Pala kesää

Kuva on omani

  ɴᴏᴡ ᴘʟᴀʏɪɴɢ: 
ᴍɪᴄʜᴀᴇʟ ꜱʜʏɴᴇꜱ - ᴀ ʜᴏᴜꜱᴇ ᴍᴀᴅᴇ ᴏꜰ ʏᴏᴜ
1:38 ────❍──── 3:23
↻ ⊲ Ⅱ ⊳ ↺

✥﹤┈┈┈┈┈┈┈┈┈┈┈┈┈┈┈┈┈┈┈﹥✥

Lauantai oli aivan i-h-a-n-a! Ja jollain oudolla tavalla tuntui melkein ensimmäistä kertaa siltä, että oli oikeasti kesä, vaikka jouduimmekin hetken aikaa etsimään kohtaa, jossa tuuli ei tehnyt kesästä alkusyksyä. Löysimme kuitenkin paikan ja huolimatta ajatuksestani olla kokonaan alkoholiton, ystäväni olivat tuoneet yhden pullon kylmää proseccoa.

Korkki poksahti pirteänä, kaadoimme lasimme täyteen. Tuossa hetkessä olin niin uskomattoman onnellinen ja kiitollinen. Istuimme puistossa tunteja, kunnes lähdimme ystäväni kautta kävelemään ympäri kesäistä Helsinkiä. Ja vaikka olenkin viime aikoina haikaillut pelkästään Toscanan ja Soulin perään, kesäinen Töölö on jotain niin rakasta minulle. Se on paikka, jossa edes huonot muistot eivät haittaa, koska olen kokenut liikaa hyvää. 

Sen kaduilla liikkuvat muistot siitä, miten muutin ensimmäiseen omaan asuntooni. Miten juoksin marraskuun kamalassa kaatosateessa Töölön kirjastoon, koska olin lukenut Eat, pray loven ja minulla oli niin polttava halu aloittaa jooga. Miten lähdin niin monena kesäiltana ulos hiukset vielä märkinä, korot kuumaan asvalttiin kopisten. Miten istuin erään unettoman yön jälkeisenä aamuna Temppelinaukiolla ja katsoin oranssiksi muuttuvaa kaupunkia.

Suuntasimme ystävieni kanssa kävelyn jälkeen ruokakaupan kautta luokseni ja pian muutama henkilö lisää liittyi pizzerian kautta asuntooni. Minulla oli niin ihanaa ja aurinkoinen asuntoni kimalteli kesää, ystäviä ja onnea. Söin omia ruokiani, kun muut söivät pizzojaan ja join vain muutaman lasillisen hyvää punaviiniä. Avasimme kaikki olohuoneen ikkunat ja parvekkeen oven, jolloin koko olohuoneen seinästä paahtoi sisään kesän aurinko ja istuimme lattialla musiikin virratessa välissämme. 

Tuntui kuin olisin meditoinut siellä kaiken iloisen puheensorinan, naurun ja alhaalta kantautuvan kesäisen Helsingin äänten keskellä. Olin niin sanoinkuvaamattoman onnellinen. 

Kuva on omani

Sunnuntaina sen sijaan nukuin liian pitkään ja juoksin ympäri asuntoani näennäisesti siivoten ennen kuin äitini saapuisi pitkästä aikaa luokseni. Piilotin pizzalaatikot, kaadoin muutamista punaviinilaseista loput juomat tiskialtaaseen, heitin vaatteeni piiloon vaatekaappiin, vein roskat, pesin astiat, kävin suihkussa ja hiukset vielä märkinä kasvoihini liimautuneena lakkasin varpaankynteni punaisella.

Siinä poukkoillessani ympäri asuntoa ja yrittäessäni piilottaa jälkiäni naureskelin sille kaikelle typeryydelle. Sille, miten yritin piilottaa jotain ihmeellisiä jälkiä sinkkuelämästäni niin kuin tämän ikäinen nuori nainen ei voisi olla hieman sotkuinen ja lauantain jäljiltä punaviinin tahrima. Mutta jotenkin tuo on sellainen puoli minussa, jota en halua äitini edelleenkään näkevän minusta. Sain siivottua juuri sopivasti, kun ovikello soi.

Maanantaina kävin heti aamusta kahdeksan kilometrin lenkillä ja olen niin helpottunut siitä, että olen pystynyt palaamaan takaisin juoksun pariin näinkin kivuttomasti! Minulla on ollut niin kova ikävä niitä aikoja, kun 10-12 kilometrin juokseminen oli nopea vajaa tunnin aamulenkki ja on ollut todella harmillista joutua aloittamaan uudestaan kolmen kilometrin lenkeistä. Mutta olen taas hyvässä rytmissä ja olen joka viikko nostanut juostavaa kilometrimäärää ilman ongelmia!

Loppupäivän pääasiassa vain nautin auringosta ja ystävistä. Kävelin Töölöstä Hernesaareen ystäväni luokse ja hänen luotaan rannalle. Jotkut porukastamme kävivät uimassa, osa minä mukaan lukien jäi rannalle kirjan pariin. Muutaman tunnin jälkeen kävimme syömässä ystäväni luona ja palasimme sitten takaisin auringon alle. Seuraamme liittyi muitakin ystäviä, tuttuja ja tuntemattomia. Nautimme isolla porukalla kaksi punaviinipulloa ja minulla on niin onnellinen olo siitä, että olen vihdoinkin löytänyt ihmisiä, jotka oikeasti pystyvät pitämään juomisen vain siinä muutamassa lasillisessa eivätkä tarvitse yhtään enempää.

 

Kuva on omani

Seitsemän aikoihin auringon laskiessa katosin taas keskusteluista. Oli kuin olisin ottanut askeleen taaksepäin pois siitä ihanasta hetkestä, missä olin ja mietin sitä, miten pitkälle olen päässyt ja miten ihanalta tämä kaikki muutos oikeasti tuntuu. Viime kesänä haikailin haavoittuneena edelleen kaiken vanhan perään ja mietin sitä vanhaa ystäväporukkaa, jossa aiemmin vietin kesäni. Kaipasin sitä, miten näennäisen hauskoja bilettäjiä me olimme. Oikea ryhmärämä, joka järjesti kaikki parhaimmat juhlat. 

Ja draamat. Niinpä eilen en tuntenut hetkeäkään kaipuuta mihinkään vanhaan ja tuntui jotenkin siltä kuin tuo ovi olisi nyt vihdoinkin kunnolla suljettu. Mikä on helpottavaa, koska olen ollut todella turhautunut siihen ristiriitaan, jossa tiedän asioiden olevan paremmin nyt, mutta silti minussa on elänyt kaipuu noihin vanhoihin aikoihin. Mutta ei enää. Eilen niillä kuumilla rantakivillä en kaivannut hetkeäkään sitä, mitä oli joskus. Kahdeksan aikoihin lähdimme muutaman henkilön kanssa kävelemään takaisin Töölöön ja joukostamme tippui hiljalleen matkan varrella pois ihmisiä, kunnes vain minä jäin jäljelle taittamaan loppumatkan.

Tämän päivän myrsky oli onneksi vain hieman tavallista tuulisempi päivä, joten olen käynyt pitkällä kävelyllä. Muuten olen ollut tänään eilisestä liikkumisesta johtuen hieman tavallista väsyneempi ja päätin, että tänään en tee mitään kovin erikoista. Toki osansa vaikuttaa myös se, että olen ollut todella tiukalla ruokavaliolla, sillä minut pyydettiin nyt lauantaina malliksi ystäväni muotinäytökseen, mistä olen sekä kauhuissani että innoissani! Mallit eivät siis ole mitenkään "oikeita" malleja - olenhan aikamoinen pätkä - mutta haluan silti näyttää niin hyvältä kuin mahdollista!

Toivoisin, että saisin painoni laskettua 57 kiloon lauantaiksi, mutta en tiedä onko se realistista... Joka tapauksessa en tästä päivästä eteenpäin syö mitään muuta kuin hedelmiä, kasviksia ja itse tehtyä seitania päivällissalaatissa. Toivon, että ehtisin huomenna katsoa aamupainoni...

Joka tapauksessa, päivitän viime viikon lopun ja tämän viikon kaloreita ja painoja tänne myöhemmin tällä viikolla. Viimeistään torstaina! :)

Ahmimisjakson jälkeen...

Kuva on netistä

Mietin tätä pääasiassa itselleni, mutta ajattelin, että tästä voisi olla hyötyä muillekin, joten jaan nämä vinkit myös täällä!

1. Siirry saman tien sellaiseen ruokavalioon, jolla toivot jatkavasi, mutta pidä tuo ruokavalio hieman modifoituna muutamana ensimmäisenä päivänä

Esimerkiksi omalla kohdallani tämä tarkoittaa sitä, että aamupuuroni on tavallista pienempi, samoin päivälliseni, mutta muuten palaan takaisin sellaiseen ruokailutapaan, jonka tiedän toimivan minulle. 

2. Syö enemmän kasviksia, hedelmiä ja marjoja

Nämä auttavat kehoasi puhdistamaan itseään, kuidut auttavat suoliston tyhjennyksessä ja suolistosi hyvä bakteerikanta tulee ruokituksi. Etenkin mikäli olet ahminut roskaruokaa etkä vain pelkkää kotiruokaa, olet tullut antaneeksi kunnon herkkubuffetin suolistosi huonoille bakteereille ja näin ollen kehosi huutaa lisää tuota roskaa.

Bakteerikantasi uudistuu parin viikon välein, joten kun pidät itsesi erossa huonosta sokerista, liiasta rasvasta ja suolasta niin uusiutunut bakteerikantasi tulee olemaan täynnä hyviä bakteereja! Huonojen bakteerien kuoleman voi kirjaimellisesti tuntea: yhtäkkiä mielesi ei vain enää pyydä mitään herkkuja, kun suolistosi ei lähetä tälläistä signaalia!

Lisäksi hevi-osaston ruoat ovat pääasiassa hyvin alhaisen kalorimäärän ruokia, joten voit syödä niitä enemmän, jolloin sinulle tulee tunne siitä, että olet täynnä vaikka et oikeasti olisi syönyt paljoakaan.

3. Suosi matalarasitteisia liikuntamuotoja kuten kävelyä

Olen todennut kävelyn olevan minulle paras liikuntamuoto ahmimisen jälkeen, koska se ei kerrytä lihaksiin niin paljoa nestettä kuin esimerkiksi HIIT- ja salitreenit. 

Lisäksi käveleminen ei rasita kroppaa samalla tavalla kuin vaativammat lajit, joten vaikka kaloreita kuluukin, et luultavasti ole samalla tavalla väsynyt kuin kunnon salitreenin jälkeen. Iisimpi liikkuminen pitää huolen siitä, että kehosi stressitasot eivät nouse liian korkeiksi vaan keho päästää ylimääräisen veden pois nopeasti!

Kehosi on myös ahmimisen jälkeen aikamoisella koetuksella, joten on hyvin mahdollista, että liian rankka treeni vain pahentaisi oloasi mikä taas tuo tunteen aivan täydellisestä epäonnistumisesta. On siis tärkeää aloittaa sellaisella liikuntamuodolla, joka tuo onnistumisen tunteen!

4. Yritä löytää jokin kultareunus

Tämä on vaikea steppi, mutta jokaisessa mokassa on jotain hyvää ja on tärkeää löytää se! Omalla kohdallani hyviä puolia ovat esimerkiksi seuraavat: edelleen vahvempi tunne siitä mikä on oma polkuni (alkoholittomuus ja mahdollisimman terveellisesti eläminen), kiitollisuus siitä, että saan vihdoinkin "palata kotiin" ja nauttia kunnon ruoasta, ylpeys siitä, että olen katkaisemassa tämän putken NYT sen sijaan, että antaisin sen jatkua esimerkiksi koko viikon, koska "tämä viikko on jo pilalla muutenkin".

5. Pidä itsesi kiireisenä seuraavien muutaman päivän ajan

Älä jää miettimään mokaasi, vaan keskity tekemään niin paljon etenkin mukavia asioita kuin pystyt! Voi tuntua "väärältä" antaa itselleen lupa esimerkiksi elokuvailtaan, koska haluaisit vain rankaista itseäsi, mutta on tärkeää osoittaa itsellesi, että ahmimiselämässä ei ole mitään, mitä haluaisit ja että ruoho on niin paljon vihreämpää aidan tällä puolella!

Tee pieniä mukavia asioita itsellesi: sheivaa, laita uudet kynsilakat, tee jalkakylpy, kasvomaski, vaihda petivaatteet, siivoa huone/asunto jne. Nämä asiat helpottavat tekemään rajan menneen ahmimisen ja nykyisyyden välille, kun et vain jätä itseäsi samaan fyysiseen tilaan - kehossasi ja ympäristössäsi - kuin missä olit ahmiessasi.

Korealaisen dieettaamisen numero 1 vinkki: asettele kaikki ruokasi nätisti huolimatta siitä, mitä olet syömässä! Lounaaksi on neljä omenaa? Mahtavaa, paloittele ne ja laita johonkin sievään astiaan. 

Mikäli et omista tarjotinta, jolle voisit asettaa kulhon, haarukan ja lautasliinan, jo pelkkä kunnon lautasliina tuo ruokailuun pientä juhlavuutta ja koet olosi kylläisemmäksi ruokailun jälkeen. 

Toivottavasti näistä oli jotain apua ja muista, että et ole yksin! Loppuun yksi todella motivoiva video eli: never give up! 

Häpeällisen huono alku tälle viikolle

 

Kuva on netistä

Lauantaina laitoin päälleni kullan värisen satiinisen mekon, jonka kaula-aukko paljasti aivan liikaa, mutta minusta tuntui todella upealta. Kävimme syömässä ravintolassa ja sen jälkeen jatkoimme vielä muutamille korkealle kattojen yläpuolelle. Sunnuntaina tapasin muutaman ystäväni ja totesin sitä, miten paljon vihaankaan olla humalassa.

Lauantaina minusta tuntui jumalaiselta, kun kävelin korkeilla koroilla ystävieni kanssa viinin ansioista hieman tavallista kevyempänä. Mekkoni lyhyt helma liehui kevyessä yötuulessa ja keräsimme katseita. Sunnuntaina olin humalassa, vihasin sitä ja päästyäni kotiin jo kuuden aikoihin alkuillasta, panikoin. Humala oli ahdistava paksu peitto, joka hivuttautui päämäärätietoisena päälleni ja minun oli saatava se pois niin nopeasti kuin mahdollista. Joten söin, söin ja söin.

Yritin kuunnella kaikkia niitä biisejä, joiden tahtiin aiemmin tanssin aamuyöhön asti iso hymy kasvoillani, mutta nyt en vain enää pystynyt tuohon. En voi enkä halua. Humalatilaan liittyy edelleen paljon viime vuosina tapahtuneita traumoja, joiden takia pelkään viettäväni loppupäivän vain itkiessä mennyttä. Mutta toinen syy on yksinkertaisesti se, että en vain ole enää sellainen kuin olin joskus. 

Ennen minua ei haittanut käyttää seuraavaa päivää darrassa, vaan se oli hauska naurun aihe ystävien kesken. Ennen minua ei haitannut se, että sain vain muutaman tunnin unta yön aikana. Ennen minua ei kiinnostanut se, että humalassa oleminen on kirjaimellisesti kehon myrkytystila. Aiemmin sillä ei ollut mitään väliä, miten paljon rasvaa ja kemikaaleja upotin kehooni alkoholin ja roskaruoan muodossa.

Nyt kaikella noilla oikeasti on väliä ja olen saanut kuulla siitä ihmisiltä kyllästymiseen asti. Mutta ne isoimmat vastaan vänkääjät, ne eniten tiellä olleet ihmiset, ovat poistuneet elämästäni ja nyt minulla on oikeasti ollu mahdollisuus olla minä itse. Ei enää se bilemimä, vaan terveydestään sairaalloisesti huolta pitävä urheilullinen minä. 

Tai siis minun pitäisi olla. Olen nimittäin klassisesti taas ahminut kaksi päivää putkeen ja vihaan sitä, että näin käy aina, kun olen vähääkään poikennut normaalirutiineistani. Tästä on tullut tapa, jota noudatan sokeasti kaikkiin mahdollisiin syihin vedoten. Tällä kertaa ensiksi siihen, että heinäkuun viimeisen päivän voi vielä mässäillä ja eilisen sen takia, että maanantailta jäi vielä sipsejä syömättä, joten kävin ostamassa useasta eri kaupasta lisää roskaa. M-i-t-ä-?

Tänään ja huomenna myrkyistä vieroittautuminen tulee olemaan rankkaa, mutta minun on vain (taas...) käytävä se läpi. Sunnuntaina sentään kävelin paljon, maanantaina samoin ja eilen aamukävelyn lisäksi tein iltapäivällä vielä kunnon 40 minuutin HIIT-treenin, joten olen onneksi liikuttanut kehoani enemmän kuin aiemmilla ahmimiskerroilla. 

Mutta ei tämä voi näin mennä, herran jumala.... Nousen taas täältä tahmasta. Annan itselleni luvan antautua uudelleenohjelmoinnille, jonka alkuaskeleet olen nyt vihdoinkin koonnut tänne! Päivitän sivua sitä mukaan, kun prosessi etenee ja opin itsekin uutta. Kyllä minä vielä tulen valmiiksi. Minun on pakko.

Uuden minän viikonloppu

En tiedä paljonko painan, mutta tänä viikonloppuna olen urheillut enemmän kuin hetkeen ja Fitbitin dataani tutkaillessa totean, että olen todellakin potkinut tahmeasti alkanutta helmikuuta lujaa keskelle mahaa! Eilen en syönyt mitään roskaa enkä juonut edes yhtä lasillista alkoholia ja yksin tänään olen polttanut yli 1400 kaloria pelkästään liikkumalla peruskulutuksesta puhumattakaan. 

Kävin taas Trib3llä HIIT-tunnilla, sen jälkeen vielä lenkillä ja myöhemmin lisäksi tunnin kävelyllä ystäväni kanssa ja minusta tuntui niin ihanan uudelta ja kuitenkin oudosti siltä, että jotkin vanhat palat palasivat paikoilleen. Ehkä se on se urheilijaminä, joka olin pari vuotta sitten. Se, mitä minun kuuluu olla, mutta mitä en ole uskaltanut sallia itselleni enää hetkeen.

Mutta nyt minä päätän tämän kuukauden niin kuin itse haluan. En niin kuin se elämäni vääristymä, jollaiseksi kaikki meni tässä kuussa. Enkä niin kuin se vääristymä, likainen sotkuinen muovailuvahaköntti, millaiseksi annoin ulkoisten paineiden muotoilla elämäni. Olen tällä viikolla miettinyt B:tä ja O:ta ja välillä jäänyt jumiin pääni sisälle miettiessäni, mitä haluaisin heille vielä sanoa. Mutta on päästettävä irti, sillä he eivät ansaitse energiaani. He eivät ansaitse nykyisyyttäni tai tulevaisuuttani. 

Se minun on rakennettava nyt itse juuri niillä rakennuspalikoilla, joilla tiedän, että minun pitää se rakentaa.

Paino laskee

Kuva on netistä

 Painot

21.2. 59,4 kg
22.2. 57,5 kg
23.2. 56,3 kg
24.2. 56 kg

Tämä viikko on ollut rankka, mutta toisaalta aivan ihana! Nestemäinen ruokavalioni muuttui puhtaaksi mehupaastoksi ja litran mehu lounaaksi on tuonut minulle niin paljon iloa jostain oudosta syystä. Eilen kävin pitkästä aikaa Trib3:llä HIIT-treenissä ja se oli aivan mahtavaa! Kävimme I:n kanssa tuolla joulun aikoihin ja minulla on ollut niin kova ikävä häntä, että jollain oudolla tavalla koin, että tuon muiston uudelleen eläminen toisi hänet lähelleni.

Tunti oli todella rankka, mutta en muuta odottanutkaan. Ensimmäistä kertaa pitkään aikaan meinasin alkaa itkeä kesken treenin, koska minua ärsytti, että en pystynyt antamaan enempää. Tai luulin, että en pystynyt, mutta onnistuin kuitenkin tiristämään vieläkin lisää itsestäni ja tuollaista rajojen rikkomista on ollut niin suuri ikävä. Aiemmin liikunta oli minulle niin paljon enemmän tuota: vähemmän pelkkää sokeaa suorittamista ja enemmän räjähtävää rajojen rikkomista. 

Toivon, että onnistuisin laihtumaan vielä 54-alkuisiin lukuihin ennen lähtöä. Sen enempää en uskalla toivoa. Rehellisesti sanottuna tällä hetkellä toivoisin, että huominen iltama peruuntuisi, sillä tuntuu siltä, että muiden energiat ovat nyt aivan liikaa minulle ja haluaisin vain olla kotona, meditoida ja rauhoittua. Mutta en aio perua tapaamista. Tulen vain hihkumaan, jos tapaaminen peruuntuu...

Pohjalta ylös

Aamupaino: 59,4 kiloa

Haluan olla rehellinen, joten tuossa eilinen iltapalani. Aamupalani oli se mitä pitkin olla, mutta sitten vain lähdin taas luisumaan alamäkeen. Lähdin valumaan siihen identiteettiin, jossa olen ikuinen epäonnistuja ja itsesabotoija. Identiteettiin, jossa ympärilläni on vain ylipainoisia ihmisiä, kuten sukulaiseni ja perheeni. Identiteettiin, jossa kuulen B:n ja O:n murskaavat sanat korvissani. Sanat, joiden on tarkoitus väkivalloin painaa minut takaisin pieneen häkkiini, jotta minun elämäni on yhtä pysähdyksissä olevaa ja ahdistavaa kuin heidänkin.

Identiteettiin, jossa aloitan jotain, mutta lopetan kesken. Jossa en pidä itsestäni huolta, koska minulla nyt vain on niin huono itseluottamus enkä ansaitse parasta mahdollista. Identiteettiin, jossa ahmimisen kautta saan muka jonkun uuden, maagisen alun. Pakenin identiteettiin, jossa minun ei tarvitse uskaltaa elää oikeasti vihdoinkin sata lasissa, koska pelkään, etten onnistukaan ja joudun pettymään. Mutta kuinka helvetin vaikeaa minun on ymmärtää sitä, että nimenomaan tämä on sitä epäonnistumista?! Tämä on pettymistä.

Minun on pakko tehdä quick fix ja osa minusta vihaa itseäni tämän takia, mutta osa haluaa olla armollinen. Ehkä tämä onkin nyt sitä itsensä vapauttamista... Olen menettänyt niin paljon aikaa ahmimiselle, että minun on nyt vain oltava tiukempi. Ja loppujen lopuksi kai voin ajatella, että kun ynnään tämän tulevan viikon jakson kalorit ahmimispäiviin niin keskiarvo on suht järkevissä lukemissa. 

Aion siis olla pääosin noin 890 kalorin ruokavaliolla, joka koostuu ainoastaan nesteistä. Minun on pakko saada mahalaukkuni pienennettyä niin nopeasti ja pieneksi kuin mahdollista, jotta en yksinkertaisesti jaksa syödä niin paljoa kuin tällä hetkellä. Tämä on kuin oma pieni mahalaukun ohitusleikkaukseni.

Lauantaina tapaan ystäviäni ja minun on aivan pakko saada pöhötys pois siihen mennessä. Tuolloin yritän syödä niin kevyesti kuin mahdollista ja sitten taas sunnuntaista keskiviikkoaamuun tulen noudattamaan tuota 890 kalorin suunnitelmaa. Olen pullea ja pehmeä, mutta toivon kuitenkin, että tällä vajaan 900 kalorin suunnitelmalla saan karistettua edes jotain pois itsestäni. Tämä tulee olemaan rankkaa ja voi olla, että mieliala laskee radikaalisti, mutta tämä on nyt vain pakko tehdä piste. 

Aamulla YouTuben suosituksiin ilmestyi monta aivan täydellistä videota ja ne ovat tuoneet kaikesta huolimatta ison hymyn kasvoilleni. 

Lähempänä kuin uskoinkaan

Kuva on netistä

Melkein lähdin kaikkialta. Jopa ihanasta ryhmästämme, jossa ihmiset kannustavat toisiaan ja ovat kommentoineet miten paljon tukea, apua, rutiineja ja rakenteita tuo ryhmä on tuonut heidän arkeensa. Meinasin jättää heidät kaikki tuuliajolle ja häipyä. Olin poistamassa blogiakin, mutta suihkussa kysyin itseltäni: "Ja mitä se muuttaisi?" Johon rehellinen vastaus oli: "Ei luultavasti mitään."

Tänään heräsin kahdelta aamuyöllä enkä saanut enää unta ja olenkin ollut siitä asti hereillä. Maha on ollut turvonnut ja sekaisin tuosta huonosti nukutusta yöstä ja olo on ollut hyvin vaihteleva. Välillä olen maannut sängyssä I:n paita tiukasti rintaa vasten painettuna ja olen torkahtanut. Toisaalta olen käynyt puolentoista tunnin kävelyllä, kaupassa, vienyt pullot, siivonnut ja pyykännyt. Katsoin elokuvan, ikävöin I:tä, hymyilin kasveilleni ja huokailin Helsingin valkoisille katoille.

Aamulla aloin kirjoittaa päiväkirjaani vastauksia kysymyksiin: "Kuka minä olen?" Olin olettanut, että viime aikojen ongelmasyöminen ja terveyden osalta epäonnistuminen olisivat jotenkin nousseet tuohon listaan, sillä vasta tuon listan jälkeen oli tarkoitus jatkaa siihen, mikä minä haluaisin olla. Mutta mikään noista ei noussutkaan minuksi itsekseni ja olin oikeasti hämmästynyt siitä, miten valmiilta minun listani jo näytti. Ei täydelliseltä ja tekemistä riittää, mutta minun listani näytti hyvin erilaiselta kuin miltä se näytti puoli vuotta sitten ja tuon huomaaminen oli oikeasti todella ihana yllätys.

Lista siitä, mitä haluan olla, oli tietenkin edelleen hieman erilainen, mutta ei enää niin paljoa kuin aiemmin. Aiemmin minulla oli kaksi lähes täysin toisistaan poikkeavaa listaa, jotka eivät kohdanneet yhtään missään kohdassa, mutta nyt olen selvästi onnistunut tuomaan unelmaminääni hyvin paljon lähemmäs arkeani kuin koskaan aiemmin! Aktiivisiksi askeleiksi en keksinytkään oikeasti mitään muuta kuin sen, että palaan takaisin pääosin raakaruokaan, pitäydyn liikuntasuunnitelmassani ja käytän energiaa ja luovuuttani tulevaisuuden projektiini enkä mihinkään typerään. 

Hieman antikliimaksista, mutta toisaalta helpottavaa. Lisäksi olen taas nähnyt kaikkialla merkkejä siitä, että tämä on minun suuntani ja olen matkalla kohti päämäärääni. Ja kaiken oman sähläykseni ja eestaas huopaamisen aikana en ole edes tajunnut, miten valmis I tuntuu olevan. Kun hän lausui niitä viisaita sanoja Skypen ikkunan välkehtiessä läppärini ruudulla, nostin hämmentyneenä päätäni. En olisi koskaan uskonut kuulevani niin rauhallisia ja viisaita sanoja häneltä ruoasta ja kehosta. Ja toisaalta ne olivat juuri niitä oikeasti parantumassa olevan ihmisen sanoja, joita olen jo pitkään toivonut kuulevani.

Ehkä kaiken kaikkiaan olenkin jo lähempänä kuin olisin uskonut.

Epäonnistumisia ilojen keskellä

Kuva on netistä

Aamupaino: 56.1 kg

✥﹤┈┈┈┈┈┈┈┈┈┈┈┈┈┈┈┈┈┈┈﹥✥

Olenpa minä nyt oikein esimerkillinen laihduttaja ja ortorektikko, kun tällä hetkellä vain paisun!

Olen syönyt sinänsä pääosin terveellisesti, mutta urheilu ei ole ollut osana arkea ja syömäni ruoka ei todellakaan ole ollut lähelläkään vähäsuolaista ja vähärasvaista raw til 4-ruokavaliota. Tänään aamulla syöty omena tuntui aivan jumalaiselta niin pitkän tauon jälkeen! 

Ah, aamupalaomenat, ihanat mehukkaat ja jääkaapissa viilentyneet terveyspommit. Olen aivan liian pitkään syönyt aamupalaksi yleensä leipää tai puuroa ja vaikka ne pitävätkin nälkää hyvin poissa ja nostavat päivittäisen kalorimäärän helposti järkeviin lukuihin, ei tuollainen syöminen vain tee minua onnelliseksi.

Uskotteko, kun kerron, että eilen minulle tuli taas kurkku kipeäksi ja olo oli kuumeinen? Ja nyt alan uskoa, että tuo johtuu kehoni olotilasta. Etenkin suoliston huonosta tilasta, sillä en ole säännönmukaisesti ravinnut sitä puhtaalla ruoalla. Lisäksi olen liian monta kertaa antanut itselleni luvan "vähäiseen syntiin" eli maitotuotteisiin raejuuston ja proteiinivanukkaiden muodossa. Vaikka tiedän kyllä paremmin kuin hyvin, mitä maito tekee meidän kehoillemme enkä halua enää ikinä elää sellaisessa kroonisessa tulehduksessa, jossa aiemmin elin! 

Huolimatta siitä, että olen paisunut, kehoni on myös vahvistunut ja olen saanut aivan mahtavaa palautetta taas tanssitunneilta! Ja olen itsekin huomannut, että painon nousu ei vastaa sitä, miten mittani ovat kasvaneet eli vaatteet mahtuvat edelleen aika normaalisti päälleni, joten toivoa ei ole menetetty. 

Viime viikon perjantaina vietin ihanan iltapäivän I:n kanssa Skypen välityksellä. Kuuntelimme musiikkia, juttelimme ja vain katselin häntä utuisin silmin, kun hän askarteli ystävänpäiväkortteja ystävilleen, koska sellainen hän on. Aina se, joka hankkii syntymäkakut kaikille. Se, joka on ensimmäisenä toivottamassa onnea ihan sama mistä syystä. Se, joka haluaa muistaa ja välittää. Lauantaina kävin ystäväni kanssa pitkällä kävelyllä ja sunnuntaina pidimme home span toisen ystäväni kanssa. Niin paljon kaikkea ihanaa, mutta etenkin työt painavat minua, sillä en vain saa enää motivoitua itseäni tekemään töitä samanlaisella palolla kuin aiemmin. 

Ja oudointa on se, että oikeasti pidän työstäni, joten luulisi sen itsessään riittävän motivaatioksi, mutta selvästi ei. En ole tainnut koskaan kyllästyä työhöni näin nopeasti ja se ahdistaa. Jokainen tunti töissä tuntuu hukkaan heitetyltä, mutta minun täytyy saada jostain edes jonkinlainen motivaation kimpale käsiini. Huomisesta lähtien alan toistella mielessäni: "Teen tätä ainoastaan hetken aikaa enää ja pian saan jotain parempaa ja tiedän sen. Tämä ei ole päätepysäkkini!"

En halua olla elämääni pettynyt joka päivä, sillä tämä on vain yksi lyhyt pysäkin väli eikä mitään lopullista! Luulen myös, että ruokavalio on osaltaan tuonut ahdistusta, joten.... Palaan taas jälleen siihen, mistä kehoni pitää enkä kuuntele muiden aamupalaehdotuksia ja vetäydyn omaan raakavegaanikuplaani. Siellä minusta tulee täydellinen.

Totaalinen epäonnistuminen

Olen ahminut kaksi päivää putkeen. 

