Tämä viikko tiivistettynä

Kuva on netistä

  ɴᴏᴡ ᴘʟᴀʏɪɴɢ: 
ɪᴋᴏʟɪᴋꜱ - ᴘᴇʀꜰᴇᴄᴛʟʏ ɢᴏ
2:43 ──────❍── 3:43
↻ ⊲ Ⅱ ⊳ ↺

Paino 60,9 kg
Rasvaprosentti 25.3%

 ✥﹤┈┈┈┈┈┈┈┈┈┈┈┈┈┈┈﹥✥

Anteeksi, että olen taas kadonnut hetkellisesti! :( En voi sanoa muuta kuin että siltä tämä kaikki on tuntunut myös omassa elämässäni: elämä on on ja off, siellä ja täällä, yksi askel eteenpäin ja iso loikka taakse. Kuitenkin tämä viikko on tuntunut todella käänteentekevältä viikolta elämässäni eikä pelkästään tuntunut, vaan se on ollut sitä.

Olen jo pitkään miettinyt, että tarvitsisin tanssilajin, jota voin harrastaa yksin missä sitten ikinä olenkin.

Niinpä kävin sekä torstaina että perjantaina baletin alkeistunneilla, koska ennen kuin siirryin jazziin, tanssin klassista balettia kuusi vuotta ja otin myös aina silloin tällöin yksittäisi balettitunteja. Olin keskiviikkona tutkinut YouTuben sisältöä ja löysin todella suuren määrän eri tasoisia ja tyylisiä balettitunteja, joten tuo olisi tanssilaji, jota voisin harrastaa yksin aivan sama, missä olen. 

Torstain alkeistunti jännitti minua aivan kamalasti ja olin jo perumassa sinne menoa, mutta onneksi en perunut, sillä tunti oli aivan tajuttoman ihana! Tanssiessa tuntui siltä kuin verisuoniini olisi hiljalleen virrannut kaikki muistoni ja loppujen lopuksi olin paljon, paljon parempi kuin olin koskaan ajatellutkaan. Perjantain tunti oli vieläkin parempi ja olen ollut tästä todella innoissani! Jazz on totta kai varmasti aina se sydäntä lähimpänä oleva tanssilaji, mutta sitä on niin paljon vaikeampaa harrastaa yksin sen tasoisena kuin minun pitäisi. 

Niinpä tanssi on nyt vihdoinkin saapunut elämääni niin, että en ole enää sidottuna mihinkään sijaintiin! 

 

Kuva on netistä

Lauantaina minut kutsuttiin juhliin ja palasin aamuyöstä kotiin väsyneenä ja niin kovin onnellisena ja helpottuneena ja heräsin tähän päivään yllättävän virkeänä. Oikeastaan tuntuu siltä, että tänään olen ollut enemmän hereillä kuin muina päivinä tällä viikolla. 

Tuntuu ihanan uudelta. Tanssi. Tänään aamulla juostu yhdeksän kilometrin lenkki, josta pääsen jatkamaan kohti puolimaratonmatkan tavoittelua. Tämä niin kovin kaunis ja aurinkoinen sunnuntaipäivä, joka värjää hetkellisesti kaikki Helsingin katot kesän värisiksi. Ja huolimatta siitä, että en haluaisi palata takaisin töihin huomenna, olen kiitollinen siitä, että saan taas kunnon ruokailurytmin. On paljon helpompaa kestää nälkää, kun koko päivä on tarkasti rytmitelty. 

Olen päättänyt palata takaisin tiukkaan RT4-ruokavalioon niin, että saan hetkellisesti aivan kunnon miinukset, koska minun on saatava tämä kuvottava kuutosella alkava luku pois elämästäni. Sitten syön enemmän, mutta edelleen RT4:n mukaisesti. Se on oikeasti ainoa tapa syödä, jolla saan kaiken, minkä haluankin enkä malta odottaa sitä, kun olen taas antanut tuolle elämäntavalle koko elämäni ja saan nähdä sen, mitä ihmeitä kehossani tapahtuu. 

Tässä loppukesän auringossa minussa on läiskähtänyt jokin alkukevään herääminen ja olen siitä niin uskomattoman kiitollinen. Kaikki ne rakkaat ihmiset, joiden kanssa olen saanut tämän viikon viettää... Kaikki se, mistä olen saanut päästää irti ja jota en ole miettinyt hetkeäkään tällä viikolla ennen tätä lyhyttä hetkeä, kun kirjoitan tätä tekstiä. Vaikka niin moni asia on edelleen rempallaan elämässäni, tuntuu siltä kuin juuri nyt eläisin jo siinä, millaista elämäni tulee olemaan. Ja jos tämä tosiaan on esimakua siihen, niin en malta odottaa, että saan elää tällaista onnea joka ikinen päivä!

Kuulumiset

Kuva on omani

Painot:
12.8. 58,9 kg
16.8. 61,2 kg

 ✥﹤┈┈┈┈┈┈┈┈┈┈┈┈┈┈┈﹥✥

Voi luoja, mistä edes aloitan... Edelliset päivät ovat olleet samaan aikaan aivan ihania ja toisaalta kuten painostakin huomaa, olen ollut aivan kuutamolla kaikesta terveellisestä...

Lauantai meni hyvin siitäkin huolimatta, että en ollut onnistunut laihtumaan niin paljoa kuin olin toivonut. Ja tämän tajusin vasta aivan liian myöhään: otin koko edellisen viikon vähintään yhden nesteenpoistajan päivässä ja vasta perjantaiaamuna muistin, että minun ei pitäisi enää ollenkaan ottaa noita. Nuo pillerit eivät enää auta poistamaan ylimääräistä vettä vaan nimenomaan kehoni kerryttää vettä itseensä ja tulen tavallista turvonneemmaksi.

Tämä muutos on ollut niin yllättävä, että unohdan sen edelleen todella usein. Sen jälkeen, kun olin ensimmäisen kerran pidemmän aikaa RT4-ruokavaliolla, huomasin, että nesteenpoistajien vaikutus muuttui yhtäkkiä käänteiseksi ja sen jälkeen olen yrittänyt välttää niitä. Mutta silloin, kun minulla on jotain erityisempää sosiaalista ohjelmaa ja haluaisin näyttää niin hyvältä kuin mahdollista, haksahdan näemmä edelleen tuohon vanhaan ansaan.

Joka tapauksessa, lauantai oli aivan ihana päivä! Tapahtuman jälkeen lähdimme vähän juhlimaan muiden osallistujen kumppanit ja ystävät tulivat myöhemmin mukaamme. Tulin kotiin hieman ennen puoltayötä, mutta minun olisi ehdottomasti pitänyt juoda vähemmän.

Sunnuntaina pääasiassa makoilin sängyssä ja illemmalla kävin parin tunnin kävelyllä. Maanantaina aamupäivästä ystäväni pyysivät minua brunssille ja olin helpottunut siitä, että minun ei tarvitsisi olla vain yksin kotona. Tämä kuitenkin aloitti jonkun aivan ihmeellisen alamäen, joka johti lopulta siihen, että saavuin aivan kaatohumalassa kotiin yhdeltä tiistaiaamuna. Ja aamulla kahdeksalta herätessäni huomasin kauhukseni, että olin ollut yöllä kotiin tullessa niin väsynyt ja humalassa, että en ollut vetänyt ulko-oveani kokonaan kiinni! 

Kuka tahansa olisi siis voinut kävellä asuntooni sinä aikana, kun nukuin ja ajatus tästä tuntui todella ahdistavalta tuon tajuttuani. Onneksi asun toiseksi ylimmäisessä kerroksessa eli tämä ei ole mikään ohikulkumatka kenellekään muille kuin ylimmässä kerroksessa asuville, mutta silti. 

Tämän päivän aamupala, sillä mahani on vain aivan järkyttävän kipeä ja herkkä...

Eilen tiistaina sain itseni raahattua kauppaan hieman pidempää reittiä, mutta muuten makoilin sängyssä neljän asti, kunnes oli pakko valmistautua elokuvaa varten. Kävin katsomassa ystävieni kanssa Barbien ja illasta virkosin niin, että tein heidän kanssaan vielä melkein parin tunnin rauhallisen kävelyn. Tänään olen taas makoillut sängyssä lähes yhteentoista asti ja vihaan tällaista valumista... En ole edes tainnut tänne kirjoittaa, että olin siis viime viikon ja vielä tämän viikon lomalla ja sen kyllä huomaa.

Kehoni on täynnä lihaskramppeja ja muita yhtäkkisiä kivuliaita iskuja, mutta se täytyy vain sietää. Tätä alkoholi tekee keholleni. Tästä kaikesta viisastuneena olen nyt kertonut kaikille ympärilläni oleville, että alan tällä viikolla treenata puolimaratonia varten, mikä on aivan totta; en vain ollut ajatellut tehdä siitä vielä julkista. Mutta tiedän, että tämä on tapa, jolla saan tulevaisuudessa kiemurreltua itseni irti alkoholista, koska minun "täytyy" olla treenikunnossa etenkin viikonloppuisin, jolloin olen suunnitellut juoksevani viikkoni pisimmät lenkit. 

Lisäksi tämä ilmoitus on inspiroinut kolmea muutakin ystävääni aloittamaan treenaamisen, joten uskon, että tästä syksystä on tulossa oikea kunnon treenisyksy! Ruokavalion osalta tuntuu, että olen taas klassisesti hukassa. Haluaisin kokeilla jotain muutaman viikon dieettiä, koska jotenkin tuntuu, että haluaisin saada ison voiton siinä, että pystyn sitoutumaan johonkin tuollaiseen. 

Toisaalta olen aina sitä mieltä, että haluaisin laihtua sellaisella ruokavaliolla, jolla aion elää senkin jälkeen, kun saavutan tavoitteeni. Näin ollen tämä tarkoittaisi sellaista RT4-ruokavaliota, jolla saan tarpeeksi miinuksia per päivä. Mutta tällä hetkellä en jotenkin osaa ajatella järkevästi yhtään mitään ruokaan liittyvää... Luultavasti tänään syön päivälliseksi vain jonkun valmisruoan ja lounas on näemmä jäänyt kokonaan välistä, koska tuo aikaikkuna meni jo, hupsista.

Palaan huomenna vielä suunnitelmiini ja käyn myös heti aamusta InBody-mittauksessa pitkästä aikaa! Toki tiedostan, että kahden humalakerran, suolaisen ruoan ja muutenkin ruokailuvälien epämääräisyydestä johtuen tulokseni ei huomenna tule olemaan aivan sataprosenttisesti paikkaansa pitävä, mutta se on se tämän hetken tulokseni ja sillä mennään.

Tässä nyt tämän hetken kuulumiset ja anteeksi, kun en todellakaan ole ollut esimerkillinen! :( Haluan ajatella, että tämä aallonpohja (ja järkyttävä 10 kilon turpoaminen tämän vuoden alimmasta painostani...) on se, mikä vaaditaan, jotta tulevan syksyn ja talven tulokset tuntuvat vieläkin upeammilta!

Pala kesää

Kuva on omani

  ɴᴏᴡ ᴘʟᴀʏɪɴɢ: 
ᴍɪᴄʜᴀᴇʟ ꜱʜʏɴᴇꜱ - ᴀ ʜᴏᴜꜱᴇ ᴍᴀᴅᴇ ᴏꜰ ʏᴏᴜ
1:38 ────❍──── 3:23
↻ ⊲ Ⅱ ⊳ ↺

✥﹤┈┈┈┈┈┈┈┈┈┈┈┈┈┈┈┈┈┈┈﹥✥

Lauantai oli aivan i-h-a-n-a! Ja jollain oudolla tavalla tuntui melkein ensimmäistä kertaa siltä, että oli oikeasti kesä, vaikka jouduimmekin hetken aikaa etsimään kohtaa, jossa tuuli ei tehnyt kesästä alkusyksyä. Löysimme kuitenkin paikan ja huolimatta ajatuksestani olla kokonaan alkoholiton, ystäväni olivat tuoneet yhden pullon kylmää proseccoa.

Korkki poksahti pirteänä, kaadoimme lasimme täyteen. Tuossa hetkessä olin niin uskomattoman onnellinen ja kiitollinen. Istuimme puistossa tunteja, kunnes lähdimme ystäväni kautta kävelemään ympäri kesäistä Helsinkiä. Ja vaikka olenkin viime aikoina haikaillut pelkästään Toscanan ja Soulin perään, kesäinen Töölö on jotain niin rakasta minulle. Se on paikka, jossa edes huonot muistot eivät haittaa, koska olen kokenut liikaa hyvää. 

Sen kaduilla liikkuvat muistot siitä, miten muutin ensimmäiseen omaan asuntooni. Miten juoksin marraskuun kamalassa kaatosateessa Töölön kirjastoon, koska olin lukenut Eat, pray loven ja minulla oli niin polttava halu aloittaa jooga. Miten lähdin niin monena kesäiltana ulos hiukset vielä märkinä, korot kuumaan asvalttiin kopisten. Miten istuin erään unettoman yön jälkeisenä aamuna Temppelinaukiolla ja katsoin oranssiksi muuttuvaa kaupunkia.

Suuntasimme ystävieni kanssa kävelyn jälkeen ruokakaupan kautta luokseni ja pian muutama henkilö lisää liittyi pizzerian kautta asuntooni. Minulla oli niin ihanaa ja aurinkoinen asuntoni kimalteli kesää, ystäviä ja onnea. Söin omia ruokiani, kun muut söivät pizzojaan ja join vain muutaman lasillisen hyvää punaviiniä. Avasimme kaikki olohuoneen ikkunat ja parvekkeen oven, jolloin koko olohuoneen seinästä paahtoi sisään kesän aurinko ja istuimme lattialla musiikin virratessa välissämme. 

Tuntui kuin olisin meditoinut siellä kaiken iloisen puheensorinan, naurun ja alhaalta kantautuvan kesäisen Helsingin äänten keskellä. Olin niin sanoinkuvaamattoman onnellinen. 

Kuva on omani

Sunnuntaina sen sijaan nukuin liian pitkään ja juoksin ympäri asuntoani näennäisesti siivoten ennen kuin äitini saapuisi pitkästä aikaa luokseni. Piilotin pizzalaatikot, kaadoin muutamista punaviinilaseista loput juomat tiskialtaaseen, heitin vaatteeni piiloon vaatekaappiin, vein roskat, pesin astiat, kävin suihkussa ja hiukset vielä märkinä kasvoihini liimautuneena lakkasin varpaankynteni punaisella.

Siinä poukkoillessani ympäri asuntoa ja yrittäessäni piilottaa jälkiäni naureskelin sille kaikelle typeryydelle. Sille, miten yritin piilottaa jotain ihmeellisiä jälkiä sinkkuelämästäni niin kuin tämän ikäinen nuori nainen ei voisi olla hieman sotkuinen ja lauantain jäljiltä punaviinin tahrima. Mutta jotenkin tuo on sellainen puoli minussa, jota en halua äitini edelleenkään näkevän minusta. Sain siivottua juuri sopivasti, kun ovikello soi.

Maanantaina kävin heti aamusta kahdeksan kilometrin lenkillä ja olen niin helpottunut siitä, että olen pystynyt palaamaan takaisin juoksun pariin näinkin kivuttomasti! Minulla on ollut niin kova ikävä niitä aikoja, kun 10-12 kilometrin juokseminen oli nopea vajaa tunnin aamulenkki ja on ollut todella harmillista joutua aloittamaan uudestaan kolmen kilometrin lenkeistä. Mutta olen taas hyvässä rytmissä ja olen joka viikko nostanut juostavaa kilometrimäärää ilman ongelmia!

Loppupäivän pääasiassa vain nautin auringosta ja ystävistä. Kävelin Töölöstä Hernesaareen ystäväni luokse ja hänen luotaan rannalle. Jotkut porukastamme kävivät uimassa, osa minä mukaan lukien jäi rannalle kirjan pariin. Muutaman tunnin jälkeen kävimme syömässä ystäväni luona ja palasimme sitten takaisin auringon alle. Seuraamme liittyi muitakin ystäviä, tuttuja ja tuntemattomia. Nautimme isolla porukalla kaksi punaviinipulloa ja minulla on niin onnellinen olo siitä, että olen vihdoinkin löytänyt ihmisiä, jotka oikeasti pystyvät pitämään juomisen vain siinä muutamassa lasillisessa eivätkä tarvitse yhtään enempää.

 

Kuva on omani

Seitsemän aikoihin auringon laskiessa katosin taas keskusteluista. Oli kuin olisin ottanut askeleen taaksepäin pois siitä ihanasta hetkestä, missä olin ja mietin sitä, miten pitkälle olen päässyt ja miten ihanalta tämä kaikki muutos oikeasti tuntuu. Viime kesänä haikailin haavoittuneena edelleen kaiken vanhan perään ja mietin sitä vanhaa ystäväporukkaa, jossa aiemmin vietin kesäni. Kaipasin sitä, miten näennäisen hauskoja bilettäjiä me olimme. Oikea ryhmärämä, joka järjesti kaikki parhaimmat juhlat. 

Ja draamat. Niinpä eilen en tuntenut hetkeäkään kaipuuta mihinkään vanhaan ja tuntui jotenkin siltä kuin tuo ovi olisi nyt vihdoinkin kunnolla suljettu. Mikä on helpottavaa, koska olen ollut todella turhautunut siihen ristiriitaan, jossa tiedän asioiden olevan paremmin nyt, mutta silti minussa on elänyt kaipuu noihin vanhoihin aikoihin. Mutta ei enää. Eilen niillä kuumilla rantakivillä en kaivannut hetkeäkään sitä, mitä oli joskus. Kahdeksan aikoihin lähdimme muutaman henkilön kanssa kävelemään takaisin Töölöön ja joukostamme tippui hiljalleen matkan varrella pois ihmisiä, kunnes vain minä jäin jäljelle taittamaan loppumatkan.

Tämän päivän myrsky oli onneksi vain hieman tavallista tuulisempi päivä, joten olen käynyt pitkällä kävelyllä. Muuten olen ollut tänään eilisestä liikkumisesta johtuen hieman tavallista väsyneempi ja päätin, että tänään en tee mitään kovin erikoista. Toki osansa vaikuttaa myös se, että olen ollut todella tiukalla ruokavaliolla, sillä minut pyydettiin nyt lauantaina malliksi ystäväni muotinäytökseen, mistä olen sekä kauhuissani että innoissani! Mallit eivät siis ole mitenkään "oikeita" malleja - olenhan aikamoinen pätkä - mutta haluan silti näyttää niin hyvältä kuin mahdollista!

Toivoisin, että saisin painoni laskettua 57 kiloon lauantaiksi, mutta en tiedä onko se realistista... Joka tapauksessa en tästä päivästä eteenpäin syö mitään muuta kuin hedelmiä, kasviksia ja itse tehtyä seitania päivällissalaatissa. Toivon, että ehtisin huomenna katsoa aamupainoni...

Joka tapauksessa, päivitän viime viikon lopun ja tämän viikon kaloreita ja painoja tänne myöhemmin tällä viikolla. Viimeistään torstaina! :)

Ahmimisjakson jälkeen...

Kuva on netistä

Mietin tätä pääasiassa itselleni, mutta ajattelin, että tästä voisi olla hyötyä muillekin, joten jaan nämä vinkit myös täällä!

1. Siirry saman tien sellaiseen ruokavalioon, jolla toivot jatkavasi, mutta pidä tuo ruokavalio hieman modifoituna muutamana ensimmäisenä päivänä

Esimerkiksi omalla kohdallani tämä tarkoittaa sitä, että aamupuuroni on tavallista pienempi, samoin päivälliseni, mutta muuten palaan takaisin sellaiseen ruokailutapaan, jonka tiedän toimivan minulle. 

2. Syö enemmän kasviksia, hedelmiä ja marjoja

Nämä auttavat kehoasi puhdistamaan itseään, kuidut auttavat suoliston tyhjennyksessä ja suolistosi hyvä bakteerikanta tulee ruokituksi. Etenkin mikäli olet ahminut roskaruokaa etkä vain pelkkää kotiruokaa, olet tullut antaneeksi kunnon herkkubuffetin suolistosi huonoille bakteereille ja näin ollen kehosi huutaa lisää tuota roskaa.

Bakteerikantasi uudistuu parin viikon välein, joten kun pidät itsesi erossa huonosta sokerista, liiasta rasvasta ja suolasta niin uusiutunut bakteerikantasi tulee olemaan täynnä hyviä bakteereja! Huonojen bakteerien kuoleman voi kirjaimellisesti tuntea: yhtäkkiä mielesi ei vain enää pyydä mitään herkkuja, kun suolistosi ei lähetä tälläistä signaalia!

Lisäksi hevi-osaston ruoat ovat pääasiassa hyvin alhaisen kalorimäärän ruokia, joten voit syödä niitä enemmän, jolloin sinulle tulee tunne siitä, että olet täynnä vaikka et oikeasti olisi syönyt paljoakaan.

3. Suosi matalarasitteisia liikuntamuotoja kuten kävelyä

Olen todennut kävelyn olevan minulle paras liikuntamuoto ahmimisen jälkeen, koska se ei kerrytä lihaksiin niin paljoa nestettä kuin esimerkiksi HIIT- ja salitreenit. 

Lisäksi käveleminen ei rasita kroppaa samalla tavalla kuin vaativammat lajit, joten vaikka kaloreita kuluukin, et luultavasti ole samalla tavalla väsynyt kuin kunnon salitreenin jälkeen. Iisimpi liikkuminen pitää huolen siitä, että kehosi stressitasot eivät nouse liian korkeiksi vaan keho päästää ylimääräisen veden pois nopeasti!

Kehosi on myös ahmimisen jälkeen aikamoisella koetuksella, joten on hyvin mahdollista, että liian rankka treeni vain pahentaisi oloasi mikä taas tuo tunteen aivan täydellisestä epäonnistumisesta. On siis tärkeää aloittaa sellaisella liikuntamuodolla, joka tuo onnistumisen tunteen!

4. Yritä löytää jokin kultareunus

Tämä on vaikea steppi, mutta jokaisessa mokassa on jotain hyvää ja on tärkeää löytää se! Omalla kohdallani hyviä puolia ovat esimerkiksi seuraavat: edelleen vahvempi tunne siitä mikä on oma polkuni (alkoholittomuus ja mahdollisimman terveellisesti eläminen), kiitollisuus siitä, että saan vihdoinkin "palata kotiin" ja nauttia kunnon ruoasta, ylpeys siitä, että olen katkaisemassa tämän putken NYT sen sijaan, että antaisin sen jatkua esimerkiksi koko viikon, koska "tämä viikko on jo pilalla muutenkin".

5. Pidä itsesi kiireisenä seuraavien muutaman päivän ajan

Älä jää miettimään mokaasi, vaan keskity tekemään niin paljon etenkin mukavia asioita kuin pystyt! Voi tuntua "väärältä" antaa itselleen lupa esimerkiksi elokuvailtaan, koska haluaisit vain rankaista itseäsi, mutta on tärkeää osoittaa itsellesi, että ahmimiselämässä ei ole mitään, mitä haluaisit ja että ruoho on niin paljon vihreämpää aidan tällä puolella!

Tee pieniä mukavia asioita itsellesi: sheivaa, laita uudet kynsilakat, tee jalkakylpy, kasvomaski, vaihda petivaatteet, siivoa huone/asunto jne. Nämä asiat helpottavat tekemään rajan menneen ahmimisen ja nykyisyyden välille, kun et vain jätä itseäsi samaan fyysiseen tilaan - kehossasi ja ympäristössäsi - kuin missä olit ahmiessasi.

Korealaisen dieettaamisen numero 1 vinkki: asettele kaikki ruokasi nätisti huolimatta siitä, mitä olet syömässä! Lounaaksi on neljä omenaa? Mahtavaa, paloittele ne ja laita johonkin sievään astiaan. 

Mikäli et omista tarjotinta, jolle voisit asettaa kulhon, haarukan ja lautasliinan, jo pelkkä kunnon lautasliina tuo ruokailuun pientä juhlavuutta ja koet olosi kylläisemmäksi ruokailun jälkeen. 

Toivottavasti näistä oli jotain apua ja muista, että et ole yksin! Loppuun yksi todella motivoiva video eli: never give up! 

Häpeällisen huono alku tälle viikolle

 

Kuva on netistä

Lauantaina laitoin päälleni kullan värisen satiinisen mekon, jonka kaula-aukko paljasti aivan liikaa, mutta minusta tuntui todella upealta. Kävimme syömässä ravintolassa ja sen jälkeen jatkoimme vielä muutamille korkealle kattojen yläpuolelle. Sunnuntaina tapasin muutaman ystäväni ja totesin sitä, miten paljon vihaankaan olla humalassa.

Lauantaina minusta tuntui jumalaiselta, kun kävelin korkeilla koroilla ystävieni kanssa viinin ansioista hieman tavallista kevyempänä. Mekkoni lyhyt helma liehui kevyessä yötuulessa ja keräsimme katseita. Sunnuntaina olin humalassa, vihasin sitä ja päästyäni kotiin jo kuuden aikoihin alkuillasta, panikoin. Humala oli ahdistava paksu peitto, joka hivuttautui päämäärätietoisena päälleni ja minun oli saatava se pois niin nopeasti kuin mahdollista. Joten söin, söin ja söin.

Yritin kuunnella kaikkia niitä biisejä, joiden tahtiin aiemmin tanssin aamuyöhön asti iso hymy kasvoillani, mutta nyt en vain enää pystynyt tuohon. En voi enkä halua. Humalatilaan liittyy edelleen paljon viime vuosina tapahtuneita traumoja, joiden takia pelkään viettäväni loppupäivän vain itkiessä mennyttä. Mutta toinen syy on yksinkertaisesti se, että en vain ole enää sellainen kuin olin joskus. 

Ennen minua ei haittanut käyttää seuraavaa päivää darrassa, vaan se oli hauska naurun aihe ystävien kesken. Ennen minua ei haitannut se, että sain vain muutaman tunnin unta yön aikana. Ennen minua ei kiinnostanut se, että humalassa oleminen on kirjaimellisesti kehon myrkytystila. Aiemmin sillä ei ollut mitään väliä, miten paljon rasvaa ja kemikaaleja upotin kehooni alkoholin ja roskaruoan muodossa.

Nyt kaikella noilla oikeasti on väliä ja olen saanut kuulla siitä ihmisiltä kyllästymiseen asti. Mutta ne isoimmat vastaan vänkääjät, ne eniten tiellä olleet ihmiset, ovat poistuneet elämästäni ja nyt minulla on oikeasti ollu mahdollisuus olla minä itse. Ei enää se bilemimä, vaan terveydestään sairaalloisesti huolta pitävä urheilullinen minä. 

Tai siis minun pitäisi olla. Olen nimittäin klassisesti taas ahminut kaksi päivää putkeen ja vihaan sitä, että näin käy aina, kun olen vähääkään poikennut normaalirutiineistani. Tästä on tullut tapa, jota noudatan sokeasti kaikkiin mahdollisiin syihin vedoten. Tällä kertaa ensiksi siihen, että heinäkuun viimeisen päivän voi vielä mässäillä ja eilisen sen takia, että maanantailta jäi vielä sipsejä syömättä, joten kävin ostamassa useasta eri kaupasta lisää roskaa. M-i-t-ä-?

Tänään ja huomenna myrkyistä vieroittautuminen tulee olemaan rankkaa, mutta minun on vain (taas...) käytävä se läpi. Sunnuntaina sentään kävelin paljon, maanantaina samoin ja eilen aamukävelyn lisäksi tein iltapäivällä vielä kunnon 40 minuutin HIIT-treenin, joten olen onneksi liikuttanut kehoani enemmän kuin aiemmilla ahmimiskerroilla. 

Mutta ei tämä voi näin mennä, herran jumala.... Nousen taas täältä tahmasta. Annan itselleni luvan antautua uudelleenohjelmoinnille, jonka alkuaskeleet olen nyt vihdoinkin koonnut tänne! Päivitän sivua sitä mukaan, kun prosessi etenee ja opin itsekin uutta. Kyllä minä vielä tulen valmiiksi. Minun on pakko.

"This time I know I'm fighting"

Kuva on omani

ɴᴏᴡ ᴘʟᴀʏɪɴɢ: 

ᴍᴀɢɢɪᴇ ʀᴏɢᴇʀꜱ - ʙᴀᴄᴋ ɪɴ ᴍʏ ʙᴏᴅʏ
1:10 ───❍───── 4:10
↻ ⊲ Ⅱ ⊳ ↺

✥﹤┈┈┈┈┈┈┈┈┈┈┈┈┈┈┈┈┈┈┈﹥✥

Paino: 55,4 kg (miksi se ei laske....)

Keskiviikkoaamuna asunto ammotti outoa tyhjyyttä ja oman rikkonaisuuteni keskellä tuo kaunis aurinkoinen aamu tuntui tavallista vaikeammalta sen myrskyn jälkeen, jonka keskelle jouduin menneisyyteeni loikattua. Istuin pienenä keränä olohuoneen nojatuolissa ja yksinäisyyden ja lamaantumisen ujuttautuessa lähemmäs minua tuntui siltä, etten saanut henkeä. Varjot lähenivät yksinäistä nojatuoliani ja kyyneleet kohosivat silmiini. Ennen kuin pimeys sai saarrettua minut pomppasin pois tuolista ja opettelin yhdistämään kännykkäni siihen hienoon ultramoderniin äänentoistolaitteistoon, joka on minulle täysin vieras. Hetken aikaa tapeltuani sain kaiken toimimaan ja viimein asunto täyttyi musiikkista ja minä valosta. 

Ja se valo kasvoi ja kasvoi koko päivän ajan. Outo juurtuminen, tasapaino, minun paikkani tässä kaikessa... En noudattanut ruokasuunnitelmaani, vaan seurasin intuitiotani, joka halusi itsepuristettuja mehuja ja yhden smoothien. Olin täynnä elämää ja energiaa ja jokin sanoi minulle: lähde lenkille. Olen kävellyt koko päivän, en minä enää jaksa juosta. Etkö ollut näkemässä, mitä tapahtui sunnuntaina? Lähde. Lupaan, että et kadu sitä.

Ja niin minä lähdin enkä edes hölkännyt. Minä juoksin ja juoksin ja minusta tuntui kuin olisin ollut kiitoon lähtenyt lentokone. Rikoin kaikki aiemmat ennätykseni. Meinasin törmätä yhteen ihmiseen, hymyilin lukuisille. Eräs vanha mies näytti minulle leveästi hymyillen peukaloa ja se sai minut nauramaan. Tuntui siltä kuin olisin taas tippunut takaisin kehooni ja elämääni. Palannut paikalleni. En ole koskaan pystynyt juoksemaan kovin pitkään ilman lyhyttä 10-20 sekunnin taukoa siellä täällä, mutta tällä kerralla juoksin yhteen putkeen hieman yli kuusi kilometriä eikä yksikään lihas tuntunut torstaiaamulla kipeältä. 

 

Tein lounaaksi, pastaa mausteisella soijarouhe-tomaattikastikkeella ja kesäkurpitsalla.

Tein muutoksia ateriasuunnitelmaani ja lupaan sitoutua siihen, että taistelen sen läpi, sillä etenkin aamupala tulee olemaan vaikea. En pidä aamuisin siitä, että vatsani on kovin täynnä, joten esimerkiksi tuorepuurot ovat olleet hyvä tapa saada tarpeeksi energiaa. Mutta haluan panostaa vain tuoreeseen ravintoon, hedelmiin ja kasviksiin, joten aion totutella takaisin siihen, että aamuinen täynnä oleva vatsa ei ole epäonnistuminen. Hedelmät sulavat niin nopeasti, että täysi olo loppuu todella pian ruokailun jälkeen ja vatsasta tulee taas pieni ja iloinen. 

Hieman yli 1600 kaloria pääasiassa hedelmiä ja kasviksia ja tiedän, että palaan taas siihen, mitä olin joskus. Täyteen elämää, täyteen toivoa, täyteen rohkeutta. Watch me, sanon mielelleni aina, kun huomaan sinne hiipivän pienen varjon. Nauran peloilleni ja teen kaikkeni, jotta muistutan itseäni jatkuvasti siitä, miltä tuntuu olla tällä ihanalla oikealla polulla. Sillä aina silloin, kun minulla menee hyvin, teen paljon kaikkea mikä moninkertaistaa tuota hyvää: keskityn hiljaisuuteen, meditoin, kirjoitan päiväkirjaani, pidän itsestäni huolta. Mutta heti, kun tapahtuu jotain pientäkin unohdan kaiken ja hiljalleen yksittäisistä harha-askeleista muotoutuu tuttu polku, jota lähden taas tarpomaan sokeana. 

En ole luopunut painotavoitteestani. Aion edelleen olla toukokuun puoliväliin mennessä ja tiedän, että se on edelleen mahdollista, sillä kun kehoni vain pääsee takaisin raiteille, minusta tulee pysäyttämätön.

Pimeydestä

Kuva on omani

ᴛʀɪɢɢᴇʀ ᴡᴀʀɴɪɴɢ! ᴛᴇᴋꜱᴛɪ ꜱɪꜱÄʟᴛÄÄ ᴘᴀɪᴋᴏɪɴ ʀᴀᴊᴜᴊᴀ ᴋᴜᴠᴀᴜᴋꜱɪᴀ ᴊᴏɴᴋɪɴᴀꜱᴛᴇɪꜱᴇꜱᴛᴀ ꜱᴇᴋꜱɪᴛʏÖꜱᴛÄ ᴀʟᴀ- ᴊᴀ ᴛÄʏꜱɪᴋÄɪꜱᴇɴÄ, ᴊᴏᴛᴇɴ ᴍɪᴋÄʟɪ ᴏʟᴇᴛ ʜᴇʀᴋᴋÄ ᴛÄʟʟᴀɪꜱɪʟʟᴇ ᴀɪʜᴇɪʟʟᴇ, ᴇᴛʜÄɴ ʟᴜᴇ ᴛᴇᴋꜱᴛɪÄ!

Pahoittelen jo etukäteen tätä tekstiä, mutta minun on pakko saada purettua tämä kaikki jonnekin... Nämä ovat asioita, joista kukaan ei tiedä koko totuutta ja muutama ihminen tietää vain osan. Otin siis tänne mukaan kirjan, jonka lukemista kadun tällä hetkellä niin kovin syvästi. My Dark Vanessa. Koska tästä tekstistä luultavasti paisuu valtava, en avaa kirjan juonta sen tarkemmin, vaan sen voi lukea täältä. Joka tapauksessa halusin lukea kirjan ihan vain mielenkiinnosta ja aluksi se ei päässyt ihoni alle. Kuitenkin päivien vieriessä ja minun ahmiessa kirjaa, liikaa muistoja palasi elävinä mieleeni.

