Elämää 53 päivää ennen laskettua aikaa...

Kuva on omani

Jaahas, miten edellisestä päivityksestä on taas yhtäkkiä kolme viikkoa.... :') 

Aloitin kirjoittamaan postausta viikko sitten, mutta en koskaan saanut sitä valmiiksi, joten tässä nyt pieni tiivistelmä. Muutama viikko sitten sekä H että I olivat kipeinä ja vielä viime viikon alussa arki oli hieman tahmeaa tästä johtuen. Itse vältin kuumeen ja nuhan onneksi aivan kokonaan ja tämä muistutti minua siitä miten useasti olin yhdessä vaiheessa nuha-kuumeessa. Tänä vuonna en ole tammikuun jälkeen enää ollut kipeänä ja olen siitä todella kiitollinen! Tuntuu, että tämän osalta keho on palautunut takaisin siihen, missä joskus oltiin.

Olen viime aikoina kävellyt todella paljon ja ollut jotenkin hämmästynyt siitä, miten helppoa se on ollut. Pari viikkoa sitten kävelin jopa 12 kilometriä rauhalliseen tahtiin heti aamusta, mikä ei ehkä kuulosta paljolta, mutta tässä kohtaa raskautta ja Soulin ylös-alas vaeltelevalla maaperällä tuollainen kilometrimäärä yhteen putkeen on todellinen saavutus. Tämän viikon perjantaina kävin 9 kilometrin kävelyllä ja vaikka jalkapohjat tekivät loppumatkasta kuolemaa niin olo oli aivan mahtava!

Tuolloin perjantaina minua jopa hieman itketti, kun istuin viimeisellä lyhyellä tauollani ja katsoin taivasta ja siellä pehmeästi leijunneita pilviä. Tuntui hyvältä pystyä liikkumaan niin paljon ja nähdä mihin kehoni pystyy. Vaikka minulla oli kuulokkeet mukana, huomasin, että suurimman osan ajasta en edes halunnut kuunnella musiikkia vaan ainoastaan elämää ympärilläni. Tuulessa väriseviä lehtiä, lintuja ja kauempaa kaikuvia kaupungin ääniä. Minusta tuntui niin elossa olevalta tuon kävelyn aikana ja niin paljon kuin toivonkin, että T syntyy vasta lasketun ajan läheisyydessä, en silti malta odottaa sitä, että pääsen urheilemaan kantaen ihan vain omaa painoani. Tuon kävelyn aikana muistin taas sen, miten paljon iloa kunnon itsensä haastaminen liikkumalla tuo minulle ja miten paljon se myös auttaa minua keskittymään hetkessä olemiseen ja elämiseen.

Kävelyn lisäksi aloitin viime viikolla raskausajan pilateksen valmentajan kanssa ja se on myös tuonut uudenlaisen yhteyden omaan kehooni ja sen uskomattomiin kykyihin. Kun painoa tuli niin massiivisesti lisää jo ennen raskautta, huomasin, että luonnollinen haluni liikkua laski, mikä taas tekee oloni ahdistuneeksi ja tyytymättömäksi. Alan kokea vierautta kehoani kohtaan, en saa samanlaisia onnistumisia kuin mitä saan liikunnan aikana ja mm. nälkähormonini menevät aivan sekaisin enkä saa syömisestä samanlaista kylläisyyden tunneta kuin silloin, kun liikun kunnolla ja säännöllisesti. Tuosta sitten taas syntyy sykli, jossa tunnesyön ja kehoni kasvaa edelleen isommaksi, mikä laskee halua urheilla, mikä aiheuttaa liiallista syömistä ja ja.....

Kohta mennään taas....

Muutokset ruokavaliossa ovat helpottaneet oloa huomattavasti ja pahimmat allergiaoireet ovat ehdottomasti rauhoittuneet. En ole enää niin kovasti miettinyt ruokaa ja pystynyt syömään suurin piirtein intuitiivisesti, vaikka joitakin ylilyöntejä on toki tullut tehtyä. Olen silti iloinen, että olo alkaa tuntua niin paljon paremmalta! Viimeisen noin kuukauden ajan body batteryni on kuitenkin ollut poikkeuksellisen alhainen (20-30% normaalin 80-90% sijaan), mutta jollain ihmeellisellä tavalla tämä asia on korjaantunut viime viikon lopulla. Ehkä se on tuo liikunnan lisääminen, joka on tuonut rauhaa ja parantanut myöskin unen laatua. 

Mutta jotta kaikki ei olisi täydellistä niin levottomat jalat ja kuumat jalkapohjat vaivaavat osittain edelleen. Tänään aamupäivästä pohkeiden ja säärieni iho jopa kihelmöi ja kutisi aivan tajuttomasti ja luulin jo saaneeni jonkun allergisen kohtauksen. Kunnes otin sukat pois ja annoin jalkapohjien hengittää. Kas vain, kutina lakkasi hiljalleen kokonaan! Ongelma on kuitenkin ehdottomasti helpottanut siihen verrattuna millainen tilanne oli ennen ruokavalion muutoksia sekä rautalisän määrän nostamista ja nyt olen saanut muutamat tilanteet haltuun nopeasti niin, että olen vain laittanu kylmäpussin jalkapohjani vasten iltaisin. Koska ongelma ei vaivaa enää, kun käyn öisin vessassa, vaan koskee nimenomaan ensimmäistä nukahtamista, nuo pussit ovat todellinen pelastus!

Muun sekoilun lomassa olen lisäksi huomannut, että olen ilmeisesti oikeasti alkanut tuntea outoa eroahdistusta I:stä. Kirjoitin viime kuussa siitä, että olin päivän kotona yksin ja iltapäivällä minua alkoi ahdistaa se, että I ja H olivat poissa. Ajattelin tuolloin kuitenkin, että tämä liittyi vain yleisesti kodin hiljaisuuteen, sillä yleensä tämä paikka on niin täynnä ääniä ja elämää. Mutta tällä viikolla olen huomannut, että pelkästään se, että I menee toimistolle töihin edes puoleksi päiväksi, saattaa aiheuttaa minussa levottomuutta. Kun olemme H:n kanssa ulkona, olen iloinen ja oloni on normaali, mutta kun palaamme kotiin ja I ei olekaan siellä, minuun tuntuu avautuvan ammottava, musta kuilu, josta en saa otetta. Yhtäkkiä koti ei taaskaan tunnu kodilta ja tuntuu kuin siellä vaanisi jokin.

Ehkä tämä liittyy siihen, että laskettuun aikaan on enää niin vähän aikaa ja olen isompi kuin edellisellä kerralla, jolloin olo on hieman kömpelömpi. Toisaalta olen pärjännyt aivan hyvin kävelyitteni aikana, joten tämä olisi hieman ristiriitaista. Ehkä eroahdistus liittyy terveyshuoliin ja siihen, miten tiiviisti veriarvojani ja terveyttäni on vahdittu koko raskausajan, joten pelkään alitajuntaisesti jonkinlaisia komplikaatioita. En tiedä, mutta kaipa kaikenlaiset tuntemukset kuuluvat tähän prosessiin ja tuskin yksikään raskaus tulee olemaan samanlainen. 

Haluaisin edelleen niin kovasti saada tänne jotain sisältöä viikottain, edes jotain pientä, mutta olen edelleen ehkä vähän jumissa tämän kanssa. Blogin ulkoasunkin muokkaus on jäänyt viimeistelemättä... :') Täytyy ensi viikolla istua alas, pohdiskella ja suunnitella miten saada tänne muutakin sisältöä kuin näitä kerran kuukaudessa ulos pulpahtavia sekavia höpinöitä!