Vapaa(sti vankilassa)

Kuva on omani

Olen tämän viikon aikana laittanut blogin yksityiseksi ja taas julkiseksi ainakin viisi kertaa. Jotenkin minussa on kasvanut tarve olla vapaa ei pelkästään ruokaan liittyvissä asioissa vaan jollain muullakin, aiemmin kokemattomalla tavalla. Ja se, mikä minulle tuli mieleen, oli ikään kuin blogimaailmasta "valmistuminen", graduation.

Aloitin ensimmäisen blogini vuonna 2018, mutta sitä kesti vain lyhyen hetken. Sen jälkeen aloitin uuden blogin vuoden 2020 alussa, kun aloin laihduttaa minun ja I:n tapaamista varten, mutta korona luonnollisesti vei kaikilta suunnitelmiltamme pohjan. Sitten palasin vuoden 2022 tammikuussa takaisin tänne ja onpahan ollut matka, ei voi muuta sanoa!

Blogin kirjoittamisesta on tullut minulle tapa ja myös osa identiteettiä. Täällä minä höpötän monologiani, kun kaikki muut ovat hiljaa, mutta käyvät silti tasaisena virtana katsomassa, mitä minulle kuuluu. Ja selvästi muutama kokonaan uusikin lukija on tänä syksynä löytänyt tänne, tervetuloa! Tämän kaiken takia kuluvan vuoden tapahtumat ovatkin olleet todella raskaita.

Huomaan jatkuvasti miettiväni sanojani ja jotenkin vain haluaisin aloittaa alusta ja toisaalta en, koska realistisesti tiedän, että läpikäymäni matka vaikuttaa ajatuksiini ja tekoihin ja matkani on myös asia, josta en koe, että sitä pitäisi joutua peittelemään. Tällä viikolla jokainen aamu heti herättyäni olen ollut sitä mieltä, että laitan tämän blogin yksityiseksi lopullisesti ja iltapäivään asti olen tätä mieltä, kunnes sitten pehmitän tuota ajatusta todeten, että ehkä voisin vain olla koko marraskuun poissa ja katsoa, miltä se tuntuu. Ja sitten illalla olen sitä mieltä, että ei hitto, räjähdän, jos en pääse jakamaan asioita jonnekin!

Esimerkiksi eilen aloin taas olla todella huolissani terveydestäni. Kurkkukipuni on äitynyt kunnon nuhaksi, mutta ilman kuumetta ja lisäksi eilen iltapäivällä aloin taas kärsiä epätyypillisen vetisestä ja runsaasta vuodosta aina, kun vaikkapa niistin nenäni. Yön jälkeen tuo oire on sentään onneksi loppunut ja muutenkin olo on ollut tänään parempi johtuen joko eilisestä höyryhengittelystä, nelinkertaisesta sinkki- ja C-vitamiiniannoksesta tai ihan vain levosta. Eilen nimittäin poikkeuksellisesti kävelin vain vajaan tunnin ja senkin kahdessa erässä todella rauhalliseen tahtiin.

 

Kuva on omani

Joka tapauksessa olen ollut tänä vuonna aivan liian usein kipeänä ja se huolestuttaa minua. Heti vuoden alussa olin kuumeessa, tästä puolitoista viikkoa eteenpäin ja olin kurkkukivussa ja lievässä nuhassa, helmikuun puolessa välissä olin kunnon nuhakuumeessa, toukokuussa olin taas nuhakuumeessa ja tällä kertaa oireilu jatkui lähes kaksi viikkoa, noin kolme viikkoa sitten heräsin maanantain ja tiistain välisenä yönä korkeaan kuumeeseen ja sen jälkeen minulla oli lievää kurkkukipua muutaman päivän ajan. Ja nyt sitten vielä tämänhetkinen nuha.

Nuha-kuumeilun lisäksi minulla on ollut erinäisiä iho-ongelmia, joita olen hoitanut kortisonivoiteilla ja lisäksi tuota epätyypillisen runsasta vuotoa, joka alkoi viime kuussa ja se on aaltoillut todella paljon. Koskaan tuo vuoto ei kuitenkaan pahimpina aikoinakaan ole ollut selvästi oudon näköistä tai hajuista, vaan tavallaan ihan "perus minua". Kaikki nämä oireet ovat sellaisia, joita minulla ei ole koskaan aiemmin ollut. Aiemmin sairastuin flunssaan ehkä kerran tai pari kertaa vuodessa ja huolimatta siitä, että ihoni on herkkä, en kärsi lähes koskaan ihottumista eikä minulla oikeastaan koskaan ole ollut mitään gynekologisia ongelmia. 

Voisiko tämä kaikki olla kuitenkin jotenkin hormonaalista? Esimerkiksi tämän kuun oireilu on tapahtunut vain muutaman päivän viiveellä alkoholin liiallisen käytön jälkeen ja alkoholihan tunnetusti vaikuttaa hormoneihin ja myös häiritsee kehon vastustuskykyä. Eilen tuo runsas vuoto alkoi muutama tunti sen jälkeen, kun olin syönyt oikein kunnon maito- ja lihapommin lounaaksi ja myös nuo ruoat voivat heilauttaa etenkin jo lähtökohtaisesti epätasapainossa olevia hormonitasoja vieläkin huonommiksi. 

Varaa aika lääkärille, hoopo! Juu, tiedän... Ja toisaalta tiedän sen, että perus verikokeista ei tulla saamaan mitään irti ja jotenkin haluaisin löytää tälle tilanteelle ratkaisun itse, etenkin elämäntavoistani. Sillä se, mikä on myös fakta, on se, että tänä vuonna olen syönyt huonommin kuin hetkeen ja silloinkin, kun olen palannut takaisin niin sanotusti terveellisiin tapoihin, nuo terveet tavat ovat sisältäneet lihaa ja maitotuotteita. 

Tämä vuosi on siis ollut poikkeuksellisen "standard diet"-tyylinen, joten sinänsä ei kai ole ihme, että kehoni on aivan ulapalla. Vuodesta 2020 lähtien olen kuitenkin nimenomaan pyrkinyt kokonaan vegaaniin ruokavalioon ja tämä on ensimmäinen vuosi, kun olen muistaakseni lähes joka viikko syönyt eläinperäisiä ruokia. Totta kai varmasti myös ilmansaasteet ovat osaltan voineet vaikuttaa kipeäksi tulemiseen, mutta tällöinkin uskon, että jokin on romahduttanut vastustuskykyni jo aiemmin.

Mutta minunhan piti olla vapaa... Tiedän. Mutta en minä näinkään voi elää, nuhasta nuhaan, ihottumasta ihottumaan... Minun on saatava terveyteni takaisin. Miksi helvetissä kaikki on taas niin vaikeaa...

Viikonlopun kuulumisia

Kuva on omani

Juhlin lauantaina taas I:n siskon ja hänen ystäviensä kanssa ja tällä kertaa varmasti monta asiaa vaikutti yhdessä siihen, miksi en sunnuntaina kirjaimellisesti tehnyt muuta kuin makasin ja torkuin koko päivän sen, mitä H:n kanssa touhuamiselta pystyin... Kävin lauantaina perinteisellä puolen tunnin aamukävelyllä ja sen jälkeen tein heti vielä ennen aamupalaa kotisalitreenin, joka tuntui niin huumaavan ihanalta! Nostin jokaisessa sarjassa painoja ja pitkästä aikaa sarjat loppuivat oikeasti juuri niin kuin kuuluukin eli niin, että saat hädin tuskin vielä sen yhden viimeisen toiston tehtyä.

Olo oli treenin jälkeen aivan ihana ja ehkä siitä sitten innostuinkin liiaksi ja sen takia loppupäivä meni miten meni. Iltapäivän aikana tuli käveltyä melkein tunti, lopulta jätin H:n isovanhemmilleen ja sitten erehdyin tosiaan juomaan muutaman, josta tuli plus yhdet plus kolmannet yhdet plus....... Nukkumaan menin kolmelta aamuyöllä ja lauantaina olin syönyt vain aamupalan ja seuraavan kerran söin vajaan 500 kalorin ruoka-annoksen puoli yhdeksältä illalla. 

Sunnuntaihin heräsin loppumattoman väsyneenä vajaan viiden tunnin yöunien jäljiltä. En sanoisi, että kärsin krapulasta, mutta olin vain todella väsynyt eikä kai ihme, kun lauantain aikana tuli poltettua noin 3200 kaloria ja söin vain kaksi ateriaa. Toki alkoholista tuli jonkin verran kaloreita, mutta laskin päivän kokonaissaldoksi silti vajaan 2200 kaloria. 

Eilinen menikin vain lepäillessä ja yritin jatkuvasti olla tuntematta ahdistusta siitä, että päivä meni käytännössä katsoen lähes kokonaan hukkaan. Tällä hetkellä olo on fyysisesti ihan normaali, mutta henkisesti hassu: tuntuu oudolta, että alkoholi on taas yhtäkkiä jysähtänyt elämääni kahden suuren ylilyönnin kautta ja osa minusta pelkää sitä, että tämä lähtee taas käsistä niin kuin se lähti esimerkiksi vuonna 2020 ja myös hetkellisesti 2022 kesällä. 

Ja toisaalta olen vasta ihan "alussa" ja tästä on vielä helppoa poistua takavasemmalle ja antaa muiden juoda, kun itse vietän terveellistä koti-iltaa! Loppujen lopuksi minulla on maailman paras syy olla juomatta vaikka en edes laskisi omaa terveyttäni yhdeksi syyksi, joten uskon, että pystyn kyllä palaamaan takaisin hyvin minimaaliseen alkoholin käyttöön. Minun vain täytyy kouluttaa itsestäni taas se, joka pystyy tyytymään vain muutamaan lasilliseen aivan niin kuin lauantaina yksi I:n siskon ystävistäkin pystyi. Hänellä oli oikein ihana ja rentouttava ilta ja yö ja silti häneen solahti vain kolme lasillista samppanjaa ja yksi martini. 

Minun oli tänään alun perin tarkoitus käydä lenkillä ja nostaa matka vajaaseen neljään kilometriin, mutta kuinka ollakaan heräsin taas kurkkukipuun! Ja mietin voiko tämä liittyä alkoholiin, sillä edellisen juomiskerran jälkeenkin minulle tuli kipeä olo, mikä muistutti juuri niistä ajanjaksoista, jolloin join aivan liikaa ja minulle tuli kuumeoireilua. Toki tällä hetkellä enemmän ja vähemmän kaikki tuntuvat olevan nuhassa, joten kai tämä voi olla sitäkin... 

Olen vain niin super pettynyt tähän, koska olisin halunnut aloittaa viikon urheilullisesti! Lenkin sijaan kävinkin sitten vain tunnin kävelyllä eli tämän päivän osalta liikuntasaldo on puolitoista tuntia kävelyä. Toivon, että tämä menisi nopeasti ohi ja olisi vain jotain univelkoihin liittyvää oireilua, joka katoaa huomiseen mennessä. Sinkkiä, punahattu-uuttetta, sitruuna-inkivääriteetä hunajalla ja kunnolla unta. Toivon selviäväni takaisin terveiden kirjoihin tämän kombinaation avulla, jotta pääsisin huomenna salille...

-3,5 kg

Kuva on omani

Paino: 60,3 kg

Painoindeksi: 22,98 (vanha), 23,47 (uusi)

Pudotus: -3,5 kg

Tänään on tuntunut niin paljon helpommalta, enemmän minulta kuin hetkeen. En ehtinyt syödä lounaaksi kuin banaanin ja söin toisen banaanin kolmen aikoihin. Seuraavaksi söin viideltä halloumisalaatin ja jälkiruoaksi kreikkalaista jugurttia marjoilla ja raakakaakaohipuilla. Enkä koe huonoa omaatuntoa. 

Ja tiedättekö mitä? Tajusin tänään, että juuri näinhän minä aloitin myös 2021. En yrittänyt pakottaa vegaaniutta enää, vaihdoin perjantain sipsit, dipin ja karkit kahteen broilerin fileeseen, isoon kasaan täysjyväriisiä, BBQ-kastikkeeseen ja Valio Eilan kreikkalaisiin jugurtteihin. 

Joten ehkä tämä näkökulman muutos voikin viedä minut juuri sinne, minne olen yrittänyt pakottaa itseäni kaikki nämä vuodet. Näkisinköhän huomenna vaa'alla jo tutut numerot viisi ja yhdeksän... Milloin olen viimeeksi ollut innoissani painon laskusta? En pitkään aikaan, mutta tämä tuntui hyvältä!

Ahdistuksesta voittoon

Kuva on omani

Paino: 63.8 kg

Päätin eilen ahmia, koska minua turhautti se, että terveellinen ruoka aiheuttaa nykyään mahani turpoamista kivuliaaksi palloksi, koska kehoni on ehtinyt tottua roskaan. Kyllä, se oli ainoa syyni. 

Ja näin ollen tänään aamulla vaa'asta minua tuijotti silmiin painoindeksi, joka vanhalla laskukaavalla on 24,31 ja uudella järkyttävät 24,83 eli olen sen mukaan vain 0,17 pisteen päässä siitä, että olen taas lievästi ylipainoinen. Ja siltä minä kyllä näytänkin. 

Kuitenkin tiedän, että minussa on suolan kerryttämää vesipainoa ja jokin outo voima minussa käskee vain jatkamaan niin kaikki kääntyy kyllä hyväksi. Vaikka jos pysähdyn hetkeksikin, minua alkaa ahdistaa sodat ja mietin voinko oikeasti enää koskaan ikinä olla vilpittömän onnellinen? Onnellinen ilman minkäänlaista pelkoa tai pientä varjoa. 

Tuntuu vaikealta antaa lupa keskittyä iloa tuoviin asioihin, kun samalla Etelä- ja Pohjois-Korean välit alkavat kääntyä suuntaan, jota ei ole vuosikymmeniin nähty. Onko minulla lupa olla onnellinen tällaisen kaiken keskellä? Keskityn johonkin helvetin painoon, vaikka voi olla, että I ei edes pääse armeijasta ennen kuin joutuu jo tosipaikkaan ja ja.....

Mutta ihmismielen on pakko antaa keskittyä vähäpätöisiltä vaikuttaviin asioihin, jotta et menetä järkeäsi ja kuluta mahdollisia viimeisiä oikeasti onnellisia kuukausiasi pelossa ja ahdistuksessa. Sitä ehdit luultavasti kokea myöhemminkin. 

Mietin pitkään kävisinkö tänään lenkillä. Mietin haluanko masentaa itseni kaiken muun ahdistuksen lisäksi vielä sillä, miten kivuliaaksi suola ja vesi ovat turvottaneet pohkeeni ja nilkkani. Miten jokainen hidas askel tuntuisi siltä kuin rämpisin epätoivoisesti suossa pääsemättä eteenpäin. 

Lopulta päätin lähteä ja annoin itselleni luvan hölkätä vaikka kävelyvauhtia, kunhan saisin kolme kilometriä täyteen. Hölkkäsin rauhassa samaan aikaan, kun taivaan täyttäneet pilvet alkoivat hajaantua ja oranssi auringonvalo pääsi tervehtimään minua. Siinä hetkessä, kun katselin sitä, miten auringonvalo loi talojen ikkunoiden kautta kuvioita vastapäätä oleviin rakennuksiin, mieleni täytti ajatus. 

Ajatus siitä, että minulla on lupa olla onnellinen tässä ja nyt huolimatta siitä, mitä tulevaisuudessa ehkä tapahtuu tai ei tapahdu. Eikä minun tämän hetken onneni ole mitenkään noloa tai typerää tulevaisuuden linssin läpi katsottuna, vaan se on yksinkertaisesti elämää. Se sen sijaan ei ole, että synkistelen jo valmiiksi asioita, joihin en voi vaikuttaa ja jotka eivät koskaan mahdollisesti edes tulee tapahtumaan.  

Ja tuossa hetkessä minusta tuntui taas kokonaiselta, loppu 3,24 kilometrin lenkki meni ohi hetkessä koko matkan läpi hymyillen ja tuo oli ehdottomasti tähän astisista lenkeistä helpoin. Olen todella onnellinen, että uskaltauduin ulos kokeilemaan rajojani! 

Tämä oli viimeinen päivä, kun en ole raskaana ja painoni alkaa luvuilla kuusi ja kolme. Ja tämä oli viimeinen päivä, kun käytän energiaa turhaan ahdistumiseen. Tulevaisuutta ei ole vielä olemassa eikä mitään ole vielä kirjoitettu loppuun.

Uudenlainen luku elämässäni ja tavoissani

Kuva on omani

Piilotin joitakin tekstejä, mutta ei hätää, mitään sen ihmeellisempää ei ole tapahtunut henkilö X:n suhteen! Koin vain, että tulevaisuuden kannalta on ehkä järkevintä, että pidän I:n ja H:n poissa täältä niin paljon kuin vain mahdollista. Kaikkea en tietenkään pysty tai edes halua piilottaa heistä, koska kumpikin on luonnollisesti iso osa elämääni, mutta suurimmaksi osaksi pitäydyn vastaisuudessa ruokailuissa ja liikunnassa arkisilla ajatuksilla ja mietteillä höystettynä.

Osittain tähän kai liittyy myös halu siihen, että minulla olisi edes joku paikka, jossa olla "vain minä" olematta jatkuvasti sekä vaimo että äiti. Tällä viikolla olen huomannut sen, miten täydellisyyden tavoittelu vie pois iloa arjen pienistä hetkistä, ja etenkin täydellisyyden tavoittelu äitiydessä tekee minusta surullisen ja ahdistuneen. Kun kirjoitan ajatuksiani auki äitiyden linssin läpi, pienetkin asiat tuovat minulle tunteen siitä, että olen huono. 

Jos päätänkin juoda aamulla kupillisen aitoa, ihanaa italialaista cappucinoa ja tästä syystä ruokin H:n rintamaidon sijaan maidonkorvikkeella, jotta hän ei tule saaneeksi kofeiinia, koen olevani huono äiti enkä edes kehtaa kirjoittaa kahvin juomisesta tänne. Mietin jokaista liikahdustani aivan liikaa ja etenkin, kun kirjoitan asioita ylös, näen ne jotenkin selvemmin, jolloin alan ylianalysoimaan kaikkea. Ja kun alan ylianalysoimaan, katoaa kykyni tehdä niitä oikeita valintoja, joita intuitioni ohjaa, jolloin eksyn aivan totaalisesti suunnastani.

Viimeisen parin viikon aikana sanat "vapaus" ja "vapaa" ovatkin ponnahtaneet eteeni mitä erillaisimmissa tilanteissa ja tällä viikolla olen huomannut, että se, mikä tuo minulle vapauden tunteen, ei ehkä olekaan mikään tarkkaviivainen pieni tila, vaan jotain paljon joustavampaa kuin olen antanut itseni kokea. Mitä tarkoitan tällä on se, että tämän viikon mehupaasto on sujunut aikalailla ongelmitta, mutta se ei ole tuonut yhtään sellaista iloa, jollaista oletin kokevani. Se on tuntunut pakolta ja jotenkin päälle liimatulta valheelta. Kuin maskilta, joka ei sulaudu omaan ihooni, vaan jää hassusti pullottamaan todellisen minän päälle. 

Olen pohdiskellut sitä, että ehkä olen jatkuvasti epäonnistunut yrityksissäni päästä ortoreksiaan takaisin kiinni siitä syystä, että en vain yksinkertaisesti pysty enää toisintamaan sitä tilannetta, jossa olin vuoden 2021 alussa. Minussa oli silloin niin paljon vähemmän kokemuksia, ajatuksia ja tunteita liittyen siihen, mitä tein, jolloin elämän aallokoiden keskellä navigoiminen oli tavallaan helpompaa.

Kuva on omani

Iso teema jo vuosien ajan on ollut se, että tuolloin aiemmin en pelännyt epäonnistumista, koska silloin minulla ei yksinkertaisesti ollut kokemuksia sellaisesta, joten minun oli helppoa liikkua eteenpäin täydellisen optimistisena. Ja tarkoitan siis epäonnistumisia tilanteessa, jossa kerrankin oikeasti söin ja myös urheilin. Kunnon näännytysdieeteissä olin epäonnistunut lukuisasti ja ehkä juuri sen takia tuo vuoden 2021 alkukevään elämäntapa onnistui niin hyvin: se oli minulle jotain aivan uutta. 

Olen aiemminkin kirjoittanut tästä teemasta esimerkiksi täällä ja tuntuu hassulta lukea viime vuoden tammikuulta aivan se sama, mitä koen nytkin:

Juuri nyt en ole onnellinen. Vaikka syitä onneen onkin suuri kasa, totta kai on. Mutta jotain syvällä juurissani on tällä hetkellä rikki ja minun täytyy korjata se, jotta pystyn vihdoinkin astumaan eteenpäin sinä pelottomana olentona, joka minun on tarkoituskin olla.

Olen jo pitkään yrittänyt pakottaa itseäni kävelemään samoja askeleita, joita joskus kävelin, vaikka vuodet ovat kuluttaneet noita kivisiä askelmia tavalla, joka on tehnyt niiden pinnasta röpelöisiä ja osa askelmista on jopa jossain vaiheessa napsahtanut kahteen osaan. Ne eivät ole enää ne samat askelmat, joita pitkin hypin kohti vuoden 2021 kesää, joten on ehkä ollut todellista typeryyttä minulta olettaa, että saisin kaiken palautettua entiseen tilaan. 

Ja arvatkaapa vain onko minulla todella tyhmä olo, kun mietin sitä, että olen luultavasti kaksi vuotta yrittänyt pakottaa jotain sellaista, mikä ei yksinkertaisesti voi enää koskaan tapahtua? Jotain sellaista, jonka on tarkoitus muovautua hieman eri näköiseksi nykyisessä elämässäni ja tilanteessani, jolloin en voi käyttää aiempaa elämäntapaani ja -tilannettani karttana?

Kyllä, kyllä on ja toisaalta koen myös helpotusta tästä tajuamisesta. Tämä tuntuu luvan antamiselta siihen, että saan elää joustavemmin nykyisen minän sanelemin ehdoin, koska nykyinen minä on myös se, joka pystyy rakentamaan tulevaisuuteni. Jos toisin vuoden 2021 minän nykyhetkeen, ei hän osaisi navigoida elämässäni päivääkään, koska niin monia asia on muuttunut. 

Kuva on omani

Ja höpötettyäni tämän kaiken läpi niin haluan korostaa sitä, että tavoitteeni eivät ole muuttuneet: haluan lopettaa tämän vuoden parhaimmassa fyysisessä ja myös henkisessä kunnossa, missä olen koko vuoden 2024 aikana ollut. Ja siitä jatkan sitten vieläkin pidemmälle kehoprojektiani ja luon elämän, jossa terveyteni on todellakin ykkösprioriteettini. Haluan olla terve. Haluan elämän, jossa minun ei tarvitse enää elää läpi ahmimisjaksojen, vaan ruokin kehoani tasaisesti pitkin päivää, viikkoa, kuukautta ja vuotta ravitsevalla ja monipuolisella ruoalla. Haluan liikkua päivittäin, juosta puolimaratonin, kehittyä tanssijana ja olla notkeampi. Haluan, että näytän urheilullista ja aktiivista elämää elävältä, positiiviselta ja vahvalta naiselta.

Tämä kaikki on tuttua huttua. Mutta se, miten minä pääsen tuonne, on se, mikä tulee ehkä hieman muuttumaan. Uudelleenohjelmointi lakkaakin ehkä kokonaan olemasta nimenomaan tuota eli pään ohjelmointia siihen vanhaan ja sen sijaan dokumentoin, mitä teen tällä kertaa eri tavalla. Totuushan on kuitenkin se, että minun pitäisi joka tapauksessa tehdä jotain eri tavalla, jotta myös pysyisin tavoitteessani toisin kuin viime kerralla. Tarvitsen erilaisen perustan, jotta en taas kaadu, kun olen saanu unelmakroppani ja -elämäni ja kaikki kova työni valuu hukkaan. 

Miten sitten lähden käytännössä tästä eteenpäin? Olen pohdiskellut sitä, mikä on tänä vuonna tuonut minulle iloa ja helpotusta ja huolimatta siitä, että moni asia olikin loppujen lopuksi ehkä hieman pielessä, niin olin todella onnellinen, kun söin neljä kertaa päivässä ihan "tavallisen" terveellisesti. Ja silloin, kun minulle tuli himo aloittaa aamu kokonaisella pienellä vesimelonilla tai kuudella jääkaapissa ihanasti viilenneellä, mehukkaalla omenalla niin sitten minä noudatin tuota himoa enkä pakottanut itseäni pysymään jossain lukitussa ruokasuunnitelmassa.

Pyrin siihen, että syön edelleen suurimman osan ajasta kokonaan kasvipohjaisesti, mutta jos huomaan lipuvani kohti ahmimista, saan valita myös liha- ja maitotuotteita, kunhan ne ovat terveelliseksi luokiteltavia. Eli esimerkiksi tuplapepperonipizzan ja jäätelötönikän sijaan saan syödä annoksen täysjyväriisiä ja bulgogia ja jälkiruoaksi pienen leivoksen - joko itse tehdyn tai leipomosta ostetun. Ja minun täytyy jatkuvasti muistuttaa itseäni siitä, että tämä ei ole häviö. Tämä ei ole sitä, että luovutan. Olen valinnut tavoitteeni ja niihin pääsemistä hyödyttää paljon enemmän se, että suhtaudun elämään ja sitä kautta syömiseen realistisesti sen sijaan, että saan jatkuvasti pelätä seuraavaa ahmimiskohtausta ja sitä kautta totaalista epäonnistumista. 

Jonkinlainen uudenlainen alku siis käsillä. Sellainen kappale, jota en ole vielä koskaan lukenut ja ehkä se on juuri sitä, mitä tarvitsen tässä ja nyt. 

Viime viikko ja mehupaaston aloitus

Kuva on omani

Viime viikon täydelliset päivät: 2/7

Yhteensä täydellisiä päiviä maanantaiaamuun mennessä: 12/21

Viime viikko olikin sitten loppujen lopuksi aikamoinen... Ahmittua tuli yhteensä neljänä päivänä, täydellisesti söin vain kahtena päivänä ja yksi päivä eli sunnuntai oli näiden kahden välissä.

Tuntui siltä, että tilanne lähti jotenkin ihan kokonaan käsistä siinä vaiheessa, kun sain äidiltäni kuvia syksyn oranssina hohtavasta Töölöstä ja asunnostani, jota hän on pitänyt Airbnb-asuntona aina välillä minun poissaollessani. Ikävän määrä nousi sellaiseksi, että en kai vain osannut käsitellä sitä muulla tavalla kuin vaientamalla tunteet ahmimalla, mikä taas tekee olostani vieläkin kamalamman.

Aina, kun ahmin, tuntuu siltä, että elämä polkee paikoillaan, menetän kallisarvoista aikaa ja päiviä ja viime viikolla näinkin useana yönä unia siitä, miten pakenen H:n kanssa sotaa ja kadun jokaista ahmimiseen käyttämääni päivää. Iltaisin on myös ollut vaikeaa saada unta, kun käyn päässäni läpi kaikkea sitä, mitä jäi tekemättä ja kokematta sen takia, koska käytin päiväni ruoan ympärillä olemiseen. Ja tässäkin sota on ollut todella suurena ja lyijynraskaana teemana, jota en varsinaisesti ole aktiivisesti ajatellut, mutta jonka huomaan kurkkivan koko ajan olkani ylitse.

Tämän viikon sitten aloitinkin litralla tuorepuristettua appelsiinimehua eli kyllä, päätin, että paaston aika on nyt eikä huomenna tai ensi viikolla. Haluan nousta täältä harmaasta tuhkasta ja kokea taas onnistumisia ruokailuihin liittyen. Haluan osoittaa itselleni olevani vahva ja pystyväni kyllä pitämään itseni kurissa, kun vain niin päätään.

En voi aina odottaa jotain maagista "täydellistä hetkeä", jolloin kaikki vain sujuu helposti yrittämättä ollenkaan. Kyllä, tuollaista käy välillä ja on aivan uskomattoman ihanaa, miten kaikki esteet vain liukuvat pois edestäni, mutta en voi rakentaa koko elämääni sen varaan, että olen riippuvainen tuollaisista hetkistä. Välillä täytyy vain kärvistellä läpi mahdollisen päänsäryn, kylmyyden ja väsymyksen, jotta tilanne rauhoittuu. Välillä täytyy joka ikinen päivä vääntää rautalangasta itselleen ne uuden elämän rutiinit, jotta niistä sitten oikeasti tulee jossain vaiheessa rutiineja.

Fake it til you make it ja build momentum. Tähän viikkoon lähdinkin ajatuksella "olen jo perillä", vaikka tiedänkin, etten ole, vaan olen hyvin vahvasti kiinni feikkausvaiheessa. On kuitenkin liian masentavaa ajatella tätä uutta viikkoa sellaisena, että joudun taas aloittamaan nollasta, joten mieluummin uskottelen nyt itselleni, että vaatteet eivät istu nätisti päälläni vain jostain mystisestä syystä, joka poistuu kyllä keskiviikkoon mennessä. Ja että mehupaasto on vain yksi osa elämääni eikä mikään yhtäkkinen suunnan muutos ja lähes mahdoton rasti.

Ei, selviän tästäkin, koska tämä on vain osa tavallista elämääni. Ei sen ihmeempää.

Sekavia ajatuksia

Kuva on WANIMAL BLUE:n

Viime viikon täydelliset päivät: 5/7 

Tämän viikon täydelliset päivät perjantaiaamuun mennessä: 2/4

Yhteensä täydellisiä päiviä perjantaiaamuun mennessä: 12/18

Paino sunnuntaina 6.10.: 59.0 kg

✥﹤┈┈┈┈┈┈┈┈┈┈┈┈┈┈┈﹥✥

Viime viikko oli jotenkin todella erikoinen ja oudolla tavalla sekava. Ja silti niin paljon ihanaa tapahtui ja tuntui siltä, että olin vihdoinkin lähtenyt liikkumaan oikeaan suuntaan. Treenasin ihan kunnolla, söin terveellisesti ja järkevästi, mutta.... Yksi virheistä tapahtui perjantaina, kun poikkeuksellisesti annoin itselleni tarjottavan punaviiniä. Edellisen kerran join alkoholia vuoden 2023 elokuussa, joten edellisestä kerrasta on todellakin jo aikaa. Ja ei hätää: en tietenkään imettänyt H:ta tuona aikana ja hän oli isovanhempiensa turvallisessa hoidossa. Minä sen sijaan olin I:n siskon ja hänen ystäviensä luona ja join verrattain vähän, mutta selvästi aivan liikaa. 

Lauantaina olin väsynyt ja hieman alakuloinen. Aloitin aamun särkylääkkeellä pään jomotuksen takia enkä saanut koko päivänä mitään otetta mistään. Ajattelin kuitenkin, että joskus on ihan hyvä, että on tällaisia hyvin yksinkertaisia ja minimaalisen tekemisen päiviä, joten annoin itseni nauttia kirjan lukemisesta sohvalla aamu- ja iltakävelyn välissä. Sunnuntaina tarjoilin lounaan I:n perheelle ja tuosta ateriasta luokseni jäi kuusi pientä ja niin ihanan kuohkeaa hedelmäkakun palaa sekä hieman muita ruokien jämiä, jotka laitoin hetkeäkään miettimättä pakastepusseihin ja pakkaseen odottamaan I:tä. Sen sijaan itse tekemäni kasvisateria oli hyvin vähärasvainen enkä lisännyt suolaakaan kuin aivan minimaalisen määrän, joten sen loppujen syömisestä en ole kokenut huonoa omaatuntoa.

Tuon lounaan jälkeen putosin johonkin outoon yksinäisyyteen enkä taaskaan tehnyt mitään järkevää loppupäivänä. Ei, en edes käynyt sillä lenkillä, jonka olin luvannut tehdä. Sen sijaan tein sen maanantaina ja maanantain ja tiistain välisenä yönä heräsin kuumeeseen. Kärvistelin koko yön läpi täristen, mutta tuon yön jälkeen minulla ei ole enää ollut mitään muita oireita kuin hieman kipeä kurkku. En ymmärrä.

Kuva on WANIMAL BLUE:n

Minusta tuntuu etten taaskaan ymmärrä kehoani. Minulle on viime viikkoina jatkuvasti tullut finnejä otsaan - paikkaan, jonne en ikinä saa finnejä. Lisäksi muutamassa sormessani on hassua ihottuman kaltaista jälkeä. Nuo punertavat, epätasaisen röpelöiset alueet eivät kutia enkä oikeastaan huomaa niitä ollenkaan, joten ne eivät ole mitään tavallista ihottumaa tai kuivaa ihoa. Ja edelleen: minulla ei ole minkäänlaista taipumusta ihottumiin tai minkäänlaiseen atooppiseen ihoon.

Olen jo muutaman viikon ajan kokenut, että minun tulisi tehdä ihan kunnon suolihuuhtelu, sillä yleensä finnit otsassani kertovat siitä, että suolistooni on jäänyt jotain liian rasvaista, joten tein sen viimeinkin eilen. Ja siihen meni uskomattomat puolitoista tuntia ennen kuin vesi tuli ulos riittävän puhtaana, yäk! 

Toinen asia, jota olen miettinyt, on mehupaasto. Alun perin minun piti olla mehupaastolla keskiviikosta sunnuntaihin, koska uskokaa tai älkää, ahmin ihan kunnolla pitkän kaavan kautta tiistaina! Niinpä keskiviikkoaamuna join aamupalaksi kylmäpuristettua mehua, mutta sitten kahdentoista aikoihin naksahti ja loppupäivän mässäilin sisääni sipsiä, pizzaa, karkkia ja jäätelöä. Eli olen tällä viikolla vetänyt ihan kunnon ahmimissessiot kahtena peräkkäisenä päivänä, hip hei!

Kaikista surullisinta tässä kaikessa on se, että en ole tällä viikolla maanantaita lukuun ottamatta edes uskaltanut imettää H:ta muulla kuin maidon korvikkeella, koska en vain uskalla antaa hänen juoda omaa maitoani. Pelkään, että se on täynnä kemikaaleja, joihin en todellakaan halua hänen jäävän koukkuun jo vauvana. Mutta kun oamt himot puskevat päälle niin näemmä edes tällainen asia ei pidättele minua... 

Kuva on WANIMAL BLUE:n

Eilen heräsin yllättävän vähän turvonneena ja puristelin etenkin reisiä ja peppuani helpottuneena: kyllä, kotisalilla viimeisen parin viikon aikana pumpatut lihakset ovat edelleen tallessa. Mutta helpotuksesta huolimata tunsin taas tuttua juurettomuutta ja sen tuomaa epätoivoa. Mieleni täyttyi kaikista erilaisista ruokavalioista ja elämäntavoista, joista mikään ei tunnu juuri nyt kutsuvan minua millään erityisellä äänellä. Ei, ei edes sataprosenttisesti puhtaasti syöminen. Mietin johtuuko se siitä, että olen vuosien saatossa laiskistunut ja 90-10 tai 80-20-tyylinen syöminen on vain paljon helpompaa pitkällä tähtäimellä. Vai siitä, että en vilpittömästi koe liian tiukasti tietynlaiseen syömiseen rajoittunutta elämää omaksi identiteetikseni.

Minulle tulee mieleen vuoden 2022 kesä, jolloin luulin lähteneeni Italiaan elämään unelmieni RT4-elämää ja laihtumaan vihdoinkin tavoitepainooni. Kunnes tajusin, että tuo identiteetti ei sopinutkaan enää itselleni ja sain itseni kiinni siitä, että ruokailutottumusteni täytyi aina olla väkisin jotain valtavirrasta poikkeavaa. Samaan aikaan katsoin edessäni hehkuneita italiattaria, jotka olivat niin paljon terveempiä kuin minä ja silti heidän kaikkien lautasilta löytyi juustoja, lihaa ja pastaa. Ja voi, miten minä hypinkään eri ruokaidentiteettien ja hämmennyksen vallassa koko tuon kesän!

Ja kun alan ajatella tätä kaikkea, minuun pesiytyy kiukku. Herranen aika, enkö oikeasti pysty sitoutumaan edes viideksi päiväksi johonkin yhteen asiaan, josta on oikeasti minulle vain hyötyä?! Mitä helvettiä nyt, Minni! Miten luulet koskaan saavasi elämän, jollaista sinulla ei ole koskaan ollut, jos et uskalla edes viiden päivän ajan olla jotain, mitä et ole koskaan aiemmin ollut? Tai jos ei sentään "et koskaan" niin ainakaan et pitkään aikaan. 

Tuntuukin jotenkin todella hassulta, että vaikka olen tänä vuonna peräti synnyttänyt tähän maailmaan pienen uuden ihmisen ja vieläpä edelleen kuitenkin aika vieraassa maassa, kaukana omasta perheestäni ja ystävistäni, niin silti olen uskomattoman paljon jumissa mukavuusalueellani. Totta kai se on pakon edessä laajentunut hieman, mutta yhä edelleen esimerkiksi välttelen ruokaostoksia kaupoissa, joissa joutuisin puhumaan kassahenkilölle. 

Kuva on WANIMAL BLUE:n

Myös urheilun osalta huomasin viime viikon treeneissä, että kehoni pystyisi kyllä esimerkiksi isompiin painoihin ja vielä siihen yhteen ylimääräiseen toistoon. Mutta harvemmin enää nykyään tulen edes ajatelleeksi, että voisin työntää itseäni vielä vähän pidemmälle. Kun käyn kävelyillä, joiden aikana liikun tavallista ripeämmällä tahdilla, heti, kun minulle tulee kuuma tai tunnen oloni väsyneeksi, käännyn takaisin kohti kotia sen sijaan, että kokeilisin, olisiko tuossa kuitenkin vain kyse pienestä kynnyksestä, jonka yli on kyllä mahdollista kävellä.

Ja mehupaastoon liittyen tiedä, että ruoansulatuselimistöni selvästi rakastaisi sitä juuri nyt, sillä kuten viimeeksi kirjoitin, minulla on ollut ongelmia mahan turpoilun kanssa ja nuo turpoamiset ovat jatkuneet tämän viikon alkuun asti. Maanantaina aloitin vihdoinkin maitohappobakteerit, mutta puhdas ja ravitseva ruokavalio on avain siihen elämään, jossa minun ei tarvitsisi olla noiden jauhepussien varassa. Ja mehupaasto toisi tarpeellista taukoa koko keholle, jolloin se pääsisi korjailemaan itseään. 

Tiedän, mitä elämältäni haluan, mutta en ole varma, miten haluan sen saavuttaa. Osa minusta myös muistuttaa, että tässä on kyse matkasta. Sen takia olinkin asettanut kahden ensimmäisen viikon tavoitteisin vain sen, että palaan syömään täysin kasvipohjaisesti ja muita rajoituksia en asettanut. Minun ei siis tarvitse saada kaikkea toteutettua tässä ja nyt vaan voin ihan hyvin antaa itseni laskeutua hiljalleen esimerkiksi mehupaastojen maailmaan. Tai minun paastoni voi olla vain se, että korvaan pelkän aamupalan tai aamupalan ja lounaan mehulla ja muuten syön normaalisti. 

Luulenkin, että kaikesta päässäni olevasta sekamelskasta huolimatta, jatkan jollain tylsällä puolitiellä olemisella. Osa minusta iloitsee siitä, osa on sitä vastaan ja pitää minua heikkona luuserina, mutta niin kauan, kun en selvästi täysin sataprosenttisesti koe jotain omakseni, niin kauan en pakota itseäni hyppäämään siihen. Minun on saatava impulsiivisuuteni jotenkin kuriin, sillä muuten en ikinä pääse tavoitteisiini. Minun on opittava valjastamaan se voimakseni eikä antaa sen kerta toisensa jälkeen rikkoa kaiken, mitä olen vaivalla saanut rakennettua.

Valoja ja varjoja

Kuva on omani

Viime viikolla täydellisiä päiviä oli: 5/7

Tällä viikolla täydellisiä päiviä on torstaiaamuun mennessä ollut: 2/3

Täydellisenä pidän päivää, jolloin en ole
syönyt mitään epäterveelliseksi luokiteltavaa.

✥﹤┈┈┈┈┈┈┈┈┈┈┈┈┈┈┈﹥✥

Täydellisiä päiviä on kertynyt jo ihan mukavasti ja sanoisin, että onnistuneita päiviä on lisäksi kaksi lisää. En kuitenkaan voi täysin laskea niitä täydellisiksi sillä esimerkiksi tämän viikon maanantaina söin I:n siskon seurassa leivonnaisen, jonka kaloreita, rasva ja sokerimäärää en edes uskalla ajatella... Muuten kuitenkin söin terveellisesti.

Turhauttaa, että en pääse vaa'alle tai saa otettua mittoja, koska siinä vaiheessa, kun tunnen, että ylimääräinen aamuturvotus on kadonnut, vatsani alkaa yleensä turvota kivuliaaksi palloksi. Palaudun yhtäkkiä raskauden kuudennelle kuulle ja kipu helpottaa hieman, kun syön jotain, mutta outo jomotus ja lievä turvotus jää päälle koko loppupäiväksi. 

En tiedä johtuuko tämä siitä, että tämä on ensimmäinen kokonainen viikko, kun en ole syönyt maitohappobakteereita, mutta aion varuiksi palata takaisin syömään niitä. Ei, en halua elää koko loppuelämääni riippuvaisena niistä, mutta jos ne auttavan tässä ns. alkuvaiheessa, kun olen vasta palailemassa ortoreksiaan ja totutan suolistoa terveelliseen, kuitupitoiseen ruokaan niin olkoon. 

