Väsymystä ja allergiaoireita

Rakkaat pojat ♡

Noh....... c': Viime viikko ei sittenkään mennyt niin kuin olin kuvitellut, sillä torstaina tuntui siltä, että maha suorastaan romahti yhtäkkiä päälle, ihan kuin T:n paino olisi kaksinkertaistunut yhdessä yössä. Hän alkoi selvästi myös liikkua alaspäin, mikä on aiheuttanut aika ajoin kovaa, säteilevää kipua. Olen ollut tuosta viime viikon torstaista lähtien todella väsynyt. Jopa niin väsynyt, että sunnuntaina I ja H lähtivät melkein koko päiväksi I:n vanhemmille, jotta sain vain levätä, mikä oli aluksi ihanaa, mutta joskus viiden aikoihin asunnon aavemaisuus alkoi ahdistaa. 

Kärvistelin hieman yli kuuteen asti vaellellen levottomana huoneesta toiseen. Lopulta katsoin kännykästäni videoita I:stä ja H:sta, jolloin totesin touhuni olevan sekopäistä ja soitin I:lle pyytäen heitä tulemaan kotiin. Kun ulko-ovi avautui ja sisään astui paljon puhetta, H:n innokkaita juoksuaskeleita ja I:n naurua, asuntomme muuttui taas kodiksi ja minuun laskeutui rauha.

Väsymyksen ja vauvan asennon muuttumisen lisäksi olen yhtäkkiä tullut herkäksi todella monille ruoka-aineille ja voiteille ja tiedän, että tämä(kin) on aivan tavallista viimeisellä kolmanneksella, mutta tämä vain tuskastuttaa niin paljon. 

Kävin tällä viikolla tiistaina verikokeissa ja kaikki muut tulokset näyttävät normaalilta paitsi, että rauta-arvot ovat jatkaneet huonontumista, samoin kolesteroli. Rautalisän annostusta nostettiin ja iho-ongelmien osalta katsotaan kosteusvoiteiden vaihtamista ja hetken aikaa eläinperäisten ruokien minimointia. Ei kokonaan poistamista, mutta minimointia ja korvaamista kasvipohjaisilla ruoka-aineilla, sillä olen havainnoinut etenkin ihon kutisemista ja kuumenemista maitotuotteiden ja kananmunan syönnin jälkeen. Rautalisän nosto saattaa vaikuttaa lisäksi myös levottomiin jalkoihin, jotka ovat tällä viikolla olleet aivan sie-tä-mät-tö-mät joka yö. Yleensä nuo ongelmat ovat loppuneet kunhan vain olen nukahtanut ja loppuyöstä herätessä en ole tuntenut enää tuota ongelmaa. Mutta nyt kihelmöinti ja jalkapohjien kuumuus piinaa aamuun asti.

Olen itkenyt paljon ja tuntuu absurdilta, että vielä vähän aikaa sitten olin niin itsevarma ja onnellinen. Liihotin kesämekossani ja minusta tuntui terveeltä, kauniilta ja elinvoimaiselta. Ja nyt olen jähmeä, levoton, väsynyt ja nukkunut viisi tuntia yössä vähintään kahdessa erässä, yleensä neljässä. Muutama yö sitten hyörin ja pyörin sängyssä ja juuri, kun olin nukahtamassa, H tuli itkien makuhuoneeseemme, koska oli nähnyt painajaista. I lähti varmasti enemmän kuin mielellään nukkumaan H:n viereen loppuyöksi. 

Mielialani on vaihdellut todella paljon. Keskiviikko- ja torstai-iltana olen itkenyt tuntien ajan I:n sylissä ja hän on yrittänyt lohduttaa minua parhaansa mukaan, mutta en vain jotenkin saanut kiinni yhtään minkäänlaisista lohdun palasista. Eilen taas heräsin huonoista yöunista huolimatta iloisena, nautin kahdenkeskeisestä ajasta I:n kanssa ennen kuin H heräsi, kävin pitkällä, lähes kahden tunnin kävelyllä ja tunsin kuplivaa onnea koko päivän. Ehkä se, mitä tästä kaikesta voikin ottaa opiksi, on elää vain päivä kerrallaan, sillä selvästi en tiedä mitä huomenna tapahtuu. Ja nyt, toisin kuin aiemmin, teen oikeasti sovitut ruokavaliomuutokset ravitsemusterapeutin ohjeiden mukaisesti, jos se auttaisi edes vähän. 

En halua tuntea oloani näin kamalaksi koko loppuraskauden ajan, vaan haluan nauttia tästä niin erityisestä ajanjaksosta. Enkä halua enää koskaan olla niin epäterve kuin mitä olin tämän raskauden alkaessa - niin loputtoman kiitollinen kuin edelleen olenkin siitä, että saimme tämän pienen ihmeen osaksi elämäämme! Ehkä osa tällä viikolla purkautuneesta itkusta onkin tullut siitä, että en anna itseni olla esimerkiksi ärsyyntynyt T:n mellakoinnista mahassani, kun yritän nukkua, sillä tiedän, että olen todella etuoikeutettu, kun saan kokea tämän kaiken. 

Seuraamani tubettaja, ihana Hannah Alonzo päivitti muutama kuukausi sitten, että heidän perheensä hartaasti odottama tyttövauva menehtyi 21 raskausviikolla eikä syytä tiedetä vieläkään. Kyseessä oli heille jo toinen keskenmeno 7 kuukauden sisään. Tuota kautta päädyin lukemaan niin naisten kuin miestenkin kokemuksia siitä, miltä tuntuu menettää vauva niin pitkällä raskautta ja edelleen pelkkä ajatuskin kaikista niistä kokemuksista saa minut itkemään. En voi edes kuvitella... En halua kuvitella.

Niinpä kestän jokaisen potkun ja inhottavan asennon. Vaikka en nukkuisi ollenkaan, olen kiitollinen jokaisesta T:n liikahduksesta. Jokaisesta hänen hikastaan, jotka tunnen ja jotka saavat minut jostain syystä aina nauramaan. Loppujen lopuksi kaikki tässäkin tekstissä valittamani on yhden tekevää, vaikka tiedänkin, että jos olisin ollut terveempi tämän vuoden alussa niin raskaus olisi varmasti ollut monella tapaa helpompi. On kuitenkin täysin inhimillistä tuntea laajaa skaalaa ristiriitaisiakin tunteita eikä se tarkoita sitä, ettenkö voisi silti olla kiitollinen T:stä. Ihan yhtä lailla kuin pitkän työpäivän jälkeen kotiin raahautuva I ei kadu H:ta, vaikka juuri sillä hetkellä hän haluaisikin ennen kaikkea vain käydä suihkussa, syödä ja kaatua sänkyyn.

Sekava postaussotku, mutta tällä hetkellä niin on sekava kirjoittajakin. c': Pienin askelin eteenpäin ja toivon, että löydän jonkun helpotuksen fyysisiin oireisiini!

Energinen alku viikolle

Miten itkinkään keväällä raskausarpiani ja nyt ne vain saavat minut hymyilemään :')

Kävimme eilen ottamassa perinteiset masukuvat ja havahduin siihen miten outo käsite aika on. Sillä mihin ihmeeseen nämä pari vuotta ovat vain singahtaneet sellaisessa ajan mitassa, joka tuntuu kuukausilta, ei vuosilta!? Eilen nukuin iltapäiväunet H niin tiukasti sylissäni kuin mahdollista ja mietin sitä miten ihan vasta pieni hetki sitten se oli hän, jonka liikkeitä ihmettelin mahassani. 

Tuo tunne oli outo. Aivan kuin hetken aikaa se pieni, joka sisälläni liikkuu juuri nyt, olisi jotain vierasta ja ylimääräistä, koska meillähän on jo H. Ehkä joskus lakkaan tuntemasta näitä kaikkia outoja, yllättäen pulpahtavia tuntemuksia. Ehkä se ei lopu koskaan ja jokainen raskaus tuo tullessaan uudenlaisia outouksia. Se jää nähtäväksi....

Joka tapauksessa laskettuun aikaan on enää vajaa 90 päivää ja se pyörii tällä hetkellä useasti mielessäni etenkin iltaisin juuri, kun olen nukahtamassa. Mielessä seikkailee listoja ja pelkoja, toiveita siitä, että tälläkin kertaa kaikki menisi hyvin... Jotenkin olen kuitenkin tämän vuoden loppukeväästä oppinut työntämään tällaiset sotkut pois päästäni ja nukahtamaan. En tiedä miksi juuri nyt, mutta pelkkä lause "mietin tuota huomenna" auttaa karkottamaan ajatukset, jotka estävät unen tulemisen ja nukahdan tuon jälkeen ongelmitta.

Tällä hetkellä olo on energinen ja tuntuu siltä, että viikonlopun kävelyt ja sunnuntain pääasiallinen lepopäivä ovat nostaneet energiatasojani hurjasti! Salitreenien jälkeen olen ollut todella väsynyt, mutta nyt kahden pitkän kävelyn, puolikkaan lepopäivän ja eilisen tunnin kävelyn jäljiltä olo on energinen, uskomattoman vähän turvonnut ja jotenkin todella rauhallinen ja onnellinen. 

En tehnyt eilen maailman terveellisintä ruokaa, vaan kasvispestopastaa nonnan tyyliin, koska jotenkin huomasin vain kaipaavani Italiaa ja sitä, että saan tehdä kaiken alusta alkaen enkä vain ostaa valmispurnukoita. Mutta joka tapauksessa, edes tuo ei turvottanut minua täksi aamuksi! Eilen kävin siis tunnin ja tänään puolentoista tunnin kävelyllä ja epäilenkin, että tämä on varmaankin se loppuraskauden urheilulaji, vaikka valitankin aina siitä, että käveleminen ei ole riittävää urheilua minulle. :') Mutta nyt minulla ei ole muuta kehotavoitetta kuin se, että tämä keho on vielä hetken aikaa paras mahdollinen koti T:lle. 

Aamupalaksi olen tänään ja eilen syönyt tuorepuuroa, johon olen sekoittanut kaurahiutaleiden lisäksi mantelimaitoa, vähän kreikkalaista jugurttia ja päälle marjoja ja maapähkinävoita. Lounas on ollut tofua, riisiä ja kasviksia, välipalaksi iso hedelmäsalaatti ja soijamaitoa ja päivälliseksi valmistamaani pestopastaa. Iltaisin olen ottanut kiltisti magnesiumini ja venytellyt. Se, mitä haluaisin vielä ehtiä, olisi istua yksin rauhassa alas edes kahdeksi minuutiksi ja vain istua kaikessa siinä, mitä sinä päivänä tapahtui, mistä kaikesta olen kiitollinen ja mitä odotan huomiselta.

Ehkä tässä oli taas riittävästi hieman kuulumisia. Yritän tosiaan tällä hetkellä kirjoittaa tänne paljon pienemmällä kynnyksellä kuin aiemmin, joten tekstien sisältö ei tällä hetkellä ole mitään maailman upeinta. Mutta enköhän hiljalleen löydä jonkinlaista rytmiä tähän! Ihanaa viikon alkua kaikille! :)

Hetkessä olemisen ihanuus

Kuva on omani

Viikonloppu ei ollut ehkä ihan tervein mahdollinen eilisen ruokailuiden osalta, mutta voi miten minusta tuntuukaan siltä, että olen vihdoinkin kunnolla elossa! Eli sekä perjantaina että eilen olen kävellyt peräti lähes neljä tuntia päivässä ja perjantaina jopa kokeilin pitkästä aikaa käydä polkuvaelluksella I:n siskon kanssa sen sijaan, että olisin vain tyytynyt aamukävelyyni. 

