Ajatuksia auringon keskeltä

Kuva on omani

Talven aurinkoa luonnehditaan aina kelmeäksi ja kalpeaksi kesän sädehdintään verrattuna. Mutta tänä aamuna talviaurinko loistaa minusta niin paljon kirkkaampana kuin mihin kesän aurinko pystyisi koskaan, sillä talven aurinko loistaa pimeyden keskeltä. 

Aloitin tämän aamun poikkeuksellisesti käymällä yksin tunnin kävelyllä aurinkoisessa Helsingissä ja puolessa välissä lenkkiäni havahduin ohikulkijoiden reaktioiden kautta siihen, että hymy on palannut kasvoilleni. Ei vääntämällä väännetty tekohymy, vaan sellainen hymy, joka kumpuaa kiitollisuutta ja toivoa täynnä olevasta sydämestä. Minussa alkaa hohtaa se aurinko, joka minussa joskus asui.

Traumaterapiaa on takana hieman yli kuukausi ja ymmärrän nyt, että se on juuri se terapiamuoto, jota olisin kaivannut jo vuosia sitten enkä ihmettele yhtään, että en saanut aiemmasta terapiasta mitään irti. Kuukaudessa häpeän tunteet ovat muuttuneet syyllisyydeksi, mutta minun täytyy vain antaa itseni käydä kaikki nämä tunteet läpi, jotta voin päästää niistä irti. Tunnen aivan järjettömän suurta ja raskasta syyllisyyttä siitä, että olen saanut kaiken, mitä halusinkin, ja silti olen oireillut pahemmin kuin lähes koskaan aiemmin. 

Olen hyväksynyt sen, että tämän asian kohdalla minä olen ristiriitainen ja että kaikki valintani eivät pohjaudu minkäänlaiseen logiikkaan. Olen samaan aikaan halunnut paeta elämääni, josta en kuitenkaan ikinä haluaisi luopua enkä haluaisi palata vanhaan. Siinä ei ole järkeä eikä siitä tarvitse yrittääkään löytää mitään punaista lankaa. Välillä etenkin väsyneenä ja hieman stressaantuneena koen edelleen tarvetta paeta pääni sisään, mutta opettelen hiljalleen pehmeitä keinoja, joilla voin ohjata itseni takaisin nykyhetkeen.

Kuva on omani

Olen onnistuneesti tiputtanut alkoholin käytön minimiin ja korvannut alkoholijuomat joko limulla tai alkoholittomilla versioilla esimerkiksi skumpasta ja punaviinistä. Ja tuo on tuntunut tuovan elämän takaisin. Olen energisempi, mielialani on tasaisempi, hiukseni ovat alkaneet paksuuntua ja mikä tärkeintä: minun ei tarvitse jatkuvasti kokea juomisesta aiheutuvaa syyllisyyttä. Lisäksi huomaan, että pystyn keskittymään paremmin meditaatioihin, jotka ovat olleet lähes mahdottomia silloin, kun olen juonut enemmän. 

Meditaatiot ovat auttaneet minua keskittymään nykyhetkeen ja olen alkanut palata takaisin ihmiseksi, joka osaa nauttia elämän pienistä hetkistä. En muista milloin olisin viimeksi nauttinut niin paljon ruskan kirkkaista väreistä ja ilmassa lentäneistä lehdistä tai pakkasaamujen poskia kipristelevästä tunteesta. Olen pitkästä aikaa nauttinut teen juomisesta ja lukenut iltaisin kirjoja somen selaamisen sijaan. Olen pysähtynyt tuijottamaan pilviä ja hymyillyt ruokaa parvekkeeltani etsiville pikkulinnuille. Henkinen minimalismi alkaa olla taas osa arkeani ja se on tuonut suuren helpotuksen!

En ole vielä täysin palannut urheilemaan, mutta olen alkanut käydä salilla ja saanut lisätä tasaisesti painoja. Lisäksi olen tehnyt pitkiä kävelyitä ja kevyttä joogaa. Juokseminen ja tanssi puuttuvat vielä katalogistani, mutta nyt minulle on ollut tärkeintä saada oiottua solmuja päässäni ja lisäksi lopettaa roskaruoan syöminen. 

Tällä hetkellä olen sekasyöjä ja se on tuntunut hyvältä ja järkevältä. Yhtenä viikkona saatan tehdä ragù alla bolognesen 100%:sesti italialaisittain lihasta ja seuraavalla viikolla olen tehnyt maapähkinävoitofua riisillä ja kasviksilla. Viikonloppuisin olen syönyt aamupalaksi ruisleipää hummuksella, salaatilla, kurkulla ja kananmunalla ja arkisin olen tehnyt itselleni kokonaan kasvipohjaisen jugurttikulhon marjoilla ja granolalla. En voi kutsua tätä varsinaisesti terveelliseksi syömiseksi, koska tiedän kyllä, että liha, maitotuotteet ja kananmunat eivät ole terveysruokia, mutta tämä on ehdottomasti terveempi tapa syödä kuin roskaruoka.

Alkoholista irtaantuminen ja roskan mättämisen lopettaminen ovat keventäneet oloa ja vieneet pöhötyksen pois kasvoistani. Itseluottamus on kohonnut hieman ja minun on helpompi päästää I lähelleni. Maha toimii paremmin eikä turpoile kivuliaasti ilman näennäistä syytä. 

Kuva on omani

Olen lisäksi päästänyt mielessäni irti muutamasta ihmisestä, vaikka se on tehnyt kipeää. Olen vain joutunut toteamaan, että esimerkiksi K:n ystävyys B:n ja O:n kanssa oikeasti häiritsee minua ja huomaan aina K:n käyttäytymisestä, kun hän on enemmän tekemisissä BO:n kanssa. 

Muutamaa viikkoa takaperin K aloitti taas hyvin kriittisen keskustelun, jonka sisältö oli arvostella kaikkien muiden käyttäytymistä, mutta kun olinkin eriä mieltä hänen kanssaan, hän tuijotti minua surprised Pikachuna eikä tiennyt miten reagoida. Otin rauhallisesti esille hänen sanoissaan olevia hämmentäviä ristiriitaisuuksia, jotka ovat tuoneet minulle ja varmasti muillekin olon siitä, että kukaan meistä ei oikein tiedä, mitä tehdä ja sanoa. 

Hän haluaa meiltä yhtä asiaa, mutta valittaa sitten, kun saakin sen. Mikään ei tunnu koskaan olevan riittävän hyvää hänelle ja etsii jatkuvasti uusia diagnooseja itselleen sen sijaan, että oikeasti hoitaisi itsensä kuntoon. Tuntuu, että hän edelleen nauttii draamasta draamaan elämisestä ja minä en vain oikeasti jaksa sellaista. Hän on edelleen todella, todella rakas ihminen ja haluan hänen olevan onnellinen, mutta nyt minun täytyy vain rakastaa häntä hieman kauempaa. En ole sanonut hänelle tästä mitään, mutta pelkästään se, että olen itse tehnyt tämän pesäeron pääni sisällä on tuonut ison helpotuksen. 

Olen lisäksi tutustunut muutamaan uuteen ihmiseen ja on ollut ihanaa ja virkistävää keskustella sellaisten henkilöiden kanssa, jotka haluavat perheen eivätkä katso niitä alaspäin, jotka haaveilevat ihan tavallisesta elämästä kumppanin ja lasten kanssa. Olen ollut rauhassa siinä ajatuksessa, että välillä ihmiset vain kasvavat erilleen, koska jokaisella meillä on oikeus elää juuri sellaista elämää kuin haluaa. Ja edelleen minua jotenkin jaksaa hämmentää se, miten helposti loppujen lopuksi tutustun uusiin ihmisiin! 

Tällä hetkellä olo on siis toiveikas ja minusta on pitkästä aikaa tällä viikolla tuntunut oikeasti omalta itseltäni. Kävellessäni tänään yksin aurinkoisella Töölönlahdella hymyilin sille, että pysyin koko kävelyn ajan kiinni hetkessä eikä yksinolo triggeröinyt mieleeni uppoamista. En tuntenut oloa omaksi itsekseni, koska olin yksin, vaan sen takia keiden luokse sain palata. Keitä sain tervehtiä hymyillen, suukotella ja halata. Tämä on vasta alku, mutta uskallan kuiskata olevani onnellinen juuri nyt. 

