Juhannuskuulumisia

Kuva on omani

Juhannus ei mennytkään yhtään niin kuin olin suunnitellut ja viimeiset kolme päivää olen peräti ollut päivällisteni osalta kunnon ahmimiskierteessä luvaten, että seuraavana päivänä aloitan parin päivän vesipaaston. Mutta nyt tämä kierre katkeaa ja se katkesi terveellisellä, ravitsevalla aamupalalla. Ei millään helkkarin paastosekoilulla ja ees taas soutamisella! Kuvassa vasemmalla tämän aamun ihana "litteä" aamumasu ja se aamupala, joka potkaisee minut taas oikeaan suuntaan.

Viime viikon perjantaina siis nautin auringosta, lukemisesta, kodin järjestelystä ja pakkaamisesta sekä pääosin holittomista juomista. Puoli seitsemän aikoihin suunnistin Löylyyn, missä join kaksi lasia skumppaa ja päädyin vielä Hernesaaren kämpille juomaan muutamat viinilasilliset ja tanssimaan itseni hiestä märäksi. Kolmen aikoihin lähdimme rantakallioille katsomaan auringon nousua ja neljän jälkeen pääni kosketti tyynyä ystäväni sohvalla. 

Lauantaina olo oli kamala eikä edes alkoholin vaan valvomisen takia. Perjantaina muutama juhannuspippaloissa mukana ollut pyysi minua maistamaan heidän juomiaan, jotka olivat minullekin surullisen tuttuja lonkeroita ja hard seltzereitä. Mutta uskotteko, kun sanon, että ne maistuivat aivan hirveille! Kasvoni rypistyivät saman tien juomien maun hipaistessa kieltäni ja näytin siltä kuin olisin juuri ottanut tequilashotin suoraan pullosta. Muutama siemaus lonkeroa toi jopa minulle oikeasti pahan olon. Täydellistä!

Lauantaina ja sunnuntaina käytännössä katsoen nukuin, torkuin, kävin kumpanakin päivänä hieman yli tunnin kävelyllä ja söin päivälliseksi hillittömän annoksen roskaa. Hillittömällä annoksella tarkoittaen tällaista alla olevaa settiä, jossa lauantaina makkarapyttipannun sijasta oli pieni pizza, mutta muuten sama kattaus toistui lauantaina, sunnuntaina ja vielä eilen maanantaina:

Kuva on omani

Sanomattakin selvää, että olo on pettynyt, ahdistunut ja surullinen. Lisäksi tuo sokerin määrä heittelee tällä hetkellä verensokeriani niin, että aluksi kiukuttelen maailman pienimmistä jutuista kuin pikkulapsi ja kohta olen taas iloinen ja täynnä uskoa tulevaan. Kasvoni ovat pieniä finnejä täynnä ja minun on pakko tehdä suolipuhdistus tänään, jotta tuo kaikki rasva ei jää muhimaan suolistooni ja pahenna kasvojeni kuntoa entisestään. Voin rehellisesti sanoa, että viimeisen kolmen päivän ajan on tuntunut siltä kuin en olisi elänyt ollenkaan, vaan joku toinen olisi liikuttanut kehoani ja toiminut puolestani. Eikä tässä voi olla kyse mistään liian vähän syömisestäkään, joka olisi laukaissut kehon vastareaktion, vaan tämä oli aivan täysin henkistä typeryyttä. 

Eilen ahmin vain sen takia, että "huomenna alotan paaston, jee!", mutta heti tänään herättyäni ja oksetusolon möyriessä mahassani, totesin, että tähän tämä loppuu. Oikeasti. Ja että sitä kierrettä ei katkaise asia, joka laittaisi kehoni vieläkin enemmän sekaisin eli paastoaminen, vaan sen katkaisee terveellinen ruoka. Kun katson tuota yllä olevaa pientä söpöä päivällistä, en ole yllättynyt siitä, että painoni on huidellut yli 60 kilossa enemmän ja vähemmän jo vuosien ajan.

Aiemmin, kun painoni pysyi maksimissaan 55 kilossa, "ahmimiskohtaukseni" sisälsivät yhden Kartanon perunalastupussin ja Kinder Buenon. Lisäksi aamupalani ja lounaani oli usein ollut hyvin pieniä aterioita kummatkin, jolloin päivän kalorit pysyivät +-0-tasolla, vaikka henkinen morkkis olikin todella suuri. Mutta vuosi vuodelta mässäilyannokseni, niin kuin alkoholiannoksenikin, ovat karanneet massiivisiin mittasuhteisiin. Yllä oleva annos on huimat hieman yli 2100 kaloria (chew-spittaan kovat karkit, joten niitä en syö kokonaan), rasvaa kertyy 88 grammaa ja hiilareita 281. Siihen päälle muut ateriat niin yhden päivän kalorit kolkuttelevat kolmea tuhatta.

Turha siis ihmetellä sitä, miksi vuosi vuodelta keskiarvopainoni on noussut korkeammaksi ja korkeammaksi. Tällä hetkellä tuntuu pöyristyttävältä, että vuonna 2019, kun ostin nykyisen vaakani, ostin sen siksi, että minun oli pakko motivoida itseäni laihtumaan "järkyttävästä" 53 kilosta nelosella alkaviin lukuihin. Vuotta 2021 lukuun ottamatta en ole nähnyt pihahdustakaan nelosella alkavasta painosta ja tuntuu taas siltä, että koko tämäkin saamarin vuosi on valunut hukkaan. Vaikka ei se ole!

Tämän hetken massiivisen turvotuksen alla näen esimerkiksi olkapäälihakseni edelleen ja solisluuni tuntuvat ihan samalla tavalla kuin aiemminkin. Lisäksi olen kiitollinen siitä, että en anna itseni enää langeta todella radikaaleihin pikafiksauksiin, vaan silloinkin, kun fiksailen vähän niin pitäydyn terveellisissä aterioissa ja noin 1100 kalorissa. Ja tämä etenkin sen takia, että nykyään urheileminen on minulle niin tärkeää, että mikään ei saa tulla sen tielle.

 

Kuva on omani

Lisäksi tällä hetkellä yksistään se, miten olen vähentänyt alkoholin käyttöäni, on sellainen voitto, että ihan suoraan sanottuna painollani ei ole yhtään mitään väliä! Ja tätäkin isompi voitto on myös se, että viime viikonloppua lukuun ottamatta en myöskään ole korvannut alkoholia ahmimisella. Asia, joka esimerkiksi viime vuonna piti minut tiukasti kiinni ahmimisjuomisessa, sillä totesin painoni pysyvän paremmin kurissa sillä, että annoin itselleni luvan juoda niin paljon. 

Perjantain perusteella voisin sanoa, että jos nyt yrittäisin vetää viime vuoden kaltaisia settejä, löytäisin itseni halaamasta vessanpyttyä ennen kuin kello löisi edes kymmentä illalla. Ja tämä tuntuu aivan uskomattoman ihanalta! Myönnän nimittäin, että lähtiessäni sukeltamaan holittomien juomien maailmaan, en edes ajatellut, että alkoholilliset versiot alkaisivat tökkiä, sillä esimerkiksi Hartwallin holittomat lonkerot maistuvat oikeastaan ihan samoilta kuin alkoholillisetkin versiot. Selvästi jokin ero noissa kuitenkin on, koska perjantaina nautit holittomat lonkerot toivat hymyn huulille, mutta alkoholittomista versioista muutamakin pieni maistelu toi oksetusolon.  

Yritänkin taas lähteä liikkeelle niistä lähtökohdista, joista suunnistin myös ortoreksiavuoteeni 2021: en asettanut itselleni mitään viikkotavoitteita painon tai mittojen osalta, vaan keskityin siihen, että annoin joka päivä kaikkeni. Sen sijaan, että olisin ajatellut, että minun täytyy äkkiä saada paino alas, keskityin niihin arkisiin tapoihin ja tottumuksiin, joiden kautta tuosta toiveesta tuli totta. Sain päälle sen moodin, jossa elin niin kuin halusin unelmaelämässänikin elää ja kehoni alkoi muotoutua unelmieni kaltaiseksi. En keskittynyt siihen, miten kaukana olin tavoitteistani, vaan siihen, miten innoissani olin jokaisen terveellisen aterian edessä tai mahtavasti menneiden treenien jälkeen hiestä märkänä. 

Se, mihin keskität energiasi, kasvaa. Joten nyt on aika taas vuodattaa energiaani onnistumisiin! 

Viime viikko

Kuva on omani

Taas tulossa aikamoinen kilometripostaus eli varautukaa jo henkisesti etukäteen! :') Näemmä kun asioita lähtee liikkeelle niin ne todellakin vyöryvät eteenpäin!

Eli ensimmäisenä se varmasti tärkein ja suurin asia: sain kuin sainkin sen työpaikan, jonka haastattelussa kävin tasan viikko sitten!! ♡♡♡ Tämä työpaikka oli se, jostain toivoin kaikista eniten myöntävää vastausta ja keskiviikkona hieman ennen yhdeksää sain puhelinsoiton ja lähes heti perään lisätietoa sähköpostitse. Näin ollen jään ensi viikon lopulla lomalle, yritän kursia elämäni kasaan Helsingissä ja aloitan 14.7. työt Italiassa!!!!!!! Asia, jota en vielä ymmärrä ja joka ei ole ehtinyt kaiken muun keskellä konkretisoitua todeksi. 

Nimittäin keskiviikkoiltapäivänä PT ilmoitti todella yllättävästä ja harmittavasta tapahtumasta, jonka johdosta hän joutuu hetkeksi laittamaan kaiken ei-akuutin tauolle ja keskittymään vain arkeen ja 1:1 valmennuksen maksaviin asiakkaisiin. Ymmärrän tämän enemmän kuin hyvin ja toivon, että hän pääsee vielä jaloilleen! :( Testiryhmä jäi nyt tosiaan kesken, mutta noudatin silti lauantai-iltapäivään asti PT:n ateriasuunnitelmaa hieman vähennetyin kalorein ja nyt olen miettinyt paluuta takaisin jonkinlaiseen RT4MT:iin. 

Tähän tuulta toi viime viikon aivan kamalan ummetuksen lisäksi eräs keskustelu tutun kanssa, joka oli todella kiinnostunut siitä, kun kerroin hänelle, että en ole koskaan herännyt aamuisin niin virkeänä kuin silloin, kun söin pääosin raakaruokaa. Sen sijaan, että hän olisi kyseenalaistanut tuollaisen elämäntavan, hän itse asiassa kertoi, että on itsekin joskus yrittänyt syödä etenkin aamupalalla pelkkiä hedelmiä, mutta joutui lopulta tuomaan mukaan myös proteiinia pitääkseen nälkää poissa pidempään. 

Keskustelimme pitkään esimerkiksi siitä miten tasainen verensokeri oikeastaan on RT4:lla sen jälkeen, kun kehosi on tottunut siihen ja miten oikeanlaisten hedelmien tai marjojen löytäminen aamupalalle takaa sen, että nälkä ei todellakaan yllätä ihan heti. Tuntui ihanalta pystyä keskustelemaan noista asioista sellaisen henkilön kanssa, joka itse asiassa on pääosin sekasyöjä, mutta joka on avoin kaikelle, mikä voi parantaa omaa elämänlaatua. Mutta katsotaan mihin lopputulemaan päädyn... Ainakin aluksi testaan johtuiko aiempi virtatietulehdusoireilu raaka-aamupalasta vai sattuivatko vain toisistaan riippumattomat elementit osumaan samaan aikaan päälle.

 

Kuva on omani

Joka tapauksessa torstaina myös O perui tulonsa lauantain juhliin ja kehtasi vielä heittää muutamia nauruemojilla ryhditettyjä kipakoita viestejä minulle. Minulle, joka olen osallistunut juhlien järjestämiseen myös rahallisesti huomattavasti enemmän kuin hän, joka olisi tullut lähestulkoon kokonaan valmiiseen pöytään ja isolla rahalla koristeltuun juhlatilaan. Yritin muutamaan kertaan vastata hänelle samanlaisten nauruemojien kera, mutta lopulta vain töksäytin vastaukseni ilman minkäänlaisia emojeja. Asia, jota en lähes koskaan tee. 

Tämän jälkeen meni hetki ennen kuin O vastasi ja tällä kertaa hänen äänensävynsä oli pehmeämpi ja sovittelevampi, mutta itse en jaksanut enää tulla puoleenväliin vastaan. Vastasin siis taas hyvin lyhyesti ja emojittomasti, mihin O vastasi taas sovitellen enkä minä vastannut hänelle enää mitään. Tämä kuitenkin selvästi kuohutti minua tuolloin torstaina ja heti aamusta töihin keskittyminen muuttui vaikeaksi. Miksi helvetissä minulle saa sanoa ihan mitä vain ja minun täytyy aina vain sietää se! 

Neljä vuotta sitten B, O ja K (jonka kanssa olen nykyisin väleissä) jopa sanoivat, että he sanovat siksi niin paljon, koska "oot niin zen ja osaat ottaa asiat rauhallisesti". Mitä helkkaria?! Ihan kuin tuo olisi joku tae sille, että en koskaan loukkaannu ja harmistu! Kyllä, tunteiden hallintani on huomattavasti parempaa kuin heidän, mutta ei se silti tarkoita sitä, että minun kasvoilleni voi sylkeä ihan mitä vaan enkä kokisi sitä inhottavana ja menettäisi yöuniani.

Kyllä, osittain kai se on minun vikani, että en ole koskaan kertonut heille esimerkiksi vuoden 2022 itsetuhoisista ajatuksistani, jotka kumpusivat siitä, miten he kohtelivat minua. Ajatuksista, joissa kaduin sitä, että en ollut tappanut itseäni nuorempana, koska ei elämä oikeasti tuntunut elämisen arvoiselta, kun en saanut pidettyä lämpimiä välejä edes läheisimpiin ystäviini (eli B, O ja K). Mutta syy, miksi en ole kertonut, on se, että tiedän heidän pitävän tuota vain dramaattisena liioitteluna ja he ovat loukanneet ja nöyryyttäneet minua jo aivan tarpeeksi. 

Kuva on omani

Torstai-iltana suunnistin jo Roomaan ja seuraavana aamuna lensin Helsinkiin. Koko perjantai meni enemmän ja vähemmän lauantain järjestelyissä ja niiden yllättävien tunteiden keskellä, joita I:n kotiinpaluu toi pintaan. Hän näyttää niin ihanan terveeltä ja elinvoimaiselta. Joka tapauksessa lauantain juhlista tulikin aikamoinen hitti! Etenkin vaahtokarkkitornin rakentamiskisa samoin kuin Polaroid-kuvapiste saivat paljon kehuja ja kaiken kaikkiaan päivästä, illasta ja yöstä jäi niin paljon hyviä muistoja, hassuja kuvia ja ihania kohtaamisia! Oli myös mielenkiintoista nähdä muutamaa henkilöä todella erilaisessa kontekstissa kuin missä olen yleensä nähnyt heidät.