Tunnen ja tiedän kuitenkin, että olen hoikistunut hieman. Ainakin ylimääräinen vesi on lähtenyt. Treeneihin ja päiviin on tullut lisää energiaa, herään pirteämpänä kuin hetkeen ja mielialani on pysynyt pääosin tasaisena. Kuitenkin luulen, että synnytyksen jälkeiset hormoniheilahtelut ovat edelleen aiheuttaneet välillä sitä, että tipun maailman huipulta hetkeksi lähes itkemään ja sitten muutaman tunnin päästä tunnen oloni jo ihan normaaliksi.

Kuva on omani

Viime sunnuntaina en käynytkään sunnuntaina juoksulenkillä ja se hieman harmittaa, mutta toisaalta tuossa päivässä oli jotain todella ihanaa. Menimme H:n kanssa I:n vanhemmille, jonka luona I:n äidin äiti nykyään asuu ja oli jotenkin niin liikuttavaa, miten onnellinen I:n mummo on aina H:n seurassa. Hän tuntuu nuortuvan kymmenen vuotta ja nauttivan elämästä aivan uudella tavalla, kun saa ihmetellä maailmaa H:n kanssa.  

Tämän viikon sunnuntaina aion kuitenkin pitää lupaukseni. Tai ehkä jo perjantaina. Sunnuntaina tosin ilmeisesti sataa ja lämpötila putoaa 22-asteeseen, joten ehkä se olisi parempi lenkkeilypäivä kuin aurinkoinen 24-asteen perjantai, jolloin luultavasti haluan vain kävellä pienen ikuisuuden valossa kimaltelevassa Soulissa. 

I tulee käymään muutaman päivän kotilomalla ensi kuun alussa ja toivon, että olen siihen mennessä hoikistunut hieman. Tullut enemmän oman itseni näköiseksi. Tällä viikolla olen joka aamu herättyäni liu'uttanut käsiä kylkieni luita pitkin ja hymyillyt sille, miten ylävartaloni alkaa tuntua hassulla tavalla ohuemmalta. Kuin iho olisi jotenkin pingotettu eri tavalla minun ylleni, vaikka oikeasti sen ihon alta vain on lähtenyt turhaa täytettä. 

Mietin pitkään haluanko tehdä jotain tavoitteita lokakuulle, mutta en usko. Tällä hetkellä haluan jatkuvan, pysyvän elämän kuukausitavoitteiden sijaan. Toki vuoden lopun tavoitteita olen miettinyt, joten ehkä niitä rytmittämään jonkinlaiset kuukauteen sidotut tavoitteet voisivat olla järkeviä. Toivon, että ehdin viikonloppuna kunnolla istua alas ja pohtia noita! 

Mielitekoja ja liikuntaunelmia

Kuva on omani

Ehkä huomaattekin, että blogi on suurin piirtein taas jaloillaan. Löysin onnekseni yllättävän monen vanhan merkinnän blogin varmuuskopioiden ja sähköpostini luonnoksista, mutta kaikkea en saanut palautettua ja osa teksteistä on omasta paperipäiväkirjastani otettu versio. Ei se, minkä olin alun perin kirjoittanut tänne.

Uskallan palata ainakin väliaikaisesti, koska tiedän, että henkilö X:stä ei hetkeen tule olemaan harmia. Menen kuitenkin edelleen päivä kerrallaan ja yksi vaihtoehto on vieläkin salainen blogi, mutta en vielä tiedä, miten pystyisin varmentamaan, että sinne haluavat eivät ole henkilö X...

Joka tapauksessa tämän viikon saldo onnistuneissa päivissä on nyt 3/4. Maanantaina söin lihaa ja juustoa ciabattan sisällä ja lisäksi söin vähän karkkia "jälkiruoaksi". Muina päivinä olen pysynyt kurissa, vaikka voin sanoa, että etenkin eilen herkutteluhimot puskivat päälle kovaa.

Mietin mitä kaikkea haluaisin syödä viikonloppuna... Rapeaksi paahdettuja, mausteisia ristikkoperunoita majoneesilla, kananugetteja tai sipulirenkaita, jäätelöä, chew ja spit tyylillä karkkeja, kaksi munapasteijaa... Niin iso osa minusta oli jo antamassa tuohon luvan, mutta sitten kysyin itseltäni milloin tämä päättyy, jos en itse lopeta sitä NYT?

Suolistobakteereilla menee kaksi viikkoa uusiutua ja tiedän, että jos nyt kahden viikon ajan syön pääosin terveellisesti, niin mielihalut katoavat, koska olen ruokkinut lähes ainoastaan vain hyvää bakteerikantaa fiksuilla valinnoilla. Jos nyt syön huonoja rasvoja, suolaa, lisäaineita ja valkoista sokeria, ruokin huonoja bakteereita ja ylläpidän riippuvuutta ikuisuuteen asti, kunnes katkaisen tuon syklin.

En voi odottaa jotain maagista uutta viikkoa, jolloin kaikki sujuu automaattisesti hyvin. Ei, minun on nyt valitettavasti rämmittävä hetken aikaa suossa, jotta saan riippuvuudet selätettyä ja sen jälkeen minun täytyy pitää huolta siitä, että pysyn kaidalla tiellä. Ei ole muuta vaihtoehtoa. Ja myös sen takia olen luvannut itselleni jotain pieniä herkkuja tälle ja ensi viikolle, jotta saan edes jollain tavalla "kevennettyä" tätä aloitusta.

Osittain tuntuu ahdistavalta ja hävettää, että en saa enää revittyä itsestäni tarpeeksi joko inhoa tai itsekuria, jotta saisin kerralla katkaistua kaiken roskan pois elämästäni. Mutta sitten muistutan itseäni siitä, että vuonna 2021 aloitin myös tekemään muutoksia pikku hiljaa ja silti pääsin lopulta niin uskomattomiin tuloksiin kuin pääsin. Ah, rasvaprosentti 18, en malta odottaa sinua... Joten nytkin minulla on lupa valaa ensiksi pohja ja sen jälkeen vasta ryhtyä rakentamaan.

Tähän päivään ison plussan on myös tuonut se, että eilisen kotisalitreenin jäljiltä lihakset ovat kipeinä ja tätä tunnetta on ollut ikävä! Haluaisin myös aloittaa ihan kunnolla juoksemisen, jonka siis tietenkin aloitan vain muutamasta kilometristä ja katson, miltä kehossa tuntuu. Juoksemisen voi aloittaa, kun synnytyksestä on kulunut noin kolme kuukautta ja itse olen ensi viikolla neljän kuukauden kohdalla.

Joten ehkä tästä tulee myös jonkinlainen juoksupäiväkirja! Katson ensimmäiset viikot, miltä tuntuu ja sitten ryhdyn mahdollisesti kasvattamaan lenkkien määrää esimerkiksi puolella kilometrillä per viikko ja katson taas, miltä se tuntuu. Minulla on niin tuskastuttavan ikävä niitä aikoja, kun tavallinen viikonloppuaamun juoksulenkkini oli yli kymmenen kilometriä ja juoksin koko matkan kevyesti 11-12 km/h vauhtia. 

Miten elossa tunsinkaan olevani, kun maisema vilisi ohitseni ja tervehdin vastaantulevia aamulenkkeilijöitä, vaikka en edes asunut siellä, missä juoksin. Mutta se oli aamulenkkeilijöiden salainen sopimus: siihen aikaan sunnuntaina lenkkeilijät olivat automaattisesti ystäviäsi.

Ehkä tässä riittämiin tekstiä tälle torstaille! Kokeilen ensimmäistä lenkkiä joko lauantaina tai sunnuntaina ja raportoin sitten, miten meni. :D

Ajatuksia tulevasta

Kuva on omani

Mitään ei ole vieläkään tapahtunut, olen saanut olla rauhassa. Olin jo luomassa ketjua EDSF:iin, mutta en vain koe tuota foorumia enää kodikseni. Lisäksi tiedän, että tuolla merkintäni olisivat tuhansien ihmisten edessä enkä suoraan sanottuna halua sitä. Kaikesta huolimatta tämä tuntuu tarpeeksi pieneltä ja huomaamattomalta paikalta, joten kokeillaan, katsotaan. Tunnustellaan, mihin tämä kaikki johtaa.

Mielialani on vaihdellut tällä viikolla todella paljon. Eilen kävin tunnin iltakävelyllä ja tunsin niin pakahduttavaa onnellisuutta, että minun piti oikeasti pidätellä kyyneleitä, mutta muutama tunti tästä, kun tuijotin ikkunasta pimenevää iltaa, ahdistus puristi kaiken ilman minusta. Nukkumaan mennessä pelkäsin sotaa, maailmanloppua, jonkun mystisen ajan loppumista kesken... Sydämeni hakkasi tuhatta ja sataa vaikka yritin hengittää niin syvään ja rauhallisesti kuin mahdollista.

Olin hereillä useita tunteja kunnes viimeinkin nukahdin ja heräsin onnellisena ja rauhallisena. Tänään on ollut kaunis, aurinkoinen päivä ja olen nauttinut lähes kolmestakymmenestä asteesta. Kuitenkin jostain syystä juuri tänään minulla on ollut kamala ikävä Töölöäni. Minulla on ikävä niitä rauhallisia sunnuntaikävelyitä, joita rakastin etenkin kesäisin, jolloin kävelin Hietaniemen rantaviivaa pitkin Kesärannan ohi kohti Seurasaarta ja sieltä Meilahden kautta takaisin kotiin. 

Minulla on ikävä sitä, kun kävelin ystäväni kanssa kummankin ponihännät edes takaisin heiluen lähes pari tuntia. Pari tuntia, jotka tuntuivat 20 minuutilta, koska meillä vain oli niin paljon vaahdottavaa elämästä, töistä ja tulevaisuuden suunnitelmista. Tällä hetkellä ponihäntäni heiluu yksinään samalla, kun työnnän kärryjä ja puhun langattomiin kuulokkeisiini ystävälleni, joka on vasta aamukävelyllä, kun itse olen päivän toisella kävelyllä ja kello lähenee iltaseitsemää. 

Kuva on omani

Joka tapauksessa en oo sanoa, mitkä kaikki mielialan vaihtelut johtuvat yksistään hormoneista, sillä  ne saattavat heilahdella puoli vuottakin synnytyksen jälkeen. Vai johtuvatko mielialan vaihtelut ihan vain siitä, että minulla on jatkuvasti aivan järkyttävä ikävä I:tä, olen muutenkin kokenut viime aikoina olevani poikkeuksellisen yksinäinen enkä ole tyytyväinen siihen, miten syön ja liikun.

Painoni ja kehoni ovat suurimmaksi osaksi palautuneet raskautta edeltäneeseen aikaan ja olen kyllä aloittanut liikkumisen uudestaan ilman sen suurempia ongelmia. Toki olen edelleen varovainen ja kuuntelen kehoni merkkejä hyvin tarkkaan. Olen pelännyt vatsalihasten erkaumaa enemmän kuin yhtäkään raskausarpea, vaikka pientä erkaumaa tapahtuu kaikille ja se on täysin normaalia.

Mutta en ole halunnut, että vatsani alkaisi pömpöttää enemmän kuin normaalisti sen takia, että olisin aloittanut vääränlaisen treenaamisen liian aikaisin synnytyksen jälkeen. Olenkin seurannut tarkasti treeniohjeita, jotta olen saanut vatsalihakseni palautumaan mahdollisimman normaaleiksi. Tunnen, että tuolla jossain lihakseni ovat edelleen ja etenkin peppuni lihakset tuntuvat aivan selvästi. Mutta olen liian pehmeä, jotta ne näkyisivät. 

Joinain päivinä on ollut todella, todella vaikeaa pysyä erossa kunnon urheilusta, vaikka tiedänkin, että kehon täytyy antaa toipua synnytyksestä. Ja mitä paremmin kohtelen kehoani nyt, sitä nopeammin ja vaivattomammin toivun. Huomaan kuitenkin kaipaavani sitä, että saisin halutessani vetäistä kunnon 40 minuutin HIIT-treenin tai aloittaa juoksutreenit, mutta sen sijaan liikkumiseni on ollut vain kävelemistä ja pilates-tyyppistä lantionpohja- ja vatsalihastreeniä. Joinakin päivinä kävelen vain puoli tuntia, toisinaan kolme tuntia kahdessa tai kolmessa eri jaksossa. 

Kuva on omani

Käännänkin nyt suurimman huomioni ruokavaliooni. Torjuakseni ahmimista siirryin tämän vuoden helmikuussa syömään tavalliseen korealaiseen tyyliin, vaikka toki edelleen koinkin ällötystä lihan suhteen. Silti aina silloin tällöin söin mediumiksi paistettua lihaa ja sain tällä tavoin siirrettyä huomioni pois roskaruoasta ja ahmimisesta. 

Ja niin vaikeaa kuin tähän olikin taipua, se oikeasti toimi ja pahin bulimikointi loppui. Saatoin aina silloin tällöin toki syödä ja herkutella hieman liikaa, mutta se oli sellaista "tavallisten ihmisten" herkuttelua eikä syömishäiriökäyttäytymistä. Hiljalleen "tavallinen" syöminen alkoi jopa tuntua ihan hauskalta: yhtäkkiä ruokakaupoissa minulle avautui niin paljon kaikenlaista uutta ja erilaista, mitä kokeilla! 

Tiedän kuitenkin aivan liikaa siitä, mitä tuollainen syöminen tekee terveydelleni, joten koen, että nyt olen viimein valmis siirtymään ruokavalioon, joka perustuu tieteelle eikä sille, mikä on helppoa tai vaikeaa tai mitä pääni aina välillä vastustaa ja välillä tukee. Ja tämä kaikki on lähes se sama ruokavalio ja elämäntapa, jolla sain kolme vuotta sitten itseni hoikimpaan ja kiinteimpään kuntoon kuin koskaan aiemmin. 

Ensi viikolla alan siis vieroittautua kaikesta siitä, mitä olen nyt syönyt: maitopohjaiset tuotteet ja liha. Kananmunat eivät tule olemaan ongelma, sillä niitä olen pystynyt syömään vain silloin tällöin, sillä ne aiheuttavat edelleen minulle refluksiaa. Lihan osalta olen tykästynyt kanasalaatteihin, mutta tästä on nyt luovuttava. Terveyden nimissä.

Alussa tavoitteeni ei niinkään ole laihtua, vaan seuraavan kahden viikon aikana tavoitteeni on vain siirtyä vegaaniin ruokavalioon. Annan itseni vielä syödä joitain vegaaneita roskaruokia, mutta hiljalleen jätän nuokin pois. Tiedän nimittäin, että minun täytyy nyt tehdä tämä rauhallisemmin kuin aiemmin ehkä olisin tehnyt, sillä muuten palaan aivan varmasti takaisin liha- ja maitoruokiin tai pahimmillaan bulimia palaa takaisin. Ja siihen en enää suostu ikinä. 

Askel kerrallaan siis. Kohti elämää, josta on repäisty irti kaikki, mikä ei palvele terveyttäni ja samalla perheeni hyvinvointia. Osa minusta miettii, että ei tämä taaskaan tule onnistumaan. Katso nyt, Minni, miten surkeasti olet yrittänyt koko blogin ajan tavoitella paluuta vuoteen 2021, mutta et ole onnistunut siinä. En kuitenkaan voi antaa periksi. Mitä, jos olisin antanut periksi I:n suhteen juuri ennen, kun alkoi tapahtua? Haluan uskoa, että läpimurtoni on vain muutaman kuukauden taistelun päässä. Pystyn tähän kyllä! Ei minulla ole muuta vaihtoehtoa.

Elämäni sekavin ajanjakso

Hei,
ehkä on viimeinkin aika istua alas ja kertoa kaikki.

Olen nyt saanut olla puolitoista kuukautta rauhassa, sillä hämmästyksekseni tuo elokuinen [nyt piilotettu] blogimerkintä ei aiheuttanutkaan minkäänlaista reaktiota. Ilmeisesti rikosilmoitukset ovat saaneet henkilön X siirtymään uuteen uhriin...

Ensinnäkin kiitos kaikille, jotka toivotitte tsemppiä edelliseen tekstiin ja myös kerroitte, että teistä on jo pidemmän aikaa tuntunut, etteivät tekstini ole olleet minua! Noita kommentteja lukiessa purskahdin monta kertaa itkuun, sillä minusta on hyvin useasti etenkin tänä vuonna tuntunut siltä, että minulla ei ole mitään pysyvää sisintä tai minää.

Asiat ovat muuttuneet niin paljon lyhyessä ajassa, että olen usein kokenut oloni eksyneeksi. Kuitenkin teidän sananne toivat minulle tunteen siitä, että kyllä minä oikeasti olen jokin pysyvä muoto, jolla ehkä kaiken lisäksi on ihan hyvä sydän ja pää paikoillaan. Suuri kiitos siis siitä! ♡︎ 

 

Kuva on omani

Sitten siihen, mikä teitä on varmasti monia mietityttänyt: kyllä, asun edelleen Soulissa, kyllä, olen edelleen naimisissa I:n kanssa ja kyllä, meille syntyi 2.6. kello 12.36 pienen pieni poikavauva, joka on useasti ollut se ainoa syy, jonka avulla olen onnistunut pysymään edes jotenkin järjissäni tämän kaiken keskellä. 

Mitä sitten on ollut tekeillä? Vuoden 2022 alkusyksystä ystäväni tapasi baarissa erään henkilö X:n, jolle antoi Instagram-käyttäjätunnuksensa. Tämä mies siirtyi kuitenkin hyvin nopeasti kyselemään kuulumisia minulta, sillä hän tietenkin löysi profiilini ystäväni kautta.

Hieman outoa, mutta harmitonta etenkin, kun ystäväni katui heti sitä, että oli antanut tuolle miehelle yhtään mitään yhteydenpitokeinoa eli ystäväni ei ollut kiinnostunut hänestä. Vaihdoimme siis aika ajoin nopeasti kuulumisia eikä siinä ollut mitään sen huolestuttavampaa tai ihmeellisempää. Aina välillä hän toki kysyi haluaisinko siirtyä WhatsAppiin, mutta uskoi, kun totesin, etten halunnut antaa puhelinnumeroani lähes tuntemattomille.

2.1.2023 hän pyysi minua Facebookissa kaveriksi ja minun piti oikeasti käydä hyväksymässä eräs toinen kaveripyyntö, mutta hyväksyin vahingossa hänen pyyntönsä. En kehdannut enää poistaakaan henkilö X:ää kavereistani, joten annoin asian olla. Postattuani Souliin lähtemisestä huomasin, että hänen yhteydenpitonsa muuttui hieman aktiivisemmaksi sekä Instagramissa että Facebookissa.

Hän kyseli useammin kuulumisiani ja alkoi nyt ensimmäistä kertaa ikinä reagoida Instagramiin laittamiini storyihin ja julkaisuihin. Aika ajoin hän myös tykkäili ystävieni ja sukulaisteni päivityksistä sekä Instassa että Facessa. Tässä kohtaa vedin syvään henkeä ja mietin nostaisinko asian esiin, sillä muutama ystäväni oli kysynyt minulta kuka ihme tämä tyyppi on ja miksi hän on alkanut seuraamaan ja reagoimaan heidän julkaisuihinsa. 

Annoin kuitenkin olla, sillä henkilö X:llä oli aiemminkin ollut hieman aktiivisempia kausia, jotka olivat päättyneet nopeasti jopa muutaman kuukauden mittaiseksi hiljaisuudeksi. 

 

Kuva on omani

Ei varmasti yllätä, kun kerron, että hiljalleen hän alkoi saada lisää vauhtia toimintaansa joko huolimatta siitä tai juuri sen takia, että postasin elämästäni vieläkin vähemmän someen kuin aikaisemmin, koska minulla ei vain ollut aikaa somelle. Loppujen lopuksi tilanne kärjistyi tämän vuoden huhtikuussa siihen, että hän sai selville I:n henkilöllisyyden, alkoi soitella I:n työnumeroon ja lähetti sekavia sepustuksiaan hänen ja I:n isänsä työsähköposteihin. Viimeinen pisara oli se, kun hän lähetti I:lle sähköpostin, jossa oli suora englanniksi käännetty lainaus blogitekstistäni.

En vieläkään tiedä sataprosenttisella varmuudella, miten hän löysi tänne, mutta epäilisin, että hän on tietenkin muistanut minun kertoneen syömishäiriöstäni ja taisin silloin 2022 baarissa mainita, että olen joskus bloggaillut. Faktahan on kuitenkin se, että jos joku tuntee minut internetin ulkopuolella, niin ei vaadi paljoakaan, että osaa yhdistää blogini minuun.

Olen kuitenkin ajatellut, että koska suomalainen sh-blogimaailma on niin maailmanlopun jälkeisen ajan tapaan aavemaisen hiljainen, ei tämä olisi ongelma. Olin väärässä ja kaipa siinäkin on järkeä: uusia blogeja on Suomi24:sessakin mainostettu verrattain hyvin vähän, joten minun blogini on siinä mielessä saattanut löytyä todella helposti.

