Elämää huhtikuusta tähän asti

Kuva on omani

Taas aika klassisen "kerran ikuisuudessa" päivityksen... :') Olen aloittanut kirjoittamaan tätä tekstiä jo toukokuun alussa, mutta tässä sitä silti ollaan...

Raskaus on edennyt hyvin, poikavauva on terve ja omakin terveyteni on jatkanut parantumista huolimatta siitä, että olo oli aluksi oikeasti todella paljon vaihtelevampi kuin H:ta odottaessani. Väsymyksen lisäksi raskauden ensimmäisten kuukausien aikana tuntui siltä, että reiteni räjähtäisivät, koska ne olivat niin suuret. Aiempi mässäily ja raskaus olivat yhtäkkiä turvottaneet minut massiiviseksi ja myönnän, että en tuntenut oloani yhtä kauniiksi kuin ensimmäisen raskauden aikana. Lisäksi elämäni ensimmäistä kertaa minulla on oikeasti kehossani kunnon raskausarpia, jotka herättivät aluksi todella ristiriitaisia tunteita.

Huhtikuussa liikutin sormeani aran, taas uuden arven päällä ja aloin itkeä. Makuuhuoneeseen palatessani I näki, että olin itkenyt ja veti minut huolissaan syliinsä. Hän oli niin pohjattoman ylpeä kasvavasta perheestämme, mutta itse taas olin etenkin yksin jäätyäni usein tippunut jonnekin todella tahmeaan ja turhauttavaan paikkaan, jossa kehoni näytti veriseltä kauhuelokuvalta jonkin kauniin ja pehmeän sijaan. Tuossa tilanteessa itkin sitä, mikä oli raskauden alkuaikoina mielessäni aivan liian usein: olin toivonut olevani niin paljon erilaisempi toisen raskauden aikana. Minulla piti olla kaikki hallussa. Minun piti olla hoikka ja itsevarma. Kaunis. Sädehtivä. Mutta en ollut mitään tuosta kaikesta ja se suretti. Joka paikkaan sattui ja kaikkialla kehossani oli kaikkea liikaa.

I siirsi hiuksia kasvojeni edestä, katsoi minua hetken pehmeästi ja sanoi sitten olevansa onnellinen ja jopa helpottunut, että olen juuri nyt juuri sellainen kuin olen. Tuossa hetkessä nuo sanat eivät tuoneet minkäänlaista helpotusta ja enemmänkin ne vain ärsyttivät minua, mutta ne jäivät itämään mieleeni. Ja viime kuussa jokin alkoi hiljalleen muuttua. Tällä hetkellä voinkin sanoa olevani onnellisempi ja itsevarmempi kuin koskaan ikinä aikaisemmin.

Kuva on omani

Juhlimme toukokuun puolivälissä I:n ja minun kolmatta hääpäivää, tämän kuun alussa juhlimme rakkaan H:n kaksivuotissyntymäpäivää ja sen jälkeen lensimme Toscanaan, jossa majailemme heinäkuun alkuviikolle asti. Kerroimme H:lle vauvasta hääpäivämme tienoilla, sillä hän oli ottanut tavaksi jatkuvasti huomautella siitä, että äiti on lihonnut (ei ihan näillä sanoilla, mutta viesti oli selvä). :') Kun kerroimme vauvasta, alkuun H ei oikein reagoinut ja näytti lähinnä mietteliäältä. Sittemmin hänessä on vuorotellut suuri innostus ja kiukkuna oletettavasti purkautuva pelko siitä, että hän jää vaille rakkautta ja huomiota, kun perheeseen tulee toinen lapsi.

H on ollut innokkaana mukana ultraäänikäynneillä ja ihmetellyt vauvan liikkeitä. Hän on myös jo miettinyt miten hänen huoneensa voisi järjestellä niin, että pikkuveli mahtuu nukkumaan ja leikkimään. Olen katsonut liikuttuneena, kun H on järjestellyt innokkaana huonettaan ja näyttänyt tomerana mihin isin täytyy siirtää painavat huonekalut, jotta huone on täydellinen. Ja sitten puoli tuntia tästä eteenpäin hän on saattanut työntää sekä minut että I:n pois luotaan ja vauva on tyhmä ja me olemme tyhmiä. Mutta samanlaista kaksivuotiaan dramatiikkaa löytyy myös esimerkiksi siitä, minkä muotoisia bataatin paloja hänelle syötetään ja onko ne leikannut isi vai äiti. Yhtenä päivänä tuo kelpaa, toisena ainoastaan tämä. 

Suurimman osan ajasta H on kuitenkin edelleen iloinen, nauravainen ja hauska poika, joka on nauttinut Toscanan pelloista, yli lentelevistä pääskysistä ja lukuisista sukulaislapsista, joiden kanssa hän leikkii innoissaan, vaikka heillä ei olekaan yhteistä kieltä. Myös I on selvästi rentoutuneempi täällä vaikka joutuukin välillä heräämään keskellä aamuyötä kokouksiin. Vuokrasimme pienen talon meille ja olemme koko perhe nauttineet paljan jaloin aamukasteisella ruoholla kävelemisestä (tai H lähinnä juoksemisesta) ja takapihan ison rustiikkisen ulkona olevan pöydän äärellä ruokailemisesta. Rakastan pyykkien kuivumaan laittamista ulos kahden suuren puun väliin kiinnitetylle pyykkinarulle H:n ja I:n leikkejä kuunnellessa. 

Alkuraskauden kehoahdistus on väistynyt ja nyt liilat juovat kehossani ovat merkkejä eletystä elämästä, ihan yhtä lailla kuin silmäkulmiin hiljalleen uurtuvat naurujuonteet. Toscana, kesä, kesämekot ja raskaus ovat tehneet minusta I:lle täysin vastustamattoman ja olemme vihdoinkin voineet nauttia muuttuvasta kehostani (lähes) juuri niin paljon kuin haluamme toisin kuin ensimmäisen raskauden aikana. En ole koskaan tuntenut itseäni niin halutuksi kuin nyt ja tämä tuntuu lähes uskomattomalta kehityskaarelta muutaman kuukauden takaiseen olooni!

Kuva on omani

Syömisen osalta olen saanut rauhan ja tasapainon ja näin jälkikäteen ajateltuna tämä yllätyksenä tullut raskaus tuntuukin lähes jumalalliselta keskeytykseltä sille obsessiolle, jota aloin taas kaivaa alkuvuodesta esiin. Syön pääasiassa kasvisruokaa, mutta välillä myös lihaa, jos minun yksinkertaisesti tekee mieli. Suurin muutos on ultraprosessoidun ruoan lopettaminen eli tällä hetkellä, kun minun tekee mieli jotain todella prosessoitua, teen siitä itse terveellisemmän version. 

Aluksi tämä tuntui pelkältä päälle liimatulta valheelta - niin kuin se aina ensin tuntuu - mutta hiljalleen totuin ruokaan, joka ei ole täynnä kemikaaleja, suolaa, sokeria ja rasvaa. Aloitin huhtikuun lopussa  väsymyksen väistyessä treenit PT:n kanssa ja olenkin nyt treenannut salilla, käynyt lenkeillä ja kävellyt. Tuntuu siltä, että kun lopetin tavoittelemasta terveyttä, sain sen takaisin. Totta kai minulla on vielä pitkä matka unelmakuntooni, mutta toisaalta tämän matkan varrella olen usein pohtinut sitä, riittäisikö kuitenkin vähempikin. 

Riittäisikö se, että pääsen I:n kanssa lenkille edes kerran viikossa? Riittäisikö se, että minussa olisi pehmeyttä, jota puristella samalla, kun terveen, naisellisen rasvakerroksen alta tuntuvat myös lihakseni? Riittäisikö se, että teen parhaani arjen keskellä sen sijaan, että yritän tavoitella jotain maagista "täydellisyyttä"? Onko supernaismainen terveys tärkeämpää kuin onneni, rauhani ja kyky pitää huolta itsestäni ja perheestäni? Olenko yhtään sen parempi äiti, jos pystyn juoksemaan 21 kilometriä alle kahteen tuntiin? Olenko parempi vaimo, jos en laita suustani ikinä koskaan sisään mitään eläinperäistä? Olenko parempi ystävä, jos raahaan aina mukanani pussin omia ruokiani, koska en voi koskea muiden "roskaan"?

Prioriteettien ja oman asenteen muutos ovat toki olleet tekeillä jo vuosia, mutta vasta nyt toisen raskauden aikana, terapian vahvistamana, tuntuu, että olen uskaltanut antaa itseni kysyä ääneen näitä kysymyksiä. Niin väärältä kuin se tuntuukin kirjoittaa auki, minulla ei yksinkertaisesti ole samalla tavalla aikaa enää obsessoitua ruoasta, sen puhtaudesta ja täydellisistä treeniviikoista kuin aiemmin. Menetin aivan liian monta kullan arvoista hetkeä ensimmäisen raskauden ja H:n ensimmäisen vauvavuoden aikana enkä ole valmis menettämään enää yhtään sen enempää.

Elämäni on näissä rakkaissa, joita saan katsoa joka päivä ja makrojen ja kehonkoostumuksen vahtaaminen eivät paina vaakakupissa paljoakaan verrattuna kokonaisvaltaiseen hyvinvointiin. Hyvinvointiin, jossa pystyn olemaan joustava, erilaisiin yhtäkkisiin tilanteisiin helposti mukautuva ja jossa mikään valinta ei kaada minua suuntaan tai toiseen. Olen seurannut I:n muuttumista armeijan aikana hoikasta, kontrollifriikistä pojasta mieheksi, joka nauttii isommasta kehostaan, koska se on vahva, terve ja se auttaa häntä elämään juuri hänen näköistään elämää ilman rajoitteita. Miksi en voisi sallia itselleni samaa?

✥﹤┈┈┈┈┈┈┈┈┈┈┈┈┈┈┈┈┈┈┈﹥✥ 

Olen kirjoittanut tätä tekstiä jo kohta kaksi tuntia suuren puun varjossa ja pysähtynyt ajoittain nauramaan ja pyörittämään päätäni rakkaiden tummatukkaisten miesteni touhotuksille. Tästä päivästä tulee taas yli 30-asteen päivä, tunnen mahassani pienen pojan liikahtelua ja juuri nyt elämä on kauniimpaa kuin koskaan aiemmin vaikka olen yrittänyt, puristanut, työntänyt, suunnitellut ja kirjannut ylös vähemmän kuin ikinä. Olisiko joku voinut kertoa tämän todellisen life hackin sille kohta 24-vuotiaalle Minnille, joka aloitti tämän blogin neljä ja puoli vuotta sitten?