Toissapäivä tosin yritti lähteä liikkeelle farssina: olin heti aamusta turvonnut ja kiukkuinen, väsynyt ja jotenkin stressaantunut aivan kaikesta. Kuitenkin siinä vaiheessa, kun pääsimme I:n siskon kanssa matkaan, oloni alkoi helpottua ja vaikka ajoittain minun pitikin pysähtyä hetkeksi lepäämään 27 viikkoisen pallomahani kanssa niin meidän lähes kolmen tunnin kävelymme sujui silti uskomattoman hyvin. Suoraan sanottuna en ollut varma millainen kuntoni olisi, mutta helpotuksekseni sain huomata, että vaikka kuntoni ei missään nimessä ole niin hyvä kuin joskus aiemmin, pärjäsin silti todella hyvin!

Tästä intoutuneena kävimmekin sitten eilen koko perheenä tekemässä pitkän kävelyn ja nautimme lauantaista ilman kiirettä mihinkään. Illemmalla veimme H:n isovanhemmilleen ja lähdimme I:n kanssa ulos syömään ystäväpariskuntamme kanssa. Tämä oli se kohta, missä ruokailuni otti epäterveellisen suunnan, mutta suoraan sanottuna juuri nyt sillä ei edes ole väliä, sillä olen vain niin kiitollinen kaikista niistä ihmisistä, jotka ovat osa elämääni. 

Kaikista niistä ihanista pienistä pysähdyksen hetkistä, jotka sain jakaa I:n siskon kanssa, lintujen äänistä, perhosista, tuulen heiluttamista lehdistä, jutustelusta, yhdessä mahat kipeinä nauramisesta, eväiden syömisestä keskellä vehreää metsää... Kotona odottavista rakkaista miehistäni, jotka ottavat minut aina vastaan pusuin ja halauksin, eilisen ihanasta perhepäivästä ja ystävistä, joiden kanssa saimme jakaa parisuhteista ja perhearjesta. Kaikesta siitä rakkaudesta, jota olen saanut tänä viikonloppuna vastaanottaa ja antaa. Uusista, ihanista muistoista, joita olen saanut luoda.

Tänään jalkani ovat olleet muussia ja magnesium on paras ystäväni, mutta samalla minusta tuntuu mahtavalta, sillä siitä on niin pitkä aika, kun liikunta on kunnolla tuntunut seuraavana päivänä! Lisäksi huolimatta siitä, että olin liikkeessä, osasin jotenkin heittäytyä hetkessä elämiseen aivan täydellisesti. Viime aikoina voin sanoa pääni olleen niin täynnä kaikenlaisia listoja enkä ole ehtinyt järjestellä kodin tiettyjä nurkkia ja kaappeja niin paljon kuin olisin halunnut, mikä on ärsyttänyt ja stressannut, mutta tänä viikonloppuna olen oikeasti vain ollut ja elänyt. 

Kyllä, nuo asiat täytyy ottaa työn alle ensi viikolla, mutta sen ehtii silloin! Tänä viikonloppuna tärkeintä oli antaa elämän viedä minua tavallisesta poikkeavaan suuntaan ja olla stressaamatta turhista. Ensi viikolle minulla ei ole vielä suunnitelmaa ruokailujen ja liikunnan osalta, mutta eiköhän sekin pian muotoudu. Pala Italiaa tuntuu kulkevan mukanani juuri nyt, se ihana dolce far niente, tekemättömyyden ja hetkessä olemisen ihanuus.

Miten saada kipinä takaisin bloggailuun?

Kuva on netistä

Tämä viikko ei sitten alkanutkaan niin kuin olisin toivonut..... :') Maanantaihin heräsin jo lähtökohtaisesti ärtyneenä eikä mielialaani helpottanut se, että enemmän ja vähemmän kaikki tuntui menneen pieleen tuon päivän aikana. Illalla sitten taas kun muuten kaikki oli hyvin, huomasin olevani todella, siis todella surullinen ja jopa itkin jonkun aikaa. Se olikin todella rentouttava iltameditaatio!

Eilen onneksi tuntui jo aivan normaalilta vaikkakin minun on tehnyt aaltoilevasti mieli syödä vaikka ja mitä epäterveellistä ja tämä ärsyttää. Mutta hiljalleen kohti sitä, että suolistoni ei enää lähetä aivoilleni signaaleita juustoista ja punaisesta lihasta, vaan pääsen kiinni järkevämpään ja monipuolisempaan ruokailuun! Tavoitteeni ei kuitenkaan edelleenkään ole palata kokonaan vegaaniksi, vaan koostaa viikkoni vegaani-, kasvis- ja eläinpäivistä kahta ensimmäistä tietenkin painottaen.

Joka tapauksessa, olen pyöritellyt jo pitkään päässäni sitä harmia, etten jotenkin saa tänne enää postauksia samalla tavalla kuin joskus. Kyllä, arkeni on huomattavasti kiireisempää nyt, mutta oikeasti suurimmat kompastuskivet ovat päässäni. Aiemmin kirjoitin tämän päivän tai viikon hetkistä, en mitään akateemista esseetä siitä, miten noihin hetkiin liittyy sata ja yksi kerrostumaa eri elinvuosiltani. Tuntuu siltä, että olen itse tehnyt elämästäni niin monikerroksisen, että jokainen pienikin lause tarvitsee kaverikseen ison määrän kontekstia.

Ehkä olen seurannut liikaa somecancelointeja, koska minusta tuntuu myös, että sanoissani ei saa olla minkäänlaisia ristiriitaisuuksia, joita en itse tuo esiin ja selitä. Aivan kuin ihminen ei voisi muuttua vuosien aikana ja todeta, että joku asia, josta vannoi, että "ei ikinä", tuokin elämään paljon väriä ja iloa (case: minusta ei koskaan pitänyt tulla äitiä ja silti noin kolmen kuukauden päästä olen kahden lapsen äiti enkä voisi olla siitä kiitollisempi!). 

Myönnän myös, että äitiys ja ikä ovat asiat, jotka laittavat minut sensuroimaan itseäni ehkä kaikista eniten. Saatan ohittaa monet tunteeni ja ajatukseni vain siksi, koska ne eivät sovi nykyiseen roolitukseeni. Ihan kuin kukaan vanhempi olisi koskaan ollut täysin valmis kaikkeen ja olisi lopettanut kasvamasta kuin suurena puuna lapsien myötä. Kyllä, sinä muutut ja niin kuuluukin muuttua. Mutta ei, sinun ei pitäisi kokea painetta siitä, että sinun täytyy olla "valmis" ja että kaikki asiasi täytyy olla aivan 100%:sesti järjestyksessä ja hoidossa!

En usko, että tekstejä lukiessa te huomaatte minussa niin suurta muutosta, en tiedä, mutta huomaan itse eron siinä miltä kirjoittamisen aloittaminen tuntuu ja etenkin kuinka kauan yhden postauksen tekemiseen kuluu aikaa. Jo pidemmän aikaa olen hilloamalla hillonnut ja marinoinut tapahtuneita asioita ja sitten käyttänyt neljä tuntia siihen, että puran sitä kaikkea auki mahdollisimman järjestelmälliseen ja organisoituun muotoon. Ja totta kai, tällaisia spektaakkeleita on ollut aivan blogin alusta lähtien, mutta viimeisten vuosien ajan tuntuu siltä, että en ole muunlaisia postauksia kirjoittanutkaan. 

Se tunne, mikä minulla on, on, että aiemmin dokumentoin päiviäni ja hetkiäni. Nykyään dokumentoin todella syviä ajatuksia, analyyseja ja minulla täytyy olla jokin teema tai suurempi ajatus, jotta edes aloitan kirjoittamaan. Aivan kuin en vain voisi dokumentoida ihan tavallisia hetkiä vetämättä niistä mitään sen syvempiä analyyseja. Menen koherenttius edellä sen sijaan, että tekstini olisivat vain yksinkertaisesti havaintoja ja sen hetken tuntemuksia, joista ei tarvitse vetää mitään pitkän linjan jatkumoa. Ja hassua tässä on se, että kun katson sitä, miten operoin läppärini ulkopuolella, mitä vähemmän ylianalisoin ja ajattelen liikaa "oikeassa elämässäni", sitä enemmän analysoin kaikkea jostain syystä täällä blogin puolella. 

En tiedä vielä miten ajattelin lähteä purkamaan tätä ongelmaa, mutta tämä teksti yksistään on jo iso edistysaskel, sillä ajatukseni oli ensin olla kirjoittamatta tätä ennen kuin tiedän mitä teen seuraavaksi. Aijai, Minni, tuo juuri on se, mikä sinua ärsyttää ja harmittaa! :D Joten nyt päätin vetäistä niin sanotusti korkin irti ja antaa kuplivan virrata tähän tekstiin juuri sellaisena kuin se nyt sattuu tänään tässä hetkessä tulemaan ulos. 

Kuten blogin nimen vaihtuminen osoittaa, en voi millään tavalla oikeuttaa sitä, että tavoittelisin hampaat irvessä vakavaa ortoreksiaa - en oikeasti, vilpittömästi voi. Mutta minun täytyisi myös jotenkin antaa itseni olla sensuroimaton minä. Sellainen minä, joka ei vielä tiedä kaikkea ja kokeilee samalla asioista kirjoittaen ja niitä dokumentoiden. Puhtaasta ravinnosta, urheilusta ja terveydestä dokumentoiminen on ehdottomasti se, mitä haluaisin tehdä, mutta minun täytyy löytää siihen uusi tapa kaikkien niiden kunnon sh-vuosien aikana opittujen sijaan. 

Ja minun täytyy lopettaa ajattelemasta, että esimerkiksi epävarmuus terveydestäni tai epäonnistunut ateriasuunnitelma tekee minusta huonon äidin. Herranjumala, se kaikki mitä olet tänne jo jakanut yksistään kertoo, että et todellakaan ole täydellinen, mutta siitä huolimatta olet hoitanut työsi äitinä niin hyvin kuin olet pystynyt! En tiedä, katsotaan miten lähden etenemään. Yksi asia, jolla rikon taas tutun kaavani on se, että jätän tämän tekstin lopun roikkumaan. Se turhauttaa minua, mutta aina ei vain ole lopullisia vastauksia eikä se saa estää minua jakamasta!

Tasapainon etsimistä uudelleen

Kuva on omani

Sateiseen Souliin palattu auringon keskeltä ja tuntuu, että koko perhe on hieman masentunut tästä muutoksesta. Pohdimme aivan tosissamme I:n kanssa, että jäisimmekin Toscanaan esimerkiksi vuodeksi nyt, kun H on vielä niin pieni, että hän ei ole sidottu kiinni esimerkiksi kouluun. Mutta synnytys Italiassa ei vain jotenkin tunnu yhtä turvalliselta ja vaivattomalta kuin Etelä-Koreassa, jossa terveydenhuolto on jotain aivan uskomatonta! Lisäksi ajatus siitä, että könyäisin pikkukivistä tehdyillä, todella jyrkästi viettävillä pienillä kaduilla viimeisilläni raskaana tuntui pelottavalta. Joten täällä olemme.

Ja hyvä niin, sillä kävin eilen lauantaina verikokeissa ja harmitus on taas suuri... Niin sitä vain haluaa ajatella, että asiat olisivat nyt jotenkin eri tavalla, mutta eivät ne ole: minun kehoni reagoi edelleen todella herkästi sellaisiin ruoka-aineisiin, jotka eivät aiheuta monelle minkäänlaisia heilahduksia verikokeiden tuloksissa. Päinvastoin, saattavat jopa parantaa niitä.

Sen sijaan omani...

• Painoni (nyt 77,4 kg) on noussut hieman liikaa suhteessa vauvan kokoon eli kuukausi Italiassa on nostanut painoani enemmän kuin sen olisi pitänyt
• Kokonaiskolesterolini nousi noin viikolla 12 7.2 mmol/L:iin, mikä oli normaali raskauden aikainen nousu. Nyt 26 viikolla kuitenkin arvoni on noussut 7.9 mmol/L:iin eli ei hyvä
• Hyvä kolesteroli on pysynyt samana, huono noussut 4.3 mmol/L → 4.9 mmol/L
• Triglyseridit ovat nousseet 1.9 → 2.3 mmol/L
• Ferritiini ei ole jatkanut nousua niin kuin sen olisi pitänyt; tästä lisää alempana
• Hemoglobiini on laskenut hieman; tästäkin lisää alempana

Loppujen lopuksi söin Toscanassa enemmän punaista lihaa sekä juustoja kuin Soulissa, koska... Noh, when in Italy! Ja tässä taas todisteita kaikille sokeasti eläinperäisiä ruokia rummuttaville: ferritiinini ei ole jatkanut nousua sen takia, että olen syönyt maitotuotteita samaan aikaan kuin rautaa sisältäviä ruokia ja hemoglobiini on laskenut sen takia, että rauta-arvot eivät ole parantuneet. Lääkärini huomautti myös, että salitreenien pysähtyminen Toscanassa olon ajaksi on luultavasti myös osaltaan vaikuttanut verikokeiden tuloksiin ja painooni.

Lääkärin soiton jälkeen myönnän möksähtäneeni aivan totaalisesti. Olin ottanut kuvat "mitä söin päivässä, raskaana Italiassa edition"-postaukseenkin, mutta en todellakaan kehtaa postata niitä tänne. "Mitä söin päivässä matkalla terveyteni pilaamiseen", juupa juu. Tämä tuntuu iskulta vasten kasvoja, sillä niin kuin aikaisemminkin, juuri silloin, kun olen muuten terve ja onnellinen, verikokeeni alkavat oireilla. Nousukiito rysähtää siinä kohtaa, kun annan itselleni vapauden syödä laajemmalla skaalalla kuin koskaan, saan ahmimisen lopetettua ja syön tasaisesti pitkin päivää.

Ehkä sitten tosiaan luontaisesti ohjaudun epäterveellisten ruoka-aineiden pariin silloinkin, kun syön näennäisen terveellisesti ja tavallisesti. Lääkäri totta kai huomautti, että tämä ei todellakaan ole mikään vaarallinen tilanne, muut veriarvoni ovat aivan tavalliset ja vauva on terve ja kehittyy hyvää vauhtia. Tämä kaikki on niin paljon enemmän kuin mistä lähdin liikkeelle tammikuussa, mutta tämä on myös kohta, jossa minun täytyy lähteä toiseen suuntaan.

Olenko turhautunut ja pettynyt? Todellakin. Hävettääkö minua edellinen porinani siitä, miten olen nyt niiiiiiiiin paljon terveempi kuin koskaan aiemmin samaan aikaan, kun olen kokkaillut entistä huonompia veriarvoja? JEP. Onko minun pakko vain jatkaa eteenpäin? Kyllä. Tästä lähtee siis matka uuteen nousuun ja tällä kertaa haluaisin dokumentoida sen tänne. Minun piti tänään aamulla käydä rauhallisella juoksulenkillä, mutta nukuin verikokeitten tulosten takia niin huonosti, että lenkki jäi välistä. 

Ensi viikoksi tarvitsen siis paluun arkeen ja sitä myötä myös paluun mahdollisimman lihattomaan ja maidottomaan ruokavalioon niin kuin olin ennen Toscanassa oleilua. Tiedän, että elämä ei ole lineaarinen viiva ilman harhailua ja epätoivoisia hetkiä, mutta olin silti toivonut, että vihdoinkin minä voisin olla se menestystarina. Ehkä minusta vielä se tuleekin...

ps. Toivon, että blogin uudelleen ohjautuminen toimii normaalisti! Olen kokeillut sitä vain Androidilla ja Windowsilla monella eri selaimella, mutta jos uudelleen ohjaus ei onnistunut, niin toivoisin, että jättäisit kommentin niin voin yrittää korjata asian! :)