Tässä kohtaa se, mitä minun olisi pitänyt tehdä, oli se, että olisin laittanut blogini kokonaan yksityiseksi, mutta minusta tuntui liian pakahduttavalta menettää yhtäkkiä se ainoa paikka, jonne olin saanut jakaa ajatuksiani. Ajattelin, että kukaan ei uskoisi häntä joka tapauksessa vaikka hän väittäisi ystävillenikin löytäneensä blogini eikä kukaan uskaltaisi avata yhtäkään linkkiä, jonka hän laittaisi. Olisin hetken aikaa voinut olla piilossa ja avata sitten blogini uudelleen jonkun ajan kuluttua, jolloin koko blogijupakka olisi kaikille menneen talven lumia.

Mutta koska henkilö X oli myös I:n ja tämän isän kimpussa, näin blogin auki pitämisessä mahdollisuuden siihen, että saisin ravistettua tuon henkilön pois meidän kaikkien elämästä. Ensimmäisenä vaiheena oli siis se, että valehtelin tänne, että I ei oikeasti ollut osa elämääni enää ja kas kummaa, tämä itse asiassa lopetti yhteydenotot I:hin ja hänen isäänsä. Minua sen sijaan kyseinen henkilö ei tietenkään suostunut jättämään rauhaan. 

Niinpä kävin kuumeisesti läpi aiempia keskustelujamme ja yritin miettiä, millaisia naisia hän väheksyy. Arvaatte varmasti millaisia: sellaisia, jotka sekoilevat kehonkuvansa kanssa, "juovat kuin miehet", harrastavat häpeilemättä irtosuhteita eivätkä ota ehkäisyasioita vakavasti. 

 

Kuva on omani

Kudoin tänne blogiin sellaisen Minnin elämää, jota en ikinä voi kuvitellakaan eläväni ja silti noidenkin tekstien seassa on myös ollut paljon totta: olin oikeasti personal trainerin valmennettavana (tosin tämä on nyt yhteistuumin lopetettu) ja olen laajentanut luovan työn CV:täni. Olen käynyt ihmettelemässä, miten Helsingissä oli tänä vuonna vielä maaliskuussakin valkoinen maa, olen kokenut outoa kevätmasennusta ensimmäistä kertaa pitkään, pitkään aikaan ja olen ahdistunut entisissä työtehtävissäni, kunnes vihdoinkin I sai taottua tarpeeksi järkeä päähäni niin, että lopetin työt huhtikuun lopulla.

En oikeasti edes tiedä, miksi pysyin niin pitkään työtehtävässä, josta en vuosiin ole enää pitänyt ja joka on tuonut minulle kamalaa stressiä. Ehkä se tuntui liian suurelta kolahdukselta itsetunnolleni. Ehkä se tuntui luovuttamiselta. Joka tapauksessa töiden lopettaminen on tuonut todella suuren helpotuksen arkeen!

Tämä Toinen Minni - oikea painajaisversio - ei kaikesta huolimatta saanutkaan henkilö X:ää pois kimpustani. Ei, sen sijaan hän päätti, että hänestä tulee se valkoinen ritari, joka pelastaa minut ja sitä kautta saa minut itselleen. Että olen se siipirikko, jonka hän auttaa taas lentoon ja olen siitä kaikesta niin ikuisen kiitollinen hänelle, että rakastun silmittömästi häneen saman tien! Yritin koko ajan kiihdyttää vauhtia ja kirjoitin ennen laskettua aikaa useita sekavia alkoholin ja miesten täyteisiä tekstejä, jotta ei näyttäisi siltä, että touko-kesäkuun vaihteessa olisi mitään outoa taukoa.

Ja voin kertoa, että tuntuu edelleen niin jumalattoman irvokkaalta, että kun meidän rakas lapsemme heräsi vasta elämänsä neljänteen päivään, tänne ilmestyi teksti, jossa kirjoitin varatun miehen kanssa toihuilusta ja siitä, miten joku vanha mies kärsi impotenssista. Nytkin tätä kirjoittaessani silmiini nousee pakostakin kyyneliä, sillä tuo kaikki on vain niin kuvottavaa. 

 

Kuva on omani

I oli kotilomalla neljä viikkoa H:n syntymän jälkeen ja tuona aikana minusta tuntui siltä, että elämä ujuttautui vihdoinkin raiteilleen. Elämässä oli järkeä, kaikella oli syy. Olin muuttanut someni yksityiseksi, blokannut henkilö X:n kaikkialta eikä hän enää häirinnyt I:täkään. Estin suoraan jokaisen uuden tunnuksen, jolla hän lähetti minulle kaveripyynnön niin Instagramissa kuin Facebookissakin. Mutta siinä vaiheessa, kun I palasi takaisin armeijaan heinäkuun alussa, en saanutkaan enää pidettyä itseäni kasassa samalla tavalla kuin aiemmin.

Enkä todellakaan väheksy sitä, miten paljon I:n vanhemmat ovat olleet tukenani ja myös omat vanhempanikin ovat käyneet luonani katsomassa pienokaista. Mutta kukaan noista rakkaista ei saa minua maadutettua samalla tavalla kuin I. Kukaan muu ei saa pulssiani välittömästi laskemaan niin kuin hän eikä kukaan muu saa minua taas nauttimaan elämän pienistä, ihanista hetkistä. Niinpä jokainen kerta, kun näin henkilön X luoman uuden profiilin, menin enemmän ja enemmän rikki ja tulin vihaisemmaksi ja vihaisemmaksi.

Tässä kohtaa myöskään kukaan muu kuin I ja osa ystävistäni eivät tienneet, mitä oli oikeasti tekeillä, koska en ollut kertonut asiasta monille. En yksinkertaisesti halunnut huolestuttaa omia tai I:n vanhempia ja joka ikinen aamu heräsin ajatuksella, että tämä painajainen on ohi enkä halunnut antaa sille enempää energiaa itsestäni.

Ja tiedän, että oli minulta aivan vihoviimeinen virhe hyväksyä se yksi kaveripyyntö ihan vain "saadakseni sanoa viimeiset sanat", mutta jokin minussa vain tuntui räjähtävän. Jos siitä ei ollut mitään apua, että olin vain passiivinen block-nappula niin miksi jatkaisin sitä. 

Niinpä hyväksyin yhden Instagram-pyynnön ja kirjoitin hänelle pitkän, tarkkaan valmistellun ja hiotun viestin kaikesta siitä, mitä hän oli minulle aiheuttanut viimeisten kuukausien aikana. Enkä oikeasti edelleenkään tiedä, miksi uskoin, että hän kuuntelisi minua, mutta jotenkin en vain pystynyt käsittämään sitä, että joku voisi olla niin sokea omalle, haitalliselle toiminnalleen. En halunnut uskoa, että tuollaisia ihmisiä olisi oikeasti olemassa. 

 

Kuva on omani

Tämä oli kuitenkin iso virhe, sillä kun blokkasin hänet muutaman viestin vaihdon jälkeen taas, hän alkoi häiriköidä vanhempieni työpuhelimia ja -sähköpostia, koska ei saanut minuun enää yhteyttä. Niinpä tässä kohtaa minun oli avattava koko asia myös vanhemmilleni ja pohdimme pitkään miten jatkaa. Heinäkuun lopulla minä ja vanhempani teimme rikosilmoitukset ja tiedän, että tuollaiset tapaukset johtavat aina tilanteeseen "jos ei ole fyysistä uhkaa, ei ole oikeaa uhkaa".

Samaan aikaan täällä blogin puolella yritin nousta jaloilleni kuin mitään ei olisi tapahtunutkaan, mutta se tuntui koko ajan väärältä, sillä teillä oli aivan vääränlainen kuva minusta. Olin pilannut kasvoni teidän edessä ja olin aivan lukossa. Tuntui niin uskomattomalta, että samaan aikaan, kun käsissäni tuhisi uusi elämä ja minun tukiverkkoni piti minusta kiinni tiukemmin kuin koskaan aiemmin, minusta tuntui silti siltä, että olin menettänyt kaiken.

Ilmeisesti rikosilmoitukset kuitenkin saivat henkilö X:ään taottua jotain alkeellista järkeä, sillä niiden tekemisen jälkeen hän ei enää ole ollut minuun yhteydessä. En tiedä, miten asiat etenevät tulevaisuudessa, mutta yritän olla ajattelematta häntä, koska hän ei vain yksinkertaisesti ansaitse nykyisyyttäni. Tuo henkilö ei ansaitse enää yhtäkään ajatustani.

Nyt tuntuu siltä, että olisi aika vihdoinkin pysähtyä ja järjestellä päätäni uudelleen. Miettiä kuka olen ja mitä haluan. Millaisen äidin haluan antaa H:lle, millaisen vaimon haluan antaa I:lle, millainen ystävä ja perheenjäsen haluan olla. Ja ennen kaikkea millainen Minni haluan olla minulle itselleni.

Tuntuu niin absurdilta pitää tätä vuotta elämäni hirveimpänä samaan aikaan, kun tänä vuonna on tapahtunut elämäni parhaimpia asioita. Tunnen suurta syyllisyyttä siitä, miten paljon vihaan tätä vuotta, jona olen saanut tuoda tähän maailmaan pienen vauvan ja tehdä I:stä isän. Kun olen saanut enemmän tukea ja rakkautta läheisiltäni kuin ehkä koskaan ja he ovat väsymättöminä kulkeneet rinnallani. 

 

Kuva on omani

Koen pettymystä siitä, että en nauttinut raskausajastani, vaan kamppailin joko syömishäiriön tai henkilön X kanssa. Pelkäsin synnytystäkin pääasiassa sen takia, että vauvan terveydessä paljastuisi sen jälkeen joitain ongelmia, jotka minä olisin toiminnallani aiheuttanut. Onneksi tähän mennessä H on kuitenkin ollut täysin terve ja normaalisti kehittyvä ihana pieni poika!

Tuntuu, että tämä koko vuosi on mennyt hukkaan, vaikka ei se todellakaan ole. Silti jokainen itselleni osoitettu motivaatiolause tuntuu pelkältä itsepetokselta. Siltä, että yritän hampaat irvessä muuttaa paskaa kullaksi ja tehdä valheista totuuksia. Olen jopa aivan tosissani harkinnut terapiaan hakeutumista pääni sotkujen selvittämiseksi, mutta kynnys siihen taitaa edelleen olla valitettavan korkea.

Tässä siis kuulumiseni tiivistetysti. En ole varma palaanko tänne kirjoittelemaan säännöllisesti, sillä en tiedä saanko päästäni enää mitään irti kokonaisiksi lauseiksi. Lisäksi takaraivossa jyskyttää edelleen ajatus siitä, että minun liikkeeni saavat myös henkilön X liikkeelle. Olen ollut liian onnellinen ilman hänen jatkuvaa läsnäoloaan. Mutta katsotaan!