Maanantaina 2415 kaloria sisään ja ainoastaan 2043 kaloria poltettu. Eilen järkyttävät 3235 kaloria turpoamaan mahaan ja uppoamaan rasvana kehoon ja vain 2132 kaloria poltettu. En ole käynyt salilla enkä mennyt eilen tanssitunnille, koska ahmiminen oli tärkeämpää. Eilen meinasin myös olla käymättä suihkussa ja pestä hiukset vain lavuaarissa, koska lavuaaripesu olisi nopeampaa, kun ei tarvitse rasvata kehoa ja näin minulle jäisi enemmän aikaa ahmia. Mutta tuossa kohdassa sentään jokin järjen ääni huokaisi syvään pääni sisällä turhautumistaan ja kävin kiltisti suihkussa.

Tällä hetkellä tuntuu taas siltä, että en ikinä nouse täältä, sillä eilen söin jopa tuplapepperonipizzan?!? Mikä helkkari minua oikein riivaa! En oikeasti edes keksi muuta syytä tälle kuin sen, että söin sekä lauantaina että sunnuntaina pienen määrän kemikaaliroskaa ja olen taas jäänyt siihen koukkuun.

Tällä hetkellä minä olen kuriton laiska sika, mutta minulla on vielä aikaa. Tänään elän nesteillä päivälliseen asti ja teen rankan HIIT-treenin. Huomenna menen tanssitunnille ja lisäksi teen salilla vatsan ja lantion treenin. Perjantaina taas HIIT. Minun on noustava täältä....

If you leave the light on then I'll leave the light on

 ɴᴏᴡ ᴘʟᴀʏɪɴɢ: 
ᴍᴀɢɢɪᴇ ʀᴏɢᴇʀꜱ - ʟɪɢʜᴛ ᴏɴ
2:09 ────❍──── 3:54
↻ ⊲ Ⅱ ⊳ ↺

✥﹤┈┈┈┈┈┈┈┈┈┈┈┈┈┈┈┈┈┈┈﹥✥

Aamupaino: 54,2 kg

Katot ovat vaaleassa kuurassa, taivas pelkkää pastellia. Tämän viikon syvä aallonpohja tuntuu naurettavalta näin kauniina, kirkkaana ja kuulaana lopputalven aamuna. Avasin lauantaina I:lle tunteitani toisin kuin yleensä teen, sillä en halua aiheuttaa hänelle syyllisyyttä omien ailahteluitteni takia. Ja samalla hän kertoi syistään valinnoilleen toisin kuin yleensä tekee, koska on vain niin tottunut tekemään töitä sokeana, kärsimään yksin ja lisäksi tällä hetkellä hän ei halua ajatella tulevaa asepalvelustaan, joten on helpompaa vaieta asiasta. 

Näen taas niin paljon asioita, joita minun täytyy oppia häneltä. Nykyään I tekee ehkä hitaita päätöksiä ja muutoksia, mutta samalla hän raivaa niitä eteenpäin varmaan tahtiin ja pitää silmänsä maalissa eikä enää poukkoile sinne ja tänne. Sen sijaan nyt minä olen löytänyt itseni äkkiliikkeitä toivoen ja etsien. Milloin minusta tuli tällainen? Ehkä Ukrainan sota muutti jotain minussa ja vaikka en kovin paljoa ole halunnut viipyä sotaan liittyvissä ajatuksissa, niin ehkä se on kuitenkin takaraivossani piiskaavana voimana. Juokse nopeammin, saavuta nopeammin, aika loppuu, kohta kaikki loppuu!

Söin eilen pizzaa ja se näkyy vaa'alla, mutta ei vielä kehossa. Paastosin koko torstain ja perjantain pelkän vihan voimalla enkä ole viime yönäkään nukkunut kunnolla, joten ei ihme, että keho etsii uudestaan tasapainoa. Kallio. Minä haluan olla hievahtamaton kallio. Tällaisina hetkinä, kun talviaamun hauras aurinko tervehtii ujona kasvojani, muistan miten pitkälle olen jo tullut. Ja tällä viikolla koettu juurettomuus ja oman paikan olemattomuus ovat vain minun uudelleen istutukseni, jolloin aiempi pieni ruukkuni vaihtuu isompaan. 

Katson liian monia asioita siitä näkökulmasta, että jotain maagista täytyy tapahtua minulle. Vaikka oikeasti tärkeintä on se, mitä maagista tapahtuu minussa.

Merkityksetön

Kuva on netistä
Elämä on kulkenut hyvään tahtiin viimeiset pari viikkoa: olen nukkunut aika hyvin, ollut töissä ahkera, urheillut töiden jälkeen, syönyt terveellisen lounaan ja siistinyt kotia ennen nukkumaanmenoa. Olen saanut vuolaasti kehuja tanssitunneilla, nostanut painojen ja toistojen määrää salilla, hölkännyt nopeampaa ja pidempää, kiinteytynyt ja laihtunut. Olen tehnyt kaiken juuri niin kuin minun kuuluukin ja silti tänään aamulla olen useaan kertaan pysähtynyt itkemään, koska tuntuu niin paskalta.

Joudun luultavasti perumaan Soulin ellei ihmettä tapahdu ja luultavasti taas kohta kadun näitä ajatuksia, mutta minusta vain tuntuu, että en kuulu I:n elämään. Ja että minun on tarkoitus elää ihan sitä samaa harmaata työoravanpyöräpaskaa kuin kaikkien muidenkin. Leijailen pää pilvissä ja kuvittelen elämäni tarkoituksen olevan jotain maagista, vaikka oikeasti minunkin on vain tarkoitus tehdä tavallista palkkatyötä kuolemaan asti, pyöräyttää jollekin suomijuntille kaksi lasta, ostaa omakotitalo ja maksaa lainoja pois kunnes minusta ei jää enää mitään muuta jäljelle kuin väärin kasvattamani lapset, jotka joutuivat kärsimään siitä, että minä katkeroiduin siihen värittömään elämään, johon minut olikin koko ajan tarkoitettu.

Olen jotenkin niin pohjattoman pettynyt ja vihainen. Tunteet, joita en muista tunteneeni pitkään aikaan näin syvinä ja polttavina. Haluaisin potkia, huutaa ja lyödä. Repiä hiuksia päästäni ja raapia itseni verille. En halua elää tällaista paskaa, ymmärrättekö!? Ja kaikki lähelläni taputtavat aivottomina käsiään ja huutavat omasta harmaudestaan ”mahtavaa, onneksi olkoon työjutuista” ja ”vau, todella upeaa tuo yleneminen!” Ja se mitä minä näen on hiekkaan valuva potentiaali siitä kaikesta, mitä voisin olla, jos minun ei tarvitsisi käyttää viittä päivää viikossa töiden tekemiseen.

Ja vituttavinta on, että tämän kaiken raivon keskellä tiedän, miten etuoikeutettu olen. Tiedän, että minun elämäni on niin monen unelma ja he voisivat antaa pois käsittämättömän paljon, jotta voisivat vaihtaa paikkaa kanssani. Enkä minä halua olla kiittämätön, mutta tällä hetkellä elämäni suunta tuntuu kylmiltä käsiltä kurkussani ja nuo kädet puristavat koko ajan kovempaa ja kovempaa. Kaikki minun oikkuni, jotka voisin käyttää johonkin hyödylliseen ja oman näköiseeni, valuu verenä ulos suustani. Kaikki oikeat kiinnostuksen kohteeni hukkuvan hiekkaan.

Olen loukussa. Tätäkö muut halusivat? Vai onko muidenkin arjen takana tämä eikä se, että he oikeasti vilpittömästi halusivat sellaisen elämän, jota he elävät? Ovatko muutkin samassa vankilassa, mutta eivät enää arkensa keskeltä pysty huutamaan apua. Kuinka vitun pitkään minun täytyy huutaa universumille olevani valmis, jotta joku kuulee ja pelastaa minut tästä sameasta vedestä?

En tiedä, miten aion selvitä läpi tämän työpäivän, kun kaikki pienetkin asiat saavat minut painamaan kynnet syvälle ihooni. Haluan satuttaa itseäni niin paljon. Satuttaa itseäni, koska olen niin saakelin tyhmä kuvitellessani, että minusta voisi tulla jotain. Että voisin olla juuri Se, koska jonkunhan se täytyy olla. Mutta ei minusta näemmä ole siihen vaan minun kuuluu hiljalleen mädäntyä pois. Merkittävänä ainoastaan veronmaksajana ja se siitä.

Harmaata kylmää loskaa, johon hiljalleen hukun, mutta en minä ilmeisesti muuta ansaitsekaan

Paluu ortoreksiaan 2.1

Kuva on netistä

Sunnuntai menikin loppujen lopuksi oikeasti ahmien ja pitkästä aikaa siis kunnolla ahmien. Kävin jopa kahdessa eri ruokakaupassa, koska en kehdannut ostaa kaikkea kerralla ja hävettää listata tätä kaikkea, mutta haluan olla rehellinen täällä, joten:

• La mia granden quattro formaggi-pizza
• Oolanin pyttipannu
• Kismet Geisha-patukka
• Marabou Bubbling-patukka
• Habiro Flower zourr-karkkipussi
• Pirkka Vahva salmiakkisekoitus-karkkipussi
• Estrellan linssisnacks original-sipsipussi
  

En tietenkään edes jaksanut syödä kaikkea, joten jämien päälle suihkautin hajuvettä ja heitin ne roskat minne ne kuuluvatkin: roskikseen. Nyt enemmän kuin koskaan tarvitsen tämän tekstin otsikon mukaisen paluun eli paluu ortoreksiaan 2.1, koska viime vuoden huhtikuinen versio kuihtui aika nopeasti kasaan. Mutta nyt siirryn taas kävelemään eteenpäin niitä samoja vanhoja askeleita kuin vuonna 2021 myös kävelin ja sunnuntaisesta mega mokasta huolimatta yritän koko ajan muistuttaa itseäni siitä, että olen nyt niin paljon pidemmällä kuin olin tuolloin vuoden 2021 tammikuussa! Joten ehdin kyllä päästä huippukuntoon jopa ennen kesäkuuta, kunhan vain oikeasti annan kaiken nyt tälle! 

Eli käytännössä tämä paluu tarkoittaa ns. aivojen ja ajatusten uudelleen juurruttamista niihin ajatuksiin, jotka ennen olivat arkeani. Tämä tapahtuu esimerkiksi siten, että aina, kun töiden jälkeen syön jonkun täydellisen terveellisen päivällisen niin katson esimerkiksi Hungry Fat Chickin videoita ja mietin, miten kamalaa olisi syödä noin ja miten surullista jälkeä roskaruoka tekee ihmiselle – tiedänhän sen myös omasta elämästäni! 

Kaikki sellaiset mukbangit ovat kiellettyjä, joissa joku normaalipainoinen syö, koska tämä syövyttää aivoihini virheellisen ajatuksen siitä, että kyllähän minäkin voin syödä tuollaisen määrän roskaa ja olla silti kaunis ja terveen näköinen. Mutta ei, en todellakaan voi, joten siksi minun täytyy näyttää itselleni vain sitä hirveintä mahdollista lopputulemaa, minkä nykyiset kemikaalikoktailit saavat ihmiskehossa aikaiseksi! 

Toinen tapa juurruttaa aivoni uusiin uriin on ihan vain toistella itselleni ajatuksia, jotka eivät vielä ehkä tule luonnostaan, mutta jotka täytyy saada osaksi arkeani, jotta elämäni alkaa näyttää siltä, miltä haluankin sen näyttävän. Eli esimerkiksi, kun minun tekee mieli jotain roskaa, totean muka vilpittömästi itselleni: ”Ajattele, että joidenkin muka oikeasti tekee mieli syödä jotain tuollaista roskaa! Onneksi itse olen vapaa tuollaisesta!” Ja jatkan tätä vakuuttelua, kunnes sen uskon. Tai vaihtoehtoisesti, kun tunnen itsessäni sen, että työpäivän jälkeen en todellakaan haluaisi treenata niin vakuuttelen vain itselleni: ”Aaa, miten ihanaa päästä kotiin, jotta pääsen treenaamaan! Vitsi treenaamisesta tulee kyllä niin hyvä fiilis aina enkä malta odottaa, että pääsen kotiin!”

Kuva on netistä

Nämä ovat ne lähtökohdat, joiden avulla muistan toimineeni vaikkakin tosin tuossa vaiheessa olin jo muistaakseni laihtunut ja pelko uudelleen lihomisesta alkoi nousta, joten yritin pitää itseni erossa roskasta kaikin mahdollisin keinoin. Tällä viikolla olen jatkanut viikonloppuna pintaan tulleiden pelkoajatusten käsittelyä ja olen kehitellyt itselleni muutaman mantran, joiden avulla teen kaikkeni, että saan juurrutettua itseni hyvään nykyisyyteen, jotta saan sen tulevaisuuden, jonka haluankin. Eli: "Olen turvassa tässä hetkessä, olen turvassa kotona/töissä/ystävällä/kaupoilla, olen turvassa kehossani, olen turvassa mielessäni, olen turvassa tällä planeetalla, olen turvassa tulevaisuudessani, olen turvassa ystävieni seurassa, olen turvassa kollegoiteni kanssa...."

Lisää mantroja ovat jo vanha tuttu "kaikki asiat järjestyvät hyväkseni", mutta myös "kuka minä olen estämään tulevaisuuttani", "olen valmis nopeisiin muutoksiin" ja "olen juuri siinä kohtaa elämässäni, missä minun kuuluukin olla". 

Osittain tuntuu aivan kamalalta sanoa ja oikeasti käytännössä lähteä hakemaan paluuta ortoreksiaan, mutta niin kuin totesin blogini ensimmäisessä tekstissä: 

"Miksi ei saisi tehdä omaa terveellistä versiota pizzasta? Miksi meitä pakotetaan syömään roskaa ja jos et halua, olet sairas? Selvä, sitten haluan palata takaisin sairauteen, koska silloin olin oikeasti onnellisimmillani ja kehoni oli terve ja puhdas."

Mieleni on peloista punottu

Kuva on netistä

 ɴᴏᴡ ᴘʟᴀʏɪɴɢ: 
ᴍᴀʀɪɴᴀ ᴀɴᴅ ᴛʜᴇ ᴅɪᴀᴍᴏɴᴅꜱ - ꜱᴀᴠᴀɢᴇꜱ
1:33 ───❍───── 4:16
↻ ⊲ Ⅱ ⊳ ↺

✥﹤┈┈┈┈┈┈┈┈┈┈┈┈┈┈┈┈┈┈┈﹥✥

Aamupaino: 53,1 kg

Taiteilen jäällä, jonka syövereihin pelastava hiekkakin on jo kauan sitten uponnut. Sataa lunta, vettä, piikkejä, pelkoja, väsymystä, unettomat yötpainajaiset, sekasotku sinun kaunista hymyäsi ja minun oksettavaa rasvaani, kyvyttömyyttäni ja laiskuuttani. Miten voi olla niin, että aina, kun I on kirjaimellisesti maailman huipulla, minä uin syvissä mustissa haisevissa vesissä ja kun minulla menee paremmin kuin koskaan, I vihaa itseään, kuihduttaa kaunista kehoaan ja yrittää selvitä väsymyksen ja itsevihan keskellä päivästä toiseen miettien, mitä järkeä elämässä edes on.

Emmekö me hitto vie osaa vieläkään olla onnellisia ja tasapainoisia samaan aikaan?! Olen koko viikon katsonut itsevihaa ja ahdistusta tuntien sitä, miten kaunis, kimalteleva ja terve I on ja miettinyt, ettei hänen oikeasti pitäisi olla missään tekemisissä kanssani. Miten upeita kokemuksia hän on tälläkin viikossa saanut kerätä ja vaikka tiedänkin, että se, mikä somessa näkyy, ei I:nkään kohdalla ole todellakaan aina pitänyt paikkaansa, näen hänestä ja hänen itsevarmuudestaan sen, että juuri nyt hän on oikeasti onnellinen. 

Näen, että hän pitää kehostaan huolta (eikä selvästi ole skipannut yhtäkään yläkropan treenipäivää...) ja voi luoja, miten hyvältä hän on näyttänyt harmaissa puvuissaan kantaen itseään juuri sillä itsevarmuudella, millä hänen kuuluisikin. Olen seurannut ihaillen sitä, miten sulavasti hän esiintyy itseään huomattavasti vaikutusvaltaisempien ja vanhempien ihmisten edessä, seisoen vankasti kahdella jalalla siinä kaikessa tiedossa ja taidossa, jonka hän tietää hänellä olevan.

Minä sen sijaan... Kaikki alkoi siitä, kun viime viikolla tunsin, että olin tulossa kipeäksi ja tämä laukaisi sen, että liikuin paljon vähemmän (ihan järkevää) ja söin huonosti (ei järkevää). Viimeisen kymmenen päivän liikuntani ovatkin siis kirjaimellisesti seuraavat: kävelyä yhteensä 7 h 26 minuuttia, yksi 18 minuutin hölkkälenkki ja yksi 30 minuutin HIIT-treeni. Totta kai tämä oli suunniteltua siinä mielessä, että yritin oikeasti vain olla tulematta kipeäksi ja siinä onnistuinkin, mutta sitten se ruokapuoli...

Syömiseni ovat nimittäin olleet kirjaimellisesti päin seiniä. Olen saattanut skipata aamupalan ja syödä lounaalla perinteiset banaanini ja sitten töistä väsyneenä kotiin raahautuessa olen kävellyt kaupan pakastinosion kautta ja hakenut Thai cuben. Olen jopa oikeasti syönyt lihaa ja maitotuotteita tällä viikolla (!!!!) ja tiistaina havahduin siihen, että söin oikeasti aamupalaksi (!!!!) nachojuustosipsipussin (!!!!!!). 

 

Kuva on netistä

Pelko. Se saa minut tekemään tätä itsesabotointia. Minulla on yksi unelma, jota lähdin hetkellisesti toteuttamaan viime vuoden lopulta lähtien, mutta sitten vain taas menin jotenkin lukkoon ja samaan aikaan itsesä huoltapitäminen alkoi taas luisua pois raiteiltaan. Pelkään, että ketään ei kuitenkaan kiinnosta oikea minä, vaikka kun tutkin ja analysoin dataani, niin huomaan, että saan somessa eniten näkyvyyttä aina silloin, kun olen rohkeasti oma itseni. Kun avaan suuni ja puhun totuuteni, minua kuunnellaan ja minä tiedän, miten paljon voin hyödyntää tätä kaikkea, jos vihdoinkin asettaudun asumaan Souliin. Mutta liian harvoin annan itselleni mahdollisuuden kokea tuollaisia onnistumisia, koska pelkään huutavani tyhjyyteen ja masentuvani siitä.

Minulla on niin paljon suunnitelmia ja selkeä visio siitä, mitä haluan jakaa maailmalle eikä kyse ole mistään perus influencer-asiasta, vaan minulla on ajatuksia vieläkin pidemmälle. Mutta pelkään epäonnistuvani ja siksi en tee mitään. Pelkään ja siksi en uskalla hypätä. Siksi mieluummin isken itseni väkivallalla takaisin pieneen, likaiseen häkkiini, koska se on tuttua. Ihmettelen väkivaltaisissa parisuhteissa olevia ja sitä, miten he antavat tilanteen jatkua, vaikka eivät ole onnellisia ja saavat jatkuvasti elää pelossa, mutta silti minä tanssin itseni kanssa lähes samanlaista tanssia vuodesta toiseen. 

Olen yrittänyt miettiä, mikä vuodessa 2021 oli erilaista. Miten onnistuin silloin saamaan itseni siihen tilaan pääni sisällä, että en antanut minkään pysäyttää minua. Vaihdoin silloin työtehtäviä silloisen työpaikkani sisällä ja olin niin helkkarin innoissani kaikesta uudesta, mutta viime vuonna, kun vaihdoin työpaikkaa, se ei tuntunutkaan yhtään ihmeelliseltä vaan muistan loppujen lopuksi parin ensimmäisen päivän jälkeen, miten ajattelin, että tässä tämä sama pyörä taas alkaa pyöriä uudestaan ja mikään ei muutu. 

Totta kai olin helpottunut tuosta työpaikan vaihdoksesta, mutta se ei saanut aikaan sellaista kuplivaa uutuuden tunnetta ja intoa, mikä yleensä minulle tulisi. Ja valitettavasti taisin manifestoida itselleni juuri sen, mitä tuolloin ajattelin: että samaa vanhaa paskaahan tässäkin työpaikassa elämäni on, joten siksi on turha olla innoissaan. Minusta tuntuu taas siltä, että katson elämäni hiljalleen luisuvan tiimalasin hiekkana tyhjyyteen ja katoavan. Menetän itseni, menetän I:n, menetän tulevaisuuteni, kaiken ihan vain typerien pelkojen takia. 