Huomasin yhtäkkiä miten erilaisia nuo ihmiset olivat seurassa, jossa ei koko illan aikana puhuttu sanallakaan mielenterveysongelmista, diagnooseista tai beetasalpaajista, vaan nuo ihmiset pääsivät olemaan jotain aivan muuta. B ja K olivat ilmeisesti jopa olleet huolissaan eräästä henkilöstä, koska he toimivat usein sosiaalisissa tilanteissa tuon henkilön "turvana", mutta kas vain: kun kyseinen henkilö sai mahdollisuuden, hän jutteli aivan muina naisina täysin hänelle tuntemattomien ihmisten kanssa, loisti vaahtokarkkikisassa oman ryhmänsä johtajana ja jälkikäteen myös kertoi yksityisviestillä K:lle siitä miten ihana ja erilainen tuo ilta oli ollut!

Tärisivätkö hänen kätensä ja äänensä aivan juhlien alussa, kun hän joutui kaikkien katseen alla esittelemään itsensä? Kyllä, mutta kuoliko hän siihen? Ei. Oli niin motivoivaa katsoa vierestä sitä, mitä kaikkea ihanaa voi tapahtua, kun vain annat itsellesi mahdollisuuden kokea jotain oman mukavuusalueesi ulkopuolelta! Tuosta henkilöstä kuoriutuikin oikea social butterfly, joka tuli lisäksi jopa jatkamaan hetkeksi iltaa juhlien jälkeen ja uskalsi lähteä hänelle aiemmin täysin tuntemattoman juhlavieraan kanssa samaa matkaa kohti Rautatieasemaa.

Minun iltani päättyi K:n luona ja nukahdin hieman yli kahdelta. Viiden tunnin yöunien jälkeen raahasimme itsemme K:n ja muutaman muun juhlijan kanssa näiden juhlijoiden hotellille aamiaiselle ja kotiin päästyäni nukuin muutaman tunnin päiväunet. :') Iltapäivällä kävin puolentoista tunnin kävelyllä ja loppupäivän vain katsoin Sinkkuelämää, siistin hieman asuntoani ja myönnän, että kävin hakemassa päivälliseksi pizzan ja pienen karkkipussin.

Viime viikolla sain painoni laskettua lauantaihin mennessä 59,8 kiloon ja kehonkoostumusmittaus paljasti, että huolimatta siitä, että kilomääräinen rasvamassani on laskenut niin se ei ole tuonut suurta muutosta rasvaprosenttiin (28%). Tuntuu oudolta, että kilomääräisesti rasvaa on karissut, mutta silti se ei näy rasvaprosentissa. Epäilenkin, että viime viikolla vielä jatkunut diettaaminen ja kevyempi treeniviikko ovat saattaneet vaikuttaa lukuihin. Nimittäin lihasmassa oli tipahtanut todella dramaattisesti ja samalla kehon nesteen määrä oli melkeinpä liian alhainen. 

Mutta nyt ainakin minulla on jonkinlaiset luvut, joiden kanssa jatkaa eteenpäin! Tällä hetkellä olo on suoraan sanottuna pöllämystynyt, kasvoista todella turvonnut ja väsynyt. Mutta tästä tämä taas lähtee ja tällä kertaa ei kohti mitään same oldia, vaan jännittävää ja isoa muutosta. En vain vieläkään osaa käsittää tätä kaikkea......

"They turned on me, but now I am perfectly free to be me"

Kuva on omani

ɴᴏᴡ ᴘʟᴀʏɪɴɢ: 
ᴛᴀᴘᴇ ᴍᴀᴄʜɪɴᴇꜱ ꜰᴇᴀᴛ. ᴇʟʟᴀ ꜰᴀʏᴇ - ᴛʜɪꜱ ɪꜱ ᴡʜᴏ ɪ ᴀᴍ
3:11 ──────❍─ 3:52

↻ ⊲ Ⅱ ⊳ ↺

✥﹤┈┈┈┈┈┈┈┈┈┈┈┈┈┈┈┈┈┈┈﹥✥

Heräsinkin sunnuntaina niin myöhään, että en enää ehtinyt kehonkoostumusmittaukseen ilman, että olisin ensin syönyt aamupalan. Joten käyn tällä viikolla luultavasti lauantaina heti aamusta ottamassa numerot Bodymajassa! En ole halunnut ottaa painoa, sillä jostain ihmeellisestä syystä olen kärsinyt (TMI!) ummetuksesta ma-su välisen yön jälkeen ja voin vain toivoa, että tämän päivän jälkeen tilanne on normalisoitunut. 

Sillä aloitin aamuni puoli kahdeksalta 6 kilometrin lenkillä, joka oli aivan käsittämätön laksatiivi niin kuin olin toivonutkin.... :') Kuntoni kesti tuon lenkin hyvin, ei ongelmia, mutta neljän kilometrin kohdalla polvissa alkoi tuntua turvotusta. Tiedän kuitenkin, että niin kauan kuin en tunne levossakin kipua niin tämä ei haittaa. Tämä on kuin reisitreenin jälkeinen turvotus, jossa lihaksiisi menee vettä, jotta kehosi voi korjata rikki menneitä lihassäikeitä. Suihkun jälkeen olen kuitenkin varuiksi laittanut polviini kylmägeeliä ja toivon, että huomenna herään polvet aivan normaalin tuntuisina!

