Päivä 5 Päihdelinkin kurssia ja aion kyllä tehdä tämän tunnollisesti loppuun, mutta en oikein ymmärrä, mitä tämän on tarkoitus antaa minulle. Ehkä olen liian tietoinen asioista ja siksi tuntuu, etten ole oppinut mitään uutta tai saanut uudenlaista näkökulmaa tilanteeseeni. Olen pohdiskellut liikaa suhdettani alkoholiin jo etukäteen, laskenut kaloreita ja sitä, miten kauan kehollani menee polttaakseen alkoholin pois. Odotin jotain sellaista, mikä olisi kunnolla lyönyt minua kasvoille heti ensimmäisestä päivästä alkaen, mutta tuskin sellaista tulee koko tämän 30 päivän aikana tapahtumaan.
Treenit sujuvat hyvin ja olen pystynyt nostamaan salilla painoja ihan kunnolla! Keho tuntuu vahvalta ja olen laittanut itseni äärirajoille, mikä on tuntunut hyvältä. Ruokailuiden suhteen olen muuten seurannut itse tekemääni ateriasuunnitelmaa, mutta päivällisen yhteydessä olen syönyt hieman ylimääräisiä "herkkuja" pitääkseni itseni poissa ahmimisesta. Turvotus on kuitenkin selvästi laskenut ja olo on paljon parempi, joten kaipa tuo on toiminut.
Tällä viikolla olen pohdiskellut sitä, että mitä jos vain oikeast päättäisin, että ruoka (ja alkoholi) ei ole ongelma? Jos vain päättäisin oikeasti olevani jo perillä, maalissa, unelmaelämääni eläen? Sillä niinhän se oikeasti pitäisi tehdä, jos haluat jotain. Tulet siksi, mitä olet. Et siksi, mitä haluat.
Olen miettinyt sitä, pystynkö oikeasti pitämään unelmakroppani, kun identiteettini on aika tavalla hirttäytynyt kiinni siihen, että en ole valmis ja olen aina matkalla. Ja tähän liittyy hyvin vahvasti itsesabotaasi ahmimisen muodossa, sillä se pitää huolta siitä, että minun ei tarvitse astua siihen uuteen minään aivan sataprosenttisesti. Saan olla edelleen matkalla.
Kun kysyin itseltäni, voisiko vain päättää, että olen valmis ja ruoka ei enää ole mikään ongelma, huomasin heti ajattelevani, että eihän niin voi tehdä! En ole valmis, kuka minä sitten ole, joudunko poistamaan blogin turhana, miten minä sitten seuraan treenieni kehitystä, mistä minä saan onnistumisen iloa, millä minä täytän elämäni, mikä rytmittää arkeni... Niinpä. Edelleen matkalla, huomaan.
Ehkä se ei olekaan epäonnistujan identiteetti, joka on pitänyt minut paikoillaan, vaan tuo matkalla olijan identiteetti. Olinhan matkalla myös 2021 kunnes sitten käytännössä katsoen saavutin unelmakroppani ja ahmin itseni takaisin pullataikinaiseksi tavikseksi. Uskaltaisinko päästää matkalla olemisesta viimein irti ja nähdä ruoka sellaisena kuin perillä ollessa haluan nähdä: polttoaineena, joka ravitsee kehoani ja mieltäni, tuo iloa ja energiaa, hellii kehoani ja antaa minulle mahdollisuuden liikkua, nauraa, matkustaa, rakastaa ja elää. Että ravitseva, tervellinen ruoka on tärkeä osa elämääni, mutta en kuitenkaan elä ruoka keskiössä.
Tänään heti aamulla herätessäni mieleni täyttivät jostain syystä Alyse Parkerin jollain videolla olleet sanat siitä, miten hän oli itse mindfuckannut itsensä epäonnistumaan ja elämään sellaista elämää, joka ei tuntunut 100% autenttiselta. Olisiko minunkin elämässäni viimeinkin aika lopulliselle läpimurrolle? Sillä se, mitä en muuta, se on se, minkä tietoisesti valitsin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti