Paluu ortoreksiaan 2.1

Kuva on netistä

Sunnuntai menikin loppujen lopuksi oikeasti ahmien ja pitkästä aikaa siis kunnolla ahmien. Kävin jopa kahdessa eri ruokakaupassa, koska en kehdannut ostaa kaikkea kerralla ja hävettää listata tätä kaikkea, mutta haluan olla rehellinen täällä, joten:

• La mia granden quattro formaggi-pizza
• Oolanin pyttipannu
• Kismet Geisha-patukka
• Marabou Bubbling-patukka
• Habiro Flower zourr-karkkipussi
• Pirkka Vahva salmiakkisekoitus-karkkipussi
• Estrellan linssisnacks original-sipsipussi
  

En tietenkään edes jaksanut syödä kaikkea, joten jämien päälle suihkautin hajuvettä ja heitin ne roskat minne ne kuuluvatkin: roskikseen. Nyt enemmän kuin koskaan tarvitsen tämän tekstin otsikon mukaisen paluun eli paluu ortoreksiaan 2.1, koska viime vuoden huhtikuinen versio kuihtui aika nopeasti kasaan. Mutta nyt siirryn taas kävelemään eteenpäin niitä samoja vanhoja askeleita kuin vuonna 2021 myös kävelin ja sunnuntaisesta mega mokasta huolimatta yritän koko ajan muistuttaa itseäni siitä, että olen nyt niin paljon pidemmällä kuin olin tuolloin vuoden 2021 tammikuussa! Joten ehdin kyllä päästä huippukuntoon jopa ennen kesäkuuta, kunhan vain oikeasti annan kaiken nyt tälle! 

Eli käytännössä tämä paluu tarkoittaa ns. aivojen ja ajatusten uudelleen juurruttamista niihin ajatuksiin, jotka ennen olivat arkeani. Tämä tapahtuu esimerkiksi siten, että aina, kun töiden jälkeen syön jonkun täydellisen terveellisen päivällisen niin katson esimerkiksi Hungry Fat Chickin videoita ja mietin, miten kamalaa olisi syödä noin ja miten surullista jälkeä roskaruoka tekee ihmiselle – tiedänhän sen myös omasta elämästäni! 

Kaikki sellaiset mukbangit ovat kiellettyjä, joissa joku normaalipainoinen syö, koska tämä syövyttää aivoihini virheellisen ajatuksen siitä, että kyllähän minäkin voin syödä tuollaisen määrän roskaa ja olla silti kaunis ja terveen näköinen. Mutta ei, en todellakaan voi, joten siksi minun täytyy näyttää itselleni vain sitä hirveintä mahdollista lopputulemaa, minkä nykyiset kemikaalikoktailit saavat ihmiskehossa aikaiseksi! 

Toinen tapa juurruttaa aivoni uusiin uriin on ihan vain toistella itselleni ajatuksia, jotka eivät vielä ehkä tule luonnostaan, mutta jotka täytyy saada osaksi arkeani, jotta elämäni alkaa näyttää siltä, miltä haluankin sen näyttävän. Eli esimerkiksi, kun minun tekee mieli jotain roskaa, totean muka vilpittömästi itselleni: ”Ajattele, että joidenkin muka oikeasti tekee mieli syödä jotain tuollaista roskaa! Onneksi itse olen vapaa tuollaisesta!” Ja jatkan tätä vakuuttelua, kunnes sen uskon. Tai vaihtoehtoisesti, kun tunnen itsessäni sen, että työpäivän jälkeen en todellakaan haluaisi treenata niin vakuuttelen vain itselleni: ”Aaa, miten ihanaa päästä kotiin, jotta pääsen treenaamaan! Vitsi treenaamisesta tulee kyllä niin hyvä fiilis aina enkä malta odottaa, että pääsen kotiin!”

Kuva on netistä

Nämä ovat ne lähtökohdat, joiden avulla muistan toimineeni vaikkakin tosin tuossa vaiheessa olin jo muistaakseni laihtunut ja pelko uudelleen lihomisesta alkoi nousta, joten yritin pitää itseni erossa roskasta kaikin mahdollisin keinoin. Tällä viikolla olen jatkanut viikonloppuna pintaan tulleiden pelkoajatusten käsittelyä ja olen kehitellyt itselleni muutaman mantran, joiden avulla teen kaikkeni, että saan juurrutettua itseni hyvään nykyisyyteen, jotta saan sen tulevaisuuden, jonka haluankin. Eli: "Olen turvassa tässä hetkessä, olen turvassa kotona/töissä/ystävällä/kaupoilla, olen turvassa kehossani, olen turvassa mielessäni, olen turvassa tällä planeetalla, olen turvassa tulevaisuudessani, olen turvassa ystävieni seurassa, olen turvassa kollegoiteni kanssa...."

Lisää mantroja ovat jo vanha tuttu "kaikki asiat järjestyvät hyväkseni", mutta myös "kuka minä olen estämään tulevaisuuttani", "olen valmis nopeisiin muutoksiin" ja "olen juuri siinä kohtaa elämässäni, missä minun kuuluukin olla". 

Osittain tuntuu aivan kamalalta sanoa ja oikeasti käytännössä lähteä hakemaan paluuta ortoreksiaan, mutta niin kuin totesin blogini ensimmäisessä tekstissä: 

"Miksi ei saisi tehdä omaa terveellistä versiota pizzasta? Miksi meitä pakotetaan syömään roskaa ja jos et halua, olet sairas? Selvä, sitten haluan palata takaisin sairauteen, koska silloin olin oikeasti onnellisimmillani ja kehoni oli terve ja puhdas."

Mieleni on peloista punottu

Kuva on netistä

 ɴᴏᴡ ᴘʟᴀʏɪɴɢ: 
ᴍᴀʀɪɴᴀ ᴀɴᴅ ᴛʜᴇ ᴅɪᴀᴍᴏɴᴅꜱ - ꜱᴀᴠᴀɢᴇꜱ
1:33 ───❍───── 4:16
↻ ⊲ Ⅱ ⊳ ↺

✥﹤┈┈┈┈┈┈┈┈┈┈┈┈┈┈┈┈┈┈┈﹥✥

Aamupaino: 53,1 kg

Taiteilen jäällä, jonka syövereihin pelastava hiekkakin on jo kauan sitten uponnut. Sataa lunta, vettä, piikkejä, pelkoja, väsymystä, unettomat yötpainajaiset, sekasotku sinun kaunista hymyäsi ja minun oksettavaa rasvaani, kyvyttömyyttäni ja laiskuuttani. Miten voi olla niin, että aina, kun I on kirjaimellisesti maailman huipulla, minä uin syvissä mustissa haisevissa vesissä ja kun minulla menee paremmin kuin koskaan, I vihaa itseään, kuihduttaa kaunista kehoaan ja yrittää selvitä väsymyksen ja itsevihan keskellä päivästä toiseen miettien, mitä järkeä elämässä edes on.

Emmekö me hitto vie osaa vieläkään olla onnellisia ja tasapainoisia samaan aikaan?! Olen koko viikon katsonut itsevihaa ja ahdistusta tuntien sitä, miten kaunis, kimalteleva ja terve I on ja miettinyt, ettei hänen oikeasti pitäisi olla missään tekemisissä kanssani. Miten upeita kokemuksia hän on tälläkin viikossa saanut kerätä ja vaikka tiedänkin, että se, mikä somessa näkyy, ei I:nkään kohdalla ole todellakaan aina pitänyt paikkaansa, näen hänestä ja hänen itsevarmuudestaan sen, että juuri nyt hän on oikeasti onnellinen. 

Näen, että hän pitää kehostaan huolta (eikä selvästi ole skipannut yhtäkään yläkropan treenipäivää...) ja voi luoja, miten hyvältä hän on näyttänyt harmaissa puvuissaan kantaen itseään juuri sillä itsevarmuudella, millä hänen kuuluisikin. Olen seurannut ihaillen sitä, miten sulavasti hän esiintyy itseään huomattavasti vaikutusvaltaisempien ja vanhempien ihmisten edessä, seisoen vankasti kahdella jalalla siinä kaikessa tiedossa ja taidossa, jonka hän tietää hänellä olevan.

Minä sen sijaan... Kaikki alkoi siitä, kun viime viikolla tunsin, että olin tulossa kipeäksi ja tämä laukaisi sen, että liikuin paljon vähemmän (ihan järkevää) ja söin huonosti (ei järkevää). Viimeisen kymmenen päivän liikuntani ovatkin siis kirjaimellisesti seuraavat: kävelyä yhteensä 7 h 26 minuuttia, yksi 18 minuutin hölkkälenkki ja yksi 30 minuutin HIIT-treeni. Totta kai tämä oli suunniteltua siinä mielessä, että yritin oikeasti vain olla tulematta kipeäksi ja siinä onnistuinkin, mutta sitten se ruokapuoli...

Syömiseni ovat nimittäin olleet kirjaimellisesti päin seiniä. Olen saattanut skipata aamupalan ja syödä lounaalla perinteiset banaanini ja sitten töistä väsyneenä kotiin raahautuessa olen kävellyt kaupan pakastinosion kautta ja hakenut Thai cuben. Olen jopa oikeasti syönyt lihaa ja maitotuotteita tällä viikolla (!!!!) ja tiistaina havahduin siihen, että söin oikeasti aamupalaksi (!!!!) nachojuustosipsipussin (!!!!!!). 

 

Kuva on netistä

Pelko. Se saa minut tekemään tätä itsesabotointia. Minulla on yksi unelma, jota lähdin hetkellisesti toteuttamaan viime vuoden lopulta lähtien, mutta sitten vain taas menin jotenkin lukkoon ja samaan aikaan itsesä huoltapitäminen alkoi taas luisua pois raiteiltaan. Pelkään, että ketään ei kuitenkaan kiinnosta oikea minä, vaikka kun tutkin ja analysoin dataani, niin huomaan, että saan somessa eniten näkyvyyttä aina silloin, kun olen rohkeasti oma itseni. Kun avaan suuni ja puhun totuuteni, minua kuunnellaan ja minä tiedän, miten paljon voin hyödyntää tätä kaikkea, jos vihdoinkin asettaudun asumaan Souliin. Mutta liian harvoin annan itselleni mahdollisuuden kokea tuollaisia onnistumisia, koska pelkään huutavani tyhjyyteen ja masentuvani siitä.

Minulla on niin paljon suunnitelmia ja selkeä visio siitä, mitä haluan jakaa maailmalle eikä kyse ole mistään perus influencer-asiasta, vaan minulla on ajatuksia vieläkin pidemmälle. Mutta pelkään epäonnistuvani ja siksi en tee mitään. Pelkään ja siksi en uskalla hypätä. Siksi mieluummin isken itseni väkivallalla takaisin pieneen, likaiseen häkkiini, koska se on tuttua. Ihmettelen väkivaltaisissa parisuhteissa olevia ja sitä, miten he antavat tilanteen jatkua, vaikka eivät ole onnellisia ja saavat jatkuvasti elää pelossa, mutta silti minä tanssin itseni kanssa lähes samanlaista tanssia vuodesta toiseen. 

Olen yrittänyt miettiä, mikä vuodessa 2021 oli erilaista. Miten onnistuin silloin saamaan itseni siihen tilaan pääni sisällä, että en antanut minkään pysäyttää minua. Vaihdoin silloin työtehtäviä silloisen työpaikkani sisällä ja olin niin helkkarin innoissani kaikesta uudesta, mutta viime vuonna, kun vaihdoin työpaikkaa, se ei tuntunutkaan yhtään ihmeelliseltä vaan muistan loppujen lopuksi parin ensimmäisen päivän jälkeen, miten ajattelin, että tässä tämä sama pyörä taas alkaa pyöriä uudestaan ja mikään ei muutu. 

Totta kai olin helpottunut tuosta työpaikan vaihdoksesta, mutta se ei saanut aikaan sellaista kuplivaa uutuuden tunnetta ja intoa, mikä yleensä minulle tulisi. Ja valitettavasti taisin manifestoida itselleni juuri sen, mitä tuolloin ajattelin: että samaa vanhaa paskaahan tässäkin työpaikassa elämäni on, joten siksi on turha olla innoissaan. Minusta tuntuu taas siltä, että katson elämäni hiljalleen luisuvan tiimalasin hiekkana tyhjyyteen ja katoavan. Menetän itseni, menetän I:n, menetän tulevaisuuteni, kaiken ihan vain typerien pelkojen takia. 

 

Kuva on netistä

Kävin tänään aamulla läpi someani ja kaikessa oli niin paljon väriä aiemmin. Toki piilotin häpeissäni paljon kuvia ja muokkailin kuvatekstejä miettien, mitä ihmettä oikein tuolloin ajattelin, mutta joka tapauksessa uskalsin olla niin paljon vahvemmin juuri minä. Toisaalta ehkä silloin se oli helpompaakin, koska kaikki ystäväni olivat lähes samanlaisia, joten en kokenut olevani yksin, kun taas tällä hetkellä tuntuu usein siltä, että minun on todella vaikeaa löytää sielunkumppaneita. 

Ja varmasti pelkojeni ja huonon itseluottamuksen taustalla on myös aivan puhtaasti sitä, miten minua on "ystävieni" puolelta julkisesti nöyryytetty ja miten minusta tekemällä tehtiin se kaikkien ongelma, joka täytyy saada näpäytettyä takaisin vanhoihin, tuttuihin raameihin. Kun laihduin, se oli ongelma. Kun halusin kauniina kesälauantaina räkäkännäämisen sijaan urheilla, tehdä hyvää ruokaa, mennä puistoon lukemaan kirjaa ja mennä ajoissa nukkumaan, se oli ongelma. Kun en halunnutkaan enää jauhaa paskaa muista ihmisistä, se oli ongelma. Kun minua ei kiinnostanutkaan brändillä leveily, vaan muodin eettisyys, se oli ongelma. Kun söin kokonaan kasvipohjaisesti, se oli ongelma. Ja I.... Rakas I oli se kaiken minut saastuttaneen myrkyn pesä.

Olen muistoissani piilotellut julkista kohtausta, jota en halua enää muistaa, mutta joka kuitenkin tulee aina esiin ja haluan tänä viikonloppuna päästää siitä viimein irti. Eräs kesäyö nimittäin olimme tuttuun tapaan ulkona "ystävieni" kanssa ja meillä kaikilla oli aivan liikaa alkoholia veressä. Istuimme lasten leikkipuistossa ja joku alkoi taas nostaa esiin minun ongelmallisuuttani sanomalla, että olen sanonut asian x, joka on todella loukkaavaa. Minä puolustauduin sanomalla, että en todellakaan ole syystä z ja y, sillä en tähän päivään mennessäkään ole, koska toisin kuin nämä "ystävät", minulla ei ole tarvetta loukata ihmisiä. Mädät ihmiset kaivakoon itse hautansa. Minä en siihen käytä aikaa tai energiaani.

Tuossa tilanteessa olin niin äärimmäisen turhautunut siihen, miten minun sanomisistani valehdeltiin ja sitten kehdattiin suuttua siitä valheesta, että en edes yrittänyt peitellä vihaista äänensävyäni ja tämä äänensävy tietenkin sitten ärsytti muita. Nopeasti - aivan liian nopeasti - tilanne vain yhtäkkiä meni siihen, että B kävi minuun oikeasti käsiksi. En pystynyt reagoimaan millään tavalla, kun hän aivan yllättäen kesken minun lauseeni puristi nyrkkiinsä suuren tupon hiuksiani niin läheltä päänahkaa kuin mahdollista ja riuhtaisi minut alas penkiltä. Sen sekasorron keskellä en muista ehtikö hän tekemään muuta kuin tuon ja yhden litsarin ja tietenkin jälkikäteen sain kuulla tuhannen ja yhden selityksen tarinoita siitä, miten vodka tekee hänestä tuollaisen ja miten huolissaan hän vain oli minusta.

Voi kuule, minäkin olin huolissani itsestäni, kun tajusin, että olen päästänyt tuollaisen ihmisen parhaaksi ystäväkseni! Mutta tuolloin olin niin kauhuissani uusista konflikteista ja siitä, miten minä olin aina se isoin ongelma, joten annoin asian anteeksi ja yritin jatkaa niin kuin mitään ei olisi tapahtunut. Ihan vain, jotta pöly laskeutuisi ja saisin olla rauhassa. Mitä tahansa, jotta sain elää edes yhden viikon ilman jatkuvaa nälvimistä ja vanhojen asioiden kaivelua. Selittelin tuota omalla humalatilallani kertomalla itselleni, että varmasti vain muistan tuon pahempana kuin mitä se oikeasti oli, sillä maailma pyöri silmissäni joka tapauksessa tuona yönä. Heitettiin minut maahan tai ei. 

 

Kuva on netistä

Joten ehkä on aivan ymmärrettävää, että pelkään olla rohkeasti oma itseni, kun minuun on kirjaimellisesti käyty käsiksi sen johdosta. Tätä tekstiä kirjoittaessa tunnen, että kehossani on edelleen kyyneleitä ja mustelmia tuosta ja haluan itkeä, mutta toisaalta en oikeasti enää jaksa. Haluan kaiken sen, mikä minulle on luvattu. Haluan täyttää sen tehtävän, mikä minulle on annettu enkä halua antaa menneisyydelle minun tulevaisuuttani. En voi antaa tuollaisten asioiden määrittää koko elämääni ja elää pienesti ihan vain siksi, että entiset ystäväni eivät halunneet minun muuttuvan ja nousevan. 

Juuri nyt en ole onnellinen. Vaikka syitä onneen onkin suuri kasa, totta kai on. Mutta jotain syvällä juurissani on tällä hetkellä rikki ja minun täytyy korjata se, jotta pystyn vihdoinkin astumaan eteenpäin sinä pelottomana olentona, joka minun on tarkoituskin olla. En ole koskaan onnistunut sulautumaan harmaaseen massaan, jonka seuraavat askeleet ovat täysin ennalta-arvattavissa, joten jatkukoon oma tieni. Pysyivät muut rinnallani tai eivät.

Sekavia kuulumisia

En kestä: olen mahdollisesti taas tulossa kipeäksi! Heräsin tänään kurkku hieman kipeänä ja tuo tunne on aaltoillut niin, että välillä ei ole ollut ollenkaan kipua, mutta suurimman osan ajasta on tuntunut jonkinlainen möykky kurkussa. 

Syytän tästä etenkin maskittomuutta, sillä olen viime aikoina taas kulkenut ruuhka-aikaan julkisissa ilman FFP2-maskia ja näin kävi viimeeksikin, kun olin ilman maskia ruuhkassa. Tiedän, että varmaankin minun vain pitäisi antaa kehoni päivittää immuunijärjestelmäänsä uusilla bakteereille, mutta toisaalta minua hävettäisi, jos joutuisin taas ottamaan sairaslomaa. Vuodet 2020-21 olivat niin ihania, kun en ollut edes lievässä kurkkukivussa tai muussakaan taudissa kertaakaan noiden kahden vuoden aikana! 

Everything works out for me, everything works out for me.........

Olen nyt noudattanut tiukkaa ruokavaliota ja se on tavallaan ollut helppoa, mutta nälkä on kyllä päivisin ollut läsnä. Päivällinen on kuitenkin sen verran suuri, että iltaisin en tunne nälkää ja nukahdan aika hyvin. Tosin iltaisin olen välillä saanut kunnon energiapiikin, jonka luulisin johtuvan siitä, että päivän kokonaissaldo on ruoan osalta paljon alempi kuin aikaisemmin ja tällöin kehon on vaikeampaa rauhoittua ja rentoutua. Lisäksi eilen iltapäivällä tuli ensimmäistä kertaa oikeasti todella kevyt olo. Sellainen pyörryttävän, ihanan kevyt olo. 

Paino ei ole laskenut, mutta en hermostu siitä, koska niin tämä aina menee: aluksi kehoni totuttelee ja sitten yhtäkkiä laihdun todella, todella nopeasti! Nyt juon agave-sitruunateetä ja toivon, että saan tämän kurkkukivun loihdittua pois. Treenit ovat olleet aivan minimaaliset tällä viikolla ja tänäänkin piti vetää HIIT + salitreeni, mutta en tämän kurkkukivun takia uskaltanut. Ärsyttää! 

Rakas keho, yritä taistella tämä kipuisuus pois, lupaathan.....

I wanna be with you

Kuva on netistä

ɴᴏᴡ ᴘʟᴀʏɪɴɢ: 
ʏᴏᴏᴀ - ʙᴏɴ ᴠᴏʏᴀɢᴇ
2:43 ────❍──── 4:21
↻ ⊲ Ⅱ ⊳ ↺

✥﹤┈┈┈┈┈┈┈┈┈┈┈┈┈┈┈┈┈┈┈﹥✥

Aamupaino: 55,3 kg

Olen tänään avannut Bloggerin useaan kertaan ja aloittanut kirjoittamaan tekstiä, palannut Bloggerin etusivulle ja sulkenut netti-ikkunan. Avannut selaimen uudestaan, kirjautunut Bloggeriin, klikannut kesken jäänyttä postausta, sulkenut netti-ikkunan.....

Tällä viikolla on tapahtunut niin paljon. Uusi vuosi, uudenlaisia työtehtäviä, uudenlainen into laihduttamiseen, uudenlainen into uusiin sosiaalisiin tuttavuuksiin, uusi elämä, nytkö viimein... 

Mieleeni muistui joulukuussa eräs Discordissa oleva haaste, jonka loin viime vuonna ja siitä tuli uskomattoman suosittu lyhyessä ajassa. Jopa niin suosittu, että muutamassa kuukaudessa en selvinnyt enää osallistujen määrästä yksin, vaan tarvitsin apua haasteen perustoimintojen ylläpitämiseen. Ja kaikki meni hyvin, kunnes Discord uudisti yhteisösääntönsä ja alkoi tarkkailla etenkin syömishäiriö-yhteisöjä todella tarkkaan, jolloin tuo meidän vaivalla luomamme yhteisö poistettiin ilman ennakkovaroitusta, samoin kaikkien 7-8 moderaattorin ja minun adminin käyttäjätunnukset.

Tuon jälkeen kyllästyin koko Discordiin. Todella toksiset, isot ja räikeän selvästi pro-anayhteisöt saivat kyllä jäädä, mutta meidän loppujen lopuksi kuitenkin aika pieni noin 40-50 henkilön itsensä kehittämisyhteisö oli liikaa?! Joulukuussa kuitenkin jokin outo magneetti veti minua puoleensa, kirjauduin pitkästä aikaa EDSF:iin ja otin yhteyttä yhteen haasteen moderaattoriin ajatellen, että olisin voinut tulla takaisin auttamaan yhteisön ja haasteen hoitamisessa. En kuullut mitään ennen kuin tällä viikolla, jolloin näin yhteisön, joka oli kyllä vaivalla rakennettu, mutta viime vuoden loka-marraskuusta lähtien moderaattorit olivat yksi kerrallaan kadonneet ja koko haaste oli kuivunut kasaan.

 

Kuva on netistä

Huomasin kuitenkin, että haasteeseen aiemmin liittyneet olivat halukkaita herättämään sen uudelleen henkiin ja totesin, että tämä on toinen tilaisuuteni. Tilaisuuteni luoda ympäristö, jossa saamme olla sellaisia kuin olemme, mutta kuitenkin ilman liiallista sairaudella mässäilyä ja itsetuhoisuudessa vellomista. Ympäristö, joka tukee tuomaan esiin meistä kaikista osallistujista sen parhaimman mahdollisen version, mitä voimme olla. 

Niinpä ryhdyin tuumasta toimeen: uusin kanavia, uudistin ohjeistusta, tein valmiiksi moderaattoreiden työkalut tärkeimpänä ison excelin, johon merkitään osallistujien pisteitä, painoja ja painotavoitteita. Kokeilin myös elämäni ensimmäistää kertaa muokata bottia tervetuloa-viestin osalta ja onnistuin ilman, että tuhosin yhtään mitään, mikä suuri voitto! :D

Loppiaisena olikin relaunch ja nyt olemme taas päässeet vauhtiin! Tänään henkilö, joka oli käytänössä lähes yksin perustanut uuden yhteisön sen poistetun tilalle, ilmoitti, että hän kokee, että hänen aikansa on tullut ja hän ei enää koe tarvetta osallistua haasteeseen tai tuon yhteisön pyörittämiseen. Mikä oli tietenkin ristiriitaista: toisaalta olen todella onnellinen, että hän on niin "pitkällä", että hänen elämänsä sujuu paremmin ilman mitään kosketusta sh-asioihin tai -ihmisiin, mutta toisaalta tulin surulliseksi, koska ehdimme olla mukana samassa haasteessa lähes vuoden ja hän on aivan mahtava tyyppi!

Kuitenkin tuo hänen lähtönsä jotenkin sinetöi itselleni sen, että nyt olemme taas palanneet juurille ja että tuo joulukuinen tunne pesiytyi minuun jostain todella tärkeästä syystä. Olemme palannut taas siihen samaan pisteeseen, jossa aloitimmekin viime vuonna paitsi, että minulla on nyt niin paljon enemmän energiaa, aikaa ja tilaa yhteisön luomiselle ja ylläpitämiselle. Muistan, kun perustin viime vuonna tuon yhteisön ja mietin, että tämä on niin itsekästä: olin vuosi toisensa perään yrittänyt kotiutua Discordissa eri yhteisöihin, mutta niissä oli aina ollut jotain, mikä oli häirinnyt minua, joten minun "täytyi" perustaa omani. 

Mutta en katunut sitä silloin ensimmäisellä kerralla enkä ole katunut nytkään. Kaikki merkit ovat näyttäneet suuntaa siihen, että minulla on paljon enemmän annettavaa kuin mitä olen edes halunnut ajatella. Olen aina pitänyt itseäni todella sulkeutuneena, ujona ja epäsosiaalisena ihmisenä, josta ei ole auttamaan tai johtamaan, mutta etenkin vuodesta 2021 lähtien on tuntunut siltä, että olen koko ajan avautunut enemmän ja enemmän. Ja viime vuonna huomasin sen, että kun vain avaan suuni ja kerron, mitä ajattelen ja miksi niin saan yllättäviltäkin henkilöiltä tukea. Yhtäkkiä minua alettiin kutsua vaikka minne ja ihmiset selvästi viihtyivät seurassani. 

Tai ainakin ne, jotka ovat halunneet ottaa tämän sosiaalisemman minän vastaan. Sen sijaan tämä avautuminen on tietenkin ollut B:lle, O:lle ja K:lle suuri uhka, joka pahensi meidän välejämme. K on kuitenkin nyt "rauhoittunut" ja tuntuu olevan vilpittömän iloinen puolestani.

Joka tapauksessa, olen todella iloinen siitä, että tuo yhteisö ja haaste on taas elossa ja pyörii. On ollut niin ilahduttavaa lukea tänä viikonloppuja osallistujen kommentteja siitä, miten innoissaan he ovat siitä, että haaste on taas käynnissä ja yhteisö alkaa virkoamaan! Luen heidän antamaansa tukea toisilleen ja muistan, miksi huonoinakin päivinä puristin yksin läpi tuon haasteen ja yhteisön ylläpitämisessä: se, että minä itse en kuulunut mihinkään joukkoon ja perustin tuon yhteisön, tuo yhteen samanlaisia ihmisiä, jotka löytävät jopa uusia ystäviä toisistaan. Ja sitä on niin ihanaa katsoa. ♡

Ja miten täydelliseen kohtaan tämä taskussani kulkevan yhteisön uudelleen herättäminen osuikaan, sillä.....

!!!!!!!!!!!!

53 päivää. Sitten olen Soulissa, I:n asunnossa. Hänen elämässään, vaatehuoneessaan, makuuhuoneessaan, keittiössä, kauppalistalla, kosmetiikkatuotteina kylpyhuoneen peilikaapissa... Kun perustin muutaman vuoden tauon jälkeen blogin uudestaan vuonna 2020, minulla oli päällä kunnon laihdutuskuuri, koska minun ja I:n oli määrä tavata ensimmäistä kertaa kasvotusten tuon vuoden maaliskuussa, mutta kuinkas sitten kävikään... Silti en voi uskoa, että tässä minä olen ja pääsen oikeasti I:n luokse, vaikka se ainakin tällä kertaa tuleekin kestämään vain kolme kuukautta. Jos joku olisi näyttänyt tuolle 2020 vuoden alun minälle tämän nykyisen blogini, en ikinä olisi uskonut, että pääsisin näin pitkälle. Tiedän, että tämä matka tulee olemaan kuolinisku niin monelle asialle, mutta olen siihen valmis. Olen niin valmis.

Tämän suuren matkan innoittamana teinkin itselleni tänään uuden treeniohjelman, sillä nyt minun täytyy oikeasti panostaa rasvanpolttoon. Sanoin sitä jo eilen, mutta nyt tuo tarve on tulen palava! Mikäli pysyn noin 1100 kalorissa joka päivä, minun pitäisi olla hieman vajaassa 49 kilossa maaliskuun alussa. Ja minun on oikeasti onnistuttava tässä. Ei ole enää mitään syytä, miksi en onnistuisi ja antaisi kaikkeani. Helppoa se ei todellakaan tule olemaan ja tiedän, että tulen olemaan ajoittain todella väsynyt ja surkea, mutta olen vieläkin surkeampi, jos olen tällainen pieni pullero Soulissa keväällä.

Tänään treeni oli siis rankka HIIT-treeni ja sen päälle painoilla vatsalihas- ja pepputreeni. Tästä se lähtee. Loppuelämäni. ♡

Why be a wallflower when you can be a Venus fly trap?

Kuva on netistä

 ɴᴏᴡ ᴘʟᴀʏɪɴɢ: 
ᴍᴀʀɪɴᴀ - ᴠᴇɴᴜꜱ ꜰʟʏ ᴛʀᴀᴘ
0:35 ──❍────── 3:01
↻ ⊲ Ⅱ ⊳ ↺

✥﹤┈┈┈┈┈┈┈┈┈┈┈┈┈┈┈┈┈┈┈﹥✥

Aamupaino eilen: 55,5 kg

Olen jonkinlaisessa painojumituksessa, mutta toisaalta en ole ihmeissäni siitä, sillä olen tällä viikolla syönyt joka päivä päivällisen jälkeen yhden kokonaisen pienen suklaalevyn jälkiruoaksi. Kyseessä on siis Ritter Sportin 100 gramman neliöitä eli ei mitään isoja suklaalevyjä, mutta kyllähän tuollaisessa on lähes 600 turhaa kaloria ja monta kymmentä grammaa vieläkin turhempaa rasvaa.

Olen onneksi kuitenkin liikkunut paljon ja tänäänkin tuli vedettyä lähes kahden tunnin kävely jo heti aamusta, mutta tämä laihtuminen, minkä olen nyt kokenut, ei ole siinä mielessä ollut mieluinen, että olen kyllä pienempi, mutta en ole kiinteämpi. Ja tuon pystyy muuttamaan vain sillä, että panostan puhtaaseen ruokaan suklaan sijasta, olen kunnon miinuskaloreilla ja alan tekemään enemmän HIIT- ja salitreenejä sekä käydä juoksulenkeillä. Tanssiminen ja kävely tekevät minut onnelliseksi, mutta minun täytyy myös urheilla muillakin tavoilla, jotta saan myös sellaisen kehon, joka tekee minut onnelliseksi.

Edellisessä postauksessa ollut kuvani viime vuodelta oli tulosta HIIT- ja salitreeneistä sekä lenkkeilystä ja tiedän, että minun kehotyyppini vain vaatii sen, että panostan myös noihin kahteen enkä näytä hyvältä ainoastaan tanssimalla. Kaivoin vuoden 2021 ruokapäiväkirjani esiin tänään aamulla. En laskenut kaloreita lähes ollenkaan noihin aikoihin ja kirjasin ylös vain, mitä tulin syöneeksi. Nykyisestä RT4-näkökulmasta katsottuna olenkin aika yllättynyt nähdessäni, että söin noihin aikoihin sittenkin aika paljon hedelmiä ja kasviksia vaikka jotenkin muistelin, että olisin elänyt aika pitkälti proteiinijuomien ja -patukoiden varassa. 

Kuva on netistä

 Tässä muutama esimerkkipäivä!

• Aamupala: vihersmoothie ja cappuccino
• Lounas: banaani ja itsetehty raakaruokapatukka
• Välipala: viinirypäleitä ja pähkinöitä
• Päivällinen: jogurttia ja mysliä sekä omena maapähkinävoilla
• 1076 kaloria
   

• Aamupala: matcha latte
• Lounas: banaani ja proteiinijuoma
• Välipala: raakaruokapatukka ja 3 cream crackeriä
  
• Päivällinen: soijasuikale- ja vuustosalaatti (eli noiden lisäksi tomaattia, kurkkua, jäävuorisalaattia ja krutonkeja, joita laskin aina tasan 10, ei yhtään sen enempää :D)
• 1030 kaloria
   

• Aamupala: vihersmoothie ja kaksi riisikakkua hummuksella
  
• Lounas: banaani ja itsetehty raakaruokapatukka
• Välipala: banaani ja viinirypäleitä
  
• Päivällinen: yllä oleva salaatti ja 50 g pussi NOMNOM-hedelmäkuutioita (eli "karkkeja")
  
• 1364 kaloria
   

Suurin piirtein tällaisella ruokavaliolla laihduin 17 päivässä 52,3 kilosta 48,1 kiloon. Oletan toki, että tuossa aloituspainossa oli nestepainoa mukana, sillä yleensä otin "aloituspainon" sen jälkeen, kun olin mokannut. Mutta luulen, että etenkin tuo pieni välipala auttoi todella paljon siinä, että en päivällisellä syönyt niin järkyttävää annosta kuin mitä nykyään tunnun syövän. Joten aion ottaa tuosta oppia ja syödä pienen välipalan aina töiden jälkeen ennen kuin alan urheilemaan! 

 

Kuva on netistä

Tällä viikolla olen kuullut hirveän määrän kritiikkiä etenkin Kardashianien laihtumisesta ja YouTuben etusivuni on täyttynyt videosuosituksista, joissa kritisoidaan sitä, että laihuus yrittää tulla taas takaisin muotiin. Itse taas huomaan miettiväni oliko se jossain vaiheessa poissa muodista? Toisaalta I:n kulttuuri vaikuttaa omaan näkemykseeni, joten ehkä en siksi koe, että mikään on muuttunut, sillä olen onnellisesti ohittanut tämän thicc-ilmiön. Joka tapauksessa olen ollut jotenkin hieman ärsyyntynyt tästä "thin is in"-kritiikistä, sillä se muistuttaa minua niin paljon siitä, mitä sain kuulla "ystäviltäni" vuonna 2021, kun laihduin ja juuri nyt tuntuu siltä, että alan ihan kunnolla taas päästä vauhtiin ortoreksiamatkassani. 

Olemmeko me muutakin kuin kehomme ja kokomme? Ehdottomasti! Mutta en ole koskaan ymmärtänyt sitä, miksi ei saisi haluta olla laiha ja hoikka. Miksi se ei saisi olla osa identiteettiäsi niin kuin vaikka pitkät hiukset tai tatuoinnit? Ovathan nekin ns. pinnallisia asioita, mutta jostain syystä täysin sallittuja toisin kuin kehot. Mitä enemmän näen ja kuulen tätä "ei, me emme aio tuoda laihuutta taas muotiin"-palpatusta, sitä enemmän haluan laihtua ja olla se piikki lihassa. Tiedän, että on paljon ihmisiä, joita ei vilpittömästi kiinnosta olla laiha, mutta tiedän, että vieläkin enemmän on niitä, jotka toivovat pystyvänsä siihen ja usein yrittävätkin laihtua - tuloksetta.

Mutta minä aion onnistua ja pienentyä. Vuorata kehoni ohuella onnistumisen verholla, jonka läpi muut näkevät kurini ja omistautumiseni. Niinpä aion kävellä samoja askeleita kuin pari vuotta sitten ja olen todella innoissani tästä, sillä vuonna 2021 aloitin paljon kaameammasta ja lihavammasta kunnosta kuin nyt ja lisäksi aloitin paljon myöhemmin kuin tänä vuonna. Pari vuotta sitten aloitin siis aluksi vain vähentämään herkkuja ja pääsin herkuttomuuten kunnolla vasta loppukeväästä eli aluksi en oikeastaan edes laihtunut hirveästi, etenkään viikonloppuisin. Tuolloin minulle tärkeintä oli vain saada ahmiminen loppumaan ja siinä toki onnistuinkin.

Mutta nyt pääsen suoraan aloittamaan tuosta "sairaimmasta" vaiheestani, joten tässä onkin tämän hetken suunnitelmani, jota alan toteuttamaan huomisesta lähtien:

• Aamupala: vihersmoothie ja cappuccino
• Lounas: kaksi banaania
  
• Välipala: itsetehty raakaruokapatukka
  
• Päivällinen: salaatti (frisee-  ja jäävuorisalaattia, porkkanaraastetta, tomaatteja, krutonkeja, avokado ja itsetehtyä seitania)
  
• 1071 kaloria

 

Let's bring thin back in! 

Kehoni 2022 ja 2023

Tällaisessa fyysisessä tilassa olin 1.1.2022 ja voin sanoa, että oma olo oli vieläkin huonompi kuin mitä kuvista edes välittyy. 

En saanut happea kunnolla, jalkoja särki puolenkin tunnin kävelyn jälkeen, sydän löi etenkin öiseen aikaan epätahtiin ja pelkäsin kuolevani, en mahtunut kirjaimellisesti kuin muutamaan pariin housuja ja näistäkin toinen pari oli urheiluhousut. Oikean puolimmaisessa kuvassa minä oikeasti - oikeasti - pingotin lihakseni (tai "lihakseni") äärimmilleen ja muistan naurahtaneeni, että vau, siinä se urheilullinen parikymppinen tosiaan loistaa! Ja mietin vain sitä jälkeen-kuvaa, jonka tulisin vielä ottamaan...

• Paino: 65,3 kiloa 
• Painoindeksi: 24,8
  
• Rasvaprosentti: 28% 
• Mitat: 
• vatsan ohuin kohta: 80 cm
• vatsan levein kohta: 92,5 cm
  
• peppu/lantio: 99 cm
  
• reidet: 60 cm

 

Tällaisena olen nyt 1.1.2023. 

• Paino: 55,9 kiloa 
• Painoindeksi: 21,3
  
• Rasvaprosentti: 23.7%
• Mitat: 
• vatsan ohuin kohta: 71 cm
• vatsan levein kohta: 84 cm
  
• peppu/lantio: 95,5 cm
• reidet: 57 cm

Ei, paino ei ole laskenut lähes ollenkaan, kun ottaa huomioon, että minulla oli 52 viikkoa aikaa laihtua, mutta kuvista näkyvä ja omassa olossa tuntuva muutos olkoon se isoin ja tärkein tekijä! Ja tiedän, että töitä riittää tehtäväksi todella paljon enkä edelleenkään pidä itseäni mitenkään äärimmäisen hyvän näköisenä, ehei. Mutta olen todella iloinen siihen, miten olen onnistunut pyristelemään irti tämän vuoden alun tilanteesta, joka tuntui silloin täysin mahdottomalta selätettävältä.

Tässä vielä toinen todiste siitä, että pääsen todellakin aloittamaan tämän uuden vuoden niin paljon paremmalta paikalta kuin viime vuonna! Vasemmalla se, miltä reiteni näyttivät vuoden alussa (kuva on helmikuulta) ja muistan vieläkin, kun jotenkin havahduin yhtäkkiä tuohon tilaan, jossa olin. En muista, että minulla olisi koskaan ikinä ollut noin paha tilanne selluliitin kanssa ja muistan kuvan otettuani itkeneeni tilaani. 

Ja myönnettäköön, että en ajatellut tilanteeni parantuneen noin paljoa vajaassa vuodessa, mutta onneksi otin vertailukuvan tänään aamulla! Kuvissa siis jännitän reisiäni hieman eli reiteni eivät näyttäneet ihan koko aikaa noin selluliittisilta kuin vasemmassa kuvassa, mutta esimerkiksi, kun nojauduin yläkropalla eteenpäin jalat suorina niin reiteni valahtivat tuon näköisiksi...

Nyt tuntuu jotenkin todella kaukaiselta muistella tuota tämän vuoden alun minää, jonka arkea täyttivät juustonaksut ja kokonaiset jäätelörasiat. Minää, joka täytti kehon järkyttävillä määrillä alkoholia aina silloin, kun ei ahminut. Minää, joka sopersi humalassa julkisilla paikoilla, tiputteli tavaroitaan kadulle ja muut joutuivat huolehtimaan hänestä. Minää, joka joutui vaihtelemaan lähikauppojaan, koska kävi ostamassa niin usein ja niin paljon herkkuja, että hävetti. Minää, joka itki lähes joka päivä ja jopa ajoittain mietti lähtemistä oman käden kautta ja joka oli luovuttanut rakkaan I:n suhteen aivan kokonaan, koska ei hän ansainnut sitä likaista, lihavaa ihmiskuvotusta kumppanikseen. Minää, joka antoi itsensä tulla kaltoinkohdelluksi ystäväsuhteissaan ja minää, joka antoi muiden päättää sen, mistä piti ja mistä ei. 

Minää, joka aloitti viime vuoden tuhannen päissään ystävissään roikkuen ja shotteja juoden. Uudenvuoden suudelmani oli märkä kielari silloisen parhaan ystäväni B:n kanssa ja biletimme erinäisissä porukoissa viiteen asti aamuyöllä. Tänä vuonna laitoin päälleni silkkisen kauniin mustan mekon, jonka sain I:lta joululahjaksi ja jalkoihini korkeat korot, kipitin Eteläesplanadille yksityistilaisuuteen, en juonut tippaakaan alkoholia ja katsoin vuoden vaihtumista vesiselvänä ainoana kuplintana onneni ja tulevan vuoden odotus. Kotona olin jo ennen yhtä ja taisin nukahtaa ennen puolta kahta. Tähän aamuun olenkin herännyt levänneenä ja ennen kaikkea minuna. Omana itsenäni. 

Ja tähän alla olevaan vuoden 2021 tilanteeseen aion tänä vuonna vihdoinkin palata ja mennä vieläkin hieman pidemmälle! 

 

• Paino: 48 kiloa (eli noin kaksi kiloa tämän hetken tavoitteestani)
  
• Painoindeksi: 18,2
  
• Rasvaprosentti: 19%
  
• Mitat: 
• vatsan ohuin kohta: 62 cm
• vatsan levein kohta: 75 cm
  
• peppu/lantio: 87 cm
• reidet: 50,5 cm
  

Palaan takaisin kiinteään, pieneen ja urheilulliseen kroppaan. Takaisin omistautuneisuuteen terveyteni suhteen. Takaisin siihen, että minun ei tarvitse enää peitellä kehoani, vaan kehtaan kesälläkin lähteä juoksulenkille kuvassa olevissa lyhyissä juoksushortseissa. Takaisin siihen, miten helppoa kaikki on ja miten kaikki vaatteeni istuvat päälleni eikä minun tarvitse enää murehtia turvonnutta mahaa tai pelätä mahdunko alennuksista löytyviin koon XS-vaatteisiin. 

Olen niin innoissani!

 

Kuultuani sinun ajatuksiasi viime vuodesta tulin surulliseksi.
Rakas, sinä teit parhaasi niillä voimavaroilla ja taidoilla, joita sinulla oli käytössäsi!
Totta kai minua surettaa kuulla, että et koe, että sinulle jäi viime vuodesta käteen
lähes mitään, mutta minä näen niin suuren muutoksen sinussa.
Olet tehnyt minut niin uskomattoman ylpeäksi rauhallisuudellasi, empaattisuudellasi
ja sillä, miten olet oppinut pitämään itsestäsi huolta paremmin kuin koskaan aiemmin!
Kyllä, olen aika ajoin ollut todella huolissani, mutta sinäkin olet ollut huolissasi minusta.
Mutta harmin sijaan olen valmis ottamaan askeleita, jotta saamme tehtyä vuodesta 2023
elämäsi ihanimman ja muistorikkaimman vuoden ikinä! ♡