Tänään oli viimeinen työhaastattelu ja saan kuulla sen tuloksista vasta keskiviikkona, mikä tarkoittaa, että ilmoitan myös siihen yhteen työpaikkaan tiedon tuloksista vasta tuolloin. Minulla on jokin aivan absurdi pelko siitä, että paikka annetaan jollekin toiselle, vaikka tiedän, että he jatkavat vielä tälläkin viikolla haastatteluja eli rekrytointiprosessi on vielä kesken. Elän edelleen siinä hassussa tilassa, jossa tiedän olevani hermostunut ja hieman stressaantunut, mutta samalla olen kuitenkin rauhallinen, onnellinen, iloinen ja yöuneni ovat olleet hyviä.

Minulla on oudon ikävä monia Helsinkiin jääneitä tuttujani, I pääsee tällä viikolla armeijasta, B ilmoitti, että ei pääsekään lauantain juhliin, mutta O on edelleen tulossa... Käyn huomenna Firenzessä ja etsin lauantain juhlasankarille lahjan ja yritän olla rikkomatta polviani. 

Ei kai muuta tähän väliin. Toivon, että pääsen vaa'alle huomenna, jotta pääsisin hihkumaan painostani tännekin. En tiedä onko mahdollista, että olisin lauantaina alle 60 kiloa... Saisinko nähdä tuttuja pitkästä aikaa vitosella alkavissa luvuissa... Teen ainakin kaikkeni, jotta se tapahtuu. Ihanaa viikon alkua kaikille! :)

"A brand new moon, brand new sun"

Kuva on omani

ɴᴏᴡ ᴘʟᴀʏɪɴɢ: 
xᴀᴠɪᴇʀ ʀᴜᴅᴅ - ꜰᴏʟʟᴏᴡ ᴛʜᴇ ꜱᴜɴ
2:21 ────❍─── 4:19

↻ ⊲ Ⅱ ⊳ ↺

✥﹤┈┈┈┈┈┈┈┈┈┈┈┈┈┈┈┈┈┈┈﹥✥

Tuntuu siltä, että olen jollain oudolla tapaa enemmän stone-cold sober kuin koskaan aiemmin. Ja se on ollut sekä ihanaa että kamalaa. 

Kamalaa siksi, että olen nähnyt silmieni edessä itseni juuri sellaisena kuin olen viimeiset pari vuotta ollut ja noiden asioiden läpikäyminen on saanut minut vajoamaan maan alle. Olen halunnut kaivaa syvän kuopan keskelle metsää ja kadota sinne ikuisiksi ajoiksi. Haluan vilpittömästi pyytää anteeksi sitä, millainen olen ollut. Miten sekaisin ja hukassa olen ollut. En osaa sanoa muuta kuin, että en enää ikinä aio paeta niin syvälle pääni sisälle kuin minne katosin jo loppukeväästä 2023. 

Terapiakäyntejä on vielä jäljellä kaksi ja sen jälkeen jatkan etävastaanotolla toisen psykoterapeutin kanssa. En koe edelleenkään, että olisin saanut todella suuria ahaa-elämyksiä, mutta terapia on ehdottomasti auttanut minua järjestelemään päätäni ja ajatuksiani. Lisäksi se on tuonut objektiivisempaa näkemystä käyttäytymis- ja ajatusmalleihini ja tarkentanut kykyäni nähdä lapsuudesta asti juontuvia syy-seuraussuhteita. Olenkin aivan jumalattoman kiitollinen siitä, että päätin viime vuonna vihdoinkin lähteä selvittämään päätäni!

Piilotin täältä ison kasan tekstejä vuosilta 2023-2024, sillä tällä hetkellä tuntuu siltä, että haluan olla itselleni armollinen. En halua jatkuvasti mässäillä ja pitää silmieni edessä vanhoja virheitä ja sekoiluita, vaan haluan antaa itselleni mahdollisuuden tähän oikeasti uuteen alkuun, jonka kynnyksellä olen. Eilen auringon laskiessa pilvettömällä taivaalla itkin onnesta. En mitään tärisevää nyyhkytystä, vaan rauhallista itkua, joka muistutti meditaation aikaisia syviä hengenvetoja ja tyynesti ilman puhaltamista keuhkoista ulos hymy kasvoilla. 

Ja tämä on se ihana asia tässä jännittävässä kirkkaudessa: saan päästä irti, saan mennä eteenpäin, saan pyytää ja antaa anteeksi. Saan jättää pois sen, mikä ei palvele minua, saan täyttää elämäni asioilla, joista nautin. Saan valita ihmiset, joiden kanssa vietän aikaa, saan juoda vain sen yhden lasin punaviiniä, saan syödä terveellistä ruokaa, saan laskea kaloreita ja makroja, saan lenkkeillä, saan tanssia ja laulaa. Saan tehdä niin paljon - miksi ihmeessä olen keskittynyt niin paljon siihen, mitä kaikkea en saa tehdä!

Kuva on omani

2/3 haastatteluista on takana ja toinen paikka on minulle auki, mutta pyysin, että saisin ilmoittaa kantani vasta tulevan viikon alussa, kun tiedän, miten tuo kolmas haastattelu menee. Pääni on ollut täynnä "onko tämä virhe, mitä olen oikein tekemässä"-kaaosta aina iltaisin, mutta tuosta huolimatta olen nukahtanut todella helposti ja nukkunut syvää, palauttavaa unta. Olen tehnyt etätyövuoroni hymyillen, käynyt kahdella lenkillä, syönyt pasta-ateriani suurella nautinnolla ja saanut painon tippumaan maanantain 64,1 kilosta tämän aamun 60,9 kiloon ja huomenna köröttelen heti aamulla 40 minuuttia Vespallani kehonkoostumusmittaukseen. Tuntuu vain niin helpolta.

Tälläkin hetkellä itkettää onnesta, mutta samalla mieleeni puskee sättimistä siitä, että en ole tehnyt näitä muutoksia jo aiemmin, sillä voin selvästi niin paljon paremmin täällä. Painoni ei ole tainnut enää vuosiin tippua noin nopeasti, mutta urheilukellonikin sen näyttää: olen tällä viikolla kokenut paljon vähemmän stressiä kuin koko sinä aikana, kun olen omistanut nykyisen kelloni eli noin vuoden. Kaloreita olen syönyt päivittäin noin 1100-1500 ja päivittäin on kertynyt miinuksia keskimäärin hieman vajaa 600. Välillä iltaisin on ollut nälkä enkä yritä kiistää sitä, mutta saan huomioni siirrettyä helposti muihin asioihin, kuten auki olevan ikkunan edessä lukemiseen samalla, kun kuuntelen kadulta kuuluvia ääniä. 

Tässä nopeasti tämän hetken ajatuksia, jotta tilanne ei mene taas siihen, että hilloan kuulumisiani viikkoja. :') Ihanaa viikonloppua kaikille! ♡

Viime viikkojen kuulumisrysäys

Kuva on netistä

Aloitan taas samalla tutulla matralla: miten monta kertaa onkaan pitänyt hengähtää, istua alas ja kirjoittaa tänne... :') Tuntuu, että pää ei oikein edes meinaa pysyä kärryillä kaikesta... 

Eli keskiviikkona 21.5. aiempi valmentajani otti minuun yhteyttä ja kysyi haluaisinko osallistua hänen uuden kolmen kuukauden 1:1 valmennuksensa kasvisruokavalio-testiryhmään. Hänen viestinsä oli liikuttava ja hetkellisesti tunsin piston sydämessäni siitä, että laitoin hänet vasten seinää viime vuonna ja luennoin hänelle mm. siitä, että riippuen valitsemastaan kasviproteiinista niin saatat jopa saada enemmän proteiinia per 100 grammaa kuin mitä lihasta saa. 

Mutta huomaan nyt, että tuo oli ehkä tarpeellinen herätys hänelle: olen viime vuoden elokuusta lähtien nähnyt miten tuo valmentaja on hiljalleen laajentanut tietouttaan kasvis- ja vegaaniruokavaliosta ja myös hänen omilla aterioillaan on näkynyt kasvisruokia. Joten kun hän otti yhteyttä, vastasin olevani kiinnostunut ja pidimme perjantaina 23.5. pienen briiffauksen, jonka aikana PT kertoi valmennuksen sisällöstä ja tavoitteista. 

Enkä voinut peitellä sitä, että olin todella, todella kiinnostunut. Muistoistani pomppasivat pinnalle ne ihanat onnistumiset viime vuonna, joita sain kokea, kun pääsin alun takeltelun jälkeen kunnolla kärryille silloisen 1:1 valmennuksen ruokavaliosta. Innostuin taas uudestaan salitreenaamisesta, edistyin todella nopeasti isoin harppauksin ja laitoin treenien jälkeen tuolle valmentajalle viestejä siitä, miten uskomattoman hyvä olo minulla oli. Hän muistutti minua siitä, missä olin ollut vielä esimerkiksi kuukausi sitten ja usein liikutuin kyyneliin, kun muistelin PT:n innostamana matkaani.

Luulen tuon valmennuksen isoimmaksi epäonnistumisen syyksi kombinaation päivittäin yli WHO:n suosituksen mennyttä suolamäärää, alkoholia, joka muun muassa hidastaa rasvanpolttoa ja vaikutti osittain treenaamiseeni sekä myös omaa kärsimättömyyttäni. Kun luin kokemuksiani valmennuksen ruokavaliosta, mietin, että mainitsemani nestepöhö on mitä luultavimmin johtunut nimenomaan liiallisesta suolasta eikä siitä, että ruokavaliossa olisi ollut paljon viilattavaa. 

Ja väkisinkin hakeudun tekstissä kohtaan, jossa pohdiskelen RT4:llä pakollisen vatsalaukun paisuttamisen ja ahmimisen välistä yhteyttä ja muistelen mielessäni sitä, miten ensimmäistä kertaa vuosiin näin ihan kunnolla vatsalihakseni ja kylkiluuni, kun söin valmennuksessa olleita pienempiä annoksia. Muistan myös sen, miten kuukaudessa kehostani katosi hieman yli kolme kiloa puhdasta rasvaa alkoholistakin huolimatta. Missä voisinkaan olla kroppani kanssa nyt, jos en olisi tuolloin luovuttanut.

