Talven aurinkoa luonnehditaan aina kelmeäksi ja kalpeaksi kesän sädehdintään verrattuna. Mutta tänä aamuna talviaurinko loistaa minusta niin paljon kirkkaampana kuin mihin kesän aurinko pystyisi koskaan, sillä talven aurinko loistaa pimeyden keskeltä.
Aloitin tämän aamun poikkeuksellisesti käymällä yksin tunnin kävelyllä aurinkoisessa Helsingissä ja puolessa välissä lenkkiäni havahduin ohikulkijoiden reaktioiden kautta siihen, että hymy on palannut kasvoilleni. Ei vääntämällä väännetty tekohymy, vaan sellainen hymy, joka kumpuaa kiitollisuutta ja toivoa täynnä olevasta sydämestä. Minussa alkaa hohtaa se aurinko, joka minussa joskus asui.
Traumaterapiaa on takana hieman yli kuukausi ja ymmärrän nyt, että se on juuri se terapiamuoto, jota olisin kaivannut jo vuosia sitten enkä ihmettele yhtään, että en saanut aiemmasta terapiasta mitään irti. Kuukaudessa häpeän tunteet ovat muuttuneet syyllisyydeksi, mutta minun täytyy vain antaa itseni käydä kaikki nämä tunteet läpi, jotta voin päästää niistä irti. Tunnen aivan järjettömän suurta ja raskasta syyllisyyttä siitä, että olen saanut kaiken, mitä halusinkin, ja silti olen oireillut pahemmin kuin lähes koskaan aiemmin.
Olen hyväksynyt sen, että tämän asian kohdalla minä olen ristiriitainen ja että kaikki valintani eivät pohjaudu minkäänlaiseen logiikkaan. Olen samaan aikaan halunnut paeta elämääni, josta en kuitenkaan ikinä haluaisi luopua enkä haluaisi palata vanhaan. Siinä ei ole järkeä eikä siitä tarvitse yrittääkään löytää mitään punaista lankaa. Välillä etenkin väsyneenä ja hieman stressaantuneena koen edelleen tarvetta paeta pääni sisään, mutta opettelen hiljalleen pehmeitä keinoja, joilla voin ohjata itseni takaisin nykyhetkeen.
Olen onnistuneesti tiputtanut alkoholin käytön minimiin ja korvannut alkoholijuomat joko limulla tai alkoholittomilla versioilla esimerkiksi skumpasta ja punaviinistä. Ja tuo on tuntunut tuovan elämän takaisin. Olen energisempi, mielialani on tasaisempi, hiukseni ovat alkaneet paksuuntua ja mikä tärkeintä: minun ei tarvitse jatkuvasti kokea juomisesta aiheutuvaa syyllisyyttä. Lisäksi huomaan, että pystyn keskittymään paremmin meditaatioihin, jotka ovat olleet lähes mahdottomia silloin, kun olen juonut enemmän.
Meditaatiot ovat auttaneet minua keskittymään nykyhetkeen ja olen alkanut palata takaisin ihmiseksi, joka osaa nauttia elämän pienistä hetkistä. En muista milloin olisin viimeksi nauttinut niin paljon ruskan kirkkaista väreistä ja ilmassa lentäneistä lehdistä tai pakkasaamujen poskia kipristelevästä tunteesta. Olen pitkästä aikaa nauttinut teen juomisesta ja lukenut iltaisin kirjoja somen selaamisen sijaan. Olen pysähtynyt tuijottamaan pilviä ja hymyillyt ruokaa parvekkeeltani etsiville pikkulinnuille. Henkinen minimalismi alkaa olla taas osa arkeani ja se on tuonut suuren helpotuksen!
En ole vielä täysin palannut urheilemaan, mutta olen alkanut käydä salilla ja saanut lisätä tasaisesti painoja. Lisäksi olen tehnyt pitkiä kävelyitä ja kevyttä joogaa. Juokseminen ja tanssi puuttuvat vielä katalogistani, mutta nyt minulle on ollut tärkeintä saada oiottua solmuja päässäni ja lisäksi lopettaa roskaruoan syöminen.
Tällä hetkellä olen sekasyöjä ja se on tuntunut hyvältä ja järkevältä. Yhtenä viikkona saatan tehdä ragù alla bolognesen 100%:sesti italialaisittain lihasta ja seuraavalla viikolla olen tehnyt maapähkinävoitofua riisillä ja kasviksilla. Viikonloppuisin olen syönyt aamupalaksi ruisleipää hummuksella, salaatilla, kurkulla ja kananmunalla ja arkisin olen tehnyt itselleni kokonaan kasvipohjaisen jugurttikulhon marjoilla ja granolalla. En voi kutsua tätä varsinaisesti terveelliseksi syömiseksi, koska tiedän kyllä, että liha, maitotuotteet ja kananmunat eivät ole terveysruokia, mutta tämä on ehdottomasti terveempi tapa syödä kuin roskaruoka.
Alkoholista irtaantuminen ja roskan mättämisen lopettaminen ovat keventäneet oloa ja vieneet pöhötyksen pois kasvoistani. Itseluottamus on kohonnut hieman ja minun on helpompi päästää I lähelleni. Maha toimii paremmin eikä turpoile kivuliaasti ilman näennäistä syytä.
Olen lisäksi päästänyt mielessäni irti muutamasta ihmisestä, vaikka se on tehnyt kipeää. Olen vain joutunut toteamaan, että esimerkiksi K:n ystävyys B:n ja O:n kanssa oikeasti häiritsee minua ja huomaan aina K:n käyttäytymisestä, kun hän on enemmän tekemisissä BO:n kanssa.
Muutamaa viikkoa takaperin K aloitti taas hyvin kriittisen keskustelun, jonka sisältö oli arvostella kaikkien muiden käyttäytymistä, mutta kun olinkin eriä mieltä hänen kanssaan, hän tuijotti minua surprised Pikachuna eikä tiennyt miten reagoida. Otin rauhallisesti esille hänen sanoissaan olevia hämmentäviä ristiriitaisuuksia, jotka ovat tuoneet minulle ja varmasti muillekin olon siitä, että kukaan meistä ei oikein tiedä, mitä tehdä ja sanoa.
Hän haluaa meiltä yhtä asiaa, mutta valittaa sitten, kun saakin sen. Mikään ei tunnu koskaan olevan riittävän hyvää hänelle ja etsii jatkuvasti uusia diagnooseja itselleen sen sijaan, että oikeasti hoitaisi itsensä kuntoon. Tuntuu, että hän edelleen nauttii draamasta draamaan elämisestä ja minä en vain oikeasti jaksa sellaista. Hän on edelleen todella, todella rakas ihminen ja haluan hänen olevan onnellinen, mutta nyt minun täytyy vain rakastaa häntä hieman kauempaa. En ole sanonut hänelle tästä mitään, mutta pelkästään se, että olen itse tehnyt tämän pesäeron pääni sisällä on tuonut ison helpotuksen.
Olen lisäksi tutustunut muutamaan uuteen ihmiseen ja on ollut ihanaa ja virkistävää keskustella sellaisten henkilöiden kanssa, jotka haluavat perheen eivätkä katso niitä alaspäin, jotka haaveilevat ihan tavallisesta elämästä kumppanin ja lasten kanssa. Olen ollut rauhassa siinä ajatuksessa, että välillä ihmiset vain kasvavat erilleen, koska jokaisella meillä on oikeus elää juuri sellaista elämää kuin haluaa. Ja edelleen minua jotenkin jaksaa hämmentää se, miten helposti loppujen lopuksi tutustun uusiin ihmisiin!
Tällä hetkellä olo on siis toiveikas ja minusta on pitkästä aikaa tällä viikolla tuntunut oikeasti omalta itseltäni. Kävellessäni tänään yksin aurinkoisella Töölönlahdella hymyilin sille, että pysyin koko kävelyn ajan kiinni hetkessä eikä yksinolo triggeröinyt mieleeni uppoamista. En tuntenut oloa omaksi itsekseni, koska olin yksin, vaan sen takia keiden luokse sain palata. Keitä sain tervehtiä hymyillen, suukotella ja halata. Tämä on vasta alku, mutta uskallan kuiskata olevani onnellinen juuri nyt.