[ Paluu Italiaan ]
Anteeksi, että jätin teidät todelliseen cliffhangeriin mielenterveyteni ja mielialani osalta kohta pari viikkoa sitten! Tuon purkautumisen jälkeen oloni helpotti todella nopeasti ja nyt tuota tekstiä lukiessani tuo kaikki tuntuu todella kaukaiselta, sillä muutamista töyssyistä huolimatta oloni on pysynyt kaiken keskellä varsin positiivisena ja iloisena.
Näiden kahden viikon aikana olen tehnyt lupauksen absolutismista ja todella tiukasta ruokavaliosta, mutta pehmentänyt noita sellaisiksi elämäntavoiksi, jotka tuntuvat oikeasti järkeviltä valinnoilta. Voin nauttia lasillisen hyvää viiniä ruoan kanssa tai juoda kerran muutamassa kuussa pari annosta alkoholia illanistujaisissa, mutta sen enempää en tarvitse. Lisäksi ruokailujen osalta lopetan pakottamasta ortoreksiaa ja annan itseni lipua sellaiseen italialaiseen elämäntapaan, jossa minulla on lupa olla hieman hedonistinen vetämättä kuitenkaan mitään överiksi.
Tämä kuulostaa helpolta, mutta sitä se ei varmasti tule olemaan, sillä esimerkiksi tämän viikon maanantaina söin normaalisti, mutta tiistaina paastosin pelkällä vedellä kunnes totesin sen olevan sulaa hulluutta ja söin tuplapepperonipizzan, karkkipussin ja suklaapatukan. Ah, klassinen ees-taas-soutaminen, joka päättyy aina ahmimiseen! Tuosta huolimatta vatsani on ollut kiltin hiljaa toisin kuin paaston aikana, jolloin ylävatsani oli todella, todella turvonnut ja kipeä lähes koko päivän ajan ennen kuin söin.
Viimeiset pari viikkoa olen siis syönyt suurin piirtein järkevästi muutamaa päivää lukuun ottamatta eli en siirtynyt paastoon ahmimisjakson jäljiltä ja siksi tuo veitsen iskuilta tuntunut kipu oli välillä jopa todella pelottavaa. Aluksi olin pettynyt siihen, että en ehkä pystyisikään paastoamaan perjantaihin asti niin kuin olin ajatellut, sillä olin myös hankkinut elektrolyyttijauhettakin paaston tueksi. Mutta nyt olen kiitollinen siitä, että kehoni reaktio laittoi minut kysymään, mitä minun kehoni päättäisi, jos se voisi puhua? Ei minun mieleni, vaan se, johon tekoni oikeasti vaikuttavat kaikista eniten.
Tällä hetkellä olo on positiivinen ja luottavainen, vaikka painoni seilaakin luultavasti noin 65 kilossa... En vieläkään voi uskoa, että minusta on tullut se, joka on antanut itsensä lihota näin paljon. Lähes 18 kiloa alimmasta painostani. Painosta, jossa en edes ollut mitenkään pelottavan hoikka (paitsi kahden entisen ystäväni mielestä) ja rasvaprosenttinikin oli edelleen suurin piirtein normaali.
Mutta minun täytyy vain nyt antaa itselleni lupa sulattaa tämä ihmeellinen, ylimääräinen rasvavuori pois päältäni siten, että etenen tasaisen tappavasti. Ei mitään quick fixejä, vaan oikeasti elämäntapa, jonka pystyn ylläpitämään koko loppuelämäni. Olen yrittänyt sopeutua korealaiseen ruokakulttuuriin, mutta huomaan, että se ei tuo minulle samanlaista onnea kuin pasta ja yksinkertaisista, tuoreista raaka-aineista tehdyt kastikkeet. Ei neljäätoista eri maustetta, maustekastiketta tai -tahnaa, vaan hyvin minimaalisesti vain tärkeimmät.
Viikonloppuna 12 cl viiniä päivällisen yhteydessä sojun sijaan, ei harhaisesti kehon jokaisen sentin kyttäämistä, vaan elämästä nauttimista ja stressitasojen laskemista, jolloin ylimääräinen turvotuskin pysyy poissa. Ei jatkuvaa kamppailua liian suolan ja sokerin kanssa. Ei sitä, että yhden aterian tekemiseen kuluu pieni ikuisuus, jolloin kaikelle muulle jää vähemmän aikaa. Yksinkertaista, minimalistista ja nautinnollista.
Urheilun osalta olen edelleen käynyt salilla ja myös lenkeillä, mutta tuntuu siltä, että olisin valmis panostamaan lenkkeilyyn ihan kunnolla. Tiedän, että tarvitsen salitreenejä muotojen saamiseksi, mutta minua on viime aikoina kiehtonut ajatus juoksijan kropasta. Sillä realistisesti sellaista kehoa minä olen aina tavoitellutkin: hoikka, mutta selvästi hyväkuntoisen ja urheilullisen näköinen. Niinpä olen miettinyt, että tiputtaisin salitreenit kerran viikkoon ja kävisin lenkillä kaksi kertaa viikossa. Lisäksi tekisin tanssitreenin aluksi kerran viikossa ja nostaisin sen sitten kahteen viikkoon, jos näyttää siltä, että alakroppani kestää sen.
Luustoni takaa sen, että kaiken tämän rasvan alla minä oikeasti olen hyvin hoikkarakenteinen ja esimerkiksi huolimatta tämän hetkisestä rasvaprosentista ja painostani, käsivarteni ja ranteeni ovat silti jopa sirommat ja luisemmat kuin yllä olevan kuvan naisella. Mikä on yksi isoin syy sille miksi en ole koskaan ymmärtänyt ranne-thinspoa. Olkavarteni sen sijaan on tietenkin toinen asia... Mutta minussa on kaikki se potentiaali juoksijan kroppaan ja lisäksi saisin yhä edelleen pidettyä italialaisia muotoja leveällä lantiollani.
Haluan olla tasaisen onnellinen ja nauttia elämästä sellaisella tavalla, jota on mahdollista ylläpitää. Totta kai tiedän, että liha- ja maitotuotteet eivät edistä terveyttämme, joten aion edelleen pitää ruokavalioni niin vegaanipohjaisena kuin mahdollista. Mutta en myöskään halua kokea suurta ahdistusta ja syyllisyyttä, jos syönkin nonnan luona pastani päällä tavallista juustoa enkä vuustoa. Tai jos nautin oman terveellisen ateriani lisäksi muutaman palan lähitilalta ostettua, oikeasti aitoa pepperonia "jälkiruoaksi" samalla, kun kuuntelen Cortonan pikkukatujen kuhinaa ja pääskysten iloista huutoa pilvettömällä taivaalla.
Olisiko tämä se viimeinen kotiinpaluuni...
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti