Asenteen muutos: takaisin kiitollisuuteen

Kuva on netistä

Olen viime kuukausina huomannut itsessäni suuren muutoksen, joka ei tunnu hyvältä ja aiheuttaa lisää stressiä ja murhetta. Oma asenteeni on monessa asiassa muuttunut todella negatiiviseksi ja olen jopa tippunut mässäilemään epäonnistumisilla ja vaikeuksilla. Asia, jota en ole vuosiin enää tehnyt systemaattisesti, koska huomasin nopeasti, miten paljon helpompaa elämästä tuli, kun jatkoi eteenpäin hymyillen ja tietäen, että asiat järjestyvät kyllä.

Kun aloitin vuosia sitten minimalismin, meditoinnin ja hetkessä elämisen opettelun, huomasin, että oma positiivinen ja luottavainen asenne muutti aivan uskomattoman paljon. Jokainen on varmasti kokenut päiviä, jolloin oikeasti ihan kaikki menee pieleen. Muistan vieläkin, kun ensimmäistä kertaa kokeilin huvikseni pysäyttää tuota pieleen luisuvaa päivää todella typerältä tuntuvalla asialla: aina, kun esim. hummusta täynnä ollut veitsi tippui keittiön lattialle tai meikkivoidetta tippui paidalleni, en tuhahtanut vihaisesti, vaan sanoin hymyillen "kiitos". 

Aluksi hymy oli hampaat irvessä väännettyä, mutta hassua kyllä, se alkoi vaikuttaa omaa oloon ja nopeasti huomasin, että pieleen menneiden asioiden jatkuvasti kiihtyvässä tahdissa kasvanut lumipallo pysähtyi. Tuo kokemus oli todella vaikuttava ja muutti pitkäksi aikaa arkeni ja elämäni. Nyt kuitenkin tänä vuonna olen jostain syystä antanut vanhojen, huonojen tapojen tulla takaisin ja voimakkaampina kuin hetkeen. 

Totta kai välillä voi olla vaikeaa vetää viivaa toksisen positiivisuuden ja arkea helpottavan kiitollisuuden osoittamisen välille, mutta sanoisin kuitenkin, että jälkimmäinen ei sinänsä yritä poistaa pieleen mennyttä asiaa. Se ei yritä kieltää sitä, etteikö lasi olisi mennyt rikki tai joku asia kadonnut, vaan se katsoo tilanteen lopputulemaa positiivisin silmin. 

Tuntuu typerältä, että olen antanut itseni tipahtaa negatiivisuuteen juuri nyt, kun olen saanut ehkä elämäni isoimpia onnistumisia ja todellisia ihmeitä! Olen unohtanut lähes kokonaan kiittää ja iloita kaikista niistä upeista asioista, jotka ovat tipahtaneet syliini ja sen sijaan olen vain saattanut nopeasti todennut "jee!" ja sitten siirtänyt katseeni kaikkeen siihen, mikä on edelleen pielessä. 

Tiedän, että tuo en ole minä ja uskon, että yksi syy esimerkiksi stressiini on nimenomaan se, miten paljon itse lietson nykyään negatiivisuutta sen sijaan, että toteaisin kaiken kyllä järjestyvän ja jatkaisin sitten eteenpäin luottavaisin mielin. Kun annan asioiden olla ja suhtaudun niihin rauhallisesti niin moni asia ratkeaa usein tavalla, jollaista en edes itse osannut kuvitella. Ja paljon helpommin kuin mitä olisin itse voinut saada aikaan. 

Etenkin väsyneenä on kuitenkin todella helppoa olla taistelematta sitä omaa ensireaktiotaan vastaan ja mennä mukaan tunteiden sekasortoon. Tuo ei kuitenkaan todellakaan helpota oloa, vaan pahentaa sitä. Niinpä tällä viikolla haluan takaisin siihen, että keskityn kiittämään näennäisesti pieleenkin menneistä asioista ja muistan iloita kunnolla jokaista onnistumista. Haluan takaisin elämään, jossa suorastaan liu'uin läpi vaikeidenkin tilanteiden siten, että lähes kaikki esteet katosivat polultani. Ei tuo tietenkään kaikkia tilanteita poistanut, mutta arki oli huomattavasti helpompaa, kun suurin osa asioista selvisi ilman, että minun tarvitsi loppujen lopuksi tehdä yhtään mitään ja kaupan päälliseksi sait iloisen ja kiitollisen mielen.

Siispä tervetuloa takaisin ongelmatilanteista kiittäminen, mantra "everything works out for me" ja hyvin menneiden tilanteiden juhliminen! Negatiivisuuden alho päätty tähän.

Voihan stressimaha!

Kuva on omani

Sellainen viikko takana.... :')

Tällä hetkellä olo on yllättävän hyvä ja rauhallinen kaiken huomioon ottaen. Koko viikko on ollut niin täynnä kaikkea häslinkiä, että heti perjantaiaamuna minut iski kumoon kunnon stressimaha. Olen toki koko viikon ajan havainnoinut esimerkiksi sitä, että aina ruokailujen jälkeen minua on alkanut väsyttää todella paljon. Jotenkin olen kuitenkin kehitellyt kaikenlaisia muita syitä tuohon ja olen jättänyt yhdistämättä niitä siihen, mistä minulla on jo vuosien ajan karttunutta kokemusta: stressi ja sen vaikutus ruoansuolatuselimistööni. 

Varmat merkit siitä, että stressi on alkanut vaikuttaa ruoansulatukseeni:

✅ Väsymyspiikki aina ruokailujen jälkeen

✅ Maha ja etenkin ylämaha ovat selvästi tavallista enemmän täynnä nestettä

✅ Lievät krampin ylämahassa

✅ Väsymys hyvin nukuttujen yöunienkin jälkeen

✅ Ilmavaivat

✅ Refluksi

Ja se aivan viimeinen merkki:

✅ Maha turpoaa massiiviseksi, kivuliaaksi palloksi ja jopa hieman vaikeuttaa hengittämistä

Aiempien kokemusteni perusteella olen aina noiden ensimmäisten merkkien (väsymyspiikit ja vesiturvotus mahassa) ilmestyessä usein siirtynyt hetkeksi nestepitoisempaan ruokavalioon, mutta nyt en luonnollisesti ole tehnyt mitään muutoksia. Ja lopputulos on se, että esimerkiksi eilen illalla mietin jopa oikeasti päivystykseen lähtemistä. 

Huomenna tehdään siis lääkärin kanssa mahaystävällinen suunnitelma ensi viikon alkuun ja katsotaan, miten pitkään kehoni tarvitsee nestemäisempää ruokavaliota. Huomaan, että stressaan tällä hetkellä raskauden loppuvaiheita huomattavasti enemmän kuin H:n kanssa, joten suunnitelman on tarkoitus olla sellainen, että voin ottaa sen tarvittaessa käyttöön myöhemminkin. Eilen illalla en olisi selvinnyt ilman I:tä, joka laittoi ensiksi H:n nukkumaan ja tuli sitten sohvalle viereeni makaamaan ja laittoi meille televisiosta kunnon Daily Dose of Internet-maratonin, jotta sain jotain muuta ajateltavaa kuin kipeän vatsani. 

Joskus kymmenen jälkeen mahani alkoi rauhoittua ja pääsimme nukkumaan ja tänään olo on ollut hieman parempi, mutta refluksiaa on ollut jonkin verran pitkin päivää. Olen tänään tarkoituksella pitänyt päivän todella yksinkertaisena, jotta hermostoni on saanut levättyä ja uskon tämän osittain auttaneen siihen, että kroppa on rauhoittunut. Toivon, että ensi viikolla saisin tämän hallintaan ja voisin nauttia viikosta täysillä! Osa minusta on aivan kyllästynyt näihin fyysisiin ongelmiin, osa ymmärtää, että kehoni tekee parhaansa ja tämäkään ei ole mikään sellainen ongelma, johon en voisi vaikuttaa. 

Tästä taas siis uutta oppia matkaan mukaan ja eteenpäin!

Elämää 53 päivää ennen laskettua aikaa...

Kuva on omani

Jaahas, miten edellisestä päivityksestä on taas yhtäkkiä kolme viikkoa.... :') 

Aloitin kirjoittamaan postausta viikko sitten, mutta en koskaan saanut sitä valmiiksi, joten tässä nyt pieni tiivistelmä. Muutama viikko sitten sekä H että I olivat kipeinä ja vielä viime viikon alussa arki oli hieman tahmeaa tästä johtuen. Itse vältin kuumeen ja nuhan onneksi aivan kokonaan ja tämä muistutti minua siitä miten useasti olin yhdessä vaiheessa nuha-kuumeessa. Tänä vuonna en ole tammikuun jälkeen enää ollut kipeänä ja olen siitä todella kiitollinen! Tuntuu, että tämän osalta keho on palautunut takaisin siihen, missä joskus oltiin.

Olen viime aikoina kävellyt todella paljon ja ollut jotenkin hämmästynyt siitä, miten helppoa se on ollut. Pari viikkoa sitten kävelin jopa 12 kilometriä rauhalliseen tahtiin heti aamusta, mikä ei ehkä kuulosta paljolta, mutta tässä kohtaa raskautta ja Soulin ylös-alas vaeltelevalla maaperällä tuollainen kilometrimäärä yhteen putkeen on todellinen saavutus. Tämän viikon perjantaina kävin 9 kilometrin kävelyllä ja vaikka jalkapohjat tekivät loppumatkasta kuolemaa niin olo oli aivan mahtava!

Tuolloin perjantaina minua jopa hieman itketti, kun istuin viimeisellä lyhyellä tauollani ja katsoin taivasta ja siellä pehmeästi leijunneita pilviä. Tuntui hyvältä pystyä liikkumaan niin paljon ja nähdä mihin kehoni pystyy. Vaikka minulla oli kuulokkeet mukana, huomasin, että suurimman osan ajasta en edes halunnut kuunnella musiikkia vaan ainoastaan elämää ympärilläni. Tuulessa väriseviä lehtiä, lintuja ja kauempaa kaikuvia kaupungin ääniä. Minusta tuntui niin elossa olevalta tuon kävelyn aikana ja niin paljon kuin toivonkin, että T syntyy vasta lasketun ajan läheisyydessä, en silti malta odottaa sitä, että pääsen urheilemaan kantaen ihan vain omaa painoani. Tuon kävelyn aikana muistin taas sen, miten paljon iloa kunnon itsensä haastaminen liikkumalla tuo minulle ja miten paljon se myös auttaa minua keskittymään hetkessä olemiseen ja elämiseen.

Kävelyn lisäksi aloitin viime viikolla raskausajan pilateksen valmentajan kanssa ja se on myös tuonut uudenlaisen yhteyden omaan kehooni ja sen uskomattomiin kykyihin. Kun painoa tuli niin massiivisesti lisää jo ennen raskautta, huomasin, että luonnollinen haluni liikkua laski, mikä taas tekee oloni ahdistuneeksi ja tyytymättömäksi. Alan kokea vierautta kehoani kohtaan, en saa samanlaisia onnistumisia kuin mitä saan liikunnan aikana ja mm. nälkähormonini menevät aivan sekaisin enkä saa syömisestä samanlaista kylläisyyden tunneta kuin silloin, kun liikun kunnolla ja säännöllisesti. Tuosta sitten taas syntyy sykli, jossa tunnesyön ja kehoni kasvaa edelleen isommaksi, mikä laskee halua urheilla, mikä aiheuttaa liiallista syömistä ja ja.....

Kohta mennään taas....

Muutokset ruokavaliossa ovat helpottaneet oloa huomattavasti ja pahimmat allergiaoireet ovat ehdottomasti rauhoittuneet. En ole enää niin kovasti miettinyt ruokaa ja pystynyt syömään suurin piirtein intuitiivisesti, vaikka joitakin ylilyöntejä on toki tullut tehtyä. Olen silti iloinen, että olo alkaa tuntua niin paljon paremmalta! Viimeisen noin kuukauden ajan body batteryni on kuitenkin ollut poikkeuksellisen alhainen (20-30% normaalin 80-90% sijaan), mutta jollain ihmeellisellä tavalla tämä asia on korjaantunut viime viikon lopulla. Ehkä se on tuo liikunnan lisääminen, joka on tuonut rauhaa ja parantanut myöskin unen laatua. 

Mutta jotta kaikki ei olisi täydellistä niin levottomat jalat ja kuumat jalkapohjat vaivaavat osittain edelleen. Tänään aamupäivästä pohkeiden ja säärieni iho jopa kihelmöi ja kutisi aivan tajuttomasti ja luulin jo saaneeni jonkun allergisen kohtauksen. Kunnes otin sukat pois ja annoin jalkapohjien hengittää. Kas vain, kutina lakkasi hiljalleen kokonaan! Ongelma on kuitenkin ehdottomasti helpottanut siihen verrattuna millainen tilanne oli ennen ruokavalion muutoksia sekä rautalisän määrän nostamista ja nyt olen saanut muutamat tilanteet haltuun nopeasti niin, että olen vain laittanu kylmäpussin jalkapohjani vasten iltaisin. Koska ongelma ei vaivaa enää, kun käyn öisin vessassa, vaan koskee nimenomaan ensimmäistä nukahtamista, nuo pussit ovat todellinen pelastus!

Muun sekoilun lomassa olen lisäksi huomannut, että olen ilmeisesti oikeasti alkanut tuntea outoa eroahdistusta I:stä. Kirjoitin viime kuussa siitä, että olin päivän kotona yksin ja iltapäivällä minua alkoi ahdistaa se, että I ja H olivat poissa. Ajattelin tuolloin kuitenkin, että tämä liittyi vain yleisesti kodin hiljaisuuteen, sillä yleensä tämä paikka on niin täynnä ääniä ja elämää. Mutta tällä viikolla olen huomannut, että pelkästään se, että I menee toimistolle töihin edes puoleksi päiväksi, saattaa aiheuttaa minussa levottomuutta. Kun olemme H:n kanssa ulkona, olen iloinen ja oloni on normaali, mutta kun palaamme kotiin ja I ei olekaan siellä, minuun tuntuu avautuvan ammottava, musta kuilu, josta en saa otetta. Yhtäkkiä koti ei taaskaan tunnu kodilta ja tuntuu kuin siellä vaanisi jokin.

Ehkä tämä liittyy siihen, että laskettuun aikaan on enää niin vähän aikaa ja olen isompi kuin edellisellä kerralla, jolloin olo on hieman kömpelömpi. Toisaalta olen pärjännyt aivan hyvin kävelyitteni aikana, joten tämä olisi hieman ristiriitaista. Ehkä eroahdistus liittyy terveyshuoliin ja siihen, miten tiiviisti veriarvojani ja terveyttäni on vahdittu koko raskausajan, joten pelkään alitajuntaisesti jonkinlaisia komplikaatioita. En tiedä, mutta kaipa kaikenlaiset tuntemukset kuuluvat tähän prosessiin ja tuskin yksikään raskaus tulee olemaan samanlainen. 

Haluaisin edelleen niin kovasti saada tänne jotain sisältöä viikottain, edes jotain pientä, mutta olen edelleen ehkä vähän jumissa tämän kanssa. Blogin ulkoasunkin muokkaus on jäänyt viimeistelemättä... :') Täytyy ensi viikolla istua alas, pohdiskella ja suunnitella miten saada tänne muutakin sisältöä kuin näitä kerran kuukaudessa ulos pulpahtavia sekavia höpinöitä!