Kipeänä

En voi uskoa, että sairastuin juuri nyt, kun pikkuinen T ei ole edes kahta viikkoa vanha... Puolikuntoinen olo alkoi maanantaina, tiistaina tuntui hieman paremmalta hetken aikaa, mutta illalla minulle nousi kunnon kuume ja tällä hetkellä yskin limaa ja joudun pitämään kasvomaskia päällä kotonakin, jotta etenkin T pysyy terveenä. 

Olin juuri maanantaina suunnitellut innokkaasti pilateksen jatkamista ja kävin illalla reippaalla kävelylläkin. Ja nyt olen ollut sänkyyn kaatuneena useiden päivien ajan eikä ainakaan vielä näy loppua. Rakas I on jäänyt kotiin pitämään meistä kaikista huolta ja toivon, että paranen nopeasti. 

Tämä kipeäksi tuleminen tuntuu melkein pilalta, sillä juuri maanantaina olin katsonut vanhoja kuvia ja lukenut tekstejä vuoden 2024 lokakuulta. En edes ollut muistanut sitä, miten pihalla, surullinen ja sekaisin olin. Tein kai parhaani, mutta noita kuvia ja tekstejä selatessa tulin todella surulliseksi, jopa hieman ahdistuneeksi. 

Olin koko ajan kipeänä, hiukseni ohentuivat hirvittävää vauhtia ja minulla oli suuria ongelmia alkoholin kanssa. Kamppailin sen kanssa, että en kokenut olevani riittävän hyvä H:lle ja samalla tein koko ajan huonoja valintoja, jotka estivät minua pitämästä hänestä parasta mahdollista huolta. 

Tiistaihin heräsin rauhallisena ja onnellisena, koska sain herätä juuri tähän elämään. Siihen pieneen, onnelliseen perheeseen, jonka olemme jotenkin onnistuneet I:n kanssa saamaan kasaan. Mutta ehkä tämä kipeänä oleminenkin on merkki siitä miten paljon erilaisempaa elämäni on nyt: saan maata sängyssä ja I ja H pitävät minusta huolta sen sijaan, että minun täytyy raahatua arjen läpi yksin pienen lapsen kanssa. 

Nyt vettä, hieman särkylääkkeitä ja kunnolla lepäämistä! Tämä kipeäksi tuleminen juuri nyt ei ole merkki siitä, että olisin joutunut palaamaan vanhaan.

Tervetuloa maailmaan, rakas T ♡

Sunnuntaina kello 01:15 meille syntyi pienen pieni T ja kaikki on niin maagista ja sekavaa samaan aikaan. Ihmettelen sitä mihin yhdeksän kuukautta yhtäkkiä katosi. Sitä, miten tuttu ja samalla vielä vieras sylissäni oleva pieni poika on. Hymyilen kyyneleet silmissä sille, miten varovaisesti H silittää vauvan päätä ja miten I tuijottaa onnesta sulaen hänen pieniä uinuvia kasvojaan. 

Vaikka en vielä tammikuussa edes osannut kaivata juuri T:tä meidän elämäämme, niin näissä käsin kosketeltavan hauraissa hetkissä rakkaita katsoessani ymmärrän, että kaiken oli tarkoitus mennä juuri näin. Juuri sinun oli tarkoitus tulla osaksi tätä pientä perhettä. Olet ollut täällä vasta hetken, mutta tuntuu siltä, että olet aina ollut meidän tuolla jossain. Ja nyt saimme vihdoinkin sinut syleiltäväksi. ♡

Onks se vaa nii et tässä hetkes on kaikki

 

Täs on kaikki mitä mä tarviin

Enkä mieti mihin junien täytyy mennä

Ku se on tulevaa

Mitä sitä suremaan

Täs on kaikki mitä mä tarviin

Kyllä huomisen jälkeen on päivii vielä

Mut se on tulevaa

Mitä sitä suremaan

Kuumaa - Tässä on kaikki

-1

Kuva on netistä

Laskettu aika oli tänään, mutta seilaamme luultavasti sen ohi ilman suurempia tapahtumia - siltä ainakin tuntuu juuri nyt. Joka tapauksessa, havahduin tähän blogin tekstin aiheeseen jo eilen, mutta mietin kirjoitanko asiasta mitään. Muistin kuitenkin sen tekstin, jonka kirjoitin tänne heinäkuussa ja pohdiskelin siinä sitä, että yksi bloggaamista nykyään hidastava asia on se, että aiemmin jaoin tänne paljon vapaammin, kun taas nykyään minusta tuntuu, että on oltava kunnon johdanto, aiheen esittely ja kaunis loppukaneetti. 

Sellaista minulla ei kuitenkaan juuri nyt ole eikä se haittaa - voin silti jakaa asian tänne ja ehkä kiittää itseäni joskus vuosien päästä siitä, että tallensin juuri tämän hetken, sillä tämä oli taas portti johonkin uuteen asiaan, josta en vielä kirjoitushetkellä tiennyt mitään. Mutta jaarittelut sikseen! Eli tajusin eilen, että olen menettänyt taas yhden ystävän. En tiedä onko menetys lopullinen vai ei, mutta juuri nyt kyseinen henkilö ei selvästi ole kiinnostunut minun elämästäni vilpittömästi. Hän on todella kilpailuhenkinen enkä tiedä miten löydän aina tällaiset ihmiset ympärilleni! Tämä kilpailuhenkisyys kuitenkin valitettavasti linkittyy kaikkeen siihen, mitä elämissämme teemme tai saamme. 

Mitä pidemmälle raskauteni on edennyt, sitä vähemmän hän on kysellyt kuulumisiani ja totta kai olen huomioinut muutosta, mutta silti tuo kunnon jysäys ja asiaan havahtuminen yllätti minut eilen. Tuntuu oudolta menettää joku useita vuosia elämässäni ollut henkilö juuri nyt, kun olen saamassa elämääni uuden pienen ihmisen. Ja toisaalta tuossa on kai jotain runollisen kaunista: yksi ovi jää taakse, kun kävelen toisesta sisään. 

Silti tilanne harmittaa, sillä en tietenkään voi olla aivan 100%:sen varma siitä, miksi tämä välirikko on tapahtunut. Minulla ja muutamalla ystävälläni on juuri tähän kilpailuhenkisyyteen liittyvät teoriamme, mutta totta kai nekin voivat olla vääriä. Lisäksi mietin kuumeisesti sitä, mitä voisin tehdä jatkossa toisin, jotta en vetäisi kerta toisensa jälkeen samanlaisia ihmisiä puoleeni. Olen tutustunut muutamiin uusiin ihmisiin ja myönnän, että välillä odotan koko ajan sitä, milloin kaikki lähtee taas kaatumaan väärään suuntaan ja se on todella inhottava tunne.

Mietin jatkuvasti mistä ihmiset löytävät kohtalaisen helppoja, draamavapaita ja kuitenkin riittävän läheisiä ystävyyssuhteita. Sellaisia, joissa mennään yhdessä eteenpäin eikä kaiveta itselleen ensiksi kuoppa ja sitten osoitella sieltä sormella kaikkia muita, joiden vika oma huono elämä on. Mitä minä teen niin väärin, että päädyn aina tällaisiin ystävyyssuhteisiin... 

Olen avoin sille, että tämä kyseinen henkilö palaa takaisin, mutta en tiedä osaanko enää nähdä ystävyyttämme samalla tavalla. Jos minun eteenpäin menemiseni on hänelle näin iso paikka niin ehkä meidän ei sitten kannata olla väleissä. Ehkä tämän tilan täytyi vain jäädä vapaaksi, jotta joku muu voi täyttää sen. Ehkä menettäisin enemmän, jos kyseinen henkilö olisi jäänyt elämääni. Se kaikki jäänee nähtäväksi.

Perheongelmia ja menneisyyden kiiltokuvia

Kuva on omani

Vajaa viikko laskettuun aikaan ja elämä on ollut hieman kaoottista viime aikoina. Oma asenteeni on parantunut huomattavasti niin kuin edellisessä tekstissä julistin ja olen tästä todella iloinen! Fyysinen vointi on ollut pääosin hyvä, välillä on ollut hieman outoja kipuja etenkin reisissä, mutta muuten olo on ollut yllättävän siedettävä. Olen syönyt tasaisesti pienempiä annoksia, liikkunut sen verran, mitä olen pystynyt ja mielialani on pysynyt aika tasaisena kaiken huomioon ottaen.

Kaaos on pääasiassa johtunut perheemme hieman monimutkaisista henkilökemioista sekä omista oudoista ja sekavista tunteista, joista lisää alempana. Joka tapauksessa, joskus raskausviikosta 34 lähtien H alkoi muuttua todella suojelevaksi minua kohtaan ja välillä hän saattoi jopa fyysisestä töniä tai läpsiä I:tä pois, koska hänen täytyi olla se, joka auttoi minua. Tämä taas sattui todella kipeään paikkaan I:llä, joka menetti H:n odotusajan sekä ensimmäisen vuoden ja teki kaikkensa, jotta sai armeijasta vapautumisen jälkeen rakennettua sellaisen suhteen H:hon kuin mitä heillä on tähän asti ollut. 

Minä taas myönnän, että en aluksi osannut olla tarpeeksi tiukka H:n kiukunpuuskille. Niin paljon kuin rakastankin sitä, että I on kotona ja osa arkeamme, siinä on jotain tuttua ja turvallista, että on vain minä ja H. Vietimme kahdestaan lähes koko raskausajan ja H:n ensimmäiset 11 kuukautta. Sen jälkeen, kun I:n kotiloma loppui ja jouduin kirjaimellisesti repimään kuukauden vanhan H:n hänen käsistään ja työntämään rakkaan, itkevän mieheni reppuineen ulos asunnostamme, H:sta tuli koko maailmani. En aina tehnyt oikeita valintoja, se on selvää, mutta pahimpina päivinä hän oli ainoa, joka sai minut pidettyä edes jollain tavalla rutiineissa kiinni.

Mutta kun I palasi, astuin tietoisesti hieman taaemmas, sillä halusin antaa heille aikaa enkä ole ollut tästä suruissani. Päinvastoin, minusta on ollut ihanaa ja liikuttavaa seurata sitä, miten läheisiksi rakkaat mieheni ovat tulleet ja miten tiukka side meidän koko perhettämme yhdistää. Silti siinä kaikessa on ihanaa turvaa, kun olemme H:n kanssa kahdestaan ja hänen hanakkuutensa auttaa minua on todella suloista. Mutta en halua, että I:hin sattuu ja siksi minun täytyi olla tiukempi ja oppia pitämään I:n puolia.

Kävimme asiasta keskustelun joitakin viikkoja sitten ja selitin H:lle, että olen todella iloinen siitä, että hän auttaa minua, mutta on asioita, joissa isin täytyy auttaa. Loppujen lopuksi H purskahti itkuun ja halusi I:n syliin, se oli kai hänen anteeksipyyntönsä. Ja tuon jälkeen H:lle on jaettu tietyt tehtävät, I:lle tietyt ja osan asioista he tekevät kahdestaan. 

Kotimme onkin siis aikamoisten tunteiden pyörremyrsky. Oma iloni H:n halusta olla se ainoa minulle. Suruni siitä, miten H:n reaktiot sattuvat I:hin. I:n ilo ja odotus lasketun ajan saapumisesta. I:n jatkuva pieni suru siitä, miten paljon hän menetti armeijassa olonsa takia. Oma eroahdistukseni I:stä. I:n suoralainen ilo sitä, että tarvitsen häntä niin paljon. Jännitykseni tulevasta synnytyksestä. Iloni tulevasta synnytyksestä. H:n vuoristorata sen suhteen onko hän iloinen pikkuveljestä vai ei...

Kuva on omani

Tämän kaiken lisäksi jostain syystä juuri nyt viimeisen viikon ajan tuntuu siltä, että mieleeni on yhtäkkiä pursunnut hirvittävä määrä vanhoja asioita ja vanhoja hologrammikuvia minusta itsestäni. Varmasti tämä kaikki johtuu vain lähestyvästä synnytyksestä ja siitä, että arkeni tulee taas muuttumaan hyvin dramaattisesti, jolloin aivoni alkavat samantien ryömiä takaisin menneisyyteen, koska se tuo näennäistä turvaa. 

Kuitenkin se ikävä, jota koen aiempien vuosien Minniä kohtaa raastaa minua. Tuntuu niin uskomattoman typerältä, että en vaihtaisi päivääkään pois nykyisestä elämästäni, mutta silti saatan jopa itkien toivoa voivani palata hetkeksi esimerkiksi vuoteen 2022 tai 2023. Miksi? Tähän en oikein koskaan pääse kunnolla kiinni. Etsinkö todella niin paljoa turvaa menneestä? En nimittäin kuitenkaan oikeasti koe olevani turvaton arjessani, joka pienistä hikoista huolimatta toimii pääasiassa sujuvasti ja mielekkäästi. 

Olen esimerkiksi saattanut takertua lukemaan vanhoja päiväkirjojani koko H:n päiväunien ajan ja huomannut kaipuuta johonkin sellaiseen, mitä tiedän, että en kuitenkaan oikeasti haluaisi takaisin. Ehkä palasia sieltä täältä, mutta en sitä koko elämää. Jos ajatellaan sitä aikaa, jonka olen kirjoittanut blogia, niin huomaan kaipaavani esimerkiksi näitä asioita:

• 2022: yhtäkkiset lähdöt Italiaan, vapaus tulla ja mennä miten halusin, toksisista ystävyyssuhteista erkaantuminen, lämpimillä rantakallioilla istuskelu oikeasti hyvässä seurassa, aiempiin vuosiin verrattuna huomattavasti vähempi alkoholimäärä, toiveikkuus tulevaisuudesta
• 2023: ensiaskeleet Koreassa asumiseen, juoksuharrastuksesta innostuminen, hyvää aikaa juuri oikeiden ihmisten kanssa, paljon lukemista, uusi alku H:n alkaessa rakentua pala palalta ♡
• 2024: H:n syntymä, PT:n kautta löydetty uusi puoli ravitsemukseen ja liikuntaan...

Ja tuossa kohtaa huomaan, että filmi alkaa katkeilla. Tuon jälkeen huomaan jostain syystä löytäväni jatkuvasti vähemmän ja vähemmän kiiltokuvamaisia hetkiä, jotka haluan tallettaa mieleeni ikuisesti. Mikä tuntuu aivan absurdilta ottaen huomioon, että esimerkiksi 2022 minähän blogitauon aikana itkin rikkoutuneita ystävyyssuhteita lähes päivittäin, en pystynyt edes keskittymään töihin noiden solmujen takia JA mietin myös pari kertaa, että haluaisin pystyä päättämään elämäni, koska en nähnyt syytä jatkaa. 

Silti tuo(kin) vuosi näyttäytyy jotenkin todella kimaltelevana, kuin kesäauringon sädehdintä rantaan huuhtoutuvissa aalloissa. Miksi, oi miksi! Vihaan tätä puolta itsessäni ja samalla kuitenkin tiedän, että tämä on vain yksi monenlaisista taisteluista, joita kuka tahansa voi käydä läpi. Tämä on jostain syystä minun aivojeni tapa käsitellä asioita ja luoda turvaa suurten muutosten keskellä ja en ehkä koskaan pysty täysin lopettamaan tätä, mutta olen opettelemassa tapoja, joilla olla tippumatta tähän kuiluun kerta toisensa jälkeen. 

Sillä tällä hetkellä kaikesta kaaoksesta huolimatta, olen saanut pysäytettyä nuo nostalgiamuistelmat siten, että en ole jäänyt menneisyyteen enää jumiin päiviksi, vaan ne ovat loppujen lopuksi yksittäisiä hetkiä. Ja sitten jokin pieni asia on vetänyt minut taas takaisin nykyisyyteen ja olen ollut tyytyväinen tässä hetkessä juuri sellaisena kuin olen nyt. 

Laskettu aika on ensi viikon torstaina. Odotan mielenkiinnolla ja kauhulla sitä, millaiseen myrskyn silmään joudun, mutta samalla minulla on kuitenkin syvä uskomus siitä, että mitä tuleekin vastaan, selviämme siitä kyllä perheenä. En keksi tähän loppuun mitään hienoa korulausetta, joten... Tässä pieni pala kuulumisia! :')