Mieleni on peloista punottu

Kuva on netistä

 ɴᴏᴡ ᴘʟᴀʏɪɴɢ: 
ᴍᴀʀɪɴᴀ ᴀɴᴅ ᴛʜᴇ ᴅɪᴀᴍᴏɴᴅꜱ - ꜱᴀᴠᴀɢᴇꜱ
1:33 ───❍───── 4:16
↻ ⊲ Ⅱ ⊳ ↺

✥﹤┈┈┈┈┈┈┈┈┈┈┈┈┈┈┈┈┈┈┈﹥✥

Aamupaino: 53,1 kg

Taiteilen jäällä, jonka syövereihin pelastava hiekkakin on jo kauan sitten uponnut. Sataa lunta, vettä, piikkejä, pelkoja, väsymystä, unettomat yötpainajaiset, sekasotku sinun kaunista hymyäsi ja minun oksettavaa rasvaani, kyvyttömyyttäni ja laiskuuttani. Miten voi olla niin, että aina, kun I on kirjaimellisesti maailman huipulla, minä uin syvissä mustissa haisevissa vesissä ja kun minulla menee paremmin kuin koskaan, I vihaa itseään, kuihduttaa kaunista kehoaan ja yrittää selvitä väsymyksen ja itsevihan keskellä päivästä toiseen miettien, mitä järkeä elämässä edes on.

Emmekö me hitto vie osaa vieläkään olla onnellisia ja tasapainoisia samaan aikaan?! Olen koko viikon katsonut itsevihaa ja ahdistusta tuntien sitä, miten kaunis, kimalteleva ja terve I on ja miettinyt, ettei hänen oikeasti pitäisi olla missään tekemisissä kanssani. Miten upeita kokemuksia hän on tälläkin viikossa saanut kerätä ja vaikka tiedänkin, että se, mikä somessa näkyy, ei I:nkään kohdalla ole todellakaan aina pitänyt paikkaansa, näen hänestä ja hänen itsevarmuudestaan sen, että juuri nyt hän on oikeasti onnellinen. 

Näen, että hän pitää kehostaan huolta (eikä selvästi ole skipannut yhtäkään yläkropan treenipäivää...) ja voi luoja, miten hyvältä hän on näyttänyt harmaissa puvuissaan kantaen itseään juuri sillä itsevarmuudella, millä hänen kuuluisikin. Olen seurannut ihaillen sitä, miten sulavasti hän esiintyy itseään huomattavasti vaikutusvaltaisempien ja vanhempien ihmisten edessä, seisoen vankasti kahdella jalalla siinä kaikessa tiedossa ja taidossa, jonka hän tietää hänellä olevan.

Minä sen sijaan... Kaikki alkoi siitä, kun viime viikolla tunsin, että olin tulossa kipeäksi ja tämä laukaisi sen, että liikuin paljon vähemmän (ihan järkevää) ja söin huonosti (ei järkevää). Viimeisen kymmenen päivän liikuntani ovatkin siis kirjaimellisesti seuraavat: kävelyä yhteensä 7 h 26 minuuttia, yksi 18 minuutin hölkkälenkki ja yksi 30 minuutin HIIT-treeni. Totta kai tämä oli suunniteltua siinä mielessä, että yritin oikeasti vain olla tulematta kipeäksi ja siinä onnistuinkin, mutta sitten se ruokapuoli...

Syömiseni ovat nimittäin olleet kirjaimellisesti päin seiniä. Olen saattanut skipata aamupalan ja syödä lounaalla perinteiset banaanini ja sitten töistä väsyneenä kotiin raahautuessa olen kävellyt kaupan pakastinosion kautta ja hakenut Thai cuben. Olen jopa oikeasti syönyt lihaa ja maitotuotteita tällä viikolla (!!!!) ja tiistaina havahduin siihen, että söin oikeasti aamupalaksi (!!!!) nachojuustosipsipussin (!!!!!!). 

 

Kuva on netistä

Pelko. Se saa minut tekemään tätä itsesabotointia. Minulla on yksi unelma, jota lähdin hetkellisesti toteuttamaan viime vuoden lopulta lähtien, mutta sitten vain taas menin jotenkin lukkoon ja samaan aikaan itsesä huoltapitäminen alkoi taas luisua pois raiteiltaan. Pelkään, että ketään ei kuitenkaan kiinnosta oikea minä, vaikka kun tutkin ja analysoin dataani, niin huomaan, että saan somessa eniten näkyvyyttä aina silloin, kun olen rohkeasti oma itseni. Kun avaan suuni ja puhun totuuteni, minua kuunnellaan ja minä tiedän, miten paljon voin hyödyntää tätä kaikkea, jos vihdoinkin asettaudun asumaan Souliin. Mutta liian harvoin annan itselleni mahdollisuuden kokea tuollaisia onnistumisia, koska pelkään huutavani tyhjyyteen ja masentuvani siitä.

Minulla on niin paljon suunnitelmia ja selkeä visio siitä, mitä haluan jakaa maailmalle eikä kyse ole mistään perus influencer-asiasta, vaan minulla on ajatuksia vieläkin pidemmälle. Mutta pelkään epäonnistuvani ja siksi en tee mitään. Pelkään ja siksi en uskalla hypätä. Siksi mieluummin isken itseni väkivallalla takaisin pieneen, likaiseen häkkiini, koska se on tuttua. Ihmettelen väkivaltaisissa parisuhteissa olevia ja sitä, miten he antavat tilanteen jatkua, vaikka eivät ole onnellisia ja saavat jatkuvasti elää pelossa, mutta silti minä tanssin itseni kanssa lähes samanlaista tanssia vuodesta toiseen. 

Olen yrittänyt miettiä, mikä vuodessa 2021 oli erilaista. Miten onnistuin silloin saamaan itseni siihen tilaan pääni sisällä, että en antanut minkään pysäyttää minua. Vaihdoin silloin työtehtäviä silloisen työpaikkani sisällä ja olin niin helkkarin innoissani kaikesta uudesta, mutta viime vuonna, kun vaihdoin työpaikkaa, se ei tuntunutkaan yhtään ihmeelliseltä vaan muistan loppujen lopuksi parin ensimmäisen päivän jälkeen, miten ajattelin, että tässä tämä sama pyörä taas alkaa pyöriä uudestaan ja mikään ei muutu. 

Totta kai olin helpottunut tuosta työpaikan vaihdoksesta, mutta se ei saanut aikaan sellaista kuplivaa uutuuden tunnetta ja intoa, mikä yleensä minulle tulisi. Ja valitettavasti taisin manifestoida itselleni juuri sen, mitä tuolloin ajattelin: että samaa vanhaa paskaahan tässäkin työpaikassa elämäni on, joten siksi on turha olla innoissaan. Minusta tuntuu taas siltä, että katson elämäni hiljalleen luisuvan tiimalasin hiekkana tyhjyyteen ja katoavan. Menetän itseni, menetän I:n, menetän tulevaisuuteni, kaiken ihan vain typerien pelkojen takia. 

 

Kuva on netistä

Kävin tänään aamulla läpi someani ja kaikessa oli niin paljon väriä aiemmin. Toki piilotin häpeissäni paljon kuvia ja muokkailin kuvatekstejä miettien, mitä ihmettä oikein tuolloin ajattelin, mutta joka tapauksessa uskalsin olla niin paljon vahvemmin juuri minä. Toisaalta ehkä silloin se oli helpompaakin, koska kaikki ystäväni olivat lähes samanlaisia, joten en kokenut olevani yksin, kun taas tällä hetkellä tuntuu usein siltä, että minun on todella vaikeaa löytää sielunkumppaneita. 

Ja varmasti pelkojeni ja huonon itseluottamuksen taustalla on myös aivan puhtaasti sitä, miten minua on "ystävieni" puolelta julkisesti nöyryytetty ja miten minusta tekemällä tehtiin se kaikkien ongelma, joka täytyy saada näpäytettyä takaisin vanhoihin, tuttuihin raameihin. Kun laihduin, se oli ongelma. Kun halusin kauniina kesälauantaina räkäkännäämisen sijaan urheilla, tehdä hyvää ruokaa, mennä puistoon lukemaan kirjaa ja mennä ajoissa nukkumaan, se oli ongelma. Kun en halunnutkaan enää jauhaa paskaa muista ihmisistä, se oli ongelma. Kun minua ei kiinnostanutkaan brändillä leveily, vaan muodin eettisyys, se oli ongelma. Kun söin kokonaan kasvipohjaisesti, se oli ongelma. Ja I.... Rakas I oli se kaiken minut saastuttaneen myrkyn pesä.

Olen muistoissani piilotellut julkista kohtausta, jota en halua enää muistaa, mutta joka kuitenkin tulee aina esiin ja haluan tänä viikonloppuna päästää siitä viimein irti. Eräs kesäyö nimittäin olimme tuttuun tapaan ulkona "ystävieni" kanssa ja meillä kaikilla oli aivan liikaa alkoholia veressä. Istuimme lasten leikkipuistossa ja joku alkoi taas nostaa esiin minun ongelmallisuuttani sanomalla, että olen sanonut asian x, joka on todella loukkaavaa. Minä puolustauduin sanomalla, että en todellakaan ole syystä z ja y, sillä en tähän päivään mennessäkään ole, koska toisin kuin nämä "ystävät", minulla ei ole tarvetta loukata ihmisiä. Mädät ihmiset kaivakoon itse hautansa. Minä en siihen käytä aikaa tai energiaani.

Tuossa tilanteessa olin niin äärimmäisen turhautunut siihen, miten minun sanomisistani valehdeltiin ja sitten kehdattiin suuttua siitä valheesta, että en edes yrittänyt peitellä vihaista äänensävyäni ja tämä äänensävy tietenkin sitten ärsytti muita. Nopeasti - aivan liian nopeasti - tilanne vain yhtäkkiä meni siihen, että B kävi minuun oikeasti käsiksi. En pystynyt reagoimaan millään tavalla, kun hän aivan yllättäen kesken minun lauseeni puristi nyrkkiinsä suuren tupon hiuksiani niin läheltä päänahkaa kuin mahdollista ja riuhtaisi minut alas penkiltä. Sen sekasorron keskellä en muista ehtikö hän tekemään muuta kuin tuon ja yhden litsarin ja tietenkin jälkikäteen sain kuulla tuhannen ja yhden selityksen tarinoita siitä, miten vodka tekee hänestä tuollaisen ja miten huolissaan hän vain oli minusta.

Voi kuule, minäkin olin huolissani itsestäni, kun tajusin, että olen päästänyt tuollaisen ihmisen parhaaksi ystäväkseni! Mutta tuolloin olin niin kauhuissani uusista konflikteista ja siitä, miten minä olin aina se isoin ongelma, joten annoin asian anteeksi ja yritin jatkaa niin kuin mitään ei olisi tapahtunut. Ihan vain, jotta pöly laskeutuisi ja saisin olla rauhassa. Mitä tahansa, jotta sain elää edes yhden viikon ilman jatkuvaa nälvimistä ja vanhojen asioiden kaivelua. Selittelin tuota omalla humalatilallani kertomalla itselleni, että varmasti vain muistan tuon pahempana kuin mitä se oikeasti oli, sillä maailma pyöri silmissäni joka tapauksessa tuona yönä. Heitettiin minut maahan tai ei. 

 

Kuva on netistä

Joten ehkä on aivan ymmärrettävää, että pelkään olla rohkeasti oma itseni, kun minuun on kirjaimellisesti käyty käsiksi sen johdosta. Tätä tekstiä kirjoittaessa tunnen, että kehossani on edelleen kyyneleitä ja mustelmia tuosta ja haluan itkeä, mutta toisaalta en oikeasti enää jaksa. Haluan kaiken sen, mikä minulle on luvattu. Haluan täyttää sen tehtävän, mikä minulle on annettu enkä halua antaa menneisyydelle minun tulevaisuuttani. En voi antaa tuollaisten asioiden määrittää koko elämääni ja elää pienesti ihan vain siksi, että entiset ystäväni eivät halunneet minun muuttuvan ja nousevan. 

Juuri nyt en ole onnellinen. Vaikka syitä onneen onkin suuri kasa, totta kai on. Mutta jotain syvällä juurissani on tällä hetkellä rikki ja minun täytyy korjata se, jotta pystyn vihdoinkin astumaan eteenpäin sinä pelottomana olentona, joka minun on tarkoituskin olla. En ole koskaan onnistunut sulautumaan harmaaseen massaan, jonka seuraavat askeleet ovat täysin ennalta-arvattavissa, joten jatkukoon oma tieni. Pysyivät muut rinnallani tai eivät.