 

Kuva on netistä

Kävin tänään aamulla läpi someani ja kaikessa oli niin paljon väriä aiemmin. Toki piilotin häpeissäni paljon kuvia ja muokkailin kuvatekstejä miettien, mitä ihmettä oikein tuolloin ajattelin, mutta joka tapauksessa uskalsin olla niin paljon vahvemmin juuri minä. Toisaalta ehkä silloin se oli helpompaakin, koska kaikki ystäväni olivat lähes samanlaisia, joten en kokenut olevani yksin, kun taas tällä hetkellä tuntuu usein siltä, että minun on todella vaikeaa löytää sielunkumppaneita. 

Ja varmasti pelkojeni ja huonon itseluottamuksen taustalla on myös aivan puhtaasti sitä, miten minua on "ystävieni" puolelta julkisesti nöyryytetty ja miten minusta tekemällä tehtiin se kaikkien ongelma, joka täytyy saada näpäytettyä takaisin vanhoihin, tuttuihin raameihin. Kun laihduin, se oli ongelma. Kun halusin kauniina kesälauantaina räkäkännäämisen sijaan urheilla, tehdä hyvää ruokaa, mennä puistoon lukemaan kirjaa ja mennä ajoissa nukkumaan, se oli ongelma. Kun en halunnutkaan enää jauhaa paskaa muista ihmisistä, se oli ongelma. Kun minua ei kiinnostanutkaan brändillä leveily, vaan muodin eettisyys, se oli ongelma. Kun söin kokonaan kasvipohjaisesti, se oli ongelma. Ja I.... Rakas I oli se kaiken minut saastuttaneen myrkyn pesä.

Olen muistoissani piilotellut julkista kohtausta, jota en halua enää muistaa, mutta joka kuitenkin tulee aina esiin ja haluan tänä viikonloppuna päästää siitä viimein irti. Eräs kesäyö nimittäin olimme tuttuun tapaan ulkona "ystävieni" kanssa ja meillä kaikilla oli aivan liikaa alkoholia veressä. Istuimme lasten leikkipuistossa ja joku alkoi taas nostaa esiin minun ongelmallisuuttani sanomalla, että olen sanonut asian x, joka on todella loukkaavaa. Minä puolustauduin sanomalla, että en todellakaan ole syystä z ja y, sillä en tähän päivään mennessäkään ole, koska toisin kuin nämä "ystävät", minulla ei ole tarvetta loukata ihmisiä. Mädät ihmiset kaivakoon itse hautansa. Minä en siihen käytä aikaa tai energiaani.

Tuossa tilanteessa olin niin äärimmäisen turhautunut siihen, miten minun sanomisistani valehdeltiin ja sitten kehdattiin suuttua siitä valheesta, että en edes yrittänyt peitellä vihaista äänensävyäni ja tämä äänensävy tietenkin sitten ärsytti muita. Nopeasti - aivan liian nopeasti - tilanne vain yhtäkkiä meni siihen, että B kävi minuun oikeasti käsiksi. En pystynyt reagoimaan millään tavalla, kun hän aivan yllättäen kesken minun lauseeni puristi nyrkkiinsä suuren tupon hiuksiani niin läheltä päänahkaa kuin mahdollista ja riuhtaisi minut alas penkiltä. Sen sekasorron keskellä en muista ehtikö hän tekemään muuta kuin tuon ja yhden litsarin ja tietenkin jälkikäteen sain kuulla tuhannen ja yhden selityksen tarinoita siitä, miten vodka tekee hänestä tuollaisen ja miten huolissaan hän vain oli minusta.

Voi kuule, minäkin olin huolissani itsestäni, kun tajusin, että olen päästänyt tuollaisen ihmisen parhaaksi ystäväkseni! Mutta tuolloin olin niin kauhuissani uusista konflikteista ja siitä, miten minä olin aina se isoin ongelma, joten annoin asian anteeksi ja yritin jatkaa niin kuin mitään ei olisi tapahtunut. Ihan vain, jotta pöly laskeutuisi ja saisin olla rauhassa. Mitä tahansa, jotta sain elää edes yhden viikon ilman jatkuvaa nälvimistä ja vanhojen asioiden kaivelua. Selittelin tuota omalla humalatilallani kertomalla itselleni, että varmasti vain muistan tuon pahempana kuin mitä se oikeasti oli, sillä maailma pyöri silmissäni joka tapauksessa tuona yönä. Heitettiin minut maahan tai ei. 

 

Kuva on netistä

Joten ehkä on aivan ymmärrettävää, että pelkään olla rohkeasti oma itseni, kun minuun on kirjaimellisesti käyty käsiksi sen johdosta. Tätä tekstiä kirjoittaessa tunnen, että kehossani on edelleen kyyneleitä ja mustelmia tuosta ja haluan itkeä, mutta toisaalta en oikeasti enää jaksa. Haluan kaiken sen, mikä minulle on luvattu. Haluan täyttää sen tehtävän, mikä minulle on annettu enkä halua antaa menneisyydelle minun tulevaisuuttani. En voi antaa tuollaisten asioiden määrittää koko elämääni ja elää pienesti ihan vain siksi, että entiset ystäväni eivät halunneet minun muuttuvan ja nousevan. 

Juuri nyt en ole onnellinen. Vaikka syitä onneen onkin suuri kasa, totta kai on. Mutta jotain syvällä juurissani on tällä hetkellä rikki ja minun täytyy korjata se, jotta pystyn vihdoinkin astumaan eteenpäin sinä pelottomana olentona, joka minun on tarkoituskin olla. En ole koskaan onnistunut sulautumaan harmaaseen massaan, jonka seuraavat askeleet ovat täysin ennalta-arvattavissa, joten jatkukoon oma tieni. Pysyivät muut rinnallani tai eivät.

Sekavia kuulumisia

En kestä: olen mahdollisesti taas tulossa kipeäksi! Heräsin tänään kurkku hieman kipeänä ja tuo tunne on aaltoillut niin, että välillä ei ole ollut ollenkaan kipua, mutta suurimman osan ajasta on tuntunut jonkinlainen möykky kurkussa. 

Syytän tästä etenkin maskittomuutta, sillä olen viime aikoina taas kulkenut ruuhka-aikaan julkisissa ilman FFP2-maskia ja näin kävi viimeeksikin, kun olin ilman maskia ruuhkassa. Tiedän, että varmaankin minun vain pitäisi antaa kehoni päivittää immuunijärjestelmäänsä uusilla bakteereille, mutta toisaalta minua hävettäisi, jos joutuisin taas ottamaan sairaslomaa. Vuodet 2020-21 olivat niin ihania, kun en ollut edes lievässä kurkkukivussa tai muussakaan taudissa kertaakaan noiden kahden vuoden aikana! 

Everything works out for me, everything works out for me.........

Olen nyt noudattanut tiukkaa ruokavaliota ja se on tavallaan ollut helppoa, mutta nälkä on kyllä päivisin ollut läsnä. Päivällinen on kuitenkin sen verran suuri, että iltaisin en tunne nälkää ja nukahdan aika hyvin. Tosin iltaisin olen välillä saanut kunnon energiapiikin, jonka luulisin johtuvan siitä, että päivän kokonaissaldo on ruoan osalta paljon alempi kuin aikaisemmin ja tällöin kehon on vaikeampaa rauhoittua ja rentoutua. Lisäksi eilen iltapäivällä tuli ensimmäistä kertaa oikeasti todella kevyt olo. Sellainen pyörryttävän, ihanan kevyt olo. 

Paino ei ole laskenut, mutta en hermostu siitä, koska niin tämä aina menee: aluksi kehoni totuttelee ja sitten yhtäkkiä laihdun todella, todella nopeasti! Nyt juon agave-sitruunateetä ja toivon, että saan tämän kurkkukivun loihdittua pois. Treenit ovat olleet aivan minimaaliset tällä viikolla ja tänäänkin piti vetää HIIT + salitreeni, mutta en tämän kurkkukivun takia uskaltanut. Ärsyttää! 

Rakas keho, yritä taistella tämä kipuisuus pois, lupaathan.....

I wanna be with you

Kuva on netistä

ɴᴏᴡ ᴘʟᴀʏɪɴɢ: 
ʏᴏᴏᴀ - ʙᴏɴ ᴠᴏʏᴀɢᴇ
2:43 ────❍──── 4:21
↻ ⊲ Ⅱ ⊳ ↺

✥﹤┈┈┈┈┈┈┈┈┈┈┈┈┈┈┈┈┈┈┈﹥✥

Aamupaino: 55,3 kg

Olen tänään avannut Bloggerin useaan kertaan ja aloittanut kirjoittamaan tekstiä, palannut Bloggerin etusivulle ja sulkenut netti-ikkunan. Avannut selaimen uudestaan, kirjautunut Bloggeriin, klikannut kesken jäänyttä postausta, sulkenut netti-ikkunan.....

Tällä viikolla on tapahtunut niin paljon. Uusi vuosi, uudenlaisia työtehtäviä, uudenlainen into laihduttamiseen, uudenlainen into uusiin sosiaalisiin tuttavuuksiin, uusi elämä, nytkö viimein... 

Mieleeni muistui joulukuussa eräs Discordissa oleva haaste, jonka loin viime vuonna ja siitä tuli uskomattoman suosittu lyhyessä ajassa. Jopa niin suosittu, että muutamassa kuukaudessa en selvinnyt enää osallistujen määrästä yksin, vaan tarvitsin apua haasteen perustoimintojen ylläpitämiseen. Ja kaikki meni hyvin, kunnes Discord uudisti yhteisösääntönsä ja alkoi tarkkailla etenkin syömishäiriö-yhteisöjä todella tarkkaan, jolloin tuo meidän vaivalla luomamme yhteisö poistettiin ilman ennakkovaroitusta, samoin kaikkien 7-8 moderaattorin ja minun adminin käyttäjätunnukset.

Tuon jälkeen kyllästyin koko Discordiin. Todella toksiset, isot ja räikeän selvästi pro-anayhteisöt saivat kyllä jäädä, mutta meidän loppujen lopuksi kuitenkin aika pieni noin 40-50 henkilön itsensä kehittämisyhteisö oli liikaa?! Joulukuussa kuitenkin jokin outo magneetti veti minua puoleensa, kirjauduin pitkästä aikaa EDSF:iin ja otin yhteyttä yhteen haasteen moderaattoriin ajatellen, että olisin voinut tulla takaisin auttamaan yhteisön ja haasteen hoitamisessa. En kuullut mitään ennen kuin tällä viikolla, jolloin näin yhteisön, joka oli kyllä vaivalla rakennettu, mutta viime vuoden loka-marraskuusta lähtien moderaattorit olivat yksi kerrallaan kadonneet ja koko haaste oli kuivunut kasaan.

 

Kuva on netistä

Huomasin kuitenkin, että haasteeseen aiemmin liittyneet olivat halukkaita herättämään sen uudelleen henkiin ja totesin, että tämä on toinen tilaisuuteni. Tilaisuuteni luoda ympäristö, jossa saamme olla sellaisia kuin olemme, mutta kuitenkin ilman liiallista sairaudella mässäilyä ja itsetuhoisuudessa vellomista. Ympäristö, joka tukee tuomaan esiin meistä kaikista osallistujista sen parhaimman mahdollisen version, mitä voimme olla. 

Niinpä ryhdyin tuumasta toimeen: uusin kanavia, uudistin ohjeistusta, tein valmiiksi moderaattoreiden työkalut tärkeimpänä ison excelin, johon merkitään osallistujien pisteitä, painoja ja painotavoitteita. Kokeilin myös elämäni ensimmäistää kertaa muokata bottia tervetuloa-viestin osalta ja onnistuin ilman, että tuhosin yhtään mitään, mikä suuri voitto! :D

Loppiaisena olikin relaunch ja nyt olemme taas päässeet vauhtiin! Tänään henkilö, joka oli käytänössä lähes yksin perustanut uuden yhteisön sen poistetun tilalle, ilmoitti, että hän kokee, että hänen aikansa on tullut ja hän ei enää koe tarvetta osallistua haasteeseen tai tuon yhteisön pyörittämiseen. Mikä oli tietenkin ristiriitaista: toisaalta olen todella onnellinen, että hän on niin "pitkällä", että hänen elämänsä sujuu paremmin ilman mitään kosketusta sh-asioihin tai -ihmisiin, mutta toisaalta tulin surulliseksi, koska ehdimme olla mukana samassa haasteessa lähes vuoden ja hän on aivan mahtava tyyppi!

Kuitenkin tuo hänen lähtönsä jotenkin sinetöi itselleni sen, että nyt olemme taas palanneet juurille ja että tuo joulukuinen tunne pesiytyi minuun jostain todella tärkeästä syystä. Olemme palannut taas siihen samaan pisteeseen, jossa aloitimmekin viime vuonna paitsi, että minulla on nyt niin paljon enemmän energiaa, aikaa ja tilaa yhteisön luomiselle ja ylläpitämiselle. Muistan, kun perustin viime vuonna tuon yhteisön ja mietin, että tämä on niin itsekästä: olin vuosi toisensa perään yrittänyt kotiutua Discordissa eri yhteisöihin, mutta niissä oli aina ollut jotain, mikä oli häirinnyt minua, joten minun "täytyi" perustaa omani. 

Mutta en katunut sitä silloin ensimmäisellä kerralla enkä ole katunut nytkään. Kaikki merkit ovat näyttäneet suuntaa siihen, että minulla on paljon enemmän annettavaa kuin mitä olen edes halunnut ajatella. Olen aina pitänyt itseäni todella sulkeutuneena, ujona ja epäsosiaalisena ihmisenä, josta ei ole auttamaan tai johtamaan, mutta etenkin vuodesta 2021 lähtien on tuntunut siltä, että olen koko ajan avautunut enemmän ja enemmän. Ja viime vuonna huomasin sen, että kun vain avaan suuni ja kerron, mitä ajattelen ja miksi niin saan yllättäviltäkin henkilöiltä tukea. Yhtäkkiä minua alettiin kutsua vaikka minne ja ihmiset selvästi viihtyivät seurassani. 

Tai ainakin ne, jotka ovat halunneet ottaa tämän sosiaalisemman minän vastaan. Sen sijaan tämä avautuminen on tietenkin ollut B:lle, O:lle ja K:lle suuri uhka, joka pahensi meidän välejämme. K on kuitenkin nyt "rauhoittunut" ja tuntuu olevan vilpittömän iloinen puolestani.

Joka tapauksessa, olen todella iloinen siitä, että tuo yhteisö ja haaste on taas elossa ja pyörii. On ollut niin ilahduttavaa lukea tänä viikonloppuja osallistujen kommentteja siitä, miten innoissaan he ovat siitä, että haaste on taas käynnissä ja yhteisö alkaa virkoamaan! Luen heidän antamaansa tukea toisilleen ja muistan, miksi huonoinakin päivinä puristin yksin läpi tuon haasteen ja yhteisön ylläpitämisessä: se, että minä itse en kuulunut mihinkään joukkoon ja perustin tuon yhteisön, tuo yhteen samanlaisia ihmisiä, jotka löytävät jopa uusia ystäviä toisistaan. Ja sitä on niin ihanaa katsoa. ♡

Ja miten täydelliseen kohtaan tämä taskussani kulkevan yhteisön uudelleen herättäminen osuikaan, sillä.....

!!!!!!!!!!!!

53 päivää. Sitten olen Soulissa, I:n asunnossa. Hänen elämässään, vaatehuoneessaan, makuuhuoneessaan, keittiössä, kauppalistalla, kosmetiikkatuotteina kylpyhuoneen peilikaapissa... Kun perustin muutaman vuoden tauon jälkeen blogin uudestaan vuonna 2020, minulla oli päällä kunnon laihdutuskuuri, koska minun ja I:n oli määrä tavata ensimmäistä kertaa kasvotusten tuon vuoden maaliskuussa, mutta kuinkas sitten kävikään... Silti en voi uskoa, että tässä minä olen ja pääsen oikeasti I:n luokse, vaikka se ainakin tällä kertaa tuleekin kestämään vain kolme kuukautta. Jos joku olisi näyttänyt tuolle 2020 vuoden alun minälle tämän nykyisen blogini, en ikinä olisi uskonut, että pääsisin näin pitkälle. Tiedän, että tämä matka tulee olemaan kuolinisku niin monelle asialle, mutta olen siihen valmis. Olen niin valmis.

Tämän suuren matkan innoittamana teinkin itselleni tänään uuden treeniohjelman, sillä nyt minun täytyy oikeasti panostaa rasvanpolttoon. Sanoin sitä jo eilen, mutta nyt tuo tarve on tulen palava! Mikäli pysyn noin 1100 kalorissa joka päivä, minun pitäisi olla hieman vajaassa 49 kilossa maaliskuun alussa. Ja minun on oikeasti onnistuttava tässä. Ei ole enää mitään syytä, miksi en onnistuisi ja antaisi kaikkeani. Helppoa se ei todellakaan tule olemaan ja tiedän, että tulen olemaan ajoittain todella väsynyt ja surkea, mutta olen vieläkin surkeampi, jos olen tällainen pieni pullero Soulissa keväällä.

Tänään treeni oli siis rankka HIIT-treeni ja sen päälle painoilla vatsalihas- ja pepputreeni. Tästä se lähtee. Loppuelämäni. ♡

Why be a wallflower when you can be a Venus fly trap?

Kuva on netistä

 ɴᴏᴡ ᴘʟᴀʏɪɴɢ: 
ᴍᴀʀɪɴᴀ - ᴠᴇɴᴜꜱ ꜰʟʏ ᴛʀᴀᴘ
0:35 ──❍────── 3:01
↻ ⊲ Ⅱ ⊳ ↺

✥﹤┈┈┈┈┈┈┈┈┈┈┈┈┈┈┈┈┈┈┈﹥✥

Aamupaino eilen: 55,5 kg

Olen jonkinlaisessa painojumituksessa, mutta toisaalta en ole ihmeissäni siitä, sillä olen tällä viikolla syönyt joka päivä päivällisen jälkeen yhden kokonaisen pienen suklaalevyn jälkiruoaksi. Kyseessä on siis Ritter Sportin 100 gramman neliöitä eli ei mitään isoja suklaalevyjä, mutta kyllähän tuollaisessa on lähes 600 turhaa kaloria ja monta kymmentä grammaa vieläkin turhempaa rasvaa.

Olen onneksi kuitenkin liikkunut paljon ja tänäänkin tuli vedettyä lähes kahden tunnin kävely jo heti aamusta, mutta tämä laihtuminen, minkä olen nyt kokenut, ei ole siinä mielessä ollut mieluinen, että olen kyllä pienempi, mutta en ole kiinteämpi. Ja tuon pystyy muuttamaan vain sillä, että panostan puhtaaseen ruokaan suklaan sijasta, olen kunnon miinuskaloreilla ja alan tekemään enemmän HIIT- ja salitreenejä sekä käydä juoksulenkeillä. Tanssiminen ja kävely tekevät minut onnelliseksi, mutta minun täytyy myös urheilla muillakin tavoilla, jotta saan myös sellaisen kehon, joka tekee minut onnelliseksi.

Edellisessä postauksessa ollut kuvani viime vuodelta oli tulosta HIIT- ja salitreeneistä sekä lenkkeilystä ja tiedän, että minun kehotyyppini vain vaatii sen, että panostan myös noihin kahteen enkä näytä hyvältä ainoastaan tanssimalla. Kaivoin vuoden 2021 ruokapäiväkirjani esiin tänään aamulla. En laskenut kaloreita lähes ollenkaan noihin aikoihin ja kirjasin ylös vain, mitä tulin syöneeksi. Nykyisestä RT4-näkökulmasta katsottuna olenkin aika yllättynyt nähdessäni, että söin noihin aikoihin sittenkin aika paljon hedelmiä ja kasviksia vaikka jotenkin muistelin, että olisin elänyt aika pitkälti proteiinijuomien ja -patukoiden varassa. 

Kuva on netistä

 Tässä muutama esimerkkipäivä!

• Aamupala: vihersmoothie ja cappuccino
• Lounas: banaani ja itsetehty raakaruokapatukka
• Välipala: viinirypäleitä ja pähkinöitä
• Päivällinen: jogurttia ja mysliä sekä omena maapähkinävoilla
• 1076 kaloria
   

• Aamupala: matcha latte
• Lounas: banaani ja proteiinijuoma
• Välipala: raakaruokapatukka ja 3 cream crackeriä
  
• Päivällinen: soijasuikale- ja vuustosalaatti (eli noiden lisäksi tomaattia, kurkkua, jäävuorisalaattia ja krutonkeja, joita laskin aina tasan 10, ei yhtään sen enempää :D)
• 1030 kaloria
   

• Aamupala: vihersmoothie ja kaksi riisikakkua hummuksella
  
• Lounas: banaani ja itsetehty raakaruokapatukka
• Välipala: banaani ja viinirypäleitä
  
• Päivällinen: yllä oleva salaatti ja 50 g pussi NOMNOM-hedelmäkuutioita (eli "karkkeja")
  
• 1364 kaloria
   

Suurin piirtein tällaisella ruokavaliolla laihduin 17 päivässä 52,3 kilosta 48,1 kiloon. Oletan toki, että tuossa aloituspainossa oli nestepainoa mukana, sillä yleensä otin "aloituspainon" sen jälkeen, kun olin mokannut. Mutta luulen, että etenkin tuo pieni välipala auttoi todella paljon siinä, että en päivällisellä syönyt niin järkyttävää annosta kuin mitä nykyään tunnun syövän. Joten aion ottaa tuosta oppia ja syödä pienen välipalan aina töiden jälkeen ennen kuin alan urheilemaan! 

 

Kuva on netistä

Tällä viikolla olen kuullut hirveän määrän kritiikkiä etenkin Kardashianien laihtumisesta ja YouTuben etusivuni on täyttynyt videosuosituksista, joissa kritisoidaan sitä, että laihuus yrittää tulla taas takaisin muotiin. Itse taas huomaan miettiväni oliko se jossain vaiheessa poissa muodista? Toisaalta I:n kulttuuri vaikuttaa omaan näkemykseeni, joten ehkä en siksi koe, että mikään on muuttunut, sillä olen onnellisesti ohittanut tämän thicc-ilmiön. Joka tapauksessa olen ollut jotenkin hieman ärsyyntynyt tästä "thin is in"-kritiikistä, sillä se muistuttaa minua niin paljon siitä, mitä sain kuulla "ystäviltäni" vuonna 2021, kun laihduin ja juuri nyt tuntuu siltä, että alan ihan kunnolla taas päästä vauhtiin ortoreksiamatkassani. 

Olemmeko me muutakin kuin kehomme ja kokomme? Ehdottomasti! Mutta en ole koskaan ymmärtänyt sitä, miksi ei saisi haluta olla laiha ja hoikka. Miksi se ei saisi olla osa identiteettiäsi niin kuin vaikka pitkät hiukset tai tatuoinnit? Ovathan nekin ns. pinnallisia asioita, mutta jostain syystä täysin sallittuja toisin kuin kehot. Mitä enemmän näen ja kuulen tätä "ei, me emme aio tuoda laihuutta taas muotiin"-palpatusta, sitä enemmän haluan laihtua ja olla se piikki lihassa. Tiedän, että on paljon ihmisiä, joita ei vilpittömästi kiinnosta olla laiha, mutta tiedän, että vieläkin enemmän on niitä, jotka toivovat pystyvänsä siihen ja usein yrittävätkin laihtua - tuloksetta.

Mutta minä aion onnistua ja pienentyä. Vuorata kehoni ohuella onnistumisen verholla, jonka läpi muut näkevät kurini ja omistautumiseni. Niinpä aion kävellä samoja askeleita kuin pari vuotta sitten ja olen todella innoissani tästä, sillä vuonna 2021 aloitin paljon kaameammasta ja lihavammasta kunnosta kuin nyt ja lisäksi aloitin paljon myöhemmin kuin tänä vuonna. Pari vuotta sitten aloitin siis aluksi vain vähentämään herkkuja ja pääsin herkuttomuuten kunnolla vasta loppukeväästä eli aluksi en oikeastaan edes laihtunut hirveästi, etenkään viikonloppuisin. Tuolloin minulle tärkeintä oli vain saada ahmiminen loppumaan ja siinä toki onnistuinkin.

Mutta nyt pääsen suoraan aloittamaan tuosta "sairaimmasta" vaiheestani, joten tässä onkin tämän hetken suunnitelmani, jota alan toteuttamaan huomisesta lähtien:

• Aamupala: vihersmoothie ja cappuccino
• Lounas: kaksi banaania
  
• Välipala: itsetehty raakaruokapatukka
  
• Päivällinen: salaatti (frisee-  ja jäävuorisalaattia, porkkanaraastetta, tomaatteja, krutonkeja, avokado ja itsetehtyä seitania)
  
• 1071 kaloria

 

Let's bring thin back in! 

Kehoni 2022 ja 2023

Tällaisessa fyysisessä tilassa olin 1.1.2022 ja voin sanoa, että oma olo oli vieläkin huonompi kuin mitä kuvista edes välittyy. 

En saanut happea kunnolla, jalkoja särki puolenkin tunnin kävelyn jälkeen, sydän löi etenkin öiseen aikaan epätahtiin ja pelkäsin kuolevani, en mahtunut kirjaimellisesti kuin muutamaan pariin housuja ja näistäkin toinen pari oli urheiluhousut. Oikean puolimmaisessa kuvassa minä oikeasti - oikeasti - pingotin lihakseni (tai "lihakseni") äärimmilleen ja muistan naurahtaneeni, että vau, siinä se urheilullinen parikymppinen tosiaan loistaa! Ja mietin vain sitä jälkeen-kuvaa, jonka tulisin vielä ottamaan...

• Paino: 65,3 kiloa 
• Painoindeksi: 24,8
  
• Rasvaprosentti: 28% 
• Mitat: 
• vatsan ohuin kohta: 80 cm
• vatsan levein kohta: 92,5 cm
  
• peppu/lantio: 99 cm
  
• reidet: 60 cm

 

Tällaisena olen nyt 1.1.2023. 

• Paino: 55,9 kiloa 
• Painoindeksi: 21,3
  
• Rasvaprosentti: 23.7%
• Mitat: 
• vatsan ohuin kohta: 71 cm
• vatsan levein kohta: 84 cm
  
• peppu/lantio: 95,5 cm
• reidet: 57 cm

Ei, paino ei ole laskenut lähes ollenkaan, kun ottaa huomioon, että minulla oli 52 viikkoa aikaa laihtua, mutta kuvista näkyvä ja omassa olossa tuntuva muutos olkoon se isoin ja tärkein tekijä! Ja tiedän, että töitä riittää tehtäväksi todella paljon enkä edelleenkään pidä itseäni mitenkään äärimmäisen hyvän näköisenä, ehei. Mutta olen todella iloinen siihen, miten olen onnistunut pyristelemään irti tämän vuoden alun tilanteesta, joka tuntui silloin täysin mahdottomalta selätettävältä.

Tässä vielä toinen todiste siitä, että pääsen todellakin aloittamaan tämän uuden vuoden niin paljon paremmalta paikalta kuin viime vuonna! Vasemmalla se, miltä reiteni näyttivät vuoden alussa (kuva on helmikuulta) ja muistan vieläkin, kun jotenkin havahduin yhtäkkiä tuohon tilaan, jossa olin. En muista, että minulla olisi koskaan ikinä ollut noin paha tilanne selluliitin kanssa ja muistan kuvan otettuani itkeneeni tilaani. 

Ja myönnettäköön, että en ajatellut tilanteeni parantuneen noin paljoa vajaassa vuodessa, mutta onneksi otin vertailukuvan tänään aamulla! Kuvissa siis jännitän reisiäni hieman eli reiteni eivät näyttäneet ihan koko aikaa noin selluliittisilta kuin vasemmassa kuvassa, mutta esimerkiksi, kun nojauduin yläkropalla eteenpäin jalat suorina niin reiteni valahtivat tuon näköisiksi...

Nyt tuntuu jotenkin todella kaukaiselta muistella tuota tämän vuoden alun minää, jonka arkea täyttivät juustonaksut ja kokonaiset jäätelörasiat. Minää, joka täytti kehon järkyttävillä määrillä alkoholia aina silloin, kun ei ahminut. Minää, joka sopersi humalassa julkisilla paikoilla, tiputteli tavaroitaan kadulle ja muut joutuivat huolehtimaan hänestä. Minää, joka joutui vaihtelemaan lähikauppojaan, koska kävi ostamassa niin usein ja niin paljon herkkuja, että hävetti. Minää, joka itki lähes joka päivä ja jopa ajoittain mietti lähtemistä oman käden kautta ja joka oli luovuttanut rakkaan I:n suhteen aivan kokonaan, koska ei hän ansainnut sitä likaista, lihavaa ihmiskuvotusta kumppanikseen. Minää, joka antoi itsensä tulla kaltoinkohdelluksi ystäväsuhteissaan ja minää, joka antoi muiden päättää sen, mistä piti ja mistä ei. 

Minää, joka aloitti viime vuoden tuhannen päissään ystävissään roikkuen ja shotteja juoden. Uudenvuoden suudelmani oli märkä kielari silloisen parhaan ystäväni B:n kanssa ja biletimme erinäisissä porukoissa viiteen asti aamuyöllä. Tänä vuonna laitoin päälleni silkkisen kauniin mustan mekon, jonka sain I:lta joululahjaksi ja jalkoihini korkeat korot, kipitin Eteläesplanadille yksityistilaisuuteen, en juonut tippaakaan alkoholia ja katsoin vuoden vaihtumista vesiselvänä ainoana kuplintana onneni ja tulevan vuoden odotus. Kotona olin jo ennen yhtä ja taisin nukahtaa ennen puolta kahta. Tähän aamuun olenkin herännyt levänneenä ja ennen kaikkea minuna. Omana itsenäni. 

Ja tähän alla olevaan vuoden 2021 tilanteeseen aion tänä vuonna vihdoinkin palata ja mennä vieläkin hieman pidemmälle! 

 

• Paino: 48 kiloa (eli noin kaksi kiloa tämän hetken tavoitteestani)
  
• Painoindeksi: 18,2
  
• Rasvaprosentti: 19%
  
• Mitat: 
• vatsan ohuin kohta: 62 cm
• vatsan levein kohta: 75 cm
  
• peppu/lantio: 87 cm
• reidet: 50,5 cm
  

Palaan takaisin kiinteään, pieneen ja urheilulliseen kroppaan. Takaisin omistautuneisuuteen terveyteni suhteen. Takaisin siihen, että minun ei tarvitse enää peitellä kehoani, vaan kehtaan kesälläkin lähteä juoksulenkille kuvassa olevissa lyhyissä juoksushortseissa. Takaisin siihen, miten helppoa kaikki on ja miten kaikki vaatteeni istuvat päälleni eikä minun tarvitse enää murehtia turvonnutta mahaa tai pelätä mahdunko alennuksista löytyviin koon XS-vaatteisiin. 

Olen niin innoissani!

 

Kuultuani sinun ajatuksiasi viime vuodesta tulin surulliseksi.
Rakas, sinä teit parhaasi niillä voimavaroilla ja taidoilla, joita sinulla oli käytössäsi!
Totta kai minua surettaa kuulla, että et koe, että sinulle jäi viime vuodesta käteen
lähes mitään, mutta minä näen niin suuren muutoksen sinussa.
Olet tehnyt minut niin uskomattoman ylpeäksi rauhallisuudellasi, empaattisuudellasi
ja sillä, miten olet oppinut pitämään itsestäsi huolta paremmin kuin koskaan aiemmin!
Kyllä, olen aika ajoin ollut todella huolissani, mutta sinäkin olet ollut huolissasi minusta.
Mutta harmin sijaan olen valmis ottamaan askeleita, jotta saamme tehtyä vuodesta 2023
elämäsi ihanimman ja muistorikkaimman vuoden ikinä! ♡