 

Kuva on netistä

Joka tapauksessa minulla oli aikaa miettiä lauantaihin 31.5. asti tuohon "testiryhmään" lähtemistä ja kun huomasin tuolloin alkuviikosta, että aloin taas kärsiä lievistä virtsatietulehduksen oireista, jotka loppuivat heti, kun siirryin tavalliseen, ei-raakaan aamupalaan ja lisäksi luin tämän vuoden tammikuun kuukausikatsaukseni, päätös oli helppo. 

Päätöstä tehdessä huomasin miettiväni kaikista eniten sitä, olisiko tämä taas joku impulsiivisuuteni sanelema valinta, jota sitten muutaman viikon päästä katuisin ja alkaisin haikailla RT4:n perään. Kaipa tulevaisuus on se ainoa, joka paljastuu tuon. Tällä hetkellä itse ajattelen, että jostain tuntemattomasta syystä RT4 aiheuttaa selvästi heilahduksia kehon pH-tasapainossa ja olisin tyhmä, jos yrittäisin pakottaa jotain sellaista, mistä kehoni ei juuri nyt pidä. Toinen tekijä oli se, että huomasin syöväni sekä aamupalani että lounaani naama rutussa ja pelkäsin, että sortuisin ahmimaan etenkin päivällisellä, koska en saanut nautintoa päivän muista aterioista. Ja muistelin haikeudella sitä, miten innokkaasti odotin valmennuksen aikana jokaista ateriaa ja miten tuo innokkuus laski ahmimishimot lähes nollaan.

Tämä tänään alkanut valmennus kestää vain kolme kuukautta, jonka jälkeen voin palata takaisin RT4/RT4MT:iin, jos minusta siltä tuntuu. Lisäksi myönnän, että minussa elää myös halu ottaa ihan kunnon revanssi ja tehdä tällä kertaa kaikki 100% oikein. Ei alkoholia enempää kuin 2-4 lasillista kuukaudessa, jos sitäkään ja ruokavalio sekä liikunta orjallisesti valmennuksen mukaan. Minua kutkuttaa se ajatus, että voisin oikeasti olla elävä esimerkki siitä, mitä jokainen voi saada aikaan kolmessa kuukaudessa kunhan lähtee täysillä mukaan. Vietän aikaani pääasiassa sellaisten henkilöiden kanssa, jotka tukevat tavoitteitani. Viimeisen töytäyksen valinnalleni teki mahdolliset muutokset töitteni ja asumiseni osalta, josta lisää myöhemmin alempana.

Viime viikon lenkit sujuivat loistavasti ja sain taas kokemuksia siitä, miltä minusta voi parhaimmillaan tuntua, kun elämäntapani on kunnossa. En nimittäin todellakaan ollut viime viikonloppuna täydellinen, sillä lauantaina myönnän vetäneeni perseet ja eilen söin mitä-sattuu-aamupalan ja myöhemmin rasvaista, napolilaista pizzaa. Viikonloppu toikin katkeran muistutuksen siitä, miten en halua kuluttaa päiviäni! Lauantain piti olla hyvin erilainen päivä: olin käynyt ostamassa pullollisen valkoviiniä minulle ja seuralaiselleni. Kellon lähestyessä neljää hän lähetti minulle viestin sanoen olevansa luultavasti hieman myöhässä ja kysyi haittasiko se.

Vastasin, että ei tietenkään ja olin helpottunut siitä, että sain vielä siistiä asuntoa ilman hirveää kiirettä. Tästä tunti eteenpäin ja hän ilmoitti, että saapuu paikalle luultavasti vasta tunnin kuluttua eli kaksi tuntia alkuperäisen ajan jälkeen. Tuosta puoli tuntia eteenpäin ja hän sanoi edelleen olevansa luultavasti tunnin päästä luonani. Ja tuossa hetkessä tajusin sen, että hän ei koskaan saapuisi paikalle. Olin jo aiemmin korkannut ostamani valkkarin ja juonut siitä lasillisen turhautumiseen, joten kun ystäväni kyseli missä olin ja haluaisinko tulla Triplan The Toweriin muutamille, vastasin tuolloin puoli kuuden aikoihin myöntävästi, blokkasin tuon henkilön ja lähdin saman tien matkaan. Kotiin pääsin yhdentoista jälkeen, jolloin join vielä jääkaapissa olleen valkoviinin jämät ja menin nukkumaan vasta hieman ennen kahta.

 

Kuva on omani

Eilen heräsin vihaisena. Turhautuneena. Pettyneenä. Siivoilin auringosta hohtavaa asuntoa, pesin pyykkiä tänään alkanutta Italian matkaa varten ja sätin itseäni siitä, miten annoin lauantain mennä. Vielä iltapäivällä ystäviä nähdessänikin huomasin olleeni vetäytynyt, hiljainen ja ärsyyntynyt. Olisin halunnut olla vain yksin, mutta hiljalleen nuo tunteet siirtyivät taka-alalle ja loppujen lopuksi nautin päivästä, vaikka pizzan sijaan minun olisi ehdottomasti pitänyt ottaa salaatti! Käveltyä tuli kuitenkin onneksi peräti 3 tuntia 12 minuuttia, vaikka eihän tuo kaikkea sitä syömääni suolaa ja rasvaa poista...