D-47

Kuva on omani

Laskettuun aikaan on enää vajaa kaksi kuukautta ja voin myöntää, että minua alkaa ihan kunnolla jännittää. Mietin sitä kipua, jota joudun tuntemaan, kaikkea sitä, mikä voi mennä pieleen... Olen hirttäytynyt kiinni siihen, että aion synnyttää alateitse, mutta tiedän, että minun täytyisi myös henkisesti varautua mahdolliseen hätäsektioon. 

I:n poissaolo ahdistaa, oman perheeni kaukaisuus ahdistaa, Soulissa olo ahdistaa... Minulla ei ole varmasti koskaan ollut niin kova ikävä äitiäni kuin minulla on viime aikoina ollut. Vaeltelen hermostuneesti puhtautta kimaltelevassa valkoisessa asunnossa, mutta edes sen vaivalloinen siivoaminen lattiasta kattoon ei ole saanut minua asettumaan aloilleni. 

En voi kuitenkaan tehdä muuta kuin luottaa siihen, että kaikki menee hyvin. Niin kuin yleensä menee. Everything works out for me.

Valheet paljastuvat

Kuva on omani

Don't give me love, don't give me faith
Wisdom nor pride, give innocence instead
Don't give me love, I've had my share
Beauty nor rest, give me truth instead

Nightwish - The Crow, The Owl and The Dove 

Haluaisin tulla tänne kertomaan siitä, miten raskaus on vihdoinkin takonut järkeä ailahtelevaan mieleeni ja että elämä on kimaltelevaa, vakaata ja kaunista. Miten I:n lähtö armeijaan joulukuussa on valanut minuun motivaatiota hoitaa asiat niin järkevästi kuin mahdollista hänen poissaollessaan. Mutta valitettavasti tämä ei ole totta. Olen nimittäin tippunut ahdistavaan bulimian kierteeseen, josta olen vihdoinkin yrittämässä pyristellä irti terapiankin avulla, sillä tämä on niin paljon isompi ongelma kuin minkä osaan ratkaista yksin. 

Keskenmenon pelko sai minut pysymään erossa ahmimisesta ja oksentamisesta kolme ensimmäistä raskauskuukautta, mutta vuoden vaihteessa I:n armeijaan lähdön jälkeen tilanne on useasti karannut käsistä. Sanani eivät riitä kuvaamaan sitä, millaista ahdistusta ja vastenmielisyyttä koen itseäni ja toimintaani kohtaan. Sinun sisälläsi yrittää kehittyä uusi ihminen, helvetti soikoon, Minni!!! 

Mutta edes tuo ei ole saanut minua pidettyä itseäni kurissa ja se on painanut mieltäni jo pitkään. Vihaan itseäni sanoinkuvaamattoman paljon ja tiedän, miten vastuuton ja julma olen. Silti en ole osannut lopettaa...

Kuva on omani

Sain siis itseni pidettyä kurissa syyskuusta joulukuuhun, siihen viikkoon asti, kun I lähti armeijaan. Sen jälkeen olen pahimmillaan oksentanut kahdeksan kertaa päivässä ja siihen asti, kunnes kurkkuni on ollut turvonnut ja tuhottoman kipeä. Välillä olen ahminut ja oksentanut ihan tavallista ruokaa, toisinaan olen varta vasten tilannut roskaruokaa, jota olen bulimikoinut. 

Joka oksennuskerran jälkeen olen luvannut, että se on viimeinen kerta. Useita kertoja jopa heitin kaikki ahmimani ruoat pois roskikseen yhden oksennuskerran jälkeen ja joko kaadoin tiskinpesuainetta tai ruiskutin hajuvettä ruokien päälle, jotta en enää voisi ahmia niitä. Mutta tämäkään ei välttämättä ole   pysäyttänyt minua ahmimasta sinä päivänä vielä lisää.

Olen yrittänyt saada siirrettyä huomiotani muualle. Olen käynyt Helsingissä rakkaitteni luona, olen istunut pitkissä videopuheluissa Italian serkkujeni kanssa, olen yrittänyt saada tanssimisesta taas kiinni, olen yrittänyt olla olematta vegaani ja antaa itseni syödä ilman suuria rajoituksia... Ja usein tuo onkin toiminut. Hetken aikaa.

Kuva on omani

Olen yrittänyt miettiä ja myös kirjoittanut ylös, mitä jokainen bulimiakerta tekee keholleni, vauvalle ja miettinyt miltä tuntuisi lukea tuo kaikki ääneen I:n edessä. Katsoa hänen pettynyttä ja vihaista ilmettään, kuvitella, millaisia mahdollisia ravinnon imeytymiseen liittyviä ongelmia vauvalle tapahtuu, mitä kehittymiseen liittyviä ongelmia bulimia aiheuttaa herkälle kehittyvässä olevalle ihmiselle. Miten tulevaisuudessa katsoisin häntä suoraan silmiin ja joutuisin pyytämään anteeksi hänen koko loppuelämän jatkuvia ongelmiaan, jotka johtuvat ihan vain siitä, että minä olin niin helvetin itsekäs, että en hakenut apua tarpeeksi aikaisin.

Sillä jokaisen ahmimiskerran jälkeen olen luvannut itselleni, että selviän tästä kyllä ilman ammattiapua. Että avun etsimiseen ja terapian aloittamiseen menee kuitenkin niin pitkään, että ehdin jo suurin piirtein raskauteni loppuun ennen kuin pääsen kunnolla kiinni apuun. Excuses, excuses, excuses... 

En koskaan uskonut, että juuri minä olisin näin saatanan tyhmä ja jääräpäinen tällaisessa tilanteessa, jossa on kirjaimellisesti kyseessä toisen ihmisen henki. Ihmisen, joka ei millään tavalla ole itse voinut valita, kenen sisällä kasvaa ja kehittyy. Minun on saatava itseni pystyyn. Elämäni ja mieleni kuntoon. En voi tehdä sitä huomenna enkä ylihuomenna vaan se on tehtävä tässä ja nyt. Heittäydyn terapiaan sataprosenttisesti ja se on numero yksi prioriteettini. Minulla ei ole muuta vaihtoehtoa.

Kuva on omani

Anteeksi, rakas pieni poika. Tiedän, että en ansaitse sitä, että kukaan antaisi minulle tässä tilanteessa anteeksi, mutta päästäkseni tästä eteenpäin minun on pakko antaa itselleni anteeksi. Tästä lähtien pidän meistä kummastakin huolta. Teen isin ylpeäksi meistä kummastakin ja teen kaikkeni terveytesi eteen. Rakastan sinua niin kovin paljon ja olen pahoillani, että se ei ole näkynyt käyttäytymisessäni niin kuin sen olisi pitänyt. 

Olen pahoillani, että en ollutkaan se versio itsestäni, jonka olin olettanut minun olevan: se äiti, joka pääsee vihdoinkin kunnolla käsiksi paranemiseen, kun saa tietää olevansa raskaana. Se, jonka päässä kaikki palaset vain loksahtavat kerralla paikoilleen.

Anteeksi.

Nopeasti kuulumisia

Kuva on omani

Hei,
anteeksi, kun minusta ei ole hetkeen kuulunut mitään! Niin monta kertaa olen istahtanut koneen ääreen aikomuksenani kirjoittaa tänne vaikka mitä, mutta sitten olen tunnin netissä seilaamisen jälkeen vain sulkenut koneen ja tehnyt jotain muuta.

Tuntuu, että on tapahtunut paljon ja toisaalta ei mitään. Olen saanut painoni laskettua 56 kiloon ja luulen, että tähän se jää tai ainakaan en yritä enää saada useita satoja kaloreita miinusta lähes päivittäin. Tämän jälkeen se, mikä lähtee on plussaa, mutta en pakota kehoani laihtumaan. Päinvastoin, tiedän, että luultavasti tästä painoni vain nousee, mutta se ei ahdista ollenkaan, päinvastoin. Se paino, mitä minulle tulee, on tarpeellista sisälläni kasvavalle ihmiselle ja se on painoa, jota kannan mielellään.

Kuva on omani

Aamupahoinvointia on ollut jonkun verran, mutta olen oksentanut vain pari kertaa. Lisäksi väsymystä, kylmyyttä ja muuta ei niin mukavaa, mutta siitäkin huolimatta olen koko lokakuun ajan ollut aktiivisempi kuin hetkeen! Olen käynyt lenkeillä, kerrostalomme kuntosalilla, olen joogannut ja tanssinut ja käynyt pitkillä kävelyillä I:n äidin tai siskon kanssa. Vain yhtenä viikkona olen ollut yhden päivän lähes kokonaan liikkumatta, mutta muuten olen liikkunut jopa 3-4 tuntia päivän aikana eri tavoin.

En ole syönyt niin paljon raakaruokaa kuin mitä olin toivonut, mutta ehkä tässä kohtaa voin sallia sen, että elän suurimman osan päivistä tavallisella, todella terveellisellä vegaanisella ruokavaliolla. Mistä I toki on ollut huolissaan, koska hän ei tunne ketään, joka olisi ollut ilman lihaa ja maitotuotteita raskauden ajan, mutta olen koonnut hänelle kattavasti tietoa vegaanisen ruokavalion plussista raskaana ollessa.

Ja etenkin alkuraskauden pahoinvointi ja myöskin koko raskauden kestävä turvotus on näyttänyt helpottuneen kaikilla niillä vegaaniäideillä, joiden kokemuksia olen lukenut. Tarkoittaen siis sellaisia äitejä, jotka ovat selvästi todella tietoisia tämän hetken vegaanituotteiden ravintosisällöistä (tai enemmänkin niiden puutteista) ja syövät pääosin puhdasta ravintoa tehden itse pastakastikkeet jne.

Jos I ei ole ollut kotona ruoka-aikaan, olen ilman omantunnon tuskia ottanut esiin taas yhden niistä lukuisista Nikokadon ja Hungy Fat Chickin videoista, joita olen tallentanut omaan soittolistaansa. Samalla olen katsonut tyytyväisenä minun lautasellani olevaa terveellistä ja ravitsevaa ruokaa ja miettinyt miten paljon paremman valinnan minä olen tehnyt.

Kuva on omani

Kävimme noin kuuden viikon kohdalla ultrassa, koska jotenkin minua ahdisti ajatus siitä, että kaikki olisi valhetta ja raskauteni olisi vain minun omaa haluani olla raskaana eikä mitään oikeaa. Mutta siellä se pieni ihme oli. Seesamin siemenen kokoinen olento, josta kehoni rakentaa jokaista pientäkin verisuonta myöten ihmisen. Ajatus, jota en vieläkään osaa tajuta todeksi.

Itaewonin halloweenista on vuosi enkä voi uskoa sitä.
Mihin kaikki nuo 12 kuukautta oikein katosivat?