Aloitan keskiviikkona kerran viikossa olevan traumaterapian ja viime viikolla kuulin jo itseni alkavan sanoa niitä tuttuja lauseita... "Ei mulla musta ihan noin huonosti mee". Mutta katkaisin lauseeni, vedin syvään henkeä ja nyökkäsin. 

Myönnän, että vihaan sitä miten minäkin olen yksi näistä "traumatisoituneista" ihmisistä, joiden jokainen palanen liittyy johonkin lapsuuden traumaan. Mutta fakta on se, että ikävien asioiden päälle on vuosien varrella kasaantunut niin paljon lisää pahaa. Todellisuuden pakoilu sekä kontrollin etsiminen menneisyyden ja nykyisyyden uudelleen kirjoittamisella alkoi jostain ja jatkui toisista syistä. 

En ole enää se 13-vuotias tyttönen, joka koki turvattomuutta, mutta tuollaisista asioista näiden kerrostumien kasaantuminen alkoi. Ja nyt on aikuisen minän vastuulla hoitaa nuo asiat pois alta, jotta pystyn olemaan paras mahdollinen versio itsestäni. 

Minua hävettää, surettaa, kaduttaa ja olen ollut todella alakuloinen, mutta pääsen kyllä tämän vaiheen yli. Yritän olla ajattelematta, että olisin huono ihminen siksi, että pelkään ja että olen jossain matkan varrella oppinut vääränlaisia keinoja tuntea olevani turvassa. Tärkeintä on nyt se, että olen ottanut terapian osalta järeämmät keinot käyttöön ja että en anna periksi. 

Kaikki selviää kyllä ja sisäiset solmuni tulevat vielä aukeamaan. Not survival, but revival.

Olen yrittänyt siirtyä eteenpäin - taas. Olla välittämättä. Pitää itseni kasassa, välillä rakentavilla keinoilla, välillä ei niinkään. Hoitaa arkeni, perheeni. Terveyteni, niin fyysisen kuin henkisenkin, olen menettänyt, se on selvää, mutta muut asiat olen hoitanut niin hyvin kuin mahdollista. Olen yrittänyt uskotella itselleni olevani järjissäni ja että minulla ei ole mitään hätää. Ei mikään ole niin vakavaa. 

Olen yrittänyt tunnistaa itseäni peilistä ja kaikesta siitä elämästä, jota olen rakentanut ympärilleni. Yrittänyt nähdä itseäni läheisteni hymyistä ja saada sieltä itselleni ankkuri. Samaan aikaan, kun julkinen imagoni on jatkanut positiivista kehittymistään, kulissien takainen minä, on mennyt rikkonaisemmaksi ja rikkonaisemmaksi. Olen kieltänyt ongelmiani niin pitkään silloinkin, kun maskini on hetkeksi valahtanut kasvoiltani läheisteni edessä ja minun selityksiäni on uskottu. Minua on uskottu joka ikinen kerta, koska olen pelottavan hyvä sanojen, eleiden ja äänenpainojen kanssa. 

Välillä minua pelottaa se, miten hyvä näyttelijä olen ja miten kaiken oman henkilökohtaisen sekopäisyyden keskelläkin saan kirjoitettua ja puhuttua koherentteja, kauniita lauseita. Olen aina ajatellut, että sekopäät kirjoittavat outoja, versoilevia ja pitkiä tekstejä salaliittoteorioista ja ufoista. Linkkailevat artikkeleihin ja videoihin, joissa aivan yhtä sekaisin olevat henkilöt rummuttavat samanlaisia harhoja. Mutta nyt tiedän, että asiat eivät aina mene näin ja joskus mielenterveysongelmista kärsivät pitävät itsensä pelottavan hyvin kasassa.

Mikään ei mennyt niin kuin piti, vaikka sain kaiken, mitä halusin. 