Olen viime viikkoina nauttinut alkoholittomista juomista kuten yllä olevassa kuvassa olevaa alkoholitonta kuohuviiniä ja kuplivaa valkoviiniä enkä ole hetkeäkään kaivannut humalaa. Samoin läheisimmät ystäväni ovat innostuneet uudestaan alkoholittomuudesta minun inspiroimana ja ylipäätään minulla ei ole edes käynyt mielessä ostaa jotain alkoholillista itseäni varten. En ole haaveillut siitä, miten perjantaina olisin töiden jälkeen käynyt ostamassa kaksi puolen litran siideriä ja kaksi seltzeriä ja sitten lipitellyt niitä pitkin iltaa. Olen ravintoloissa ja baareissa pitäytynyt vain yhdessä lasillisessa enkä ole edes pohtinut ottavani toista. Alkoholin minimikulutus on tuntunut niin helpolta ja sen takia tuo lauantainen tilanne tulikin aivan puskista. 

Tänään lähdin (jumalattoman turvonneena ja väsyneenä) viideltä aamulla kohti Helsinki-Vantaata, sillä terveysmatkan julistamisen jälkeen minulle tuli kunnon himo hoitaa muutkin elämäni osa-alueet kuntoon. Niinpä hain pitkästä aikaa töitä Toscanasta ja olen saanut haastattelukutsun peräti kolmeen eri paikkaan!! Puntaroin taas kaikkea jokaiselta mahdolliselta kantilta, plussat ja miinukset, pro e contro, haluanko viettää kesän Suomessa, haluanko lähteä tervehtimään I:tä Souliin tässä tai ensi kuussa (myönnän, että viime aikoina I on ollut mielessäni tavallista enemmän...), onko tämä hyvä hetki työpaikallani, jätänkö kollegani pahasti pulaan, annetaanko minun edes lähteä, kun sopimustani on jäljellä enää puoli vuotta... 

Loppujen lopuksi hain viittä eri paikkaa ja sen jälkeen utelin pomoltani, mitä mieltä hän olisi, jos lähtisin projektista jo kesän aikana. Hän sanoi sen totta kai olevan suuri harmi, mutta että hän tietäisi jo kenet palkkaisi projektin loppuajaksi tilalleni. Hänen ystävänsä on loukussa epämiellyttävässä työpaikassa, mutta ei uskalla ottaa loikkaa tuntemattomaan, koska pelkää, että sieltä uudestakin työpaikasta paljastuisi samanlainen painajaismainen työntekijöiden henkilökemiakaaos ja aivan liian kuormittava työ. 

 

Kuva on omani

Uskon tämän olevan oikea askel, sillä vaikka Italia ei olekaan mitenkään kaikkia ongelmiani poistava ihmemaa, huomaan olevani siellä paljon rentoutuneempi kuin Suomessa. Hetkessä eläminen ei vaadi samanlaisia ponnistuksia kuin Helsingissä ollessa ja minusta tuntuu siltä, että kaiken kaikkiaan minun on helpompi elää minulle sopivaa elämäntyyliä todeksi. Ihmiset ovat rennompia ja vain harvalla on kiire. Rakastan vain tuijottaa Toscanan laakeita peltoja ja viinirypäleviljelmiä ylhäältä rinteiltä. Katsoa, miten aurinko ja pilvet leikittelevät peltotilkuilla samalla, kun pääskyset viilettävät iloisesti kiljahdellen kaikkialla minne katsonkin. Ja italialaiset miehet, mamma mia...

Minulla on onneksi edelleen sukulaisteni silmissä vegaanin tai vähintään kasvisruokailijan maine, joten lihattomuus ei tule olemaan ongelma. Lisäksi he pitävät minua vieläkin henkilönä, joka juo alkoholia vain hyvin harvoin ja silloinkin osaa aina pitäytyä kohtuudessa. 

Mutta entä rakas asuntoni... Mietin sitä vasta, kun on pakko. Yksi vaihtoehto on etsiä asuntoon alivuokralainen esimerkiksi vuodeksi ja katsoa sitten vuoden Toscanassa asumisen jälkeen, missä haluan jatkossa asua. Nyt minun täytyy vain antaa itseni mennä siihen suuntaan, jonka tiedän oikeaksi ja joka on kutsunut minua jo vuosia, mutta jonka ääriviivat ovat aina alkaneet hälventyä ja vääristyä aina, kun olen antanut itseni pudota liialliseen asioiden pyörittelyyn ja vatvomiseen. 

Kirjoitan tätä kaikkea junassa matkalla kohti kotia. Arezzon juna-asemalla odottaa taas rakas tuttu keltainen Vespani ja pääsen jatkamaan sillä matkaani serkkuni luokse, mistä palaan Helsinkiin vasta ensi viikolla. Takaraivossa jyskyttää sen tajuaminen, että minun piti olla ensi viikolla silminnähden laihtunut, mutta samalla tiedän, että pääsen tuohon vielä. Noudatan pääosin minulle tehtyä ateriasuunnitelmaa, mutta syön vain 800-1000 kaloria päivässä ja liikun pääosin kävelemällä ja lenkkeilemällä, jotta kehoni ei ala hamstrata ylimääräisiä nesteitä. Ja ensi viikon jälkeen painan sata lasissa seuraavan kahden ja puolen kuukauden ajan.