Viime viikkojen kuulumisrysäys

Kuva on netistä

Aloitan taas samalla tutulla matralla: miten monta kertaa onkaan pitänyt hengähtää, istua alas ja kirjoittaa tänne... :') Tuntuu, että pää ei oikein edes meinaa pysyä kärryillä kaikesta... 

Eli keskiviikkona 21.5. aiempi valmentajani otti minuun yhteyttä ja kysyi haluaisinko osallistua hänen uuden kolmen kuukauden 1:1 valmennuksensa kasvisruokavalio-testiryhmään. Hänen viestinsä oli liikuttava ja hetkellisesti tunsin piston sydämessäni siitä, että laitoin hänet vasten seinää viime vuonna ja luennoin hänelle mm. siitä, että riippuen valitsemastaan kasviproteiinista niin saatat jopa saada enemmän proteiinia per 100 grammaa kuin mitä lihasta saa. 

Mutta huomaan nyt, että tuo oli ehkä tarpeellinen herätys hänelle: olen viime vuoden elokuusta lähtien nähnyt miten tuo valmentaja on hiljalleen laajentanut tietouttaan kasvis- ja vegaaniruokavaliosta ja myös hänen omilla aterioillaan on näkynyt kasvisruokia. Joten kun hän otti yhteyttä, vastasin olevani kiinnostunut ja pidimme perjantaina 23.5. pienen briiffauksen, jonka aikana PT kertoi valmennuksen sisällöstä ja tavoitteista. 

Enkä voinut peitellä sitä, että olin todella, todella kiinnostunut. Muistoistani pomppasivat pinnalle ne ihanat onnistumiset viime vuonna, joita sain kokea, kun pääsin alun takeltelun jälkeen kunnolla kärryille silloisen 1:1 valmennuksen ruokavaliosta. Innostuin taas uudestaan salitreenaamisesta, edistyin todella nopeasti isoin harppauksin ja laitoin treenien jälkeen tuolle valmentajalle viestejä siitä, miten uskomattoman hyvä olo minulla oli. Hän muistutti minua siitä, missä olin ollut vielä esimerkiksi kuukausi sitten ja usein liikutuin kyyneliin, kun muistelin PT:n innostamana matkaani.

Luulen tuon valmennuksen isoimmaksi epäonnistumisen syyksi kombinaation päivittäin yli WHO:n suosituksen mennyttä suolamäärää, alkoholia, joka muun muassa hidastaa rasvanpolttoa ja vaikutti osittain treenaamiseeni sekä myös omaa kärsimättömyyttäni. Kun luin kokemuksiani valmennuksen ruokavaliosta, mietin, että mainitsemani nestepöhö on mitä luultavimmin johtunut nimenomaan liiallisesta suolasta eikä siitä, että ruokavaliossa olisi ollut paljon viilattavaa. 

Ja väkisinkin hakeudun tekstissä kohtaan, jossa pohdiskelen RT4:llä pakollisen vatsalaukun paisuttamisen ja ahmimisen välistä yhteyttä ja muistelen mielessäni sitä, miten ensimmäistä kertaa vuosiin näin ihan kunnolla vatsalihakseni ja kylkiluuni, kun söin valmennuksessa olleita pienempiä annoksia. Muistan myös sen, miten kuukaudessa kehostani katosi hieman yli kolme kiloa puhdasta rasvaa alkoholistakin huolimatta. Missä voisinkaan olla kroppani kanssa nyt, jos en olisi tuolloin luovuttanut.

 

Kuva on netistä

Joka tapauksessa minulla oli aikaa miettiä lauantaihin 31.5. asti tuohon "testiryhmään" lähtemistä ja kun huomasin tuolloin alkuviikosta, että aloin taas kärsiä lievistä virtsatietulehduksen oireista, jotka loppuivat heti, kun siirryin tavalliseen, ei-raakaan aamupalaan ja lisäksi luin tämän vuoden tammikuun kuukausikatsaukseni, päätös oli helppo. 

Päätöstä tehdessä huomasin miettiväni kaikista eniten sitä, olisiko tämä taas joku impulsiivisuuteni sanelema valinta, jota sitten muutaman viikon päästä katuisin ja alkaisin haikailla RT4:n perään. Kaipa tulevaisuus on se ainoa, joka paljastuu tuon. Tällä hetkellä itse ajattelen, että jostain tuntemattomasta syystä RT4 aiheuttaa selvästi heilahduksia kehon pH-tasapainossa ja olisin tyhmä, jos yrittäisin pakottaa jotain sellaista, mistä kehoni ei juuri nyt pidä. Toinen tekijä oli se, että huomasin syöväni sekä aamupalani että lounaani naama rutussa ja pelkäsin, että sortuisin ahmimaan etenkin päivällisellä, koska en saanut nautintoa päivän muista aterioista. Ja muistelin haikeudella sitä, miten innokkaasti odotin valmennuksen aikana jokaista ateriaa ja miten tuo innokkuus laski ahmimishimot lähes nollaan.

Tämä tänään alkanut valmennus kestää vain kolme kuukautta, jonka jälkeen voin palata takaisin RT4/RT4MT:iin, jos minusta siltä tuntuu. Lisäksi myönnän, että minussa elää myös halu ottaa ihan kunnon revanssi ja tehdä tällä kertaa kaikki 100% oikein. Ei alkoholia enempää kuin 2-4 lasillista kuukaudessa, jos sitäkään ja ruokavalio sekä liikunta orjallisesti valmennuksen mukaan. Minua kutkuttaa se ajatus, että voisin oikeasti olla elävä esimerkki siitä, mitä jokainen voi saada aikaan kolmessa kuukaudessa kunhan lähtee täysillä mukaan. Etsin ainoastaan terveydestä ja urheilusta kiinnostuneita miehiä ja muutenkin vietän aikaani pääasiassa sellaisten henkilöiden kanssa, jotka tukevat tavoitteitani. Viimeisen töytäyksen valinnalleni teki mahdolliset muutokset töitteni ja asumiseni osalta, josta lisää myöhemmin alempana.

Viime viikon lenkit sujuivat loistavasti ja sain taas kokemuksia siitä, miltä minusta voi parhaimmillaan tuntua, kun elämäntapani on kunnossa. En nimittäin todellakaan ollut viime viikonloppuna täydellinen, sillä lauantaina myönnän vetäneeni perseet ja eilen söin mitä-sattuu-aamupalan ja myöhemmin rasvaista, napolilaista pizzaa. Viikonloppu toikin katkeran muistutuksen siitä, miten en halua kuluttaa päiviäni! Lauantain piti olla hyvin erilainen päivä: olin käynyt ostamassa pullollisen valkoviiniä minulle ja treffikumppanilleni ja meidän piti siirtyä päivällisistä vihdoinkin makuuhuoneeseen. Kellon lähestyessä neljää hän lähetti minulle viestin sanoen olevansa luultavasti hieman myöhässä ja kysyi haittasiko se.

Vastasin, että ei tietenkään ja olin helpottunut siitä, että sain vielä siistiä asuntoa ilman hirveää kiirettä. Tästä tunti eteenpäin ja hän ilmoitti, että saapuu paikalle luultavasti vasta tunnin kuluttua eli kaksi tuntia alkuperäisen ajan jälkeen. Tuosta puoli tuntia eteenpäin ja hän sanoi edelleen olevansa luultavasti tunnin päästä luonani. Ja tuossa hetkessä tajusin sen, että hän ei koskaan saapuisi paikalle. Olin jo aiemmin korkannut ostamani valkkarin ja juonut siitä lasillisen turhautumiseen, joten kun ystäväni kyseli missä olin ja haluaisinko tulla Triplan The Toweriin muutamille, vastasin tuolloin puoli kuuden aikoihin myöntävästi, poistin minun ja treffikumppanini matchin ja lähdin saman tien matkaan. Kotiin pääsin yhdentoista jälkeen, jolloin join vielä jääkaapissa olleen valkoviinin jämät ja menin nukkumaan vasta hieman ennen kahta.

 

Kuva on omani

Eilen heräsin vihaisena. Turhautuneena. Pettyneenä. Siivoilin auringosta hohtavaa asuntoa, pesin pyykkiä tänään alkanutta Italian matkaa varten ja sätin itseäni siitä, miten annoin lauantain mennä. Vielä iltapäivällä ystäviä nähdessänikin huomasin olleeni vetäytynyt, hiljainen ja ärsyyntynyt. Olisin halunnut olla vain yksin, mutta hiljalleen nuo tunteet siirtyivät taka-alalle ja loppujen lopuksi nautin päivästä, vaikka pizzan sijaan minun olisi ehdottomasti pitänyt ottaa salaatti! Käveltyä tuli kuitenkin onneksi peräti 3 tuntia 12 minuuttia, vaikka eihän tuo kaikkea sitä syömääni suolaa ja rasvaa poista...

Olen viime viikkoina nauttinut alkoholittomista juomista kuten yllä olevassa kuvassa olevaa alkoholitonta kuohuviiniä ja kuplivaa valkoviiniä enkä ole hetkeäkään kaivannut humalaa. Samoin läheisimmät ystäväni ovat innostuneet uudestaan alkoholittomuudesta minun inspiroimana ja ylipäätään minulla ei ole edes käynyt mielessä ostaa jotain alkoholillista itseäni varten. En ole haaveillut siitä, miten perjantaina olisin töiden jälkeen käynyt ostamassa kaksi puolen litran siideriä ja kaksi seltzeriä ja sitten lipitellyt niitä pitkin iltaa. Olen treffeillä pitäytynyt vain yhdessä lasillisessa enkä ole edes pohtinut ottavani toista. Alkoholin minimikulutus on tuntunut niin helpolta ja sen takia tuo lauantainen tilanne tulikin aivan puskista. 

Tänään lähdin (jumalattoman turvonneena ja väsyneenä) viideltä aamulla kohti Helsinki-Vantaata, sillä terveysmatkan julistamisen jälkeen minulle tuli kunnon himo hoitaa muutkin elämäni osa-alueet kuntoon. Niinpä hain pitkästä aikaa töitä Toscanasta ja olen saanut haastattelukutsun peräti kolmeen eri paikkaan!! Puntaroin taas kaikkea jokaiselta mahdolliselta kantilta, plussat ja miinukset, pro e contro, haluanko viettää kesän Suomessa, haluanko lähteä tervehtimään I:tä Souliin tässä tai ensi kuussa (myönnän, että viime aikoina I on ollut mielessäni tavallista enemmän...), onko tämä hyvä hetki työpaikallani, jätänkö kollegani pahasti pulaan, annetaanko minun edes lähteä, kun sopimustani on jäljellä enää puoli vuotta... 

Loppujen lopuksi hain viittä eri paikkaa ja sen jälkeen utelin pomoltani, mitä mieltä hän olisi, jos lähtisin projektista jo kesän aikana. Hän sanoi sen totta kai olevan suuri harmi, mutta että hän tietäisi jo kenet palkkaisi projektin loppuajaksi tilalleni. Hänen ystävänsä on loukussa epämiellyttävässä työpaikassa, mutta ei uskalla ottaa loikkaa tuntemattomaan, koska pelkää, että sieltä uudestakin työpaikasta paljastuisi samanlainen painajaismainen työntekijöiden henkilökemiakaaos ja aivan liian kuormittava työ. 

 

Kuva on omani

Uskon tämän olevan oikea askel, sillä vaikka Italia ei olekaan mitenkään kaikkia ongelmiani poistava ihmemaa, huomaan olevani siellä paljon rentoutuneempi kuin Suomessa. Hetkessä eläminen ei vaadi samanlaisia ponnistuksia kuin Helsingissä ollessa ja minusta tuntuu siltä, että kaiken kaikkiaan minun on helpompi elää minulle sopivaa elämäntyyliä todeksi. Ihmiset ovat rennompia ja vain harvalla on kiire. Rakastan vain tuijottaa Toscanan laakeita peltoja ja viinirypäleviljelmiä ylhäältä rinteiltä. Katsoa, miten aurinko ja pilvet leikittelevät peltotilkuilla samalla, kun pääskyset viilettävät iloisesti kiljahdellen kaikkialla minne katsonkin. Ja italialaiset miehet, mamma mia...

Minulla on onneksi edelleen sukulaisteni silmissä vegaanin tai vähintään kasvisruokailijan maine, joten lihattomuus ei tule olemaan ongelma. Lisäksi he pitävät minua vieläkin henkilönä, joka juo alkoholia vain hyvin harvoin ja silloinkin osaa aina pitäytyä kohtuudessa. Tiedän myös sen, että vaikka muu maailma taitaa olettaa italialaisten juovan treffeillä aina viiniä, on kahvi oikeasti numero yksi treffijuoma. Niinpä treffeillä käyminenkään ei huoleta minua alkoholin osalta! 

Ja saman tien, kun mietin treffejä, mieleeni tulee R... Mutta mietin tuota kaikkea vasta sitten, jos oikeasti käy niin, että minun edessäni on muutto. Ja asuntoni... Sitäkin mietin vasta, kun on pakko. Yksi vaihtoehto on etsiä asuntoon alivuokralainen esimerkiksi vuodeksi ja katsoa sitten vuoden Toscanassa asumisen jälkeen, missä haluan jatkossa asua. Nyt minun täytyy vain antaa itseni mennä siihen suuntaan, jonka tiedän oikeaksi ja joka on kutsunut minua jo vuosia, mutta jonka ääriviivat ovat aina alkaneet hälventyä ja vääristyä aina, kun olen antanut itseni pudota liialliseen asioiden pyörittelyyn ja vatvomiseen. 

Kirjoitan tätä kaikkea junassa matkalla kohti kotia. Arezzon juna-asemalla odottaa taas rakas tuttu keltainen Vespani ja pääsen jatkamaan sillä matkaani serkkuni luokse, mistä palaan Helsinkiin vasta ensi viikolla. Takaraivossa jyskyttää sen tajuaminen, että minun piti olla ensi viikolla silminnähden laihtunut, mutta samalla tiedän, että pääsen tuohon vielä. Noudatan pääosin minulle tehtyä ateriasuunnitelmaa, mutta syön vain 800-1000 kaloria päivässä ja liikun pääosin kävelemällä ja lenkkeilemällä, jotta kehoni ei ala hamstrata ylimääräisiä nesteitä. Ja ensi viikon jälkeen painan sata lasissa seuraavan kahden ja puolen kuukauden ajan.