Tämä asia on se, joka rikkoi minua enemmän kuin olisin koskaan uskonut ja tällä hetkellä pelkään sitä, että edes terapia ei voi auttaa minua. Olen pitkään ajatellut, että kyllähän se riittää, että minun julkinen hahmoni on kasassa, mutta samalla tiedän sen, että tätä sekoilua on jatkunut jo liian pitkään ja pelkään, että se asettaa läheiseni jossain vaiheessa oikeasti vaaraan. Pelkään, että päässäni vain naksahtaa yhtenä päivänä ja saatte lukea minusta uutisista. 

Ja vaikka asiat eivät menisikään näin pitkälle, en silti voi elää näin. Olen menettänyt niin monta vuotta tällaiseen elämiseen ja se on vienyt minulta pois niin paljon. Vuosia, joita en enää ikinä saa takaisin. Mitään varsinaista diagnoosia minulle ei ole esitetty, sillä en sovi kunnolla mihinkään muottiin ja tästä johtuen en myöskään tiedä, tulenko koskaan saamaan kunnolla apua. Tiedän kuitenkin, että osa asioista linkittyy lapsuuteeni sekä teini-ikäni mielenterveysongelmiin, mutta pahin alamäki alkoi hiljalleen toukokuussa 2023 ja kulminoitui viime vuonna. 

Joka tapauksessa minun on yritettävä. Oikeasti yritettävä eikä mitään ChatGPT-vähän-viilaan-elämääni-kuntoon bullshittiä. Ei ole vielä myöhäistä, jos vain sitoudun tekemään kovasti töitä. Minun on saatava todellisuus kaivettua esiin uskomusten ja tarinoiden keskeltä. Minun on saatava linkitettyä itseni tiukasti kiinni todellisuuteen, vaikka tiedän, että siellä minua ei odota vain kauniita asioita. Aina välillä olen siinä onnistunutkin ja "pysynyt kuivilla" pitkäkin aikoja, mutta sitten pyörät päässäni ovat taas lähteneet pyörimään ja asiat ovat mutkistuneet päässäni liiaksi ja olen taas paennut päähäni.

Viime vuosilta on useita ajanjaksoja, joista en muista paljoakaan ja se pelottaa minua. En olisi koskaan uskonut, että asiat voisivat mennä näin. En koskaan nähnyt riittävästi tarpeeksi vahvoja varoitusmerkkejä, jotta olisin osannut reagoida riittävän aikaisin. Mutta olen valmis ottamaan tästä kaiken vastuun ja hoitamaan itseni kuntoon. Jos ei itseni takia niin kaikkien rakkaitteni. 

En koskaan tätä blogia perustaessani ajatellut, että tästä tulisi kehoprojektin sijaan sellainen mielenterveysongelmien portfolio kuin mitä tämä on ollut. Ja nyt, kun olen vierestä seurannut läheiseni taistelua terveysongelmien keskellä, se on laittanut minuunkin vauhtia. Olen vasta alle 30-vuotias. Minulla on vielä kaikki mahdollisuudet muuttaa elämäni, mieleni ja kehoni. Mutta ennen kaikkea mieleni, koska se ohjaa kaikkea elämässäni. 

Joten (taas) sydämeni pohjasta anteeksi. En koskaan halunnut aiheuttaa mielipahaa kenellekään. En koskaan halunnut asioiden menevän näin ja häpeä, josta olen kirjoittanut tänne aikaisemminkin, on päällimmäinen tunne, jota koen joka ikinen päivä. Mutta minun on tajuttava se, että tässä ei ole kyse mistään blogista, vaan minun oikeasta elämästäni. Ja minun on mentävä se edellä. Minun on pakko. 

Pitäkää itsestänne parempaa huolta kuin mitä itse olen pitänyt itsestäni viimeisten vuosien aikana. En ole varma, kirjoitanko tänne enää, sillä ainakin juuri nyt, tiedän, että en osaa ottaa tästä sitä tukea, mitä tarvitsen, vaan tämä on enemmänkin ase parantumista vastaan. Joten jos emme enää kohtaan niin olette oikeasti rakkaita. ♡ Se ei ole koskaan muuttunut, vaikka minä muutuinkin.