Häpeä

En edes tiedä, mistä aloittaa ja aluksi olin ajatellutkin, että nyt helvetti soikoon, hoidan ainakin edes tämän suruajan oikein, mutta pakko päästä purkamaan tämä häpeä jonnekin..... 

Lauantaina neljä tuntia tekemäni blogipäivityksen jälkeen painajainen alkaa todella nostaa päätään kaukana, kaukana minusta ja minä - uutisista välittämätön tyhjäpää - postaan someeni kuvia minusta viettämässä maailman onnellisinta iltapäivää ja iltaa. Askartelen vaivalla sieviä Insta-reelsejä, julkaisen niitä kaikille näkyviksi ja hehkutan tulevaa äkkilähtöäni Rooman kautta Toscanaan.

Samaan aikaan I yrittää kauhunsekaisena ahdistus kurkkua painaen saada yhteyttä kaikkiin Soulissa oleviin ystäviinsä ja sukulaisiinsa. Niihinkin, joiden ei ainakaan alun perin pitänyt viettää halloweenia Itaewonissa. Puoli kahdelta yöllä hänen aikaansa, puoli kahdeksalta illalla minun aikaani, I laittaa viestin, että kaikki on okei, vaikka tiesin, että hän vain istui iltaa muutaman ystävänsä kanssa kotonaan. Katson viestin kännykän yläkulmasta enkä edes mennyt appiin lukemaan sitä, koska oletin hänen menneen nukkumaan viestin lähetettyään ja se oli vain hänen sojun värjäämä, hieman outo hyvän yön toivotuksensa.

Samaan aikaan, kun minä tykitin onneani julki koko maailmalle, valahti järjettömästä väentungoksesta alas menetettyjä elämiä ja mahdollisuuksia, joiden nenistä ja suista ryöpsähteli verta kadulle ja kuka tahansa heistä - kuka tahansa - olisi voinut olla joku I:lle rakas. He olivat kaikki jonkun lapsia, ystäviä, sukulaisia, kihlattuja, luokkakavereita ja opiskelijatuttuja. Ja vielä yhdeksältä illallakin (!!), aamuyöllä kello kolmelta I:n aikaan, minä olen onnellisen tietämätön kaikesta ja laitan kuvia someen, koska enhän minä lue uutisia! 

Uutiset ahdistavat ja luovat turhia uhkakuvia, jotka eivät onneksi suurimmaksi osaksi tule toteen. Minä olen omassa pehmeässä kuplassani, koska olen niin vitun naurettavan hento, pieni perhonen. Ja niin minä menen nukkumaan: someni täynnä kaikkea ihanaa ja iloista, elämää kauneimmillaan. Vasta aamulla tajuan, mitä puoli viideltä iltapäivällä minun aikaani oikeasti tapahtui ja kädet täristen piilotan kaikki päivitykseni.

En osaa edes sanoin kuvailla sitä, miten paljon minua hävettää se etten tiennyt. Mikään välimatka tai muukaan ei ole tekosyy siihen, että en tiennyt ja voin vain toivoa, että ehdin piilottamaan kaikki päivitykseni ennen kuin kukaan I:n läheisistä tai edes hän itse ehti niitä näkemään. Onneksi käytän vain Instagramia ja se ei ehkä ole ensimmäinen väylä etsiä ketään, joten voin vain toivoa, että päivitykseni eivät ole päätyneet katsottaviksi kenellekään I:n puolelta. 

Vittu, tämä oli juuri sellainen virhe, jollaisiin minulla ei yksinkertaisesti ole varaa! Joten otan tästä saman tien opikseni ja pidän huolta siitä, että tämä ei tapahdu enää ikinä. Minun täytyy ottaa roolini vakavasti eikä tällaisiä vääriä askeleita saa tapahtua. Minun ei tarvitse tietää joka ikistä tapahtumaa tällä planeetalla, mutta tällaiset Etelä-Korean rauhanajan isoimmat onnettomuudet minun ehdottomasti täytyy tietää ennen kuin laitan yhtään mitään someen, helvetti soikoon!

Tällä hetkellä I, hänen veljensä ja heidän isänsä miettivät päitään puhki siinä, miten he voisivat olla avuksi ja tiedän, että jos I vain voisi, hän antaisi kaiken omaisuutensa pois, jotta edes yhden vanhemman ei tarvitsisi haudata lastaan. Hän on itkenyt paljon ja tiedän, että häneen tulee sattumaan vielä pitkään. Minusta tuntuu, että itse en ole vielä edes tajunnut kunnolla koko tapahtumaa. "Ei tällaista voi tapahtua" on kai päällimmäinen tunne, jonka saattelemana jään tuijottamaan tapetin kiemuroita ja katoan jonnekin vain palatakseni itkemään sitä, miten järjetön ahdistus ja kipu niillä on täytynyt olla, jotka olivat väärässä paikassa väärään aikaan.

Sitten käperryn taas peiton alle enkä tiedä mitä tehdä. Miten juuri minä voisin auttaa? Voinko edes? Toscanan kaunis aurinko tuntuu polttavalta keskisormelta tämän kaiken keskelle.

Aamupainoni oli 57,3 kg, jos sillä on mitään väliä.