Olin aivan liian nuori, kun tajusin, miten paljon voisin saada kehoani käyttäen ja niinpä minä ja muutama muu aloimme myydä käytettyjä alushousujamme, sukkia ja sukkahousuja. Se oli uskomattoman helppoa rahaa ja toi meille nykynäkökulmasta katsottuna typerän vallan tunteen. Sanoimme aina sitä, että amatöörit joutuvat myymään seksiä saadakseen rahaa, mutta me olimme jotain niin paljon fiksumpaa ja parempaa, koska emme koskaan "alentuneet" moiseen. Olin edelleen aivan liian nuori, kun minulle tarjottiin ensimmäisen kerran mahdollisuus livetapaamiseen ja tuplahinnan ansaitsemiseen.

Tapasimme julkisella paikalla ostoskeskuksessa ja livahdimme vaatekaupan pukukoppiin, missä annoin tuon itseäni huomattavasti vanhemman miehen ottaa jalastani pikkuhousut, jotka hän sitten muutaman haistelun jälkeen sulki minun hänelle ojentamaan minigrip-pussiin. Hän kysyi halusinko ansaita lisää rahaa koskettelemalla häntä, mutta kieltäydyin ja mies kunnioitti sanaani. 

Pukukopista pois livahdettuamme kävelimme vielä jonkin aikaa keskustassa ja juttelimme niitä ja näitä itsestämme, vaikka nimiä ja tarkkoja tietoja emme koskaan toisillemme jakaneet. Se oli kirjoittamaton, molemminpuolinen sääntö. Muutama seuraava tapaamisemme meni samaan kaavaan, kunnes hän sai sen, minkä halusikin ja otin hänen puolijäykän elimensä ensimmäistä kertaa käteeni. Saatoin kömpelösti hänet loppuun asti ja tienasin tapaamisistamme tuosta lähtien aina 150 euroa.

Ensimmäisen kasvotusten tapahtuneen tapaamisen jälkeen siirryin lähes kokonaan livetapaamisiin ja sain nopeasti hymylläni, pirteydelläni ja viattomuudellani palaavien asiakkaiden ryhmän, joiden kanssa myös aloimme viestitellä ei-seksuaalisiakin asioita. Toivotimme toisillemme hyvät joulut ja uudet vuodet, sain heiltä lahjoja ja ekstrarahaa. Kuuntelin heidän murheitaan ja vastavuoroisesti he kuuntelivat ja tukivat minua omien sotkujeni keskellä. Heistä joku saattoi olla tätä tekstiä lukevan henkilön isä, sillä niin tavallisia miehiä heistä loppujen lopuksi aina paljastui.

 

Kuva on netistä

Kuitenkin laajentaessani katalogiani, tulin törmänneeksi myös tilanteisiin ja toiveisiin, jotka tuntuivat jo silloin todella häiriintyneiltä. Eräs mies halusi minun virtsaavan juomapulloon ja sitten täysin julkisella paikalla katsoin, kun hän joi virtsaani suurin kulauksin ihmisten kävellessä ohitsemme. Tienasin 100 euroa. Toisella kertaa, minun jo olessa täysi-ikäinen, eräs mies vei minut seksikaupan takaosaan, jossa oli useita koppeja. Kopeissa oli televisiot ja seinissä aukkoja, jotta uteliaat pystyivät tuijottamaan toisten puuhia. 

Tosin kopeissa oli sen verran pimeää, että juuri ulkoolta tulleena en aluksi erottanut noita tirkistelyaukkoja ja vasta, kun silmäni tottuivat hämärään, huomasin kauhukseni vanhemman miehen tuijottavan meitä itseään kosketellen. Hän kysyi minun seuralaiseltani - ei minulta - saisiko hän katsoa meitä ja seuralaiseni vastasi totta kai. Seuralaiseni kosketti minua ainoastaan sormillaan ja suullaan ja loppujen lopuksi laukesi jaloilleni. En tavannut häntä enää uudestaan vaikka pitkään muistelinkin tuota tapaamistamme öisin tyyny jalkojeni välissä.

Nämä kaikki muistot tulvivat mieleeni tuota kirjaa lukiessani. Muistot, jotka tavallaan olen jo käsitellyt läpi, mutta en ehkä kuitenkaan niin syvällisesti kuin olisi pitänyt. Ehkä vaikein asia tässä kaikessa on sen myöntäminen, että minä oikeasti pidin tuosta "työstä" suurimman osan ajasta. Ideoin jatkuvasti uusia skenaarioita ja sitä, millaisia kuvia ottaisin minulta vaatteita ostaneille tai lahjottaneille miehille. Tunsin olevani kaunis ja haluttu ja opin pitämään ulkonäöstäni ja itsestäni paljon parempaa huolta, koska minun piti näyttää tapaamisissa ja kuvissa niin hyvältä kuin mahdollista. En koskaan ottanut kuvia, joista olisi erottunut huoneeni tai kasvoni, mutta näin paljon vaivaa kaikkeen ja sain sata prosenttia takaisin. 

Ja kuitenkin koko ajan livuin kauemmas viattomuudesta: oman ikäisistä pojista, ujoista katseista, halauksista, suudelmista hiuksille, käsi kädessä kävelemisestä, yhdessäolemisesta ilman mitään oletuksia seksistä. Ensimmäisen kertani annoin yli kuusikymmentävuotiaalle miehelle, joka ei koskaan halannut tai suudellut minua ja pakotti minut jatkuvasti käymään suihkussa. Ensimmäinen kerta muuttui toiseksi, kolmanneksi ja neljänneksi, kun jokin hänessä veti minua puoleensa, vaikka seksin jälkeen hän ei koskaan edes katsonutkaan minuun päin. 

Hän oli kylmä, lihava ja ruma ja silti vuosia tuon jälkeen muistelin kohtaamisiamme edelleen jonkinlaisella oudolla kaiholla. Tapaamisemme ei ollut rahanvaihtoa: minä vain halusin niin palavasti eroon neitsyydestäni. Palo, jota kadun paljon, sillä vain muutama vuosi tuosta eteenpäin I tuli elämääni.

En ole kertonut mitään tästä hänelle, sillä en halua hänen tietävän miten likainen menneisyys minulla on. Tiedän myös, että valitettavasti niin kuin kirjan päähenkilö, minäkin puolustaisin noita miehiä. "He olivat oikeasti suurimmaksi osaksi todella mukavia ja hauskoja ja kunnioittivat sanojani, kun kieltäydyin jostain", inttäisin tajuamatta, että tulin juuri oikeuttaneeksi sen, että aikuinen mies riisui 16-vuotiaalta tytöltä jalasta alushousut ja ohjasi tytön käden ahnaalle elimelleen liikuttaen samalla toisen kätensä tytön jalkojen väliin. Ja toisaalta oliko se muka niin väärin, enkö minä halunnut sitä...

Kuva on netistä

Kaikkeen liittyy edelleen niin outo ristiriita, jonka keskiössä ovat juuri sillä tapahtumahetkellä tuntemani tunteet (kuvotus ja ahdistus) ja se, mitä tunsin, kun olin ehtinyt ajatella ja työstää tapahtunutta (halu kokea sama uudestaan). Ja tuota kirjaa ja siinä esitettyjä hetkiä uudelleen eläessä ne ristiriitaiset tunteet pulpahtavat pelottavina nykyhetkeeni. Huomaan että mieleni palaa edelleen jatkuvasti noihin miehiin ja kohtaamisiimme. Välillä katuen sitä, että en ollut rohkeampi ja antanut itsestäni enempää heille ja välillä taas katuen sitä, että annoin heille minusta sitä vähääkään.

Sunnuntaina itkin rikki mennyttä nuoruuttani. Itkin sitä, että koen välillä edelleen kuvotuksen tunteita I:tä, maailman suloisinta ja ihaninta ihmistä kohtaan. Itkin sitä, että osa minusta kiihottuu edelleen noista menneistä tapaamisista ja se osoittaa, miten sairas ja sekaisin olen. Itkin sitä ristiriitojen myrskyä, jonka keskellä olin: tunsin vilpittömästi jokaisella solullani kuvotusta I:tä ja hänen halujaan kohtaan samaan aikaan, kun tiesin, että tuossa ei ole mitään järkeä. 

Eilen aamulla heitin elämäni ensimmäistä kertaa kirjan roskiin, otin roskapussin kaapista ja solmin pussin tiukasti kiinni. Sen jälkeen istuin pitkään olohuoneen lattialla pää tyhjyyttä ammottaen kunnes lähdin aamukävelylle. Ulkona ihmisten keskellä minusta tuntui taas normaalilta ja siltä kuin tuo pimeä vaihe elämässäni ei olisikaan ollut omaani vaan jonkun toisen. Kuin sekin olisi ollut vain pelkkä kirja, jota minun ei tarvitsisi enää koskaan lukea.

Kuva on netistä

Suloinen, rakas I... Tuolloin maanantaina tein päätöksen: en aio koskaan kertoa hänelle mitään tästä pimeästä menneisyydestäni, sillä en halua satuttaa häntä sillä. Aion piilottaa tämän kaiken niin syvälle sisimpääni, että se ei koskaan enää tule pomppaamaan pintaan. Minä valitsen menneisyydekseni juuri sen, joka palvelee meitä kumpaakin parhaiten.

Minulle mitään muuta ei ole olemassa. Ei ketään muuta. Päästän lopullisesti irti kaikesta tuosta aiemmasta liasta ja niistä, jotka eivät minusta välittäneet. Elän vain tässä hetkessä sellaisena versiona minusta, jonka tiedän parhaimmaksi ja oikeaksi.

Uusi, parempi yritys

Kuva on omani

Edellinen viikko oli vaikea ja samalla se opetti paljon. Lähes päivittäin minulla oli kamala nälkä ja iltaisin olin joko aivan lopen uupunut tai en saanut nukuttua, koska en pystynyt rauhoittumaan. Ja silti painoni ei ole laskenut ollenkaan. Kuitenkin, kun asetan käteni sydämeni päälle aamumeditaation aikana, tunnen rintakehäni luut aina vain selkeämmin ja näen myös kylkiluuni helpommin. Selkä on selvästi kiinteämpi ja erotan olkapäiden lihakset aina, kun nostan käteni eteenpäin ja reiteni ovat kiinteytyneet. Mutta... Mahani törröttää rumasti eteenpäin kuin olisin raskaana jopa heti herättyäni ja leukani alla on ruma vyö pelkkää turvotusta. Jokin on pielessä.

Lauantaina en kehoahdistuksen takia kirjaimellisesti saanut mitään aikaiseksi ja itsessään jo se laski mielialaa. Jäin jotenkin heti aamusta jumittamaan pääni sisään enkä edes urheillut ja olo olikin väsynyt ja vetämätön koko päivän. Illalla kuitenkin piristyin ja loppujen lopuksi illasta tuli täydellinen! Ilta oli ihana, mutta iltapalani ei. 

Kotona ei ollut mitään terveellistä syötävää, joten tilasin tavallaan terveellistä ruokaa, mutta tavallaan en eli liikaa suolaa ja rasvaa. Ajattelin, että olin saanut tarpeeksi polttoainetta, useita satoja plussakaloreita kehossani uiskentelemassa, ja eilen aamulla lähdinkin suurta toivoa täynnä aamulenkille. Kuitenkin tunsin heti, että lenkistä ei tulisi niin helppo kuin yleensä ja tämä tuli todeksi, kun olin omasta mielestäni ehtinyt hölkkäämään ikuisuuden ja aloin olla omalla kipurajallani, mutta Fitbitini näyttikin, että olin hölkännyt vasta kaksi kilometriä. Yritin jatkaa ja ajatella, että pääsisin kyllä vielä siihen ihanaan runner's high-pilvihöttöön, johon yleensä pääsen, mutta tätä ei koskaan tapahtunut.

Jouduin pitämään useita kävelytaukoja ja silti pulssini oli jatkuvasti yli 170, useasti jopa yli 190. Viiden kilometrin kohdalla luovutin ja aloin melkein itkeä omalle kyvyttömyydelleni. Minun kuntoni ei ole huono, tiedän sen, ja silti en pystynyt juoksemaan edes viittä kilometriä ilman taukoa enkä muista milloin viimeeksi olisin ollut niin hengästynyt, ahdistunut ja voimaton. Kotona olin ärtynyt ja turhautunut ja itkin huonoa oloani ja pettymystäni.

Tämän hetken päivällinen eli pestopastaa soijasuikaleilla.

Kuitenkin myöhemmin laitoin kaikki tällä viikolla syömäni ja liikkumani luvut kalorilaskuriin ja järkytyin näkemästäni: olen joka päivä ollut noin 1400-1600 kalorin miinuskaloreilla. Miten minusta ei ole tuntunut tuolta?! Alkuviikosta toki ja sitten korjasinkin nopeasti suuntaani ja nostin kalorimäärää, mutta esimerkiksi vielä torstaina olin aivan kuin kaikki maailman energia olisi valjastettuna jalkojeni alle. Okei, olen ehkä ollut tavallista ärsyyntyvämpi ja yöt ovat olleet aika levottomia, mutta silti en olisi ikinä uskonut tuollaista miinuskalorimäärää. Jaloissani ei tunnu kipua, minulla ei ole mitään niitä sydän- tai rintakehätuntemuksia, joita minulle yleensä tulee, jos olen todella rankalla dieetillä. En ole kokenut huimausta tai voimattomuutta. Ennen kuin eilen aamulla.

Kalorimäärän nostaminen on tämän hetkinen ratkaisu ahdistavaa ongelmaan, mutta vain aika kertoo, auttaako se oikeasti. Tein uuden ruokasuunnitelman itselleni ja jokainen soluni huusi kalorilaskurin kokonaisluvun nähdessäni: 1815 kaloria sisään ruokana. Vedän happea keuhkoihin ja hengitän rauhallisesti ilman ulos. Kalorit sisään miinus liikunta niin päivän kokonaissaldo on... -780 kaloria. Suuni loksahtaa auki. Voinko minä oikeasti syödä noin paljon... En luota lukuihin, joten aloitan hieman yli 1600 kalorista ja katson, mitä tapahtuu. 

En ole koskaan aiemmin edes ajatellut, että käyttämieni painonpudotuslaskureiden luvut voisivat olla niin väärässä. Että huolimatta siitä, vaikka valitsenkin sen heti ammattiurheilijasta seuraavan aktiivisuustason, kaloreiden polttoni arvioidaan silti liian alhaiseksi. Calories in, calories out. Juuri oman kehoni tahtiin sopien. Minun täytyy vain luottaa tähän.... 

Halusin alunperin kirjoittaa eräästä toisestakin aiheesta, mutta koska tämä teksti paisui taas, niin palaan sihen myöhemmin! Hyvää viikon alkua kaikille ja toivottavasti teidän viikonloppunne oli hieman enemmän onnistumisia täynnä kuin omani. :')

"Everything you want in 24 hours but nothin' you need"

Kuva on omani

 ɴᴏᴡ ᴘʟᴀʏɪɴɢ:
ᴀᴜ/ʀᴀ - ᴄᴏɴᴄʀᴇᴛᴇ ᴊᴜɴɢʟᴇ

0:17 ─❍─────── 2:40
↻ ⊲ Ⅱ ⊳ ↺

✥﹤┈┈┈┈┈┈┈┈┈┈┈┈┈┈┈┈┈┈┈﹥✥

Aamupaino: 55,8 kg

Tiistai-iltana viikkasin lopen uupuneena ja tärisevänä pyykkejä eri kokoisiin ja värisiin kasoihin. Olin kävellyt alkuviikosta päivittäin lähes 25 000 askelta ja lisäksi olin pyöräillyt ympäri kaupunkia pari tuntia kumpanakin päivänä. ”En voi elää näin”, jyskytti päässäni ja väsymykseni keskellä ainoa kirkas asia oli lause: syö niin terveellisesti kuin mahdollista ja liiku niin paljon kuin mahdollista. Ja ensimmäistä kertaa pitkään aikaan mieleni ei heti täyttynyt ”entä jos” tai ”mutta”-ajatuksista, vaan totesin ainoastaan tekeväni juuri noin.

Vaikka uudelleenohjelmointini ei selvästi herännyt toimimaan sunnuntaina ja estänyt mässäilyä niin se nousi henkiin tuossa arkisen elämän keskellä. Joten keskiviikkona jatkoin hedelmä- ja kasvispitoisella 1200 kalorin linjalla niin kuin mitään nikottelua ei olisi koskaan tapahtunutkaan. 

Lisäsin kasvissosekeiton kylkeen ison avokadoleivän ja soijakaakaoni join 400 ml mukista ilman huonoa omaatuntoa. Illalla lähdin vielä puolen tunnin lenkille ja lenkin jälkeen olin niin täynnä kuplivaa elämää ja onnea. Minusta tuntui minulta. Ja olisin niin helposti voinut vielä juosta toisenkin puolituntisen, sillä olin niin täynnä energiaa!

Tämä on minun supervoimani ja pidän siitä kiinni. Maailman paastoillessa ja ahmiessa minä pidän kiinni ortorektisista tavoistani, jotka tekevät minusta kimaltavan, värikkään, rasvattoman, puhtaan ja kevyen. Se tekee minusta lähes yli-ihmisen, joka purjehtii jalat vain vähän maata koskettaen läpi elämän onnea ja luottamusta täynnä silloinkin, kun ajat ovat vaikeita. Vasta tänään tulin kuunnelleeksi videota maaliskuun täysikuusta ja hämmästyksekseni tärkein alkuviikon teko oli luottaa intuitioon ja ottaa rohkeita askeleita ennen kuin mielesi alkaa ylianalysoimaan kaikkea. Yleensä täydenkuun neuvot ovat oman energian suojelemista ja sen takia en enää kovin paljoa jaksa kuunnella niitä, mutta tuo video jotenkin kutsui minua.

Ja ymmärrän nyt miksi.

Uuden minän viikonloppu

En tiedä paljonko painan, mutta tänä viikonloppuna olen urheillut enemmän kuin hetkeen ja Fitbitin dataani tutkaillessa totean, että olen todellakin potkinut tahmeasti alkanutta helmikuuta lujaa keskelle mahaa! Eilen en syönyt mitään roskaa enkä juonut edes yhtä lasillista alkoholia ja yksin tänään olen polttanut yli 1400 kaloria pelkästään liikkumalla peruskulutuksesta puhumattakaan. 

Kävin taas Trib3llä HIIT-tunnilla, sen jälkeen vielä lenkillä ja myöhemmin lisäksi tunnin kävelyllä ystäväni kanssa ja minusta tuntui niin ihanan uudelta ja kuitenkin oudosti siltä, että jotkin vanhat palat palasivat paikoilleen. Ehkä se on se urheilijaminä, joka olin pari vuotta sitten. Se, mitä minun kuuluu olla, mutta mitä en ole uskaltanut sallia itselleni enää hetkeen.

Mutta nyt minä päätän tämän kuukauden niin kuin itse haluan. En niin kuin se elämäni vääristymä, jollaiseksi kaikki meni tässä kuussa. Enkä niin kuin se vääristymä, likainen sotkuinen muovailuvahaköntti, millaiseksi annoin ulkoisten paineiden muotoilla elämäni. Olen tällä viikolla miettinyt B:tä ja O:ta ja välillä jäänyt jumiin pääni sisälle miettiessäni, mitä haluaisin heille vielä sanoa. Mutta on päästettävä irti, sillä he eivät ansaitse energiaani. He eivät ansaitse nykyisyyttäni tai tulevaisuuttani. 

Se minun on rakennettava nyt itse juuri niillä rakennuspalikoilla, joilla tiedän, että minun pitää se rakentaa.

Paino laskee

Kuva on netistä

 Painot

21.2. 59,4 kg
22.2. 57,5 kg
23.2. 56,3 kg
24.2. 56 kg

Tämä viikko on ollut rankka, mutta toisaalta aivan ihana! Nestemäinen ruokavalioni muuttui puhtaaksi mehupaastoksi ja litran mehu lounaaksi on tuonut minulle niin paljon iloa jostain oudosta syystä. Eilen kävin pitkästä aikaa Trib3:llä HIIT-treenissä ja se oli aivan mahtavaa! Kävimme I:n kanssa tuolla joulun aikoihin ja minulla on ollut niin kova ikävä häntä, että jollain oudolla tavalla koin, että tuon muiston uudelleen eläminen toisi hänet lähelleni.

Tunti oli todella rankka, mutta en muuta odottanutkaan. Ensimmäistä kertaa pitkään aikaan meinasin alkaa itkeä kesken treenin, koska minua ärsytti, että en pystynyt antamaan enempää. Tai luulin, että en pystynyt, mutta onnistuin kuitenkin tiristämään vieläkin lisää itsestäni ja tuollaista rajojen rikkomista on ollut niin suuri ikävä. Aiemmin liikunta oli minulle niin paljon enemmän tuota: vähemmän pelkkää sokeaa suorittamista ja enemmän räjähtävää rajojen rikkomista. 

Toivon, että onnistuisin laihtumaan vielä 54-alkuisiin lukuihin ennen lähtöä. Sen enempää en uskalla toivoa. Rehellisesti sanottuna tällä hetkellä toivoisin, että huominen iltama peruuntuisi, sillä tuntuu siltä, että muiden energiat ovat nyt aivan liikaa minulle ja haluaisin vain olla kotona, meditoida ja rauhoittua. Mutta en aio perua tapaamista. Tulen vain hihkumaan, jos tapaaminen peruuntuu...

Pohjalta ylös

Aamupaino: 59,4 kiloa

Haluan olla rehellinen, joten tuossa eilinen iltapalani. Aamupalani oli se mitä pitkin olla, mutta sitten vain lähdin taas luisumaan alamäkeen. Lähdin valumaan siihen identiteettiin, jossa olen ikuinen epäonnistuja ja itsesabotoija. Identiteettiin, jossa ympärilläni on vain ylipainoisia ihmisiä, kuten sukulaiseni ja perheeni. Identiteettiin, jossa kuulen B:n ja O:n murskaavat sanat korvissani. Sanat, joiden on tarkoitus väkivalloin painaa minut takaisin pieneen häkkiini, jotta minun elämäni on yhtä pysähdyksissä olevaa ja ahdistavaa kuin heidänkin.

Identiteettiin, jossa aloitan jotain, mutta lopetan kesken. Jossa en pidä itsestäni huolta, koska minulla nyt vain on niin huono itseluottamus enkä ansaitse parasta mahdollista. Identiteettiin, jossa ahmimisen kautta saan muka jonkun uuden, maagisen alun. Pakenin identiteettiin, jossa minun ei tarvitse uskaltaa elää oikeasti vihdoinkin sata lasissa, koska pelkään, etten onnistukaan ja joudun pettymään. Mutta kuinka helvetin vaikeaa minun on ymmärtää sitä, että nimenomaan tämä on sitä epäonnistumista?! Tämä on pettymistä.

Minun on pakko tehdä quick fix ja osa minusta vihaa itseäni tämän takia, mutta osa haluaa olla armollinen. Ehkä tämä onkin nyt sitä itsensä vapauttamista... Olen menettänyt niin paljon aikaa ahmimiselle, että minun on nyt vain oltava tiukempi. Ja loppujen lopuksi kai voin ajatella, että kun ynnään tämän tulevan viikon jakson kalorit ahmimispäiviin niin keskiarvo on suht järkevissä lukemissa. 

Aion siis olla pääosin noin 890 kalorin ruokavaliolla, joka koostuu ainoastaan nesteistä. Minun on pakko saada mahalaukkuni pienennettyä niin nopeasti ja pieneksi kuin mahdollista, jotta en yksinkertaisesti jaksa syödä niin paljoa kuin tällä hetkellä. Tämä on kuin oma pieni mahalaukun ohitusleikkaukseni.

Lauantaina tapaan ystäviäni ja minun on aivan pakko saada pöhötys pois siihen mennessä. Tuolloin yritän syödä niin kevyesti kuin mahdollista ja sitten taas sunnuntaista keskiviikkoaamuun tulen noudattamaan tuota 890 kalorin suunnitelmaa. Olen pullea ja pehmeä, mutta toivon kuitenkin, että tällä vajaan 900 kalorin suunnitelmalla saan karistettua edes jotain pois itsestäni. Tämä tulee olemaan rankkaa ja voi olla, että mieliala laskee radikaalisti, mutta tämä on nyt vain pakko tehdä piste. 

Aamulla YouTuben suosituksiin ilmestyi monta aivan täydellistä videota ja ne ovat tuoneet kaikesta huolimatta ison hymyn kasvoilleni. 

Lähempänä kuin uskoinkaan

Kuva on netistä

Melkein lähdin kaikkialta. Jopa ihanasta ryhmästämme, jossa ihmiset kannustavat toisiaan ja ovat kommentoineet miten paljon tukea, apua, rutiineja ja rakenteita tuo ryhmä on tuonut heidän arkeensa. Meinasin jättää heidät kaikki tuuliajolle ja häipyä. Olin poistamassa blogiakin, mutta suihkussa kysyin itseltäni: "Ja mitä se muuttaisi?" Johon rehellinen vastaus oli: "Ei luultavasti mitään."

Tänään heräsin kahdelta aamuyöllä enkä saanut enää unta ja olenkin ollut siitä asti hereillä. Maha on ollut turvonnut ja sekaisin tuosta huonosti nukutusta yöstä ja olo on ollut hyvin vaihteleva. Välillä olen maannut sängyssä I:n paita tiukasti rintaa vasten painettuna ja olen torkahtanut. Toisaalta olen käynyt puolentoista tunnin kävelyllä, kaupassa, vienyt pullot, siivonnut ja pyykännyt. Katsoin elokuvan, ikävöin I:tä, hymyilin kasveilleni ja huokailin Helsingin valkoisille katoille.

Aamulla aloin kirjoittaa päiväkirjaani vastauksia kysymyksiin: "Kuka minä olen?" Olin olettanut, että viime aikojen ongelmasyöminen ja terveyden osalta epäonnistuminen olisivat jotenkin nousseet tuohon listaan, sillä vasta tuon listan jälkeen oli tarkoitus jatkaa siihen, mikä minä haluaisin olla. Mutta mikään noista ei noussutkaan minuksi itsekseni ja olin oikeasti hämmästynyt siitä, miten valmiilta minun listani jo näytti. Ei täydelliseltä ja tekemistä riittää, mutta minun listani näytti hyvin erilaiselta kuin miltä se näytti puoli vuotta sitten ja tuon huomaaminen oli oikeasti todella ihana yllätys.

Lista siitä, mitä haluan olla, oli tietenkin edelleen hieman erilainen, mutta ei enää niin paljoa kuin aiemmin. Aiemmin minulla oli kaksi lähes täysin toisistaan poikkeavaa listaa, jotka eivät kohdanneet yhtään missään kohdassa, mutta nyt olen selvästi onnistunut tuomaan unelmaminääni hyvin paljon lähemmäs arkeani kuin koskaan aiemmin! Aktiivisiksi askeleiksi en keksinytkään oikeasti mitään muuta kuin sen, että palaan takaisin pääosin raakaruokaan, pitäydyn liikuntasuunnitelmassani ja käytän energiaa ja luovuuttani tulevaisuuden projektiini enkä mihinkään typerään. 

Hieman antikliimaksista, mutta toisaalta helpottavaa. Lisäksi olen taas nähnyt kaikkialla merkkejä siitä, että tämä on minun suuntani ja olen matkalla kohti päämäärääni. Ja kaiken oman sähläykseni ja eestaas huopaamisen aikana en ole edes tajunnut, miten valmis I tuntuu olevan. Kun hän lausui niitä viisaita sanoja Skypen ikkunan välkehtiessä läppärini ruudulla, nostin hämmentyneenä päätäni. En olisi koskaan uskonut kuulevani niin rauhallisia ja viisaita sanoja häneltä ruoasta ja kehosta. Ja toisaalta ne olivat juuri niitä oikeasti parantumassa olevan ihmisen sanoja, joita olen jo pitkään toivonut kuulevani.

Ehkä kaiken kaikkiaan olenkin jo lähempänä kuin olisin uskonut.

Epäonnistumisia ilojen keskellä

Kuva on netistä

Aamupaino: 56.1 kg

✥﹤┈┈┈┈┈┈┈┈┈┈┈┈┈┈┈┈┈┈┈﹥✥

Olenpa minä nyt oikein esimerkillinen laihduttaja ja ortorektikko, kun tällä hetkellä vain paisun!

Olen syönyt sinänsä pääosin terveellisesti, mutta urheilu ei ole ollut osana arkea ja syömäni ruoka ei todellakaan ole ollut lähelläkään vähäsuolaista ja vähärasvaista raw til 4-ruokavaliota. Tänään aamulla syöty omena tuntui aivan jumalaiselta niin pitkän tauon jälkeen! 

Ah, aamupalaomenat, ihanat mehukkaat ja jääkaapissa viilentyneet terveyspommit. Olen aivan liian pitkään syönyt aamupalaksi yleensä leipää tai puuroa ja vaikka ne pitävätkin nälkää hyvin poissa ja nostavat päivittäisen kalorimäärän helposti järkeviin lukuihin, ei tuollainen syöminen vain tee minua onnelliseksi.

Uskotteko, kun kerron, että eilen minulle tuli taas kurkku kipeäksi ja olo oli kuumeinen? Ja nyt alan uskoa, että tuo johtuu kehoni olotilasta. Etenkin suoliston huonosta tilasta, sillä en ole säännönmukaisesti ravinnut sitä puhtaalla ruoalla. Lisäksi olen liian monta kertaa antanut itselleni luvan "vähäiseen syntiin" eli maitotuotteisiin raejuuston ja proteiinivanukkaiden muodossa. Vaikka tiedän kyllä paremmin kuin hyvin, mitä maito tekee meidän kehoillemme enkä halua enää ikinä elää sellaisessa kroonisessa tulehduksessa, jossa aiemmin elin! 

Huolimatta siitä, että olen paisunut, kehoni on myös vahvistunut ja olen saanut aivan mahtavaa palautetta taas tanssitunneilta! Ja olen itsekin huomannut, että painon nousu ei vastaa sitä, miten mittani ovat kasvaneet eli vaatteet mahtuvat edelleen aika normaalisti päälleni, joten toivoa ei ole menetetty. 

Viime viikon perjantaina vietin ihanan iltapäivän I:n kanssa Skypen välityksellä. Kuuntelimme musiikkia, juttelimme ja vain katselin häntä utuisin silmin, kun hän askarteli ystävänpäiväkortteja ystävilleen, koska sellainen hän on. Aina se, joka hankkii syntymäkakut kaikille. Se, joka on ensimmäisenä toivottamassa onnea ihan sama mistä syystä. Se, joka haluaa muistaa ja välittää. Lauantaina kävin ystäväni kanssa pitkällä kävelyllä ja sunnuntaina pidimme home span toisen ystäväni kanssa. Niin paljon kaikkea ihanaa, mutta etenkin työt painavat minua, sillä en vain saa enää motivoitua itseäni tekemään töitä samanlaisella palolla kuin aiemmin. 

Ja oudointa on se, että oikeasti pidän työstäni, joten luulisi sen itsessään riittävän motivaatioksi, mutta selvästi ei. En ole tainnut koskaan kyllästyä työhöni näin nopeasti ja se ahdistaa. Jokainen tunti töissä tuntuu hukkaan heitetyltä, mutta minun täytyy saada jostain edes jonkinlainen motivaation kimpale käsiini. Huomisesta lähtien alan toistella mielessäni: "Teen tätä ainoastaan hetken aikaa enää ja pian saan jotain parempaa ja tiedän sen. Tämä ei ole päätepysäkkini!"

En halua olla elämääni pettynyt joka päivä, sillä tämä on vain yksi lyhyt pysäkin väli eikä mitään lopullista! Luulen myös, että ruokavalio on osaltaan tuonut ahdistusta, joten.... Palaan taas jälleen siihen, mistä kehoni pitää enkä kuuntele muiden aamupalaehdotuksia ja vetäydyn omaan raakavegaanikuplaani. Siellä minusta tulee täydellinen.

Totaalinen epäonnistuminen

Olen ahminut kaksi päivää putkeen. 

Maanantaina 2415 kaloria sisään ja ainoastaan 2043 kaloria poltettu. Eilen järkyttävät 3235 kaloria turpoamaan mahaan ja uppoamaan rasvana kehoon ja vain 2132 kaloria poltettu. En ole käynyt salilla enkä mennyt eilen tanssitunnille, koska ahmiminen oli tärkeämpää. Eilen meinasin myös olla käymättä suihkussa ja pestä hiukset vain lavuaarissa, koska lavuaaripesu olisi nopeampaa, kun ei tarvitse rasvata kehoa ja näin minulle jäisi enemmän aikaa ahmia. Mutta tuossa kohdassa sentään jokin järjen ääni huokaisi syvään pääni sisällä turhautumistaan ja kävin kiltisti suihkussa.

Tällä hetkellä tuntuu taas siltä, että en ikinä nouse täältä, sillä eilen söin jopa tuplapepperonipizzan?!? Mikä helkkari minua oikein riivaa! En oikeasti edes keksi muuta syytä tälle kuin sen, että söin sekä lauantaina että sunnuntaina pienen määrän kemikaaliroskaa ja olen taas jäänyt siihen koukkuun.

Tällä hetkellä minä olen kuriton laiska sika, mutta minulla on vielä aikaa. Tänään elän nesteillä päivälliseen asti ja teen rankan HIIT-treenin. Huomenna menen tanssitunnille ja lisäksi teen salilla vatsan ja lantion treenin. Perjantaina taas HIIT. Minun on noustava täältä....

If you leave the light on then I'll leave the light on

 ɴᴏᴡ ᴘʟᴀʏɪɴɢ: 
ᴍᴀɢɢɪᴇ ʀᴏɢᴇʀꜱ - ʟɪɢʜᴛ ᴏɴ
2:09 ────❍──── 3:54
↻ ⊲ Ⅱ ⊳ ↺

✥﹤┈┈┈┈┈┈┈┈┈┈┈┈┈┈┈┈┈┈┈﹥✥

Aamupaino: 54,2 kg

Katot ovat vaaleassa kuurassa, taivas pelkkää pastellia. Tämän viikon syvä aallonpohja tuntuu naurettavalta näin kauniina, kirkkaana ja kuulaana lopputalven aamuna. Avasin lauantaina I:lle tunteitani toisin kuin yleensä teen, sillä en halua aiheuttaa hänelle syyllisyyttä omien ailahteluitteni takia. Ja samalla hän kertoi syistään valinnoilleen toisin kuin yleensä tekee, koska on vain niin tottunut tekemään töitä sokeana, kärsimään yksin ja lisäksi tällä hetkellä hän ei halua ajatella tulevaa asepalvelustaan, joten on helpompaa vaieta asiasta. 

Näen taas niin paljon asioita, joita minun täytyy oppia häneltä. Nykyään I tekee ehkä hitaita päätöksiä ja muutoksia, mutta samalla hän raivaa niitä eteenpäin varmaan tahtiin ja pitää silmänsä maalissa eikä enää poukkoile sinne ja tänne. Sen sijaan nyt minä olen löytänyt itseni äkkiliikkeitä toivoen ja etsien. Milloin minusta tuli tällainen? Ehkä Ukrainan sota muutti jotain minussa ja vaikka en kovin paljoa ole halunnut viipyä sotaan liittyvissä ajatuksissa, niin ehkä se on kuitenkin takaraivossani piiskaavana voimana. Juokse nopeammin, saavuta nopeammin, aika loppuu, kohta kaikki loppuu!

Söin eilen pizzaa ja se näkyy vaa'alla, mutta ei vielä kehossa. Paastosin koko torstain ja perjantain pelkän vihan voimalla enkä ole viime yönäkään nukkunut kunnolla, joten ei ihme, että keho etsii uudestaan tasapainoa. Kallio. Minä haluan olla hievahtamaton kallio. Tällaisina hetkinä, kun talviaamun hauras aurinko tervehtii ujona kasvojani, muistan miten pitkälle olen jo tullut. Ja tällä viikolla koettu juurettomuus ja oman paikan olemattomuus ovat vain minun uudelleen istutukseni, jolloin aiempi pieni ruukkuni vaihtuu isompaan. 

Katson liian monia asioita siitä näkökulmasta, että jotain maagista täytyy tapahtua minulle. Vaikka oikeasti tärkeintä on se, mitä maagista tapahtuu minussa.

Merkityksetön

Kuva on netistä
Elämä on kulkenut hyvään tahtiin viimeiset pari viikkoa: olen nukkunut aika hyvin, ollut töissä ahkera, urheillut töiden jälkeen, syönyt terveellisen lounaan ja siistinyt kotia ennen nukkumaanmenoa. Olen saanut vuolaasti kehuja tanssitunneilla, nostanut painojen ja toistojen määrää salilla, hölkännyt nopeampaa ja pidempää, kiinteytynyt ja laihtunut. Olen tehnyt kaiken juuri niin kuin minun kuuluukin ja silti tänään aamulla olen useaan kertaan pysähtynyt itkemään, koska tuntuu niin paskalta.

Joudun luultavasti perumaan Soulin ellei ihmettä tapahdu ja luultavasti taas kohta kadun näitä ajatuksia, mutta minusta vain tuntuu, että en kuulu I:n elämään. Ja että minun on tarkoitus elää ihan sitä samaa harmaata työoravanpyöräpaskaa kuin kaikkien muidenkin. Leijailen pää pilvissä ja kuvittelen elämäni tarkoituksen olevan jotain maagista, vaikka oikeasti minunkin on vain tarkoitus tehdä tavallista palkkatyötä kuolemaan asti, pyöräyttää jollekin suomijuntille kaksi lasta, ostaa omakotitalo ja maksaa lainoja pois kunnes minusta ei jää enää mitään muuta jäljelle kuin väärin kasvattamani lapset, jotka joutuivat kärsimään siitä, että minä katkeroiduin siihen värittömään elämään, johon minut olikin koko ajan tarkoitettu.

Olen jotenkin niin pohjattoman pettynyt ja vihainen. Tunteet, joita en muista tunteneeni pitkään aikaan näin syvinä ja polttavina. Haluaisin potkia, huutaa ja lyödä. Repiä hiuksia päästäni ja raapia itseni verille. En halua elää tällaista paskaa, ymmärrättekö!? Ja kaikki lähelläni taputtavat aivottomina käsiään ja huutavat omasta harmaudestaan ”mahtavaa, onneksi olkoon työjutuista” ja ”vau, todella upeaa tuo yleneminen!” Ja se mitä minä näen on hiekkaan valuva potentiaali siitä kaikesta, mitä voisin olla, jos minun ei tarvitsisi käyttää viittä päivää viikossa töiden tekemiseen.

Ja vituttavinta on, että tämän kaiken raivon keskellä tiedän, miten etuoikeutettu olen. Tiedän, että minun elämäni on niin monen unelma ja he voisivat antaa pois käsittämättömän paljon, jotta voisivat vaihtaa paikkaa kanssani. Enkä minä halua olla kiittämätön, mutta tällä hetkellä elämäni suunta tuntuu kylmiltä käsiltä kurkussani ja nuo kädet puristavat koko ajan kovempaa ja kovempaa. Kaikki minun oikkuni, jotka voisin käyttää johonkin hyödylliseen ja oman näköiseeni, valuu verenä ulos suustani. Kaikki oikeat kiinnostuksen kohteeni hukkuvan hiekkaan.

Olen loukussa. Tätäkö muut halusivat? Vai onko muidenkin arjen takana tämä eikä se, että he oikeasti vilpittömästi halusivat sellaisen elämän, jota he elävät? Ovatko muutkin samassa vankilassa, mutta eivät enää arkensa keskeltä pysty huutamaan apua. Kuinka vitun pitkään minun täytyy huutaa universumille olevani valmis, jotta joku kuulee ja pelastaa minut tästä sameasta vedestä?

En tiedä, miten aion selvitä läpi tämän työpäivän, kun kaikki pienetkin asiat saavat minut painamaan kynnet syvälle ihooni. Haluan satuttaa itseäni niin paljon. Satuttaa itseäni, koska olen niin saakelin tyhmä kuvitellessani, että minusta voisi tulla jotain. Että voisin olla juuri Se, koska jonkunhan se täytyy olla. Mutta ei minusta näemmä ole siihen vaan minun kuuluu hiljalleen mädäntyä pois. Merkittävänä ainoastaan veronmaksajana ja se siitä.

Harmaata kylmää loskaa, johon hiljalleen hukun, mutta en minä ilmeisesti muuta ansaitsekaan

Paluu ortoreksiaan 2.1

Kuva on netistä

Sunnuntai menikin loppujen lopuksi oikeasti ahmien ja pitkästä aikaa siis kunnolla ahmien. Kävin jopa kahdessa eri ruokakaupassa, koska en kehdannut ostaa kaikkea kerralla ja hävettää listata tätä kaikkea, mutta haluan olla rehellinen täällä, joten:

• La mia granden quattro formaggi-pizza
• Oolanin pyttipannu
• Kismet Geisha-patukka
• Marabou Bubbling-patukka
• Habiro Flower zourr-karkkipussi
• Pirkka Vahva salmiakkisekoitus-karkkipussi
• Estrellan linssisnacks original-sipsipussi
  

En tietenkään edes jaksanut syödä kaikkea, joten jämien päälle suihkautin hajuvettä ja heitin ne roskat minne ne kuuluvatkin: roskikseen. Nyt enemmän kuin koskaan tarvitsen tämän tekstin otsikon mukaisen paluun eli paluu ortoreksiaan 2.1, koska viime vuoden huhtikuinen versio kuihtui aika nopeasti kasaan. Mutta nyt siirryn taas kävelemään eteenpäin niitä samoja vanhoja askeleita kuin vuonna 2021 myös kävelin ja sunnuntaisesta mega mokasta huolimatta yritän koko ajan muistuttaa itseäni siitä, että olen nyt niin paljon pidemmällä kuin olin tuolloin vuoden 2021 tammikuussa! Joten ehdin kyllä päästä huippukuntoon jopa ennen kesäkuuta, kunhan vain oikeasti annan kaiken nyt tälle! 

Eli käytännössä tämä paluu tarkoittaa ns. aivojen ja ajatusten uudelleen juurruttamista niihin ajatuksiin, jotka ennen olivat arkeani. Tämä tapahtuu esimerkiksi siten, että aina, kun töiden jälkeen syön jonkun täydellisen terveellisen päivällisen niin katson esimerkiksi Hungry Fat Chickin videoita ja mietin, miten kamalaa olisi syödä noin ja miten surullista jälkeä roskaruoka tekee ihmiselle – tiedänhän sen myös omasta elämästäni! 

Kaikki sellaiset mukbangit ovat kiellettyjä, joissa joku normaalipainoinen syö, koska tämä syövyttää aivoihini virheellisen ajatuksen siitä, että kyllähän minäkin voin syödä tuollaisen määrän roskaa ja olla silti kaunis ja terveen näköinen. Mutta ei, en todellakaan voi, joten siksi minun täytyy näyttää itselleni vain sitä hirveintä mahdollista lopputulemaa, minkä nykyiset kemikaalikoktailit saavat ihmiskehossa aikaiseksi! 

Toinen tapa juurruttaa aivoni uusiin uriin on ihan vain toistella itselleni ajatuksia, jotka eivät vielä ehkä tule luonnostaan, mutta jotka täytyy saada osaksi arkeani, jotta elämäni alkaa näyttää siltä, miltä haluankin sen näyttävän. Eli esimerkiksi, kun minun tekee mieli jotain roskaa, totean muka vilpittömästi itselleni: ”Ajattele, että joidenkin muka oikeasti tekee mieli syödä jotain tuollaista roskaa! Onneksi itse olen vapaa tuollaisesta!” Ja jatkan tätä vakuuttelua, kunnes sen uskon. Tai vaihtoehtoisesti, kun tunnen itsessäni sen, että työpäivän jälkeen en todellakaan haluaisi treenata niin vakuuttelen vain itselleni: ”Aaa, miten ihanaa päästä kotiin, jotta pääsen treenaamaan! Vitsi treenaamisesta tulee kyllä niin hyvä fiilis aina enkä malta odottaa, että pääsen kotiin!”

Kuva on netistä

Nämä ovat ne lähtökohdat, joiden avulla muistan toimineeni vaikkakin tosin tuossa vaiheessa olin jo muistaakseni laihtunut ja pelko uudelleen lihomisesta alkoi nousta, joten yritin pitää itseni erossa roskasta kaikin mahdollisin keinoin. Tällä viikolla olen jatkanut viikonloppuna pintaan tulleiden pelkoajatusten käsittelyä ja olen kehitellyt itselleni muutaman mantran, joiden avulla teen kaikkeni, että saan juurrutettua itseni hyvään nykyisyyteen, jotta saan sen tulevaisuuden, jonka haluankin. Eli: "Olen turvassa tässä hetkessä, olen turvassa kotona/töissä/ystävällä/kaupoilla, olen turvassa kehossani, olen turvassa mielessäni, olen turvassa tällä planeetalla, olen turvassa tulevaisuudessani, olen turvassa ystävieni seurassa, olen turvassa kollegoiteni kanssa...."

Lisää mantroja ovat jo vanha tuttu "kaikki asiat järjestyvät hyväkseni", mutta myös "kuka minä olen estämään tulevaisuuttani", "olen valmis nopeisiin muutoksiin" ja "olen juuri siinä kohtaa elämässäni, missä minun kuuluukin olla". 

Osittain tuntuu aivan kamalalta sanoa ja oikeasti käytännössä lähteä hakemaan paluuta ortoreksiaan, mutta niin kuin totesin blogini ensimmäisessä tekstissä: 

"Miksi ei saisi tehdä omaa terveellistä versiota pizzasta? Miksi meitä pakotetaan syömään roskaa ja jos et halua, olet sairas? Selvä, sitten haluan palata takaisin sairauteen, koska silloin olin oikeasti onnellisimmillani ja kehoni oli terve ja puhdas."

Mieleni on peloista punottu

Kuva on netistä

 ɴᴏᴡ ᴘʟᴀʏɪɴɢ: 
ᴍᴀʀɪɴᴀ ᴀɴᴅ ᴛʜᴇ ᴅɪᴀᴍᴏɴᴅꜱ - ꜱᴀᴠᴀɢᴇꜱ
1:33 ───❍───── 4:16
↻ ⊲ Ⅱ ⊳ ↺

✥﹤┈┈┈┈┈┈┈┈┈┈┈┈┈┈┈┈┈┈┈﹥✥

Aamupaino: 53,1 kg

Taiteilen jäällä, jonka syövereihin pelastava hiekkakin on jo kauan sitten uponnut. Sataa lunta, vettä, piikkejä, pelkoja, väsymystä, unettomat yötpainajaiset, sekasotku sinun kaunista hymyäsi ja minun oksettavaa rasvaani, kyvyttömyyttäni ja laiskuuttani. Miten voi olla niin, että aina, kun I on kirjaimellisesti maailman huipulla, minä uin syvissä mustissa haisevissa vesissä ja kun minulla menee paremmin kuin koskaan, I vihaa itseään, kuihduttaa kaunista kehoaan ja yrittää selvitä väsymyksen ja itsevihan keskellä päivästä toiseen miettien, mitä järkeä elämässä edes on.

Emmekö me hitto vie osaa vieläkään olla onnellisia ja tasapainoisia samaan aikaan?! Olen koko viikon katsonut itsevihaa ja ahdistusta tuntien sitä, miten kaunis, kimalteleva ja terve I on ja miettinyt, ettei hänen oikeasti pitäisi olla missään tekemisissä kanssani. Miten upeita kokemuksia hän on tälläkin viikossa saanut kerätä ja vaikka tiedänkin, että se, mikä somessa näkyy, ei I:nkään kohdalla ole todellakaan aina pitänyt paikkaansa, näen hänestä ja hänen itsevarmuudestaan sen, että juuri nyt hän on oikeasti onnellinen. 

Näen, että hän pitää kehostaan huolta (eikä selvästi ole skipannut yhtäkään yläkropan treenipäivää...) ja voi luoja, miten hyvältä hän on näyttänyt harmaissa puvuissaan kantaen itseään juuri sillä itsevarmuudella, millä hänen kuuluisikin. Olen seurannut ihaillen sitä, miten sulavasti hän esiintyy itseään huomattavasti vaikutusvaltaisempien ja vanhempien ihmisten edessä, seisoen vankasti kahdella jalalla siinä kaikessa tiedossa ja taidossa, jonka hän tietää hänellä olevan.

Minä sen sijaan... Kaikki alkoi siitä, kun viime viikolla tunsin, että olin tulossa kipeäksi ja tämä laukaisi sen, että liikuin paljon vähemmän (ihan järkevää) ja söin huonosti (ei järkevää). Viimeisen kymmenen päivän liikuntani ovatkin siis kirjaimellisesti seuraavat: kävelyä yhteensä 7 h 26 minuuttia, yksi 18 minuutin hölkkälenkki ja yksi 30 minuutin HIIT-treeni. Totta kai tämä oli suunniteltua siinä mielessä, että yritin oikeasti vain olla tulematta kipeäksi ja siinä onnistuinkin, mutta sitten se ruokapuoli...

Syömiseni ovat nimittäin olleet kirjaimellisesti päin seiniä. Olen saattanut skipata aamupalan ja syödä lounaalla perinteiset banaanini ja sitten töistä väsyneenä kotiin raahautuessa olen kävellyt kaupan pakastinosion kautta ja hakenut Thai cuben. Olen jopa oikeasti syönyt lihaa ja maitotuotteita tällä viikolla (!!!!) ja tiistaina havahduin siihen, että söin oikeasti aamupalaksi (!!!!) nachojuustosipsipussin (!!!!!!). 

 

Kuva on netistä

Pelko. Se saa minut tekemään tätä itsesabotointia. Minulla on yksi unelma, jota lähdin hetkellisesti toteuttamaan viime vuoden lopulta lähtien, mutta sitten vain taas menin jotenkin lukkoon ja samaan aikaan itsesä huoltapitäminen alkoi taas luisua pois raiteiltaan. Pelkään, että ketään ei kuitenkaan kiinnosta oikea minä, vaikka kun tutkin ja analysoin dataani, niin huomaan, että saan somessa eniten näkyvyyttä aina silloin, kun olen rohkeasti oma itseni. Kun avaan suuni ja puhun totuuteni, minua kuunnellaan ja minä tiedän, miten paljon voin hyödyntää tätä kaikkea, jos vihdoinkin asettaudun asumaan Souliin. Mutta liian harvoin annan itselleni mahdollisuuden kokea tuollaisia onnistumisia, koska pelkään huutavani tyhjyyteen ja masentuvani siitä.

Minulla on niin paljon suunnitelmia ja selkeä visio siitä, mitä haluan jakaa maailmalle eikä kyse ole mistään perus influencer-asiasta, vaan minulla on ajatuksia vieläkin pidemmälle. Mutta pelkään epäonnistuvani ja siksi en tee mitään. Pelkään ja siksi en uskalla hypätä. Siksi mieluummin isken itseni väkivallalla takaisin pieneen, likaiseen häkkiini, koska se on tuttua. Ihmettelen väkivaltaisissa parisuhteissa olevia ja sitä, miten he antavat tilanteen jatkua, vaikka eivät ole onnellisia ja saavat jatkuvasti elää pelossa, mutta silti minä tanssin itseni kanssa lähes samanlaista tanssia vuodesta toiseen. 

Olen yrittänyt miettiä, mikä vuodessa 2021 oli erilaista. Miten onnistuin silloin saamaan itseni siihen tilaan pääni sisällä, että en antanut minkään pysäyttää minua. Vaihdoin silloin työtehtäviä silloisen työpaikkani sisällä ja olin niin helkkarin innoissani kaikesta uudesta, mutta viime vuonna, kun vaihdoin työpaikkaa, se ei tuntunutkaan yhtään ihmeelliseltä vaan muistan loppujen lopuksi parin ensimmäisen päivän jälkeen, miten ajattelin, että tässä tämä sama pyörä taas alkaa pyöriä uudestaan ja mikään ei muutu. 

Totta kai olin helpottunut tuosta työpaikan vaihdoksesta, mutta se ei saanut aikaan sellaista kuplivaa uutuuden tunnetta ja intoa, mikä yleensä minulle tulisi. Ja valitettavasti taisin manifestoida itselleni juuri sen, mitä tuolloin ajattelin: että samaa vanhaa paskaahan tässäkin työpaikassa elämäni on, joten siksi on turha olla innoissaan. Minusta tuntuu taas siltä, että katson elämäni hiljalleen luisuvan tiimalasin hiekkana tyhjyyteen ja katoavan. Menetän itseni, menetän I:n, menetän tulevaisuuteni, kaiken ihan vain typerien pelkojen takia. 

 

Kuva on netistä

Kävin tänään aamulla läpi someani ja kaikessa oli niin paljon väriä aiemmin. Toki piilotin häpeissäni paljon kuvia ja muokkailin kuvatekstejä miettien, mitä ihmettä oikein tuolloin ajattelin, mutta joka tapauksessa uskalsin olla niin paljon vahvemmin juuri minä. Toisaalta ehkä silloin se oli helpompaakin, koska kaikki ystäväni olivat lähes samanlaisia, joten en kokenut olevani yksin, kun taas tällä hetkellä tuntuu usein siltä, että minun on todella vaikeaa löytää sielunkumppaneita. 

Ja varmasti pelkojeni ja huonon itseluottamuksen taustalla on myös aivan puhtaasti sitä, miten minua on "ystävieni" puolelta julkisesti nöyryytetty ja miten minusta tekemällä tehtiin se kaikkien ongelma, joka täytyy saada näpäytettyä takaisin vanhoihin, tuttuihin raameihin. Kun laihduin, se oli ongelma. Kun halusin kauniina kesälauantaina räkäkännäämisen sijaan urheilla, tehdä hyvää ruokaa, mennä puistoon lukemaan kirjaa ja mennä ajoissa nukkumaan, se oli ongelma. Kun en halunnutkaan enää jauhaa paskaa muista ihmisistä, se oli ongelma. Kun minua ei kiinnostanutkaan brändillä leveily, vaan muodin eettisyys, se oli ongelma. Kun söin kokonaan kasvipohjaisesti, se oli ongelma. Ja I.... Rakas I oli se kaiken minut saastuttaneen myrkyn pesä.

Olen muistoissani piilotellut julkista kohtausta, jota en halua enää muistaa, mutta joka kuitenkin tulee aina esiin ja haluan tänä viikonloppuna päästää siitä viimein irti. Eräs kesäyö nimittäin olimme tuttuun tapaan ulkona "ystävieni" kanssa ja meillä kaikilla oli aivan liikaa alkoholia veressä. Istuimme lasten leikkipuistossa ja joku alkoi taas nostaa esiin minun ongelmallisuuttani sanomalla, että olen sanonut asian x, joka on todella loukkaavaa. Minä puolustauduin sanomalla, että en todellakaan ole syystä z ja y, sillä en tähän päivään mennessäkään ole, koska toisin kuin nämä "ystävät", minulla ei ole tarvetta loukata ihmisiä. Mädät ihmiset kaivakoon itse hautansa. Minä en siihen käytä aikaa tai energiaani.

Tuossa tilanteessa olin niin äärimmäisen turhautunut siihen, miten minun sanomisistani valehdeltiin ja sitten kehdattiin suuttua siitä valheesta, että en edes yrittänyt peitellä vihaista äänensävyäni ja tämä äänensävy tietenkin sitten ärsytti muita. Nopeasti - aivan liian nopeasti - tilanne vain yhtäkkiä meni siihen, että B kävi minuun oikeasti käsiksi. En pystynyt reagoimaan millään tavalla, kun hän aivan yllättäen kesken minun lauseeni puristi nyrkkiinsä suuren tupon hiuksiani niin läheltä päänahkaa kuin mahdollista ja riuhtaisi minut alas penkiltä. Sen sekasorron keskellä en muista ehtikö hän tekemään muuta kuin tuon ja yhden litsarin ja tietenkin jälkikäteen sain kuulla tuhannen ja yhden selityksen tarinoita siitä, miten vodka tekee hänestä tuollaisen ja miten huolissaan hän vain oli minusta.

Voi kuule, minäkin olin huolissani itsestäni, kun tajusin, että olen päästänyt tuollaisen ihmisen parhaaksi ystäväkseni! Mutta tuolloin olin niin kauhuissani uusista konflikteista ja siitä, miten minä olin aina se isoin ongelma, joten annoin asian anteeksi ja yritin jatkaa niin kuin mitään ei olisi tapahtunut. Ihan vain, jotta pöly laskeutuisi ja saisin olla rauhassa. Mitä tahansa, jotta sain elää edes yhden viikon ilman jatkuvaa nälvimistä ja vanhojen asioiden kaivelua. Selittelin tuota omalla humalatilallani kertomalla itselleni, että varmasti vain muistan tuon pahempana kuin mitä se oikeasti oli, sillä maailma pyöri silmissäni joka tapauksessa tuona yönä. Heitettiin minut maahan tai ei. 

 

Kuva on netistä

Joten ehkä on aivan ymmärrettävää, että pelkään olla rohkeasti oma itseni, kun minuun on kirjaimellisesti käyty käsiksi sen johdosta. Tätä tekstiä kirjoittaessa tunnen, että kehossani on edelleen kyyneleitä ja mustelmia tuosta ja haluan itkeä, mutta toisaalta en oikeasti enää jaksa. Haluan kaiken sen, mikä minulle on luvattu. Haluan täyttää sen tehtävän, mikä minulle on annettu enkä halua antaa menneisyydelle minun tulevaisuuttani. En voi antaa tuollaisten asioiden määrittää koko elämääni ja elää pienesti ihan vain siksi, että entiset ystäväni eivät halunneet minun muuttuvan ja nousevan. 

Juuri nyt en ole onnellinen. Vaikka syitä onneen onkin suuri kasa, totta kai on. Mutta jotain syvällä juurissani on tällä hetkellä rikki ja minun täytyy korjata se, jotta pystyn vihdoinkin astumaan eteenpäin sinä pelottomana olentona, joka minun on tarkoituskin olla. En ole koskaan onnistunut sulautumaan harmaaseen massaan, jonka seuraavat askeleet ovat täysin ennalta-arvattavissa, joten jatkukoon oma tieni. Pysyivät muut rinnallani tai eivät.