan apua. Kuinka vitun pitkään minun täytyy huutaa universumille olevani valmis, jotta joku kuulee ja pelastaa minut tästä sameasta vedestä?
En tiedä, miten aion selvitä läpi tämän työpäivän, kun kaikki pienetkin asiat saavat minut painamaan kynnet syvälle ihooni. Haluan satuttaa itseäni niin paljon. Satuttaa itseäni, koska olen niin saakelin tyhmä kuvitellessani, että minusta voisi tulla jotain. Että voisin olla juuri Se, koska jonkunhan se täytyy olla. Mutta ei minusta näemmä ole siihen vaan minun kuuluu hiljalleen mädäntyä pois. Merkittävänä ainoastaan veronmaksajana ja se siitä.
Harmaata kylmää loskaa, johon hiljalleen hukun, mutta en minä ilmeisesti muuta
ansaitsekaan
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti