Vajaa viikko laskettuun aikaan ja elämä on ollut hieman kaoottista
viime aikoina. Oma asenteeni on parantunut huomattavasti niin kuin edellisessä
tekstissä julistin ja olen tästä todella iloinen! Fyysinen vointi on ollut
pääosin hyvä, välillä on ollut hieman outoja kipuja etenkin reisissä, mutta
muuten olo on ollut yllättävän siedettävä. Olen syönyt tasaisesti pienempiä annoksia, liikkunut sen verran, mitä olen pystynyt ja mielialani on pysynyt aika tasaisena kaiken huomioon ottaen.
Kaaos on pääasiassa johtunut perheemme hieman monimutkaisista
henkilökemioista sekä omista oudoista ja sekavista tunteista, joista
lisää alempana. Joka tapauksessa, joskus raskausviikosta 34 lähtien H alkoi
muuttua todella suojelevaksi minua kohtaan ja välillä hän saattoi jopa
fyysisestä töniä tai läpsiä I:tä pois, koska hänen täytyi olla se, joka auttoi
minua. Tämä taas sattui todella kipeään paikkaan I:llä, joka menetti H:n
odotusajan sekä ensimmäisen vuoden ja teki kaikkensa, jotta sai armeijasta
vapautumisen jälkeen rakennettua sellaisen suhteen H:hon kuin mitä heillä on
tähän asti ollut.
Minä taas myönnän, että en aluksi osannut olla tarpeeksi tiukka H:n
kiukunpuuskille. Niin paljon kuin rakastankin sitä, että I on kotona ja osa
arkeamme, siinä on jotain tuttua ja turvallista, että on vain minä ja H.
Vietimme kahdestaan lähes koko raskausajan ja H:n ensimmäiset 11 kuukautta.
Sen jälkeen, kun I:n kotiloma loppui ja jouduin kirjaimellisesti repimään
kuukauden vanhan H:n hänen käsistään ja työntämään rakkaan, itkevän mieheni
reppuineen ulos asunnostamme, H:sta tuli koko maailmani. En aina tehnyt oikeita valintoja, se on selvää, mutta pahimpina päivinä hän oli ainoa, joka sai minut pidettyä edes jollain tavalla rutiineissa kiinni.
Mutta kun I palasi, astuin tietoisesti hieman taaemmas, sillä halusin antaa
heille aikaa enkä ole ollut tästä suruissani. Päinvastoin, minusta on ollut
ihanaa ja liikuttavaa seurata sitä, miten läheisiksi rakkaat mieheni ovat
tulleet ja miten tiukka side meidän koko perhettämme yhdistää. Silti siinä
kaikessa on ihanaa turvaa, kun olemme H:n kanssa kahdestaan ja hänen
hanakkuutensa auttaa minua on todella suloista. Mutta en halua, että I:hin
sattuu ja siksi minun täytyi olla tiukempi ja oppia pitämään I:n puolia.
Kävimme asiasta keskustelun joitakin viikkoja sitten ja selitin H:lle, että olen todella iloinen siitä, että hän auttaa minua, mutta on asioita, joissa isin täytyy auttaa. Loppujen lopuksi H purskahti itkuun ja halusi I:n syliin, se oli kai hänen anteeksipyyntönsä. Ja tuon jälkeen H:lle on jaettu tietyt tehtävät, I:lle tietyt ja osan asioista he tekevät kahdestaan.
Kotimme onkin siis aikamoisten tunteiden pyörremyrsky. Oma iloni H:n
halusta olla se ainoa minulle. Suruni siitä, miten H:n reaktiot sattuvat
I:hin. I:n ilo ja odotus lasketun ajan saapumisesta. I:n jatkuva pieni suru
siitä, miten paljon hän menetti armeijassa olonsa takia. Oma eroahdistukseni
I:stä. I:n suoralainen ilo sitä, että tarvitsen häntä niin paljon.
Jännitykseni tulevasta synnytyksestä. Iloni tulevasta synnytyksestä. H:n
vuoristorata sen suhteen onko hän iloinen pikkuveljestä vai ei...
Tämän kaiken lisäksi jostain syystä juuri nyt viimeisen viikon ajan tuntuu
siltä, että mieleeni on yhtäkkiä pursunnut hirvittävä määrä vanhoja asioita ja
vanhoja hologrammikuvia minusta itsestäni. Varmasti tämä kaikki johtuu vain
lähestyvästä synnytyksestä ja siitä, että arkeni tulee taas muuttumaan hyvin
dramaattisesti, jolloin aivoni alkavat samantien ryömiä takaisin
menneisyyteen, koska se tuo näennäistä turvaa.
Kuitenkin se ikävä, jota koen aiempien vuosien Minniä kohtaa raastaa minua.
Tuntuu niin uskomattoman typerältä, että en vaihtaisi päivääkään pois
nykyisestä elämästäni, mutta silti saatan jopa itkien toivoa voivani palata
hetkeksi esimerkiksi vuoteen 2022 tai 2023. Miksi? Tähän en
oikein koskaan pääse kunnolla kiinni. Etsinkö todella niin paljoa turvaa
menneestä? En nimittäin kuitenkaan oikeasti koe olevani turvaton arjessani,
joka pienistä hikoista huolimatta toimii pääasiassa sujuvasti ja
mielekkäästi.
Olen esimerkiksi saattanut takertua lukemaan vanhoja päiväkirjojani koko H:n
päiväunien ajan ja huomannut kaipuuta johonkin sellaiseen, mitä tiedän, että en
kuitenkaan oikeasti haluaisi takaisin. Ehkä palasia sieltä täältä, mutta en
sitä koko elämää. Jos ajatellaan sitä aikaa, jonka olen kirjoittanut blogia,
niin huomaan kaipaavani esimerkiksi näitä asioita:
- 2022: yhtäkkiset lähdöt Italiaan, vapaus tulla ja mennä miten halusin, toksisista ystävyyssuhteista erkaantuminen, lämpimillä rantakallioilla istuskelu oikeasti hyvässä seurassa, aiempiin vuosiin verrattuna huomattavasti vähempi alkoholimäärä, toiveikkuus tulevaisuudesta
- 2023: ensiaskeleet Koreassa asumiseen, juoksuharrastuksesta innostuminen, hyvää aikaa juuri oikeiden ihmisten kanssa, paljon lukemista, uusi alku H:n alkaessa rakentua pala palalta ♡
- 2024: H:n syntymä, PT:n kautta löydetty uusi puoli ravitsemukseen ja liikuntaan...
Ja tuossa kohtaa huomaan, että filmi alkaa katkeilla. Tuon jälkeen huomaan
jostain syystä löytäväni jatkuvasti vähemmän ja vähemmän kiiltokuvamaisia
hetkiä, jotka haluan tallettaa mieleeni ikuisesti. Mikä tuntuu aivan
absurdilta ottaen huomioon, että esimerkiksi 2022 minähän blogitauon aikana
itkin rikkoutuneita ystävyyssuhteita lähes päivittäin, en pystynyt edes
keskittymään töihin noiden solmujen takia JA mietin myös pari kertaa, että
haluaisin pystyä päättämään elämäni, koska en nähnyt syytä jatkaa.
Silti tuo(kin) vuosi näyttäytyy jotenkin todella kimaltelevana, kuin
kesäauringon sädehdintä rantaan huuhtoutuvissa aalloissa. Miksi, oi
miksi! Vihaan tätä puolta itsessäni ja samalla kuitenkin tiedän, että tämä on vain yksi monenlaisista taisteluista, joita kuka tahansa voi käydä läpi. Tämä on jostain syystä minun aivojeni tapa käsitellä asioita ja luoda turvaa suurten muutosten keskellä ja en ehkä koskaan pysty täysin lopettamaan tätä, mutta olen opettelemassa tapoja, joilla olla tippumatta tähän kuiluun kerta toisensa jälkeen.
Sillä tällä hetkellä kaikesta kaaoksesta huolimatta, olen saanut pysäytettyä nuo nostalgiamuistelmat siten, että en ole jäänyt menneisyyteen enää jumiin päiviksi, vaan ne ovat loppujen lopuksi yksittäisiä hetkiä. Ja sitten jokin pieni asia on vetänyt minut taas takaisin nykyisyyteen ja olen ollut tyytyväinen tässä hetkessä juuri sellaisena kuin olen nyt.
Laskettu aika on ensi viikon torstaina. Odotan mielenkiinnolla ja kauhulla sitä, millaiseen myrskyn silmään joudun, mutta samalla minulla on kuitenkin syvä uskomus siitä, että mitä tuleekin vastaan, selviämme siitä kyllä perheenä. En keksi tähän loppuun mitään hienoa korulausetta, joten... Tässä pieni pala kuulumisia! :')
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti